Melaina kholee

MELAINA KHOLEE   [i]”Minun kirjoittamiseni ja ajatustyöni on sitä, että nakkelen melankolian munia, joita minulla on pääkoppani sisällä siistissä korissa, eri ihmisten suuntiin. Tähtään ne kohti oppimattomien kaaleja, mutta myös vähän viisaampienkin. Munani ovat mustakuorisia, täynnä harmaita homeläiskiä ja sisusta niissä on puhdasta sappea; ne ovat täynnä pahaa ja ajan mädättämää tietämystä. Ja joka sellaisen munan kiinni saa ja syö, tulee hänestä joko vahva ja viisas, tai heikko ja onneton. Kaikki riippuu ihmisen henkisistä kyvyistä. On heitä, jotka eivät kykene edes haistelemaan niin perustavanlaatuista informaatiota, puhumattakaan pureksimisesta tai nielemisestä.”[/i] - Arttu Piiroinen, [i]Melankolian mysteerit[/i], 1979   ***   Harvojen aikeistani tietoisten kehoitukset olla soluttautumatta Muumilaaksoksikin kutsutun psykiatrisen sairaalan tietylle osastolle – sillä se oli rikollinen teko, ja olin ainakin heidän silmissään mieleni puolesta kohtuullisen terve tapaus – eivät saattaneet pitää minua sieltä poissa. Kiinnostus paikkaa ja erityisesti erästä sen asukasta kohtaan oli kasvanut minussa pitkään. Tunteehan tuon ihmisluonnon; mikäli kuolleen rotan löytäneelle pikkupojalle sanoo, ettei hän saa laittaa jyrsijää suuhunsa, hän tekee sen varmasti.   Arttu Piiroista – miltei legendaarista maanalaista kirjailijaa ja mystikkoa – pidettiin kyseisessä mielisairaalassa vanhoille asiakkaille varatulla, niin sanotulla ”kuoleman osastolla” jatkuvalla lähetteellä. Olin kuullut hänen persoonastaan kauttarantain villejä huhuja, mutta suurimman vaikutuksen minuun teki hänen kirjallinen tuotantonsa, etupäässä esseekokoelma [i]Melankolian mysteerit[/i], jossa hän määritteli kirjavalla kielellä henkilökohtaiset salatieteiden lainalaisuutensa. Oli otettava selvää, minkälaista tietoa miehellä oli pääkopassaan henkilökohtaisesti lahjoitettavaksi kaltaiselleni mustan magian vasta-alkajalle ja uusherännäiselle.   Arttu Piiroinen ei ollut kuulemani mukaan enää kovinkaan kiinnostunut ympäristöstään tai muista ihmisistä. Elossa olevaa sukua hänellä ei juuri ollut. Hänen ainoa säännöllinen yhteytensä ulkomaailmaan television, radion ja sanomalehtien lisäksi oli hänen kirjojansa julkaisevan [i]Maanalainen kirkko publishingin[/i] kustannustoimittaja. Hän ei suonut medioille lainkaan haastatteluita, eikä myöskään vastannut yksityishenkilöiden hänelle lähettämiin kirjeisiin. Vapaakävelyille sairaalan kanttiiniin hän pääsi vain valvotusti, vaikka hänen tiedettiin vakuutelleen toistuvasti oloaan mukavaksi mielisairaanhoidon piirissä. ”Mitäs sitä enää ulos lähtemään, kun on kerran sisälle asti päässyt.”   ***   Osastolle päästäkseni oli erinomaisen tärkeää, että oppisin näyttelemään hullua uskottavasti. Oli mahdollista, että minut sijoitettaisiin ensialkuun niin sanotulle ”tulo-osastolle”. Ikää minulla oli jo tarpeeksi, jotta hoitoani saatettaisiin jatkaa varmuudella varttuneiden hullujen parissa.   Mielenvikaisen esittäminen oman peilin edessä ei kuulostanut alkuun kovinkaan vaikealta, mutta kun tuo sama teatteri täytyi esittää ihmisille, jotka olivat nähneet ihmisluonteiden koko kirjon tosihulluista täysiin teeskentelijöihin ja tyhjän-valittajiin, postini vaikeutui kummasti. Moni tärkeä seikka asiassa liittyi eleisiin. Päätin esimerkiksi luoda katseeni maahan aina, jos joku hoitohenkilökunnasta esittäisi minulle kysymyksen.   Menin Päijät-Hämeen keskussairaalan päivystykseen ja ilmoitin haluavani tappaa itseni. Pääsin pienen odotuksen jälkeen päivystävän psykologin pakeille. Koetin näyttää niin huolestuneelta ja häiriintyneeltä kuin mahdollista. Teeskentelin vapinaa. Keitin kokoon tarinan kuuhulluudesta, unihalvauksista (eli Painaja-hengen ja Lilithin säännöllisistä vierailuista luonani), muista rajatilakokemuksista ja ikävistä merkityselämyksistä. Kun minulta tivattiin, miksi käytin mielenahdingostani niin hienoja termejä, sanoin tutkineeni aihepiirin kirjallisuutta jonkin verran – lähinnä pyrkiäkseni ymmärtämään oman hulluuteni laadun.   Samaan syssyyn esitin pyynnön saada tavata sairaalan pappia. En nimittäin uskonut lainkaan siihen, että sairauteni olisi hoidettavissa lääkkeillä tai viriketoiminnalla. Minä olin riivattu ja kirottu ihminen, paholaisen kovasti pakottama surkimus. Tämä audienssi luvattiin minulle kohtuullisen ajan kuluessa.   Psykologi siis tosiaan otti minut vakavasti. Vielä kun näön vuoksi pistin hiukan osastolle sijoittamistani vastaan – sillä tiesin Muumilaakson kuuluisaksi siitä, että osastolle pääsi helpommin vastentahtoisesti kuin vapaaehtoisesti – hän osti juttuni täysin. Lähdimme erään sairaanhoitajan saattamana kulkemaan maanalaisia käytäviä kohti vastaanotto-osastoa. Hyräilin muka häiriintyneenä itse keksimääni laulua: ”Tule, kuolema, tule! Vie minut Muumilaaksoon.”   Vastaanotto-osaston päivystävä lääkäri oli arviolta kolmekymppinen virolaisnainen, joka esittäytyi kummasti Venukseksi. Mikään rakkauden jumalatar hän ei ollut, vaan ainakin päällisin puolin täydellisen tunnekylmä ja hävyttömän töykeä tapaus, jonka silmät tuijottivat suoraan sieluuni. Hän ei juurikaan osoittanut myötätuntoa katalasta ahdingostani. Hän kysyi minulta lähes ylivoimaisia kysymyksiä, joihin minä – aina sanavalmis ihminen – en osannut vastata kuin korkeintaan kolmella sanalla. En tiennyt, olisiko minun pitänyt säilyttää vastauksissani johdonmukainen linja vai lyödä homma kunnolla läskiksi. Nainen laittoi valehtelematta minut melkein itkemään.   Vaikka tenttailu tuntui välillä Pietarin edessä seisomiselta, selvisin siitäkin. Ratkaiseva kysymys tuntui olleen: ”Uskotko sinä tosissasi mustan magian todellisuuteen ja toimivuuteen?”   Haastattelun jälkeen tavarani merkittiin ja säilöttiin. Sain haltuuni tupakat sekä iltalääkkeeksi yhden diapamin. Päälleni puettiin sairaalan vaatteet. Minulle osoitettiin huone, jossa nukkui lisäkseni kaksi varttuneempaa asiakasta. Toinen heistä näki ilmeisesti erittäin pahoja unia, sillä hän ulvoi ja vaikersi lakkaamatta nukkuessaan. Toinen tupakavereistani oli joku viinakrampista kärsivä vanha juoppo. Tämä kuseksi yön kuluessa usein koko sänkynsä märäksi. Kerran tämä laski vetensä suoraan unissa vaikeroivan naamalle.   Vietin tulo-osaston kirjavien persoonien parissa kaikkiaan puolitoista viikkoa teeskennellen parhaani mukaan psykoottista hullua. Minua haastateltiin osaston henkilökunnan toimesta muutaman kerran, mutta otaksuin kyseen olevan vasta pelkästä tarkkailusta – potilaan tilanteen kokonaisvaltaisesta kartoituksesta. Tarkempi pitkän tähtäimen hoito saatettiin aloittaa vasta jollain pitkäaikaisten osastolla. Ristin käteni aina iltaisin ja toivoin sydämestäni pääseväni tuolle ”kuoleman osastolle”, missä hengellinen esikuvani majailli.   Ilon päivä koitti, kun eräs mielisairaanhoitaja, kutsumanimeltään Ukko, ilmoitti pikaisesta osastosiirrostani. Hän oli ollut huomaavinaan, että tulo-osaston jokseenkin hektinen ja rauhaton meininki oli käynyt kovasti hermojeni päälle. Osastolta tietysti löytyi kaikenlaista hörhöä; henkimaailman asioiden liiasta pähkäilemistä suunniltaan menneitä nuorukaisia; puhumattomia, aina tilaisuuden tullen seuraan lyöttäytyviä naisihmisiä; ihmisiä, jotka kiertelivät korttelin muotoista osastoa ympäri kovissa lääkkeissä toistellen omia järjettömiä litanioitaan.   - Uudella osastolla sinun on mahdollista tehdä olosi hiukan mukavammaksi, mielisairaanhoitaja sanoi. - Se on paljon rauhallisempi paikka.   ***   Ensivaikutelma uudesta osastosta oli myönteinen. Ei ollut lääkkeidenotosta ja syömisestä periaatteen vuoksi tappelevia vanhuksia; ei ovia hakkaavia ja järjettömyyksiä huutelevia akuuttitapauksia; ei eristyskopissa elämöiviä kallonhakkaajia. Osasto oli arkkitehtuuriltaan identtinen tulo-osaston kanssa, mutta rauhaton ja ahdistava ilmapiiri oli poissa.   Osaston neliönmuotoisella sisäpihalla, nuukahtaneen pihlajapuun alla, poltteli norttia nahkalakkiin ja -saappaisiin sonnustautunut mies, jolla oli osaston punaharmaat paita ja verkkarihousut päällään. Hänen olemuksessaan oli ripaus Ior Bockia ja karjalaista runonlaulajaa. Parranhoidossa hän näytti suosivan perinteistä ”metsätyyliä”. Kukapa muu mies saattoi olla, paitsi itse Arttu Piiroinen.   