MELAINA KHOLEE
”Minun kirjoittamiseni ja ajatustyöni on sitä, että nakkelen melankolian munia, joita minulla on pääkoppani sisällä siistissä korissa, eri ihmisten suuntiin. Tähtään ne kohti oppimattomien kaaleja, mutta myös vähän viisaampienkin. Munani ovat mustakuorisia, täynnä harmaita homeläiskiä ja sisusta niissä on puhdasta sappea; ne ovat täynnä pahaa ja ajan mädättämää tietämystä. Ja joka sellaisen munan kiinni saa ja syö, tulee hänestä joko vahva ja viisas, tai heikko ja onneton. Kaikki riippuu ihmisen henkisistä kyvyistä. On heitä, jotka eivät kykene edes haistelemaan niin perustavanlaatuista informaatiota, puhumattakaan pureksimisesta tai nielemisestä.”
- Arttu Piiroinen, Melankolian mysteerit, 1979
***
Harvojen aikeistani tietoisten kehoitukset olla soluttautumatta Muumilaaksoksikin kutsutun psykiatrisen sairaalan tietylle osastolle – sillä se oli rikollinen teko, ja olin ainakin heidän silmissään mieleni puolesta kohtuullisen terve tapaus – eivät saattaneet pitää minua sieltä poissa. Kiinnostus paikkaa ja erityisesti erästä sen asukasta kohtaan oli kasvanut minussa pitkään. Tunteehan tuon ihmisluonnon; mikäli kuolleen rotan löytäneelle pikkupojalle sanoo, ettei hän saa laittaa jyrsijää suuhunsa, hän tekee sen varmasti.
Arttu Piiroista – miltei legendaarista maanalaista kirjailijaa ja mystikkoa – pidettiin kyseisessä mielisairaalassa vanhoille asiakkaille varatulla, niin sanotulla ”kuoleman osastolla” jatkuvalla lähetteellä. Olin kuullut hänen persoonastaan kauttarantain villejä huhuja, mutta suurimman vaikutuksen minuun teki hänen kirjallinen tuotantonsa, etupäässä esseekokoelma Melankolian mysteerit, jossa hän määritteli kirjavalla kielellä henkilökohtaiset salatieteiden lainalaisuutensa. Oli otettava selvää, minkälaista tietoa miehellä oli pääkopassaan henkilökohtaisesti lahjoitettavaksi kaltaiselleni mustan magian vasta-alkajalle ja uusherännäiselle.
Arttu Piiroinen ei ollut kuulemani mukaan enää kovinkaan kiinnostunut ympäristöstään tai muista ihmisistä. Elossa olevaa sukua hänellä ei juuri ollut. Hänen ainoa säännöllinen yhteytensä ulkomaailmaan television, radion ja sanomalehtien lisäksi oli hänen kirjojansa julkaisevan Maanalainen kirkko publishingin kustannustoimittaja. Hän ei suonut medioille lainkaan haastatteluita, eikä myöskään vastannut yksityishenkilöiden hänelle lähettämiin kirjeisiin. Vapaakävelyille sairaalan kanttiiniin hän pääsi vain valvotusti, vaikka hänen tiedettiin vakuutelleen toistuvasti oloaan mukavaksi mielisairaanhoidon piirissä. ”Mitäs sitä enää ulos lähtemään, kun on kerran sisälle asti päässyt.”
***
Osastolle päästäkseni oli erinomaisen tärkeää, että oppisin näyttelemään hullua uskottavasti. Oli mahdollista, että minut sijoitettaisiin ensialkuun niin sanotulle ”tulo-osastolle”. Ikää minulla oli jo tarpeeksi, jotta hoitoani saatettaisiin jatkaa varmuudella varttuneiden hullujen parissa.
Mielenvikaisen esittäminen oman peilin edessä ei kuulostanut alkuun kovinkaan vaikealta, mutta kun tuo sama teatteri täytyi esittää ihmisille, jotka olivat nähneet ihmisluonteiden koko kirjon tosihulluista täysiin teeskentelijöihin ja tyhjän-valittajiin, postini vaikeutui kummasti. Moni tärkeä seikka asiassa liittyi eleisiin. Päätin esimerkiksi luoda katseeni maahan aina, jos joku hoitohenkilökunnasta esittäisi minulle kysymyksen.
Menin Päijät-Hämeen keskussairaalan päivystykseen ja ilmoitin haluavani tappaa itseni. Pääsin pienen odotuksen jälkeen päivystävän psykologin pakeille. Koetin näyttää niin huolestuneelta ja häiriintyneeltä kuin mahdollista. Teeskentelin vapinaa. Keitin kokoon tarinan kuuhulluudesta, unihalvauksista (eli Painaja-hengen ja Lilithin säännöllisistä vierailuista luonani), muista rajatilakokemuksista ja ikävistä merkityselämyksistä. Kun minulta tivattiin, miksi käytin mielenahdingostani niin hienoja termejä, sanoin tutkineeni aihepiirin kirjallisuutta jonkin verran – lähinnä pyrkiäkseni ymmärtämään oman hulluuteni laadun.
Samaan syssyyn esitin pyynnön saada tavata sairaalan pappia. En nimittäin uskonut lainkaan siihen, että sairauteni olisi hoidettavissa lääkkeillä tai viriketoiminnalla. Minä olin riivattu ja kirottu ihminen, paholaisen kovasti pakottama surkimus. Tämä audienssi luvattiin minulle kohtuullisen ajan kuluessa.
Psykologi siis tosiaan otti minut vakavasti. Vielä kun näön vuoksi pistin hiukan osastolle sijoittamistani vastaan – sillä tiesin Muumilaakson kuuluisaksi siitä, että osastolle pääsi helpommin vastentahtoisesti kuin vapaaehtoisesti – hän osti juttuni täysin. Lähdimme erään sairaanhoitajan saattamana kulkemaan maanalaisia käytäviä kohti vastaanotto-osastoa. Hyräilin muka häiriintyneenä itse keksimääni laulua: ”Tule, kuolema, tule! Vie minut Muumilaaksoon.”
Vastaanotto-osaston päivystävä lääkäri oli arviolta kolmekymppinen virolaisnainen, joka esittäytyi kummasti Venukseksi. Mikään rakkauden jumalatar hän ei ollut, vaan ainakin päällisin puolin täydellisen tunnekylmä ja hävyttömän töykeä tapaus, jonka silmät tuijottivat suoraan sieluuni. Hän ei juurikaan osoittanut myötätuntoa katalasta ahdingostani. Hän kysyi minulta lähes ylivoimaisia kysymyksiä, joihin minä – aina sanavalmis ihminen – en osannut vastata kuin korkeintaan kolmella sanalla. En tiennyt, olisiko minun pitänyt säilyttää vastauksissani johdonmukainen linja vai lyödä homma kunnolla läskiksi. Nainen laittoi valehtelematta minut melkein itkemään.
Vaikka tenttailu tuntui välillä Pietarin edessä seisomiselta, selvisin siitäkin. Ratkaiseva kysymys tuntui olleen: ”Uskotko sinä tosissasi mustan magian todellisuuteen ja toimivuuteen?”
Haastattelun jälkeen tavarani merkittiin ja säilöttiin. Sain haltuuni tupakat sekä iltalääkkeeksi yhden diapamin. Päälleni puettiin sairaalan vaatteet. Minulle osoitettiin huone, jossa nukkui lisäkseni kaksi varttuneempaa asiakasta. Toinen heistä näki ilmeisesti erittäin pahoja unia, sillä hän ulvoi ja vaikersi lakkaamatta nukkuessaan. Toinen tupakavereistani oli joku viinakrampista kärsivä vanha juoppo. Tämä kuseksi yön kuluessa usein koko sänkynsä märäksi. Kerran tämä laski vetensä suoraan unissa vaikeroivan naamalle.
Vietin tulo-osaston kirjavien persoonien parissa kaikkiaan puolitoista viikkoa teeskennellen parhaani mukaan psykoottista hullua. Minua haastateltiin osaston henkilökunnan toimesta muutaman kerran, mutta otaksuin kyseen olevan vasta pelkästä tarkkailusta – potilaan tilanteen kokonaisvaltaisesta kartoituksesta. Tarkempi pitkän tähtäimen hoito saatettiin aloittaa vasta jollain pitkäaikaisten osastolla. Ristin käteni aina iltaisin ja toivoin sydämestäni pääseväni tuolle ”kuoleman osastolle”, missä hengellinen esikuvani majailli.
Ilon päivä koitti, kun eräs mielisairaanhoitaja, kutsumanimeltään Ukko, ilmoitti pikaisesta osastosiirrostani. Hän oli ollut huomaavinaan, että tulo-osaston jokseenkin hektinen ja rauhaton meininki oli käynyt kovasti hermojeni päälle. Osastolta tietysti löytyi kaikenlaista hörhöä; henkimaailman asioiden liiasta pähkäilemistä suunniltaan menneitä nuorukaisia; puhumattomia, aina tilaisuuden tullen seuraan lyöttäytyviä naisihmisiä; ihmisiä, jotka kiertelivät korttelin muotoista osastoa ympäri kovissa lääkkeissä toistellen omia järjettömiä litanioitaan.
- Uudella osastolla sinun on mahdollista tehdä olosi hiukan mukavammaksi, mielisairaanhoitaja sanoi. - Se on paljon rauhallisempi paikka.
***
Ensivaikutelma uudesta osastosta oli myönteinen. Ei ollut lääkkeidenotosta ja syömisestä periaatteen vuoksi tappelevia vanhuksia; ei ovia hakkaavia ja järjettömyyksiä huutelevia akuuttitapauksia; ei eristyskopissa elämöiviä kallonhakkaajia. Osasto oli arkkitehtuuriltaan identtinen tulo-osaston kanssa, mutta rauhaton ja ahdistava ilmapiiri oli poissa.