Menin itsekin tupakalle. Koska läsnä oli muitakin potilaita, saatoin tarkastella ”esikuvaani” suhteellisen rauhassa.   Miehen syvänharmaat silmät olivat hyvin erikoiset. Kun ne katsahtivat jotakuta, hän sai kohteelta heti varauksettoman huomion.   - Kääräiseppä, Tiermes, minulle muutama säpinkäinen tämän päivän turviksi, hän sanoi ja sai minut jälleen kummeksumaan miehen outoa etu- tai lempinimeä. - Saat sitten takaisin, jos pääsen kanttiiniin jossain välissä. Saakelin piippu, kun siitä meni tulipesä katkeamaan.   Tiermes oli ikäloppu ja alati tärisevä mies, mutta täytti kanssapotilaansa pyynnön kiireesti. Arttu Piiroisen kurttuisiin käsiin ilmestyi viisi syöpäkäärylettä.   - Tuhannet kiitokset. Rukoilen tänä iltana sinun kuolemattoman sielusi ja hyvinvointisi puolesta.   Ensivaikutelmani miehestä oli, että tämä oli jossain määrin arkinen, kenties jopa hieman sulkeutunut tapaus. En tietenkään odottanut, että hän olisi lakkaamatta lausunut ilmoille magian ja tuonpuoleisen lainalaisuuksia tai noituri-isiensä perittyjä viisauksia. Olin kuitenkin odottanut tapaavani miehen, jonka päivänpuheissa olisi ollut ainakin hitusen enemmän tietynsorttista mystillisyyttä.   Juuri nuo arkiset piirteet tekivät Arttu Piirosesta mielessäni astetta helpomman lähestyä – ainakaan hän ei ollut tullut vikapäiseksi tutkimiensa asioiden seurauksena, vaan jostain ihan muusta syystä. Siksi koitin päästä hänen kanssaan viipymättä kahdenkeskisiin puheisiin.   - Arttu Piiroinen, oletan, kysyin häneltä.   - No onkos se sinun asiasi, hän töksäytti vastaan. - Sama mies, perkele. Mieluummin olisin joku aivan muu, mutta sielu ei vakkaansa valitse. Taidanpa ilmoittaa sinun tulostasi tippaiitalle. Sijoittaa sinut jonnekin toiselle osastolle. Harmi, kun teitä ihmistähteitä ei pääse karkuun edes suljetussa laitoksessa.   - Minun on turha peitellä motiivejani. Jotkut kirjasi ovat minulle tuttuja. Ne ovat vaikuttaneet suuresti ajatteluuni salatieteiden saralla. En ole kaikkia kannesta kanteen lukenut, mutta suurimman osan kyllä. Olen täällä kuitenkin ihan muusta syystä; kuuhulluus ja sen mukana tullut insomnia, pakonomaiset kuoleman ajatukset ja noidan langettama katala kirous vaivaavat pääkoppaani. Ehkäpä tapaamisemme oli ennalta järjestetty?   - Niin, onhan sellainen Luojamme tuntien mahdollista. Et sinä kyllä yhtään siltä näytä, että piru hääräisi kaiken aikaa pääkopassasi. Joko olet täysi teeskentelijä, tai sitten harvinaisen kovahermoinen ihmiskuvatus. Nuo maneerisi sinä voit kuitenkin unohtaa heti kättelyssä. Et ole näyttelijänä niin sanotusti mikään Sinisalon Veikko. Kyllä ne sinut mielenvikaiseksi tunnistavat muutenkin.   - Olivatko eleeni niin ilmeisiä?   - Kun on parikymmentä vuotta teitä kanssa-asukkaita katsellut, niin siinä silmä kehittyy kummasti. Välillä tuntuu, että minun pitäisi itse olla lääkärinä täällä.   Arttu Piiroinen oli pitkään vaiti. Hän sytytti sätkän ja tiedusteli hiukan pilkalliseen sävyyn:   - No, mikäs se mieheltä järjen lopulta vei?   - Etupäässä säännötön kolmivuorotyö vaneritehtaassa. Sitä kautta tulivat vähitellen väsymys ja pakonomainen unettomuus. Mutta oli siinä muutakin: pitkälliset öiset juoksulenkit kuunvalossa, mystiikan ja kauhukirjojen määrätön tutkiminen, mielisairaiden taiteilijoiden ihailu, pelkän salaatin ja ruisleivän syöminen – painoin pahimmassa vaiheessa alle 50 kiloa ja olin aliravittu niin hengessä kuin ruumiissa - sekä ensialkuun tietoinen eristäytyminen, joka ajan kanssa muuttui täydeksi ulkopuolisuudeksi ja erakkuudeksi. Ja sitten olivat tietysti he, jotka kokoontuivat yöllä punomaan juoniaan pienen pääni menoksi. Vähemmästäkin sitä ihminen mielenrauhansa menettää.   - Kuinka tulit tietoiseksi vihollistesi juonitteluista?   - Sinä ehkä naurat tälle, mutta ne olivat kaikki minulle tuikituttuja kylänmiehiä ja -naisia. Heillä vain oli päivätyöt ja yötyöt erikseen. Minä tarkkailin heitä kauhuissani monet kerrat kylän suurimman kallion päällä. Siellä ne polttelivat nuotioita ja vannoivat miekkavaloja. Ja yksi niistä varasti tyystin elämänvaloni.   - Olen tätä nykyä melkoisen sulkeutunut ihminen, kun esimerkiksi uskonasioista puhutaan. Uskonnollisista asioista puhuminen jonkun latvalahon kanssa ei tarjoa minulle mitään, eivätkä tavallisten ihmisten vaivat ja psyykkinen ahdinko kiinnosta minua tippaakaan. Minä olen eloni aikana – vaikka ehkä pidätkin väitettäni päättömänä – kulkenut loppuun kaikki valoisat ja pimeät hengenpolut, mitkä tämän maailman piirissä on mahdollista taaplata. Siinä vaiheessa kiinnostus yksittäisiä ihmiskohtaloita kohtaan vähenee kummasti ja katse etsiytyy niiden sijasta tarkastelemaan mielensisäisiä maisemia, henkimaailmoita ja tuonpuoleista.   - Sinun pääkopassasi minulla saattaisi silti olla tutkittavaa. Yleensähän tänne tullaan juoppoilun, syrjäytymisen tai läheisen kuoleman takia. Harva uskoo oikeasti olevansa jonkun noitijan vainoama – vaikka saattaahan pahojen henkien riivauksen nähdä joskus suoraan ihmisen aurasta. Väittäisin jopa pystyväni parantamaan sinut tästä ”kirouksestasi”.   - Loppujen lopuksi hoitokeinot psykiatrisen sairaalaan piirissä ovat perin vajavaiset. Lääkekokeiluja, vähäisiä virikkeitä, tympeitä ja potilaan kannalta yksipuolisia keskusteluita, pahimmassa tapauksessa papinhaaskan kanssa turisemista. Eivät sellaiset menetelmät paranna tosissaan riivattua. Eivätkä tosissaan riivatut koskaan paljasta syvimpiä pelkojaan millekään ulkopuoliselle auktoriteetille. He pelkäävät sillä vain vihastuttavansa henget entisestään. Niin kävi minullekin alussa.   - Mutta tervetuloa kuitenkin ”kuoleman taloon”. Tiedoksesi kerrottakoon, että varsinkin illat täällä ovat erikoisen ahdistavia – varsinkaan, jos ei keksi niiden ajaksi itselleen mitään muuta tekemistä kuin television vahtaamisen. Iltapuhteella täällä on aivan liikaa aikaa murehtia. Siksi minä kirjoitan ja teen tarkkaa ajatustyötä nykyään ainoastaan illasaikaan. Päiväsaikaan nautin kahvista, tupakasta ja hyvistä aterioista.   Olin otettu siitä, että olin päässyt ainakin hetkeksi Arttu Piiroisen tuttavaporukkaan. Minun oli pidettävä visusti huolta siitä, etten ”parantuisi” kaikista vaivoistani heti lähiviikkoina. Se, minkälaisilla konsteilla Arttu Piiroinen aikoi ajaa olemattoman pirun pois pääkopastani, mietitytti minua väkisin. Olihan se kiinnostavaa, mutta enemmän minua poltti heittäytyä hänen kanssaan vakaviin ja kahdenvälisiin hengellisiin keskusteluihin.   ***   Parin ensimmäisen viikon aikana kallonsisustaani tutkittiin psykologin teettämillä testeillä. Sain täytellä erinäisiä monikysymyskaavakkeita ja tehdä käytännöllisiä pulmatehtäviä. Menestyminen niissä osoitti ainakin sen, etten ollut ihmisten joukossa sieltä vähälahjaisimmasta päästä.   Palikka- ja logiikkatesteissä pärjäsin yli keskitason. Minulle luettiin numerosarjoja, jotka minun tuli toistaa päinvastaisessa järjestyksessä. Tässä menestyminen todisti, että lähimuistini toimi huomattavasti paremmin kuin suurimmalla osalla oikeasti psykoottisista henkilöistä. Tietenkin minulla oli pieni epäilys testin tuloksista: auttoiko asiaani olla sentään liian hyvä? Mielenhelpotus koitti, kun minun sanottiin selvinneen testeistä hiukan yli keskitason: niinhän kaikille testatuille keskivertoihmisille sanottiin aina jälkeenpäin.   Istuimme Arttu Piiroisen ja muutaman muun potilaan kanssa – joiden kutsumanimet olivat Shiva ja Mannhai – tupakoimassa osaston pihalla. Mieleni paloi puolestaan tutkimaan Arttu Piiroisen omia päänsisuksia – hänen kirjansa kun todistivat, että niiden sisällä oli paljon erikoisia ja ajoittain varsin pikimustia ajatuksia. Arttu Piiroinen potilastovereineen juttelivat kuitenkin vain pelkästään päivänpolitiikasta – siis lähinnä siitä, etteivät nykyajan poliittiset liikkeet ja poliitikkojen höröpuheet kiinnostaneet heitä paskaakaan. Päätin rikkoa keskustelun ja mainitsin mukamas ohimennen:   - Minä olen täällä ollessani tullut huomaamaan, että esimerkiksi kuuhulluuden tai muun tahdotonta insomniaa aiheuttavan mielenhäiriön, psykoosin, manian tai muun mielenvikaisuuden aikana luotu taide on usein ansioiltaan suurempaa ja arvokkaampaa kuin normaalissa mielentilassa tehty vastaava. Tähän joukkoon kuuluu myös melankolia, mikäli se käsitetään alkuperäisessä merkityksessään: mustan sapen ylituotannosta aiheutuvana mielen sairautena – siitähän tekin olette paljon kirjoittaneet. Esimerkiksi psykoosista saattaa luova mieli saada taiteentekoonsa polttoainetta ja käyttökelpoista materiaalia vuosikymmeniksi eteenpäin.   - Puhutko sinä aina tuolla lailla, Arttu Piiroinen kysyi. - Et ole selvästikään viettänyt hullujen parissa pitkiä aikoja. 95 prosenttia näistä tapauksista on lahjakkuudeltaan rajoitteisia ihmiskuoria, huumeveikkoja, alkoholisteja tai typeriä kristittyjä, jotka ovat menneet hengenkirjojen tutkimisesta sekaisin. He eivät osaa tehdä mitään luovaa, paitsi puhua sekavia, sylkeä ja paskoa. Käsitys heidän suuremmasta lahjakkuudestaan esimerkiksi taiteiden saralla on pelkkä myytti.   Omat hienostelevat puheeni miltei hävettivät minua. Olin Arttu Piiroisen silmissä nyt varmasti joku poikkitieteisiin hurahtanut pikkulapsi. Koetin silti vielä säilyttää kasvoni:   - Eikös tuo Ahtikin tuolla maalaa komeampia kuvia, kuin mihin ne mainitsemasi 95 prosenttia – talon ulkopuolelta siis – tulevat koskaan pystymään. Olkoonkin, että hänen aiheensa ovat skitsofreenisiä ja vaikeasti määriteltäviä.   - Ahti se onkin erikoistapaus. On maalannut minustakin hienon ja pimeän muotokuvan – kuten on tehnyt jokaisesta osaston pitempiaikaisesta asukkaasta ja Hollolan kuntakeskuksen laitapuolen kulkijoista.   Shiva ja Manhai hihittivät avoimesti puheilleni, mutta Arttu Piiroinen löysi niistä sentään jotain huomion arvoista. Se oli mainintani melankolian luonteesta. Hän selitteli minulle pitkät pätkät siitä, miten jotkut arkiset ruumiinvaivat saattoivat vaikuttaa ihmisen mielentilaan ja edesauttaa sitä kautta psyykkisten sairauksien kehittymistä. Olihan se jo Veikko Huovisen [i]Lentsu[/i]-kirjasta tuttua, että jo pelkkä pitkittynyt flunssa sai ihmisen ajattelemaan pessimistisesti. Saman tekivät esimerkiksi paksusuolen ja virtsarakon erilaiset tulehdukset, päänsäryt, erinäiset silmä-, selkä- ja niskakivut ja kaikki sellainen.   Arttu Piiroisen mielestä tietystä ruumiinvaivasta oli tietyillä, hiukan epäortodoksisimmilla menetelmillä, helppo määrittää potilaan tarkka sairauden laatu, samoin kuin oli helppo diagnosoida esimerkiksi naisen synnytyksestä toisinaan aiheutuva ”tyhjyyden tunne”; synnytysmasennus. Myös läheisen kuoleman tai jonkin muun ulkoisen tragedian aiheuttama shokkitila tai psykoottinen depressio kuuluivat samaan kastiin. Itse hän mainitsi sairastavansa nimenomaan alkuperäisen tautiluokituksen mukaista melankoliaa, joka johtui kokonaan mainitsemastani mustan sapen ylituotannosta. Olkoonkin, että hänen hoidostaan vastaavat tahot olivat monta vuotta olleet hänen kanssaan asiasta eri linjoilla.   - Ainakin sinä olet lukenut kirjojani, Arttu Piiroinen sanoi lopuksi. - Ja ehkä jopa ymmärtänytkin niistä jotain. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että juuri tämä sairastamani tauti on yksistään antanut minulle nämä kyvyt ja ajatukset. Et siis ole asiassa täysin hakoteillä, vaikka puheletkin niin kuin joku aloitteleva akateemikko. Hullujen kesken puhellaan kuin hullut, tiedä se.   Arttu Piiroinen oli taas hetken hiljaa ja tarkkasi minua terävillä silmillään.   - Sinä näköjään onnut vasempaa jalkaasi. Selvä riivauksen merkki, mikäli tämmöinen vanha mies mitään sellaisista tietää.   - Tuollainen kampurahan se on ollut jo pitkään, sanoin. - Olin auto-onnettomuudessa. Siinä rytäkässä koipi katkesi monesta kohtaa ja meni ihan kuunsirpin muotoiseksi. Minulla oli myös ilmeisesti törmäyspaineesta johtuen pitkään kuunsirpin muotoinen punainen jälki vasemmassa silmässäni.   - Selviä noidan tekosia nämä ovat, kuten kaikki muutkin oireesi. Se räähkä vei sinulta unennäköjen ja elämänvalon lisäksi koipesi, joka lojuu nyt panttina helvetin piireissä. Sen pelastamiseksi tarvitaan vakavia vastataikoja.   Arttu Piiroinen otti jalkani syliinsä. Hän puhalsi siihen monta kertaa tupakansavua. Sitten hän sanoi:   - Yksi juju on vielä tehtävä.   Hän kiiruhti vessaan ja tuli takaisin muovimukin kanssa. Muki oli puolillaan virtsaa.   - Tämän sinä joudut nyt juomaan, kun osastolla ei ole viinastarjoilua. Ja koeta olla kakomatta. Minun virtsani on niin sakeaa, että se käy melkein kiljusta. Se puhdistaa ruumiin kauttaaltaan noidannuolien haavoista ja parantaa kaikki merkillisetkin pikkuvaivat.   - Tuota minä en kyllä kurkkuuni kaada!   - Ole sitten mieluummin ikuisesti riivattu. Tällaiset kiroukset tuppaavat olemaan elämänmittaisia, ellei niille tehdä mitään.   - Kaikenlaista kidutusta sitä pitää ihmisen kokea...   Kaadoin juoman väkisellä kurkkuuni. Ajattelin Arttu Piiroisen vain panevan minua asiassa halvalla. En tiedä, oliko se pelkkää luulottelua, mutta jalan jomotus tuntui heti hiukan laskevan, eikä se särkenyt enää niin pahasti koukistellessa.   - Alaraajojasi sinun ei tule liikuttaa nyt pariin päivään. Ei edes sitä keskimmäistä. Lisäksi minä lausun muutaman loitsun näinä iltoina koipesi puolesta. Nouskoon se taas vaivatta niin kuin nuoren miehen. Mielelläni kävisin neuvotteluihin myös sen sinua vainonneen noidan kanssa, mutta se voi olla täältä käsin hiukan vaikeaa – ellen sitten unimaailmassa häntä yhytä. Mitähän hänellä mahtaa olla sinua vastaan, vai onko hän vain niitä ”psyykkisiä vampyyrejä”?   - Saattaapa hyvinkin olla. Nyt kuitenkin alkaa jalassa helpottaa – helpottaa vallan kummasti! Pollassa tuntuu kuitenkin yhä samalta.   - Sinä oletkin niitä monivaivaisia. Palataan asiaan parin päivän päästä, kun olet toivottavasti saanut koipesi takaisin.   ***   Koitti sairaalapastorin tapaaminen, jonka olin jo melkein ehtinyt unohtaa. Sisään huoneeseeni astui rauhallisen oloinen mies tummassa takissa. Hän esittäytyi pastori Ronkaiseksi.   - Sinä kuulemma pyysit tässä taannoin keskustelua, hän sanoi.   Kerroin hänelle kaiken minkä olin kertonut päivystävälle psykologillekin – myös sen, että käsitin mieleni parantumisen vaativan aivan toisenlaisia konsteja, kuin pelkän perinteisen lääke- tai virikehoidon. Ronkainen näytti käsittävän asiani hyvin. Kerroin hänelle myös hiljattaisista unennäöistäni, joiden muistot vaivasivat minua monesti päiväsaikaan.   Kerroin eräänä yönä pyytäneeni Luciferiksi esittäytyneeltä mieheltä voimia itselleni, ja ”palkinnoksi” siitä tämä olento oli tönäissyt minut kylmästi takanani lojuvaan hauta-arkkuun ja pannut kannen päälle. Mainitsin toistuvina painajaisina yövuorossa raatamisen vaneritehtaalla, sekä erilaiset maallisen epätoivon ja kuoleman unet; haulikolla itseäni kurkkuun ampumiset, elävältä palamiset sun muut.   - Et ole ensimmäinen henkilö, Ronkainen sanoi, - joka tällaista minulle täällä kertoo. Minä olen tavannut monta sinun kaltaistasi ihmistä täällä. Olethan sinä varmasti huomannut asian – nämä käytävät ovat täynnä pahoista ajatuksistaan traumatisoituneista ihmisiä. Sielunvihollinen voi tietenkin varastaa yösi – niin käy joskus aivan terveidenkin kohdalla. Mutta unethan ne ovat vain unia. Ne voivat satuttaa vain ihmisistä kaikkein herkimpiä. Meidän täytyy kuitenkin varmistaa se, ettei se sama pirulainen varasta päiviäsikin.   Ronkainen kysyi, milloin olin viimeksi tutustunut Sanaan. Mainitsin siitä olevan jo aikaa, enkä mielelläni syventyisi kyseiseen opukseen enää uudestaan. Pelkäsin kristinuskon opinkappaleita enemmän kuin itse saatanaa. Jehova oli silmissäni paha ihmisten kiduttaja ja koettelija. Liiasta Raamatun tutkimisesta saattoi ihminen mennä lopullisesti sekaisin – sen todisti suuri osa Muumilaaksonkin asujaimistosta.   Ronkainen otti sanani naurunhymähdyksen kera. Hän mainitsi, että ihminen saattoi toki elää hyvän elämän vihkiytymättä mihinkään tiettyihin hengenoppeihin. Hänellä itsellään oli tietysti perinteiset pappismiehen käsitykset kyseisistä asioista, mutta se ei välttämättä tarkoittanut sitä, että hän olisi ihmisenä yhtään minua parempi, tai että minä eläisin valhetta palvellen. Hän kunnioitti kovasti rehellisyyttäni.   Mainitsin pastorille vielä ohimennen ihmetelleeni kanssapotilaitteni nimiä. Oli kaikenlaista Tiermestä ja Mannhaita, kaikki vanhoista jumaltarustoista poimittuja. Tämän kuultuaan Ronkaisen katse muuttui oudoksi.   - Pelkkiä Laureja ja Seppojahan nuo kaikki minulle ovat aina olleet. Oletko nyt aivan varma tästä asiasta?   - Olen kyllä epäillyt tässä asiassa omien aistieni todistusta. Ehkä minä tosiaan olen mennyt hiukan raiteiltani.   - Minun täytyy selvittää tämä asia, sanoi Ronkainen ja poistui huoneesta. - Puhutaan taas jonkun ajan päästä uudestaan.   ***   - Sinun vapaakävelysi joudutaan toistaiseksi perumaan, omahoitajani ilmoitti minulle seuraavana aamuna. - Meidän täytyy tarkkailla vointiasi muutaman päivän ajan hiukan tarkemmin. Pastori oli sinusta kovin huolestunut ja kääntyi asiassa meidän puoleemme. Tiedä, että olet nyt psykiatrisella osastolla, turvallisessa paikassa. Mikään paha ei uhkaa sinua täällä. Katsotaan tämä vapaakävelyasia sitten jossain vaiheessa uudestaan. Mutta toistaiseksi mennään näillä. Lääkäri Vellamo ottaa sinut päivemmällä vastaan.   Tämän kuultuani mietin, olinkohan todellakin tullut osastollaoloaikanani jotenkin harhaiseksi. Kaikki ihmiset kanssapotilaista hoitohenkilökuntaan olivat vanhojen jumalien ja myyttisten olentojen täyskaimoja. Mielessäni käväisi hirtehinen ajatus, että Arttu Piiroisella oli varmaan joku suunnitelma näiden ihmisten päänmenoksi. Kanssahullut olivat hänen ”testinukkejaan”. Hän käytti Jehovan todistajien konsteja ja selitti näille höröjuttuja muinaisista valtakunnista ja jumaluuksista Babyloniasta ja Sethiin, kunnes kohteena olevat hullut alkoivat itsekin kuvitella olevansa ihmislihaksi tulleita jumaluuksia ja mainittujen valtakuntien asukkaita.   Tämä oli kuitenkin kohdaltani pelkkää luulottelua. Varmempi syy asiaan oli se, että olin marinoinut mieltäni liian pitkään myytteillä ja salatieteen kirjallisuudella. Eivätkä nuo ihmiset edes käyttäytyneet mitenkään jumalolennoille ominaisesti. He olivat kaikki aivan tavallisia hulluja.   Tupakoijat turisivat jälleen osaston sisäpihalla. Arttu Piiroinen selitti silmät palaen, minkälainen hänen seuraava kirjallinen tuotoksensa tulisi olemaan:   - Se kulkee työnimellä [i]Avaimet muinaisiin maailmoihin[/i]. Se on oleva viimeinen teokseni ja ainoa täysiverinen kaunokirjallinen tuotokseni, vaikka sen aihepiiri onkin tuttu jo muutamista aiemmista kirjoituksistani. Siinäkin etsitään salattua – käännetään kiviä ympäri ja kurkitaan puiden taakse – ja tutkitaan ihmismielen mysteerejä. Se on tavallaan mielensisäinen matka – kuinkas muutenkaan, sillä minä vietän loppuikäni täällä enkä käy enää kuunaan Hollolan Tokmannia pidemmällä. En tahdo alleviivata kyvykkyyttäni kirjoitustyön saralla, mutta kyllä tuotostani voitaisiin hyvin verrata vaikkapa johonkin Nietzschen [i]Näin puhui Zarathustra[/i]-teokseen, sillä kummatkin ovat tarinapohjaisia kirjoja, joissa on vahva filosofinen perusta.   - Se on päällimmäisenä matkakertomus miehestä – puolikaimastani – jonka pakkomielteenä on nähdä maailman korkeimmat tornit ja maankuoren alimmat syvyydet ja kurkistaa kiellettyjen porttien taakse. Hän tutkii pohjoisen pimeät valtakunnat, kammottavien raakalaisten ja myyttisten petojen erämaat, sekä hiekka-aavikon unohdettujen kansojen kaupungit. Hän tutustuu kuninkaisiin ja jumaluuksiin koillisesta kaakkoon ja lounaasta luoteeseen. Plotti on se, että nuo avaimet saadakseen hänen täytyy käydä paikan vartijoiden kanssa viekkaita keskusteluja paljastaakseen heidän voimiensa salat – joskus vaihtokaupppaa tehden, mutta useammin kieroillen ja juonitellen. Hän kykenee lopulta huiputtamaan heitä kaikkia.   - Ehkäpä päällimmäisenä vaikuttimena teoksessani on vertailla niitä huomattavia yhtäläisyyksiä ja häviävän pieniä eroavaisuuksia, mitä kaikilla maanpiirin mytologioilla on keskenään. Mutta ei siitä vielä sen enempää. Antaa tarinan vielä hiukan muhia.   - Yksi asia on kuitenkin vielä sanottava, Arttu Piiroinen lisäsi. - Te kaikki tulette esiintymään siinä kirjassa. Minä sovitan sen näytelmän muotoon.   - Perkele, riemuitsi Tiermes. - Pääsee vanha hullu-ukkokin oikein pahvikansien väliin, ennen kuin kokonaan kupsahtaa.   - Kuinkas tällainen uusi tulokas sitten, minä kysyin.   - On siinä sinullekin rooli varattuna.   - Jaahas, ja millähän nimellä? Tuskin minä mikään tavallinen Erkki ainakaan olen.   - Juudas Iskariot ja Barabbas ovat käyneet ensinnä mielessä. Tai ehkä voisit jopa vastaavasti olla ikioma Jeesuksemme. Heitä tosin riittää naapuriosastoilla riesaksi asti. Sen asian päättäminen vaatii meiltä erinäisiä kahdenvälisiä keskusteluja. Minä en ole vielä oikein saanut selville, oletko sinä lintu vai kala, pappi vai perkele.   - Se olisi ruokalaan lähdön aika, kuulutti hoitaja ja kilisti kelloa. - Vanhaan tuttuun jonoon siihen ”valtakunnan pääportille”. Jari kuitenkin syö vähän muita myöhemmin. Lähdet tästä Vellamon pakeille nyt.   Vellamo olikin yllätyksekseni mies. Ja millainen mies... Pyöreät pullonpohjalasit, niin kuin Jope Ruonansuun esittämällä lääkärillä, hikinen, miltei törkyinen olemus ja vatsa, jossa olisi voinut keittää vaikka sahtia. Toivoin hänen näkevän paremmin mieleni sisälle kuin eteensä.   Vellamo tykkäsi kysellä minulta äärimmäisen hömelöitä kysymyksiä, jollaisia esitettiin tavallisesti henkisesti rajoittuneille ja pikkulapsille. Myös niihin vastaaminen tuntui minusta äärimmäisen vaikealta ja vastenmieliseltä. Hän kyseli, kuinka monta kirjaa salatieteestä ja myyttisestä historiasta olin lukenut. Vastasin hiukan hölmönä, että varmaan jotain pari- kolmekymmentä kaikkiaan. Samaan hömelöön tyyliinsä hän uteli, uskoinko todella erinäisiin henkivaltoihin ja siihen, että magia oli todellista, ja että se saattoi toimia. Mainitsin minulla olleen muutamia kokemuksia, jotka puolsivat kyseistä väitettä. Vellamo pyöritteli pyöreitä silmiään.   Haastattelun aikana käytiin läpi muukin hullujen kysymysten kirjo: olinko nähnyt ufoja tai tavannut maan ulkopuolisia asukkeja – ja jos olin, mitä nämä olivat minulle puhelleet? Tuntuiko minusta, että minua varjostettiin, tai että joku juonitteli kaiken aikaa pääni menoksi? Mitä mieltä olin hautausmaista – tuntuiko niillä käydessä yhtään yksinäiseltä? Oliko minulla traumaattisia kokemuksia seksuaalisesta kanssakäymisestä naisten kanssa?   Kysymysten luonne kertoi, että mielestäni koetettiin väkisellä löytää oireita, joita siellä ei ollut. Koetin selittää asiat parhain päin ja vakuuttaa, etten ollut mikään harhainen mielipuoli. Paljastin jopa epätoivoissani hakeutuneeni osastolle ainoastaan sen tähden, että tapaisin kirjallisen sankarini. Tervehän minä olin, terve kuin pappi! Sellainen vakuuttelu oli kuitenkin osaltani oman haudan kaivamista. Tuntui, että asia oli jo päätetty puolestani.   - Ehkä on syytä, Vellamo totesi, - että pidät hiukan taukoa tuosta lukemistostasi. Mielellesi saattaisi nyt olla parhaaksi lueskella vaikka Aku Ankkoja ja jättää ne haasteellisemmat kirjat vähäksi aikaa hyllyyn. Nopea kotiutuminen ei ole ajankohtainen ratkaisu sinun kohdallasi – pitempiaikaista tutkimusta tämä tilanne vaatii.   - Siitä asiasta ei kuitenkaan kannata suuremmin huolehtia. Parannuskeinot löytyvät kyllä. Onhan niitä olemassa kaikenlaisia skitsoaffektiivisia häiriöitä, jotka saattavat lisätä mielen kuormitusriskiä. Sitten on myös sellaisia häiriöitä, jotka vaikuttavat haittaavasti mielensisäiseen maailmaan. Tarkempi diagnoosi on tutkittava ja asianmukainen lääkehoito aloitettava viipymättä.   Turhauduin ja väänsin epätoivoista itkua. Ei se nyt niinkään käynyt, että täysin terveestä ihmisestä leivottiin akuutti potilas. Syytin kärkkäin sanoin Arttu Piiroista ahdingostani. Hän oli jotenkin juoninut tämän asian. Lääkärin kirkkain silmin antama vastaus yllätti minua vielä enemmän:   - Emme täällä hoitohenkilökunnan piirissä ylenkatso lainkaan Arttu Piiroisen käyttämiä parannuskonsteja. Voivat nekin toimia, vaikka eivät modernin lääketieteen piiriin kuulukaan. Eivät ne ole ainakaan ketään ihmistä täällä sairaammaksi tehneet. Itse olen ylilääkärinä sitä mieltä, että näiden kahden parannuskeinojen haaran tulisi kulkea käsi kädessä. Se on tietenkin vielä liian radikaali näkemys tähän maailmanaikaan.   Outoa puhetta ylilääkääkäriltä – modernin lääketieteen mannekiinilta!   - Minultakin hän paransi ikävän ja pitkään jatkuneen selkävaivan, Vellamo jatkoi. - Minulla kun on tuo ruumis luonnostaan hiukan etupainoinen. Se on pahaksi selkäruodolle. Pari niksautusta ja naksautusta Piiroisen pöydällä, ja selkä oli sen jälkeen kuin nuoren miehen. Piiroinen on näet laajaa tietäjien sukua. Hän tietää monta vanhaa keinoa – joita taikoinakin pidetään – joita kukaan muu ei enää muista. Hän on hakenut niitä Antero Vipusen vatsasta.   Lähdin lääkärin huoneesta täysin pöllämystyneenä. Oliko käynyt niin kuin siinä Poen yhdessä tarinassa, missä hoitohenkilökunta oli potilaina ja kaikki hullut vallassa?