Osaston neliönmuotoisella sisäpihalla, nuukahtaneen pihlajapuun alla, poltteli norttia nahkalakkiin ja -saappaisiin sonnustautunut mies, jolla oli osaston punaharmaat paita ja verkkarihousut päällään. Hänen olemuksessaan oli ripaus Ior Bockia ja karjalaista runonlaulajaa. Parranhoidossa hän näytti suosivan perinteistä ”metsätyyliä”. Kukapa muu mies saattoi olla, paitsi itse Arttu Piiroinen.
Menin itsekin tupakalle. Koska läsnä oli muitakin potilaita, saatoin tarkastella ”esikuvaani” suhteellisen rauhassa.
Miehen syvänharmaat silmät olivat hyvin erikoiset. Kun ne katsahtivat jotakuta, hän sai kohteelta heti varauksettoman huomion.
- Kääräiseppä, Tiermes, minulle muutama säpinkäinen tämän päivän turviksi, hän sanoi ja sai minut jälleen kummeksumaan miehen outoa etu- tai lempinimeä. - Saat sitten takaisin, jos pääsen kanttiiniin jossain välissä. Saakelin piippu, kun siitä meni tulipesä katkeamaan.
Tiermes oli ikäloppu ja alati tärisevä mies, mutta täytti kanssapotilaansa pyynnön kiireesti. Arttu Piiroisen kurttuisiin käsiin ilmestyi viisi syöpäkäärylettä.
- Tuhannet kiitokset. Rukoilen tänä iltana sinun kuolemattoman sielusi ja hyvinvointisi puolesta.
Ensivaikutelmani miehestä oli, että tämä oli jossain määrin arkinen, kenties jopa hieman sulkeutunut tapaus. En tietenkään odottanut, että hän olisi lakkaamatta lausunut ilmoille magian ja tuonpuoleisen lainalaisuuksia tai noituri-isiensä perittyjä viisauksia. Olin kuitenkin odottanut tapaavani miehen, jonka päivänpuheissa olisi ollut ainakin hitusen enemmän tietynsorttista mystillisyyttä.
Juuri nuo arkiset piirteet tekivät Arttu Piirosesta mielessäni astetta helpomman lähestyä – ainakaan hän ei ollut tullut vikapäiseksi tutkimiensa asioiden seurauksena, vaan jostain ihan muusta syystä. Siksi koitin päästä hänen kanssaan viipymättä kahdenkeskisiin puheisiin.
- Arttu Piiroinen, oletan, kysyin häneltä.
- No onkos se sinun asiasi, hän töksäytti vastaan. - Sama mies, perkele. Mieluummin olisin joku aivan muu, mutta sielu ei vakkaansa valitse. Taidanpa ilmoittaa sinun tulostasi tippaiitalle. Sijoittaa sinut jonnekin toiselle osastolle. Harmi, kun teitä ihmistähteitä ei pääse karkuun edes suljetussa laitoksessa.
- Minun on turha peitellä motiivejani. Jotkut kirjasi ovat minulle tuttuja. Ne ovat vaikuttaneet suuresti ajatteluuni salatieteiden saralla. En ole kaikkia kannesta kanteen lukenut, mutta suurimman osan kyllä. Olen täällä kuitenkin ihan muusta syystä; kuuhulluus ja sen mukana tullut insomnia, pakonomaiset kuoleman ajatukset ja noidan langettama katala kirous vaivaavat pääkoppaani. Ehkäpä tapaamisemme oli ennalta järjestetty?
- Niin, onhan sellainen Luojamme tuntien mahdollista. Et sinä kyllä yhtään siltä näytä, että piru hääräisi kaiken aikaa pääkopassasi. Joko olet täysi teeskentelijä, tai sitten harvinaisen kovahermoinen ihmiskuvatus. Nuo maneerisi sinä voit kuitenkin unohtaa heti kättelyssä. Et ole näyttelijänä niin sanotusti mikään Sinisalon Veikko. Kyllä ne sinut mielenvikaiseksi tunnistavat muutenkin.
- Olivatko eleeni niin ilmeisiä?
- Kun on parikymmentä vuotta teitä kanssa-asukkaita katsellut, niin siinä silmä kehittyy kummasti. Välillä tuntuu, että minun pitäisi itse olla lääkärinä täällä.
Arttu Piiroinen oli pitkään vaiti. Hän sytytti sätkän ja tiedusteli hiukan pilkalliseen sävyyn:
- No, mikäs se mieheltä järjen lopulta vei?
- Etupäässä säännötön kolmivuorotyö vaneritehtaassa. Sitä kautta tulivat vähitellen väsymys ja pakonomainen unettomuus. Mutta oli siinä muutakin: pitkälliset öiset juoksulenkit kuunvalossa, mystiikan ja kauhukirjojen määrätön tutkiminen, mielisairaiden taiteilijoiden ihailu, pelkän salaatin ja ruisleivän syöminen – painoin pahimmassa vaiheessa alle 50 kiloa ja olin aliravittu niin hengessä kuin ruumiissa - sekä ensialkuun tietoinen eristäytyminen, joka ajan kanssa muuttui täydeksi ulkopuolisuudeksi ja erakkuudeksi. Ja sitten olivat tietysti he, jotka kokoontuivat yöllä punomaan juoniaan pienen pääni menoksi. Vähemmästäkin sitä ihminen mielenrauhansa menettää.
- Kuinka tulit tietoiseksi vihollistesi juonitteluista?
- Sinä ehkä naurat tälle, mutta ne olivat kaikki minulle tuikituttuja kylänmiehiä ja -naisia. Heillä vain oli päivätyöt ja yötyöt erikseen. Minä tarkkailin heitä kauhuissani monet kerrat kylän suurimman kallion päällä. Siellä ne polttelivat nuotioita ja vannoivat miekkavaloja. Ja yksi niistä varasti tyystin elämänvaloni.
- Olen tätä nykyä melkoisen sulkeutunut ihminen, kun esimerkiksi uskonasioista puhutaan. Uskonnollisista asioista puhuminen jonkun latvalahon kanssa ei tarjoa minulle mitään, eivätkä tavallisten ihmisten vaivat ja psyykkinen ahdinko kiinnosta minua tippaakaan. Minä olen eloni aikana – vaikka ehkä pidätkin väitettäni päättömänä – kulkenut loppuun kaikki valoisat ja pimeät hengenpolut, mitkä tämän maailman piirissä on mahdollista taaplata. Siinä vaiheessa kiinnostus yksittäisiä ihmiskohtaloita kohtaan vähenee kummasti ja katse etsiytyy niiden sijasta tarkastelemaan mielensisäisiä maisemia, henkimaailmoita ja tuonpuoleista.
- Sinun pääkopassasi minulla saattaisi silti olla tutkittavaa. Yleensähän tänne tullaan juoppoilun, syrjäytymisen tai läheisen kuoleman takia. Harva uskoo oikeasti olevansa jonkun noitijan vainoama – vaikka saattaahan pahojen henkien riivauksen nähdä joskus suoraan ihmisen aurasta. Väittäisin jopa pystyväni parantamaan sinut tästä ”kirouksestasi”.
- Loppujen lopuksi hoitokeinot psykiatrisen sairaalaan piirissä ovat perin vajavaiset. Lääkekokeiluja, vähäisiä virikkeitä, tympeitä ja potilaan kannalta yksipuolisia keskusteluita, pahimmassa tapauksessa papinhaaskan kanssa turisemista. Eivät sellaiset menetelmät paranna tosissaan riivattua. Eivätkä tosissaan riivatut koskaan paljasta syvimpiä pelkojaan millekään ulkopuoliselle auktoriteetille. He pelkäävät sillä vain vihastuttavansa henget entisestään. Niin kävi minullekin alussa.
- Mutta tervetuloa kuitenkin ”kuoleman taloon”. Tiedoksesi kerrottakoon, että varsinkin illat täällä ovat erikoisen ahdistavia – varsinkaan, jos ei keksi niiden ajaksi itselleen mitään muuta tekemistä kuin television vahtaamisen. Iltapuhteella täällä on aivan liikaa aikaa murehtia. Siksi minä kirjoitan ja teen tarkkaa ajatustyötä nykyään ainoastaan illasaikaan. Päiväsaikaan nautin kahvista, tupakasta ja hyvistä aterioista.
Olin otettu siitä, että olin päässyt ainakin hetkeksi Arttu Piiroisen tuttavaporukkaan. Minun oli pidettävä visusti huolta siitä, etten ”parantuisi” kaikista vaivoistani heti lähiviikkoina. Se, minkälaisilla konsteilla Arttu Piiroinen aikoi ajaa olemattoman pirun pois pääkopastani, mietitytti minua väkisin. Olihan se kiinnostavaa, mutta enemmän minua poltti heittäytyä hänen kanssaan vakaviin ja kahdenvälisiin hengellisiin keskusteluihin.
***
Parin ensimmäisen viikon aikana kallonsisustaani tutkittiin psykologin teettämillä testeillä. Sain täytellä erinäisiä monikysymyskaavakkeita ja tehdä käytännöllisiä pulmatehtäviä. Menestyminen niissä osoitti ainakin sen, etten ollut ihmisten joukossa sieltä vähälahjaisimmasta päästä.
Palikka- ja logiikkatesteissä pärjäsin yli keskitason. Minulle luettiin numerosarjoja, jotka minun tuli toistaa päinvastaisessa järjestyksessä. Tässä menestyminen todisti, että lähimuistini toimi huomattavasti paremmin kuin suurimmalla osalla oikeasti psykoottisista henkilöistä. Tietenkin minulla oli pieni epäilys testin tuloksista: auttoiko asiaani olla sentään liian hyvä? Mielenhelpotus koitti, kun minun sanottiin selvinneen testeistä hiukan yli keskitason: niinhän kaikille testatuille keskivertoihmisille sanottiin aina jälkeenpäin.