***   Eristyskopista alkoi kuulua aamusella kammottavaa elämöintiä; potkimista, lyömistä ja tauotonta karjumista. Minusta se oli selvä pastori Ronkaisen ääni. Seinän läpi ei saattanut kuulla selviä sanoja, mutta niissä lauseenpätkissä jotka erotin, vilisivät toistuvina epäjumalanpalvonta ja Jumalan kosto.   - Ei olekaan ollut kauhujen kopissa asujaa pitkään aikaan, Tiermes veisteli. - Kukahan poloinen se mahtaa olla menettänyt ihmisoikeutensa?   - Kuulostaa erehdyttävästi täkäläiseltä pappismieheltä, mutisin tuskin kuuluvasti.   - Luulee olevansa joku papinhaaska! nauroivat muut. - Taudinkuva erittäin vakava! Näin pannaan Jumalan muulit järjestykseen!   Kaksi hoitajaa säntäsi eristyshuoneeseen. Kuului kovasanaista tappelua. Heidän lähdettyään huoneesta ei kuulunut enää mitään.   - Taisi räähkä saada Jumalan Sanaa nestemäisessä muodossa, Tiermes arvioi.   - Hevospiikki persauksille, Arttu Piiroinen arveli. - Siinä rauhoittuu verevämpikin veikkaaja.   Olin tästäkin kohtauksesta suunniltani. Vaikka missäpä muualla hulluja saattoi tavata, ellei sitten hulluinhuoneella...   ***   Heräsin kahden aikaan sydänyönä siihen, että osastolta kuului kammottavaa mölinää. Se koostui miltei kakofonisesta huudosta ja ”laulamisesta” – kuin turkkilaiset olisivat rituaaliteurastaneet lammasta. Kun nousin vuoteeltani, en meinannut pysyä pystyssä. Päässä huippasi ja humisi. Aivoni tuntuivat vain pieneltä pisteeltä kalloni perukoilla. Koetin hiukan manata: ”Voi pevkeleen pevkele!” Puheeni sammalsi pahasti. Mietin, mitä kummia nappeja minulle oli yölääkkeeksi tarjottu, ja millä motiivilla. Olisi ehkä pitänyt arvata kysyä.   Hoipuin huoneestani ulos. Talon oleskeluhuoneessa oli käynnissä täysi kohtaus. Paikalla olivat kaikki osaston hullut erikoisissa tamineissa. Hatut olivat vanhoja kangashattuja, mistä lie kaivettuja. Kaikilla oli sairaalavaatteissaan kiinnitettynä värikkäitä nauhoja. Osa oli kietonut ranteisiinsa määrättömästi helminauhoja, joita tehtiin osaston ”käsityötädin” opastuksessa. Arttu Piiroinen oli laittanut päähänsä orjantappurakruunun ja kääriytynyt valkoiseen lakanaan.   Hoitohenkilökunta pysytteli omassa toimistossaan välittämättä koko touhusta. Heillä näytti olevan meneillään hauska keskustelu.   - Minä olen Tiermes! kuulutti Tiermes. - Vanha Lapin jumala! Kannattelen taivasta ja ohjaan myrskyjä. Venytän sateenkaarijousen ja ammun taivaanpeuraa persuuksiin. Ja sitten taivaanreuna repeilee ja halkeaa.   - Minä olen Mannhai! Vähäinen kiusanhenki Intiasta. Minä tykkään tehdä maannaisistani lapsettomia. Olen hiukan katkera otus.   - Minä olen Ahti! Vanha vedenjumala. Annan ihmisille kaloja. Tai sitten en anna. Riippuu tuulesta.   - Minä olen Shiva! Tiedän kaikki olevaisuuden tasot! Minä luon ja tuhoan. Kaikki palvovat mahtavaa fallostani.   - Ja minä olen Jeesus Nasarettilainen, päätti Arttu Piiroinen esittäytymiset. - Heikon Jumalan heikko – joskin oikeamielinen ja puutöissä lahjakas – poika, jota juutalaiskansa ja roomalainen esivalta kiusasivat ja kiduttivat. Mutta onneksi en ole katkera ihminen – satukirjani on aina kaikille ilmainen.   Joku päälle viisikymppinen nainen – tärisevä hahmo hänkin – istui polvistuen Arttu Piiroisen eteen vesiastian kera ja alkoi Magdalan Marian tapaan pestä hänen jalkojaan.   - Te olette voideltu, valittu! nainen kuulutti.   - Hienoa, että olette tässä projektissa näinkin kovalla asenteella mukana, sanoi Arttu Piiroinen yleisesti kaikille. - Mutta vielä enemmän roolintäyttäjiä tarvitaan. Muut ilmansuunnat ovat jo hyvin edustettuina, mutta esimerkiksi läntisiä jumaluuksia tai muita entiteettejä ei ole vielä ainoatakaan.   - Sivä av... avattevit sitten tehvä kirvast... kirvastasi näytelvän? sain vaivoin sanottua.   - Hienoa, että sinäkin pääsit horteestasi, Arttu Piiroinen iloitsi. - Saadaan taas yksi miehenpaikka täytettyä.   - Mikä tuv... tuvee ovemaan minuv roolini?   - Juudas Iskariot tietenkin. Petturille varataan aina petturin rooli. Minä hyvää hyvyyttäni sinun kampurajalkasikin paransin, ja siitä huolimatta menit itkemään papinhaaskalle ja lääkärille ”karmeista” suunnitelmistani. Mutta sinä et saanut kavaluudestasi edes sitä kolmeakymmentä hopearahaa. Se pastorikin paskoo tällä hetkellä pöntön sijasta lattiassa olevaan viemäriaukkoon. Mikäli on lainkaan pystyssä.   Se siitä hoitohenkilökuntaan kuuluvien vaitiolovelvollisuudesta sitten, ajattelin.   - Ja mikäpä lienee Juudaksen kohtalo Danten [i]Infernossa[/i]? Arttu Piiroinen arvuutteli. - Hän joutuu antikristuksen hampaiseen kitaan jauhettavaksi. Vaan ei sen tuomion tähden mihinkään helvetin kuiluun asti lähdetä. Selkäänpuukottajalle vain puukko omaan selkään. Se on oleva maallinen rangaistuksesi.   Yhtäkkiä Arttu Piiroisen ilme muuttui uhkaavasta täysin rauhalliseksi.   - Mutta tämähän on vain pelkkä näytelmä. Puhdas tragedia siitä varmasti tulee, kun sekalaiset jumaluudet ja muut henget ovat koolla. Kuolema tulee koppaamaan siinä muutamaakin roolihahmoa. Mutta niinhän se on kaikissa muissakin tragedioissa.   - Juuri männäpäivänä sain kuulla, että tämän näytelmän teko on hyväksytty Muumilaakson ylimmän hoitohenkilökunnan taholta kahdesta syystä: projektista innostuneita on epätavallisen paljon. Lisäksi teatteritaide – vaikkei lopputulos olisi välttämättä kovin tasokaskaan – nähdään hyvänä virikkeenä talon pitkäaikaisasiakkaille. Esimerkiksi osastojen rättikässämummo on jo luvannut auttaa meitä puvustuksen kanssa.   - Se, missä yhteydessä näytelmämme tullaan aikanaan esittämään, on vielä auki. Tarinan kirjoitustyö on vielä sen verran alkuvaiheessa, etten tiedä vielä edes sen loppuratkaisua. Puolisen sataa sivua olen vasta saanut tekstiä kokoon, ja tämä myyttien sekakeitos pitäisi jollain keinolla kirjoittaa loogiseksi tarinakokonaisuudeksi. Riittäähän siinä työtä lahjakkaammallekin ihmiselle.   - Mutta mikvi hevvet... hevvetivvä te yöaikaan havjoittelette?   - Päivähän se on meillä nukkumista varten. Ja Jumalan palvontaa. Yöllä palvellaan sitten muita jumaluuksia.   Arttu Piiroinen veti minut sivuun muiden kuulumattomiin ja sähisi korviini:   - Sitäpaitsi yöhän on ihmiselle – jollainen minäkin kaiketi ulkoisilta piirteiltäni olen – sitä inspiraation kukkeinta aikaa. On helppo samaistua jumalolentoihin ja erilaisiin myyttisiin tarinoihin juuri vuorokauden pimeinä tunteina, jolloin tämän maailman monilukuiset, mutta valonaikaan hiljaisina pysyttelevät henget, ovat paremmin läsnä. Minun tavoitteeni on se, että nämä ihmiset alkaisivat pitkällisen orientoitumisen myötä todella impersonoida kyseisiä olentoja, joita he nyt kömpelösti koettavat matkia – että ne ottaisivat heidän päänsä valtaansa ja puhuisivat heidän suillaan. Olen piilottanut ohjeistuksiini heille muutamia piilokäskyjä, jotka todennäköisesti edesauttavat asiaa.   - Meinavit... meinavitkos sittev taikoa Juudaan minuv pääkoppaani?   - Sinä olet tarpeeksi lahjakas näyttelijä ilman sellaisiakin konsteja. Onnistuithan sinä soluttautumaan tänne alun alkaenkin täysin terveenä miehenä. Kyllä, minä tiedän sen. Se venakkolääkäri kertoi. Hänkin näkee ihmisten lävitse – vaikka parhaita huiputtajia sinä olit tämän osaston historiassa. Mitä sinulle sitten tapahtui, noh... Saattaapa minulla olla jotain tekemistä senkin asian kanssa. Mutta minä luotan siihen, ettet enää ketkuile. Olisi ikävää, jos et saisi niitä vapaakävelyjäsi lainkaan takaisin.   Kollektiivinen mielenhäiriö! minä päivittelin. Pukkilaulu hulluinhuoneella!   ***   Seuraavana päivänä veljeni ja tämän tytär tulivat vierailulle. He ihmettelivät heti törkyistä olemustani.   - Minusta jotenkin tuntuu, veljeni sanoi, - että täällä on käynyt jotain ilkeää. Minne on kadonnut se teräväsilmäinen ja nopealiikkeinen mies, jonka ennen tunsin? Minä olin tuosta ovesta sisään astuessani jo valmis toteamaan, ettet sinä kuulu tänne. Mutta nyt en ole enää niin varma. Milloin olet viimeksi käynyt pesulla ja vaihtanut vaatteesi? Haiset ihan eritteille. Parta sinulla on kuin pahimmalla tenttu-ukolla, ja hiukset rasvaisemmat kuin liimatukka narkkarilla.   - Täällä on tapahtunut kaikenlaista kammottavaa, sanoin hiljaa, sillä pari kanssahullua istuivat kahvittelemassa potilaskeittiön viereisessä pöydässä. - Ne koettavat tehdä minusta väkisin mielisairaan ihmisen. Ne pitävät minua vankina täällä. Eivät päästä enää kävelyillekään. Tupakanpuute vaivaa. Ja kaikki ovat juonessa mukana – niin nämä mielenvikaiset kuin henkilökuntakin. Ne ylilääkitsevät minua välillä tai sitten pakottavat valvomaan öisin. Teidän on mentävä Lahden kyttälaitokselle ja tehtävä tästä asiasta rikosilmoitus. Perkele, minä vielä kuolen tänne saatanan kettulaan!   Sukulaiseni katsoivat minua pöllämystyneinä ja epäuskoisina.   - Sinun silmäsikin ovat niin verenpunaiset, veljeni tytär sanoi. - Miltei pelottavat. Joku asia tässä nyt on pielessä.   Eräs naispuolinen hoitaja oli huomannut keskustelumme. Hän käveli naama sädehtien luoksemme ja tarkisti, kuuluivatko vierailijat lähiomaisiini. Hän alkoi puhua kuin enkeli:   - Jarilla on ollut tässä hiukan rankat ajat menossa. Vapaakävelyt hänellä alkavat tietysti taas heti, kun hänen tilanteensa vähän rauhoittuu. Meillä on ollut ongelmia hänen kanssaan hoitokeskusteluissa, lääkkeenotossa, siistiytymisessä ja ruokailussa. Teidän täytyy ymmärtää, että hoito on hänen kohdallaan vasta hyvin alkuvaiheessa. Mutta kyllä hänestä terve ihminen vielä saadaan, se on varma.   Hoitaja kehotti sukulaisiani hakemaan minulle sairaalan kanttiinista tupakkaa. Hän sanoi, että vierailut olivat näin akuutissa vaiheessa tuskin kovinkaan tarpeellisia. Hän sanoi, että sukulaisilleni kyllä ilmoitettaisiin, milloin minua oli taas ajankohtaista käydä tapaamassa.   - Näissä asioissa puhutaan kuitenkin yleensä viikoista tai kuukausista, hän lisäsi.   Veljeni kysyi, oliko kohdallani tehty vielä mitään alustavaa diagnoosia. Annoin hoitajalle luvan puhua asiasta.   - Vaihtoehtoja on tässä vaiheessa vielä monia. Yksi mahdollinen taudinkuva saattaa olla melankolinen depressio. Siihen oireina kuuluvat muun muassa ajoittainen unettomuus, psykomotorinen hidastuminen, huono ruokahalu ja seksuaalinen haluttomuus. Ja näitä kaikkiahan Jarilla on ollut.   - Mistä hemmetistä te sen viimeisen tiesitte, tuhahdin vihaisena.   ***   Hermoni olivat katkeamispisteessä. Käteni tärisivät niin, ettei niillä meinannut saada norttiaskista tupakkaa poimittua. Kammottavat arvuuttelut vilisivät pääkopassani. Ehkäpä tämän hulluinkaupungin sisällä todella oli toinen – Arttu Piiroisen hallitsema – kaupunki, jolla oli omat kammottavat lakinsa.   - Tuosta miehestä saisi hyvän kerjäläisen, joku sanoi. - Ryysyt päälle vaan ja Aleksanterinkadun varteen kököttämään.   Eräs osaston potilaista pummasi minulta toistuvasti tupakkaa, vaikka omani olivat ehtineet loppua jo moneen kertaan. Sanoin hänelle:   - Minä en ole mikään perkeleen tupakka-automaatti! Mene muualle, pummaa hoitajilta!   Vaikka ääneni oli äärimmäisen katkera, se sai kanssapotilaissa aikaan naurunremakan. Ihmiset ympärilläni alkoivat tuosta tiuskaisusta lähtien suhtautua minuun vähätellen. Osaston käytävillä vastaan tullessa jokainen kanssapotilaani teki ristinmerkin. Arttu Piiroinen tapasi jopa käyttää päätäni toisinaan tuhkakuppinaan.   Olin vajonnut parin viikon aikana hullujen hierarkian alimmaiseksi. Se oli jo saavutus ennen täysin terveelle miehelle.   Mielenahdinkoani ei lainkaan helpottanut se, että osaston itseoikeutettu kuvataiteilija Ahti oli maalannut minusta pari häiritsevää illustraatiota. Niistä toisessa istuin ahdistuneena ja itseeni käpertyneenä pimeiden lieskojen keskellä, ja toisessa taas saatana jauhoi ruumiintähteitäni leuoissaan helvetin alimmaisessa kuilussa.   - Parilla tupakalla myyn sinulle tuon rumemman, Ahti sanoi. - Kun en ole mikään pummi.   - Haista sinä paska! Maalaa sinä itsesi lemmiskelemässä Piiroisen kanssa. Paljon todennäköisempi skenaario kuin kumpikaan noista.   Koetellussa päässäni virisi kaiken epätoivon ja pelkojen keskellä toivorikas ajatus: päätin alkaa oikein kovasti juonimaan – eli vaihteeksi käyttäytymään ihmisiksi. Tähän asti olin pistänyt periaatteen vuoksi kaikessa vastaan – haistatellut niin osaston henkilökunnalle kuin kanssapotilailleni – ja huomannut, ettei sellainen käytös koskaan auttanut asiakkaan tilannetta osaston auktoriteettien silmissä. Sitäpaitsi olin näytellyt itseni osastolle lahjakkaasti sisään. Sama saattaisi onnistua toisinkin päin.   Söin siitä lähtien kiltisti kaikki lääkkeet, mitä pieneen muovikuppiini laitettiin. Sain niistä tiettyjä sivuvaikutuksia huimauksineen, pään huminoineen ja muineen, mutta en mitään niin pahoja kuin Zyprexasta, joka oli käytännössä tehnyt minusta sopertelevan ja hoipertelevan epäkuolleen. Lääkemuutoksen sain läpi tahdikkaasti neuvottelemalla.   Ruokalassa söin kaikki mahdolliset maksapihvit, tillilihat ja perunavellit kiitellen keittäjiä ylenpalttisesti. Ajoin tenttu-ukon partani pois ja sain jopa luvan käydä valvotusti sairaalan parturissa, missä tukkareuhkani muotoiltiin säälliseksi. Aloin käyttää omia vaatteitani osaston säälittävien nuttujen, verkkareiden ja aamutakin sijasta. Lopulta näytin melkein ihmiseltä – ja paljon vähemmän mielenvikaiselta kuin aikaisemmin. Muutkin huomasivat tämän.   Parin viikon kuluttua hoitohenkilökunnan asenne minua kohtaan alkoi muuttua torjuvasta ja töykeästä kummaksuvaksi. Aloin päästä kanttiiniin mieshoitajan saattamana . Ehdot olivat, etten alkaisi huutelemaan ”hourupäisyyksiäni” julki tuntemattomille tai yrittäisi hipsiä karkuun. Ja mihinkäs minä olisin voinut paeta; toinen jalkani oli Arttu Piiroisen taioista huolimatta vielä niin koukkumainen, ettei sillä voinut juosta mihinkään.   - Kiltti koira pärjää aina paremmin kuin kuolaava räksyttäjä, kyseinen hoitaja veisteli.   Aloin suhtautua kanssapotilaisiini enemmän ymmärryksellä kuin halveksunnalla. Vaikka he olivat edelleen osaston päänoidan pauloissa, heidän kanssaan oli mahdollista keskustella perinpohjaisesti kaikenlaisista hengentieteisiin ja muuhunkin liittyvistä asioista. Kuuntelin muiden puheet auliisti ja toin omat näkökantani esille kiihkottomasti, harkitsevaan ja sovittelevaan sävyyn.   Etenkin osaston kuvataitelija Ahti oli äärimmäisen mielenkiintoinen persoona. Hän oli muuten tärisevä ihmisraunio, mutta hänen siveltimensä ei tärissyt. Hän oli kiertänyt Suomen hulluinhuoneita jo peräti kolmen vuosikymmenen ajan. Ensimmäinen tahdosta riippumaton osastosijoitus oli johtunut siitä, että Ahti, vielä parikymppisenä asepalvelusta suorittaessaan, oli erään kostean illanvieton jälkeen palannut myöhässä palveluspaikkaansa, lyönyt päivystäjää suoraan nenään, kussut patteriin ja yrittänyt vielä sen päälle polttaa oman sänkynsä lakanat.   - Armeija ei ole ihan kaikkia varten, Ahti tokaisi. - Joskus siellä tehdään pojista miehiä, joskus taas päinvastoin. Minusta armeija teki mielipuolen.   - Mutta ainakin sinulle on annettu voimakas lahja, minä yritin. - Sellaista ei ihmisten suurella enemmistöllä ole.   - Minä vaihtaisin tämän selvänäkemisen kirouksen ja todellisuuden kuvaamisen taidon milloin tahansa normaaliin elämään vaimonpuolineen, kivitaloineen, autoineen ja koirineen. Ei ole helppoa olla mikään näkyjen profeetta. Mielenrauha minulta on mennyt jo ajat sitten. Samaten tämä työ on vienyt minulta järjenkin.   Ahti esitteli minulle taulujaan. Niitä oli hänen huoneessaan esillä jokusen kymmenen kappaletta. Vaikka hän väittikin maalaavansa todellisuutta niin kuin hän sen ”taiteilijan silmällään” näki, minusta hän maalasi enemmän omia pelkojaan, mielisairauttaan ja tuonpuoleisen kuviteltuja kiroja. Paletin kirkkaampaa puolta hän käytteli hyvin säästeliäästi – tai jos käytti, värit olivat irvokkaita ja häiriintyneitä. Yleensä hän maalasi pelkästään tumman eri sävyin.   Yleisin aihe hänellä oli alaston, nöyryytetty ja hengentuskainen ihminen jonkin helvettimäisen miljöön keskellä – sellainen, minkä hän oli maalannut minustakin. Yleensä näillä ihmisillä oli vielä hipiässään jokin merkki syntisyydestään; pukinsorkka, puolikuu tai vastaava. Kaiken kaikkiaan ahdistavaa, mutta sanomaltaan voimakasta taidetta.   - Vielä yksi kuva minun on sinulle näytettävä, Ahti sanoi. - Minä saan joskus maanisia kohtauksia ja työskentelen miltei tiedottomassa tilassa. Jälkeenpäin ihmettelen, että mitä kaikkea sitä tulee kankaalle tuperrettua. Älä sitten hiisku tästä. Teoksen kohde ei nimittäin pidä siitä, että häntä kuvataan maalauksiin. Pelkää menettävänsä sielunsa.   Ahti kaivoi sänkynsä alta esiin maalauksen, joka ei värimaailmaltaan erottunut juurikaan muista. Sen keskiössä oli vuoteella makaava ihmisraato – täydelleen Arttu Piiroisen piirteet omaava –, jonka silmät oli puhkottu. Hänen partansa oli veressä, jalat luonnottomasti koukussa ja kädet puristettuna nyrkkeihin. Hänen vatsaansa oli viilletty kuvio; risti, jossa oli poikkipuut sekä ylä- että alapäässä. Kuvio vuosi joka paikasta mustaa ja paksua nestettä. Teoksen nimi oli [i]Pahan tiedon ulostus[/i].   - Ilmeisesti mahdollinen surmaaja ei ollut oikein osannut päättää, otaksuin, - lähettääkö Piiroisen taivaaseen vai helvettiin.   - Sitä minäkin mietin, Ahti sanoi. - Tiedä sitten, mitä hän tekisi, jos näkisi tämän. On se kyllä sen verran kiero koukkuilija, että kykenee huijaamaan portin Pietariakin.   - Pidätkö tätä jonkinlaisena profetiana?   - Sitä on vaikea sanoa. Ehkä enemmänkin haavekuvana tai pelkästään tarkoituksettomana houreena. Merkitsevää on se, että niin paljon kuin töistäni joskus ahdistun, tämä ylittää kalseudessaan ne kaikki.   - Ollaan tästä ihan hissun kissun. Miten sinä vaikutat nyt kaksin jutellessa melkein täysjärkiseltä?   - Minä olen myös etevä näyttelijä. Käyttäydyn tarkoituksella sen verran skitsofreenisesti, ettei Piiroinen arvaa tähdätä minuun ajatus- ja sananuoliaan.   Olin käymästäni keskustelusta onnessani. Vaikka herkän taiteilijan kuvittelemat kauhukuvat vainosivat mieltäni, oli minulla nyt tässä hulluuden korttelissa ainakin yksi ystävä ja liittolainen.   Hyvä mieleni loppui sillä sekunnilla, kun joku sattui käytävällä tokaisemaan:   - Jarihan se on jälleen oikein siistinä. Juuri tuolta Juudaskin näytti, ennen kuin hän pisti itsensä silakoiksi.   ***   - Osastomme Juudas, Arttu Piiroinen saneli, - saa olla sitten sen viimeisen salaisuuden vartija. Mutta ensin hänet täytyy asianmukaisesti kuopata. Miten on? Pakahtuuko hän keskeltä niin, että hänen sisälmyksensä valuvat ulos, vai heittääkö hän kavallusrahansa hiiteen ja hirttäytyy perinteiseen tapaan?   - Kannatan ensimmäistä, Tiermes sanoi. - Lisätään vielä draamaa ja pannaan hänet syömään omia sisälmyksiään.   - Loistava idea!   Tietoisuus siitä, että muut potilaat pitivät Arttu Piiroisen kynäilemää esitystä pelkästään harmittomana kuvaelmana, kylmäsi minua. Minulle hän ilmoitti henkilökohtaisesti saaneensa kirjallisen työnsä päätökseen. Hän oli suunnitellut herkulliset kuolinkohtaukset suurimmalle osalle näytelmän näyttelijöistä. Sairaalan ruokalasta oli jopa lahjoitettu veitsi hänen ilveilyään varten. [i]Avaimet muinaisiin maailmoihin[/i] esitettäisiin sairaalan kuntosalissa. Sen todistajana toimisi ainoastaan osaston henkilökunta.   Osaston sisäpihalla harjoiteltiin innokkaasti näytelmää. Kostyymit olivat kuin muinaisajan markkinoilta. Valtaosa henkilökunnasta tihrusteli kohtausta toimistonsa ikkunoista. Samaan aikaan osastolle tuotiin uusi potilas.   - Näykki, saatana, Arttu Piiroinen totesi jäänkylmästi.   - Puuparta-Piiroinen, uusi mies sähisi hampaittensa välistä.   - Kohtalo se lähetti sinut rehusäkin taas samalle osastolle. Eikö Suomessa muka ole tarpeeksi hullujenhuoneita, ettei ”vanhojen kavereiden” tarvitse nähdä toisiaan.   - Ehkä käy hyvä arpa ja meidät sijoitetaan samaan huoneeseen. Se olisi mukavaa se.   - Minulla on täällä yksityissviitti.   - Sinä se olet opettanut uudet koirasi näköjään hyvin. Leikkivät sinun leikkejäsi ja ovat vielä riemuissaan siitä.   Näykki oli kammottavan rumannäköinen mies. Hän oli hipiänsä perusteella istunut muissakin laitoksissa, kuin pelkästään mielisairaaloissa. Parta hänellä oli pitempi kuin minun syntilistani, ja punainen tukka sojotti joka suuntaan. Tulin hänen kanssaan heti hyvin juttuun.   - Tapasimme Piiroisen kanssa Kellokoskella vuonna -84. Hän oli jo silloin samanlainen persläpi. Luuli olevansa joku helvetin Väinämöinen. Ja sitten nauroi minulle, kun kerroin olevani siniveristen jälkeläisiä! Taitava kynäilijähän hän on – sen minä myönnän – mutta ihmisenä täysin kelvoton ketale.   - Hän tykkää hyppyyttää mielellään kanssaihmisiään – milloin psykologian, milloin taikuuden keinoilla. Mutta kaikkia hän ei pysty tempuillaan jekuttamaan – kuten ei näköjään sinuakaan. Ja sellaisia ihmisiä hän pelkää. Mutta kyllä hänellä erityisiä voimia on: hänen uhreillaan täyttäisi helposti muutamankin psykiatrisen osaston.. Umpihulluillehan voi lässyttää vaikka mitä potaskaa, ja ne nielevät kaiken. Hänen tekonsa todistavat myös sen, että korkeimmatkin sairaala-auktoriteetit ovat alttiita luulotteluille ja mielenvikaisuudelle. Näköjään tämänkin korttelin valkotakit on jo ”voideltu”.   Arttu Piiroinen oli tällä välin sännännyt kiireisin askelin hoitajien toimiston ovelle.   - Näyttääpi siltä, Näykki sanoi, - että lääkärin kuulustelun jälkeen minua ei tällä osastolla enää tavata. Muuten kyllä kolauttaisin Piiroista pääkupoliin, mutta paskaakos sellaisen tahvon takia eristyksiin lähtee. Häntä täytyy kouluttaa ihan muilla konsteilla.   - Hyvä kuitenkin tietää, että hän kukkoilee täällä. Piiroinen on nimittäin täynnä ylintä tietämystä. Meinaa oikein pakahtua siihen. Sen näkee hänen pullottavista silmistään. Kerran minä vielä valutan hänestä tuon tietämyksen ulos ja juon sen pohjia myöten. Sitten minä olen tämän maan kaikkien velhojen keisari! Sopiva tilaisuus koittaa vielä. Mutta mikäs helvetin kesäteatteri täällä on olevinaan päällä?   - [i]Avaimet muinaisiin maailmoihin[/i]. Kenraaliharjoitus. Arttu Piiroisen viimeinen kirjallinen esitys.   - Miten soveliasta, erityisen soveliasta...   Kävi juuri kuten Näykki oli sanonut. Lääkärin haastattelun jälkeen hänet sijoitettiin naapuriosastolle.   - Kantelupukki kaakattaa! mies nauroi lähtiessään. - Kiltin hullun kavalsit!   Arttu Piiroisen naama oli herjojen takia kuin pelästyneen pöllön.   ***   Liikuntasalin toiseen päätyyn oli pystytetty puoli metriä korkea lavakoroke. Paikalla oli mehu- ja pullatarjoilu, jonka luona kaikki näytelmään jollain tavalla osallistuvat – kaikki ihmeellisen rentoina ja huolettomina – valmistautuivat esitystä varten.   - Käsikirjoituksessa on minulle vuorosanoja ainakin viisikymmentä palstametriä, ylpeili Tiermes, - mutta kaikki ne ovat turvassa tässä pääkopassa. Aivoton oli se lääkäri, joka kerran kutsui minua reikäpääksi!   Kaikki alkoi olla valmista. Ensin seurasi muutaman minuutin hiljaisuus. Sitten esirippu aukeni. Näyttämölle ilmestyi ryysyläisen näköinen mies mustassa ja kasvot peittävässä lakanassa. Hän vaelsi keppinsä kanssa synkän näköisenä ympäri lavaa ja pui välillä nyrkkiä taivaita kohti. Taustakankaana toimi karu erämaa.   Urkuharmoonit alkoivat puhkua ilmoille kammottavaa molliuikutusta jonkun vanhan naisihmisen soittamana. Kulkuri päästi ilmoille laulun:   [i]”Olen aina ulkopuolinen Voin olla aivan kuka vaan Täällä vieraana kiertelen Lain kourasta saattajan saan Voin olla kuka tahansa Enhän ole oikein kukaan Olen täällä muukalainen En tahdo ketään mukaan   Herrain sukuun tullut en Mä ilmestyksen nähdä sain Joku laittoi äitiin siemenen Mä kielsin veren, voitin lain Tie alkoi puuristin varjosta Tällä tuonen äpäräpojalla Tuli Golgatalta hurja hurtta Minä kiertolainen ajassa   Kun myrskyää, on koiransää, Yksi varjo lankeaa päälleni Edessä pitkä maantien taival Ja pohjat syöty kengistäni Vapaudelle tiedä en hintaa Edessäni polku tummenee Kuljen pitkin ikuista tietä Kunnes hehkuni himmenee”[/i]   Tämän jälkeen narraatioääni – Arttu Piiroinen itse – alkoi puhella:   - Tämä on tarina miehestä, joka syntymästään asti, kammottavassa viisauden janossaan ja kaikkien henkivaltojen ja kaitselmuksen hylkäämänä, on taivaltanut ajasta ja aikakaudesta toiseen maailman pimeitä polkuja seuraten. Hänet on vuosisatojen kuluessa nähty monessa paikassa, muunmuassa toistuvasti Euroopassa mustan surman aikoihin. Viimeinen hänestä tehty havainto on jopa niinkin myöhään, kuin viime vuosisadan puolivälistä. Mitäpä kaikkea hänen vierailunsa näkijälleen ennustaa, sitä ei tiedetä, sillä näkijät ovat jo kaikki vaienneet.   - Hänellä on monta nimeä, joita hänelle on annettu ihmisten toimesta eri aikoina. Näitä ovat Jerusalemin suutari, Hamelnin pillipiipari, Mustalaiskuningas ja muutama muu. Onpa joku kuvannut hänet jopa Vapahtajan kaltaisena miehenä. Hänen alkuperäistä nimeään ei tiedä kukaan – otaksuttavasti siksi, että hänet on aikoinaan ristitty uudestaan haudassa maatessaan. Tietäkää se, että milloin ikinä näette onttokatseisen miehen taivaltavan syrjäteitä ypöyksin ja laulavan karkeakielisiä lauluja, voi se hyvinkin olla juuri sama kulkuri.   - Elonsa aikana tämä mies on kulkeutunut Ultima-Thulen huurteisilta porteilta Babyloniaan ja Atlantiksen kaupungista Vril-rodun maanalaiseen kotimaahan kartuttaen viisauttaan ja taikakonstejaan. Jostain hän on saanut tai perinyt kammottavia taikoja, joilla saattoi uhmata jopa tämän maailman lukuisia jumaluuksia. Ja tämä on tarina juuri siitä. Tietenkään en tuntenut miekkosta koskaan henkilökohtaisesti. Suurin osa tämän näytelmän tapahtumista on silti oikeasti tapahtuneita ja totuudenmukaisia.   Ensimmäisenä minut yllätti näytelmässä se, miten hienosti tuo hullujen joukko – kaikki näyttelemisessä täydellisiä amatöörejä – eli myyttisiä roolejaan. Kuvittelin sen johtuvan lumouksesta, tai sitten he todellakin olivat lihaksi tulleita henkivaltoja. Kummallisia aksentteja myöten kaikki oli hyvin autenttista ja tarkoin mietittyä. Tämän kaiken he olivat oppineet ja sisäistäneet vajaassa kuukaudessa.   Vaikka seurailin kanssapotilaideni edesottamuksia mielenkiinnolla, mieltäni poltti oma roolini näytelmässä. Roolihahmoni esiintyi vasta näytelmän kahdessa viimeisessä kohtauksessa, mutta toisaalta minulle oli varattu ehkä koko näytelmän kammottavin ja tuskallisin kohtalo.   Näytelmän alkupuolelle oli kirjoitettu ensimmäinen kuolinkohtaus. Tämä kuolema kuului Tiermekselle. Näyttämön täytti kiihkeä tappelus, kun hän ampui jousellaan ”tulisia” nuolia muukalaista kohti. Häntä ei tuntunut lainkaan pelottavan se, että saisi kohta puukonterän otsikkoonsa.   - Uhmaapa minua vielä, Tiermes uhmaili, - niin minä viskaan koko taivaankupolin niskaasi.   - Tee se äkkiä, sanoi muukalainen. - Ennen kuin minä kerkiän hukuttaa ruhosi palsasuohon.   Tiermes piteli karttapalloa päänsä yläpuolella aikoen viskata sen muukalaisen päähän. Tämä nappasi puukkonsa ja suuntasi piston suoraan saamelaisjumalan otsaan. Kansa – etupäässä verenhimoisen näytelmän kynäilijä – odotti silmät lautasina dramaattista kuolemaa. Mutta teräpä ei tehnytkään reikää, niin kuin sen olisi pitänyt. Kyseessä oli kokoon taittuva lelupuukko. Arttu Piiroisen kasvoilla nähtiin samaan aikaan pettynyt ja yllättynyt ilme.   - Eiväthän ne vuorosanat noin menneet, hän mutisi.   Tiermes venkoili maassa mukamas tuskaisena ja puheli vielä kirouksen sanoja ”tappajalleen”. Hänet raahattiin pois näyttämöltä hilpeän näköisenä.   Puolenkymmenen Arttu Piiroisen kannalta väärin menneen kuolinkohtauksen jälkeen esirippu aukeni viimeistä edelliseen näytökseen. Näytelmästä jäljellä olivat enää Juudaksen Jeesuksen kavaltaminen, muukalaisen dialogi ristiinnaulitun kanssa sekä viimeisenä hänen vierailunsa helvetin alimmassa kuilussa kituvan Juudaksen tykönä. Hoidin roolini ensimmäisen puoliskon siten kuten jännitykseltäni kykenin.   Näyttämön keskiöön tuotiin kakkosnelosista kokoon ruuvattu risti, jossa Arttu Piiroinen itseoikeutetusti riippui Jeesuksena. Hänen raajansa oli sidottu kiinni nyöreillä. Valo suunnattiin suoraan hänen kasvoihinsa, ja hetken aikaa yleisö sai tuijotella hänen karitsamaista ja kärsivää ilmettään. ”Mieshän osaa luonnenäyttelijän maneerit”, aprikoi moni. Jeesuksena hän oli juuri sellainen kuin länsimainen kirkkotaide miehen esitti – partoineen, tukkareuhkoineen ja lannevaatteineen häntä ei juuri erottanut oikeasta.   - Taitaa olla se omin roolityö miehelle, Ahti tokaisi hiirenhiljaa. - On se vaan niin itseään täynnä koko mies.   Ristin nokassa riippui täytetty korpin kuvatus. Se oli lainattu näytelmää varten läheisestä koulusta.   - Isäni, miksi minut hylkäsit? Arttu Piiroinen huusi taivaisiin ja painoi kasvonsa apeina maahan. Ne ilmensivät haikeaa tietoisuutta siitä, ettei hän saisi tässä ajassa kysymykseensä vastausta.   - Siksi, kuului yllättäen näyttämön takaa, - koska olit poikana perin kelvoton. Annoit itsesi raakalaisjoukon käsiin ilman pienintäkään taistelusta. Sellaisen räähkän sopiikin kuolla.   Arttu Piiroinen näytti pelästyneeltä. Moni ihmetteli, kuuluivatko nämä sanat näytelmään? Samalla hetkellä lavalle astui tuttu lakanapukuinen mies. Tällä oli poikkeuksellisesti keihäs kädessään.   - Eihän Jumalan Pojan kuolema voi olla täydellinen, tämä sanoi, - ellei hän lainaa ensin voimiaan aikojemme kuuluimmalle okkulttiselle esineelle.   - En kirjoittanut tähän näytelmään mitään roomalaiskomeljanttaria tai Longinuksen keihäskeppiä, Arttu Piiroinen huusi. - Ottakaa minut alas.   - Tämäpä hieno käänne, sanoi joku henkilökunnasta. - Kyllä minä tiesin hänen osaavan kirjoittaa, mutta että tällainen käänne. Sehän on suorastaan mestarillista. Vain Arttu Piiroisen veroinen kirjailija saattaa tuoda näytelmän piiriin yllättävän elementin ja tehdä sen vieläpä näin lahjakkaalla ja sulavalla tavalla. Draamankaari toteutuu tässä täydellisesti.   Musta mies tökkäsi keihäänsä empimättä suoraan Arttu Piiroisen rinnuksiin ja veti siitä syvän viillon hänen alavatsaansa asti. Terän saattoi miltei kuulla raastavan ihoa. Arttu Piiroisen ruumis kouristeli tuskasta, ja ilmoille pääsi kirouksia.   - Kovin elävän tuntuiseksi ovat saaneet tämänkin kohtauksen, lääkäri Vellamo ihaili. - Mutta kyllähän tuon huiputuksen näin läheltä näkee. Verikin on selvästi liian mustaa ja paksua ollakseen aitoa.   Mies teki vielä kaksi viiltoa Arttu Piiroisen hipiään. Hänen rintakehäänsä ja vatsaansa aukeni nyt juurikin samanlainen kaksipäinen risti, jonka olin nähnyt Ahdin minulle näyttämässä maalauksessa.   - Limboon menet, sinä mies, virkkoi murhaaja. - Limboon lennät tästä!   Samaan aikaan täytetty korppi heräsi yllättäen henkiin, raakkui täytteet kurkustaan ja nokkieli silmät Arttu Piiroisen päästä. Nyt niistäkin juoksi alaspäin kaksi samanlaista nestevanaa. Hetken päästä myös hänen peräaukkonsa alkoi vuotaa. Housut kastuivat. Nesteen poistumisen jälkeen hänen ruhonsa näytti tyhjältä nahkasäkiltä.   - Eipä tuo mies valehdellut, sanoi kasvonsa paljastanut Näykki. - Mustaa sappea täynnä koko mies! Ihme, ettei ollut puhjennut ja pakahtunut jo aiemmin. Niin paljon on sappea, etteivät muut elämännesteet mahdu sisään.   Samalla kellonlyömällä, kun henki poistui Arttu Piiroisesta, heräsivät hänen lumoamansa ihmiset jälleen näkemään ja ajattelemaan. He olivat taas kaikki aivan tavallisia Seppoja, Pirjoja ja Perttejä. Heitä ihmetytti kovasti melkein heavy rock-albumin kannelta näyttävä näyttämö.   - Tästä sitä pirun särvintä kaikki maistamaan, Näykki intoili ja laittoi kätensä nestelammikkoon. - Nyt niitä ihmistiedon rajoja koetellaan.   Muut katsoivat Näykkiä ”en minä ainakaan” -ilmeellä. Samaan aikaan kuntosalin perähuoneesta kömpi päätään pidellen alkuperäinen kaapumiehen esittäjä. Näykki oli kolkannut hänet.   ***   Arttu Piiroisen kohtalo aiottiin alkuun pitää osaston keskisenä salaisuutena. Yhteinen suunnitelma oli, että hänen sanottaisiin löytyneen huoneestaan yön aikana kuiviin vuotaneena. Hän olisi viiltänyt itselleen omakätisesti kuolettavat haavat. Veret huiputusta varten oli määrä hankkia sairaalan laboratoriosta.   Näykki kuitenkin ilmoitti menevänsä suosiolla teostaan kivitaloon. Nyt kun hän – ainakin omassa päässään – oli Suomen mahtavin poppaukko, mahdollinen murhasta tuomituksi tuleminen ei olisi hänelle kummoinenkaan kriisi. Eikä vankila ollut sen ihmeellisempi laitos kuin psykiatrinen sairaalakaan – varsinkin, mikäli ihminen oli kerennyt laitostua jo parikymmentä vuotta sitten.   Tapahtuman jälkeen alkoi mielisairaanhoito toimia osastolla jälleen perinteiseen malliin. Puolet osaston pitkäaikaisasukkaista kotiutettiin hyvin nopeasti. Heidän aivoistaan ei löytynyt kaikkiaan mitään vikaa.   Saman vapauttavan tuomion sain lopulta minäkin. Diagnoosikseni kuitenkin jäi melankolinen depressio. Ja sen mielenhäiriön olin varmuudella saanut vasta osastolle saapumiseni jälkeen.