Istuimme Arttu Piiroisen ja muutaman muun potilaan kanssa – joiden kutsumanimet olivat Shiva ja Mannhai – tupakoimassa osaston pihalla. Mieleni paloi puolestaan tutkimaan Arttu Piiroisen omia päänsisuksia – hänen kirjansa kun todistivat, että niiden sisällä oli paljon erikoisia ja ajoittain varsin pikimustia ajatuksia. Arttu Piiroinen potilastovereineen juttelivat kuitenkin vain pelkästään päivänpolitiikasta – siis lähinnä siitä, etteivät nykyajan poliittiset liikkeet ja poliitikkojen höröpuheet kiinnostaneet heitä paskaakaan. Päätin rikkoa keskustelun ja mainitsin mukamas ohimennen:
- Minä olen täällä ollessani tullut huomaamaan, että esimerkiksi kuuhulluuden tai muun tahdotonta insomniaa aiheuttavan mielenhäiriön, psykoosin, manian tai muun mielenvikaisuuden aikana luotu taide on usein ansioiltaan suurempaa ja arvokkaampaa kuin normaalissa mielentilassa tehty vastaava. Tähän joukkoon kuuluu myös melankolia, mikäli se käsitetään alkuperäisessä merkityksessään: mustan sapen ylituotannosta aiheutuvana mielen sairautena – siitähän tekin olette paljon kirjoittaneet. Esimerkiksi psykoosista saattaa luova mieli saada taiteentekoonsa polttoainetta ja käyttökelpoista materiaalia vuosikymmeniksi eteenpäin.
- Puhutko sinä aina tuolla lailla, Arttu Piiroinen kysyi. - Et ole selvästikään viettänyt hullujen parissa pitkiä aikoja. 95 prosenttia näistä tapauksista on lahjakkuudeltaan rajoitteisia ihmiskuoria, huumeveikkoja, alkoholisteja tai typeriä kristittyjä, jotka ovat menneet hengenkirjojen tutkimisesta sekaisin. He eivät osaa tehdä mitään luovaa, paitsi puhua sekavia, sylkeä ja paskoa. Käsitys heidän suuremmasta lahjakkuudestaan esimerkiksi taiteiden saralla on pelkkä myytti.
Omat hienostelevat puheeni miltei hävettivät minua. Olin Arttu Piiroisen silmissä nyt varmasti joku poikkitieteisiin hurahtanut pikkulapsi. Koetin silti vielä säilyttää kasvoni:
- Eikös tuo Ahtikin tuolla maalaa komeampia kuvia, kuin mihin ne mainitsemasi 95 prosenttia – talon ulkopuolelta siis – tulevat koskaan pystymään. Olkoonkin, että hänen aiheensa ovat skitsofreenisiä ja vaikeasti määriteltäviä.
- Ahti se onkin erikoistapaus. On maalannut minustakin hienon ja pimeän muotokuvan – kuten on tehnyt jokaisesta osaston pitempiaikaisesta asukkaasta ja Hollolan kuntakeskuksen laitapuolen kulkijoista.
Shiva ja Manhai hihittivät avoimesti puheilleni, mutta Arttu Piiroinen löysi niistä sentään jotain huomion arvoista. Se oli mainintani melankolian luonteesta. Hän selitteli minulle pitkät pätkät siitä, miten jotkut arkiset ruumiinvaivat saattoivat vaikuttaa ihmisen mielentilaan ja edesauttaa sitä kautta psyykkisten sairauksien kehittymistä. Olihan se jo Veikko Huovisen Lentsu-kirjasta tuttua, että jo pelkkä pitkittynyt flunssa sai ihmisen ajattelemaan pessimistisesti. Saman tekivät esimerkiksi paksusuolen ja virtsarakon erilaiset tulehdukset, päänsäryt, erinäiset silmä-, selkä- ja niskakivut ja kaikki sellainen.
Arttu Piiroisen mielestä tietystä ruumiinvaivasta oli tietyillä, hiukan epäortodoksisimmilla menetelmillä, helppo määrittää potilaan tarkka sairauden laatu, samoin kuin oli helppo diagnosoida esimerkiksi naisen synnytyksestä toisinaan aiheutuva ”tyhjyyden tunne”; synnytysmasennus. Myös läheisen kuoleman tai jonkin muun ulkoisen tragedian aiheuttama shokkitila tai psykoottinen depressio kuuluivat samaan kastiin. Itse hän mainitsi sairastavansa nimenomaan alkuperäisen tautiluokituksen mukaista melankoliaa, joka johtui kokonaan mainitsemastani mustan sapen ylituotannosta. Olkoonkin, että hänen hoidostaan vastaavat tahot olivat monta vuotta olleet hänen kanssaan asiasta eri linjoilla.
- Ainakin sinä olet lukenut kirjojani, Arttu Piiroinen sanoi lopuksi. - Ja ehkä jopa ymmärtänytkin niistä jotain. Itse olen vahvasti sitä mieltä, että juuri tämä sairastamani tauti on yksistään antanut minulle nämä kyvyt ja ajatukset. Et siis ole asiassa täysin hakoteillä, vaikka puheletkin niin kuin joku aloitteleva akateemikko. Hullujen kesken puhellaan kuin hullut, tiedä se.
Arttu Piiroinen oli taas hetken hiljaa ja tarkkasi minua terävillä silmillään.
- Sinä näköjään onnut vasempaa jalkaasi. Selvä riivauksen merkki, mikäli tämmöinen vanha mies mitään sellaisista tietää.
- Tuollainen kampurahan se on ollut jo pitkään, sanoin. - Olin auto-onnettomuudessa. Siinä rytäkässä koipi katkesi monesta kohtaa ja meni ihan kuunsirpin muotoiseksi. Minulla oli myös ilmeisesti törmäyspaineesta johtuen pitkään kuunsirpin muotoinen punainen jälki vasemmassa silmässäni.
- Selviä noidan tekosia nämä ovat, kuten kaikki muutkin oireesi. Se räähkä vei sinulta unennäköjen ja elämänvalon lisäksi koipesi, joka lojuu nyt panttina helvetin piireissä. Sen pelastamiseksi tarvitaan vakavia vastataikoja.
Arttu Piiroinen otti jalkani syliinsä. Hän puhalsi siihen monta kertaa tupakansavua. Sitten hän sanoi:
- Yksi juju on vielä tehtävä.
Hän kiiruhti vessaan ja tuli takaisin muovimukin kanssa. Muki oli puolillaan virtsaa.
- Tämän sinä joudut nyt juomaan, kun osastolla ei ole viinastarjoilua. Ja koeta olla kakomatta. Minun virtsani on niin sakeaa, että se käy melkein kiljusta. Se puhdistaa ruumiin kauttaaltaan noidannuolien haavoista ja parantaa kaikki merkillisetkin pikkuvaivat.
- Tuota minä en kyllä kurkkuuni kaada!
- Ole sitten mieluummin ikuisesti riivattu. Tällaiset kiroukset tuppaavat olemaan elämänmittaisia, ellei niille tehdä mitään.
- Kaikenlaista kidutusta sitä pitää ihmisen kokea...
Kaadoin juoman väkisellä kurkkuuni. Ajattelin Arttu Piiroisen vain panevan minua asiassa halvalla. En tiedä, oliko se pelkkää luulottelua, mutta jalan jomotus tuntui heti hiukan laskevan, eikä se särkenyt enää niin pahasti koukistellessa.
- Alaraajojasi sinun ei tule liikuttaa nyt pariin päivään. Ei edes sitä keskimmäistä. Lisäksi minä lausun muutaman loitsun näinä iltoina koipesi puolesta. Nouskoon se taas vaivatta niin kuin nuoren miehen. Mielelläni kävisin neuvotteluihin myös sen sinua vainonneen noidan kanssa, mutta se voi olla täältä käsin hiukan vaikeaa – ellen sitten unimaailmassa häntä yhytä. Mitähän hänellä mahtaa olla sinua vastaan, vai onko hän vain niitä ”psyykkisiä vampyyrejä”?
- Saattaapa hyvinkin olla. Nyt kuitenkin alkaa jalassa helpottaa – helpottaa vallan kummasti! Pollassa tuntuu kuitenkin yhä samalta.
- Sinä oletkin niitä monivaivaisia. Palataan asiaan parin päivän päästä, kun olet toivottavasti saanut koipesi takaisin.
***
Koitti sairaalapastorin tapaaminen, jonka olin jo melkein ehtinyt unohtaa. Sisään huoneeseeni astui rauhallisen oloinen mies tummassa takissa. Hän esittäytyi pastori Ronkaiseksi.
- Sinä kuulemma pyysit tässä taannoin keskustelua, hän sanoi.
Kerroin hänelle kaiken minkä olin kertonut päivystävälle psykologillekin – myös sen, että käsitin mieleni parantumisen vaativan aivan toisenlaisia konsteja, kuin pelkän perinteisen lääke- tai virikehoidon. Ronkainen näytti käsittävän asiani hyvin. Kerroin hänelle myös hiljattaisista unennäöistäni, joiden muistot vaivasivat minua monesti päiväsaikaan.
Kerroin eräänä yönä pyytäneeni Luciferiksi esittäytyneeltä mieheltä voimia itselleni, ja ”palkinnoksi” siitä tämä olento oli tönäissyt minut kylmästi takanani lojuvaan hauta-arkkuun ja pannut kannen päälle. Mainitsin toistuvina painajaisina yövuorossa raatamisen vaneritehtaalla, sekä erilaiset maallisen epätoivon ja kuoleman unet; haulikolla itseäni kurkkuun ampumiset, elävältä palamiset sun muut.
- Et ole ensimmäinen henkilö, Ronkainen sanoi, - joka tällaista minulle täällä kertoo. Minä olen tavannut monta sinun kaltaistasi ihmistä täällä. Olethan sinä varmasti huomannut asian – nämä käytävät ovat täynnä pahoista ajatuksistaan traumatisoituneista ihmisiä. Sielunvihollinen voi tietenkin varastaa yösi – niin käy joskus aivan terveidenkin kohdalla. Mutta unethan ne ovat vain unia. Ne voivat satuttaa vain ihmisistä kaikkein herkimpiä. Meidän täytyy kuitenkin varmistaa se, ettei se sama pirulainen varasta päiviäsikin.
Ronkainen kysyi, milloin olin viimeksi tutustunut Sanaan. Mainitsin siitä olevan jo aikaa, enkä mielelläni syventyisi kyseiseen opukseen enää uudestaan. Pelkäsin kristinuskon opinkappaleita enemmän kuin itse saatanaa. Jehova oli silmissäni paha ihmisten kiduttaja ja koettelija. Liiasta Raamatun tutkimisesta saattoi ihminen mennä lopullisesti sekaisin – sen todisti suuri osa Muumilaaksonkin asujaimistosta.
Ronkainen otti sanani naurunhymähdyksen kera. Hän mainitsi, että ihminen saattoi toki elää hyvän elämän vihkiytymättä mihinkään tiettyihin hengenoppeihin. Hänellä itsellään oli tietysti perinteiset pappismiehen käsitykset kyseisistä asioista, mutta se ei välttämättä tarkoittanut sitä, että hän olisi ihmisenä yhtään minua parempi, tai että minä eläisin valhetta palvellen. Hän kunnioitti kovasti rehellisyyttäni.
Mainitsin pastorille vielä ohimennen ihmetelleeni kanssapotilaitteni nimiä. Oli kaikenlaista Tiermestä ja Mannhaita, kaikki vanhoista jumaltarustoista poimittuja. Tämän kuultuaan Ronkaisen katse muuttui oudoksi.
- Pelkkiä Laureja ja Seppojahan nuo kaikki minulle ovat aina olleet. Oletko nyt aivan varma tästä asiasta?
- Olen kyllä epäillyt tässä asiassa omien aistieni todistusta. Ehkä minä tosiaan olen mennyt hiukan raiteiltani.
- Minun täytyy selvittää tämä asia, sanoi Ronkainen ja poistui huoneesta. - Puhutaan taas jonkun ajan päästä uudestaan.
***
- Sinun vapaakävelysi joudutaan toistaiseksi perumaan, omahoitajani ilmoitti minulle seuraavana aamuna. - Meidän täytyy tarkkailla vointiasi muutaman päivän ajan hiukan tarkemmin. Pastori oli sinusta kovin huolestunut ja kääntyi asiassa meidän puoleemme. Tiedä, että olet nyt psykiatrisella osastolla, turvallisessa paikassa. Mikään paha ei uhkaa sinua täällä. Katsotaan tämä vapaakävelyasia sitten jossain vaiheessa uudestaan. Mutta toistaiseksi mennään näillä. Lääkäri Vellamo ottaa sinut päivemmällä vastaan.
Tämän kuultuani mietin, olinkohan todellakin tullut osastollaoloaikanani jotenkin harhaiseksi. Kaikki ihmiset kanssapotilaista hoitohenkilökuntaan olivat vanhojen jumalien ja myyttisten olentojen täyskaimoja. Mielessäni käväisi hirtehinen ajatus, että Arttu Piiroisella oli varmaan joku suunnitelma näiden ihmisten päänmenoksi. Kanssahullut olivat hänen ”testinukkejaan”. Hän käytti Jehovan todistajien konsteja ja selitti näille höröjuttuja muinaisista valtakunnista ja jumaluuksista Babyloniasta ja Sethiin, kunnes kohteena olevat hullut alkoivat itsekin kuvitella olevansa ihmislihaksi tulleita jumaluuksia ja mainittujen valtakuntien asukkaita.
Tämä oli kuitenkin kohdaltani pelkkää luulottelua. Varmempi syy asiaan oli se, että olin marinoinut mieltäni liian pitkään myytteillä ja salatieteen kirjallisuudella. Eivätkä nuo ihmiset edes käyttäytyneet mitenkään jumalolennoille ominaisesti. He olivat kaikki aivan tavallisia hulluja.
Tupakoijat turisivat jälleen osaston sisäpihalla. Arttu Piiroinen selitti silmät palaen, minkälainen hänen seuraava kirjallinen tuotoksensa tulisi olemaan:
- Se kulkee työnimellä Avaimet muinaisiin maailmoihin. Se on oleva viimeinen teokseni ja ainoa täysiverinen kaunokirjallinen tuotokseni, vaikka sen aihepiiri onkin tuttu jo muutamista aiemmista kirjoituksistani. Siinäkin etsitään salattua – käännetään kiviä ympäri ja kurkitaan puiden taakse – ja tutkitaan ihmismielen mysteerejä. Se on tavallaan mielensisäinen matka – kuinkas muutenkaan, sillä minä vietän loppuikäni täällä enkä käy enää kuunaan Hollolan Tokmannia pidemmällä. En tahdo alleviivata kyvykkyyttäni kirjoitustyön saralla, mutta kyllä tuotostani voitaisiin hyvin verrata vaikkapa johonkin Nietzschen Näin puhui Zarathustra-teokseen, sillä kummatkin ovat tarinapohjaisia kirjoja, joissa on vahva filosofinen perusta.
- Se on päällimmäisenä matkakertomus miehestä – puolikaimastani – jonka pakkomielteenä on nähdä maailman korkeimmat tornit ja maankuoren alimmat syvyydet ja kurkistaa kiellettyjen porttien taakse. Hän tutkii pohjoisen pimeät valtakunnat, kammottavien raakalaisten ja myyttisten petojen erämaat, sekä hiekka-aavikon unohdettujen kansojen kaupungit. Hän tutustuu kuninkaisiin ja jumaluuksiin koillisesta kaakkoon ja lounaasta luoteeseen. Plotti on se, että nuo avaimet saadakseen hänen täytyy käydä paikan vartijoiden kanssa viekkaita keskusteluja paljastaakseen heidän voimiensa salat – joskus vaihtokaupppaa tehden, mutta useammin kieroillen ja juonitellen. Hän kykenee lopulta huiputtamaan heitä kaikkia.
- Ehkäpä päällimmäisenä vaikuttimena teoksessani on vertailla niitä huomattavia yhtäläisyyksiä ja häviävän pieniä eroavaisuuksia, mitä kaikilla maanpiirin mytologioilla on keskenään. Mutta ei siitä vielä sen enempää. Antaa tarinan vielä hiukan muhia.
- Yksi asia on kuitenkin vielä sanottava, Arttu Piiroinen lisäsi. - Te kaikki tulette esiintymään siinä kirjassa. Minä sovitan sen näytelmän muotoon.
- Perkele, riemuitsi Tiermes. - Pääsee vanha hullu-ukkokin oikein pahvikansien väliin, ennen kuin kokonaan kupsahtaa.
- Kuinkas tällainen uusi tulokas sitten, minä kysyin.
- On siinä sinullekin rooli varattuna.
- Jaahas, ja millähän nimellä? Tuskin minä mikään tavallinen Erkki ainakaan olen.
- Juudas Iskariot ja Barabbas ovat käyneet ensinnä mielessä. Tai ehkä voisit jopa vastaavasti olla ikioma Jeesuksemme. Heitä tosin riittää naapuriosastoilla riesaksi asti. Sen asian päättäminen vaatii meiltä erinäisiä kahdenvälisiä keskusteluja. Minä en ole vielä oikein saanut selville, oletko sinä lintu vai kala, pappi vai perkele.
- Se olisi ruokalaan lähdön aika, kuulutti hoitaja ja kilisti kelloa. - Vanhaan tuttuun jonoon siihen ”valtakunnan pääportille”. Jari kuitenkin syö vähän muita myöhemmin. Lähdet tästä Vellamon pakeille nyt.
Vellamo olikin yllätyksekseni mies. Ja millainen mies... Pyöreät pullonpohjalasit, niin kuin Jope Ruonansuun esittämällä lääkärillä, hikinen, miltei törkyinen olemus ja vatsa, jossa olisi voinut keittää vaikka sahtia. Toivoin hänen näkevän paremmin mieleni sisälle kuin eteensä.
Vellamo tykkäsi kysellä minulta äärimmäisen hömelöitä kysymyksiä, jollaisia esitettiin tavallisesti henkisesti rajoittuneille ja pikkulapsille. Myös niihin vastaaminen tuntui minusta äärimmäisen vaikealta ja vastenmieliseltä. Hän kyseli, kuinka monta kirjaa salatieteestä ja myyttisestä historiasta olin lukenut. Vastasin hiukan hölmönä, että varmaan jotain pari- kolmekymmentä kaikkiaan. Samaan hömelöön tyyliinsä hän uteli, uskoinko todella erinäisiin henkivaltoihin ja siihen, että magia oli todellista, ja että se saattoi toimia. Mainitsin minulla olleen muutamia kokemuksia, jotka puolsivat kyseistä väitettä. Vellamo pyöritteli pyöreitä silmiään.
Haastattelun aikana käytiin läpi muukin hullujen kysymysten kirjo: olinko nähnyt ufoja tai tavannut maan ulkopuolisia asukkeja – ja jos olin, mitä nämä olivat minulle puhelleet? Tuntuiko minusta, että minua varjostettiin, tai että joku juonitteli kaiken aikaa pääni menoksi? Mitä mieltä olin hautausmaista – tuntuiko niillä käydessä yhtään yksinäiseltä? Oliko minulla traumaattisia kokemuksia seksuaalisesta kanssakäymisestä naisten kanssa?
Kysymysten luonne kertoi, että mielestäni koetettiin väkisellä löytää oireita, joita siellä ei ollut. Koetin selittää asiat parhain päin ja vakuuttaa, etten ollut mikään harhainen mielipuoli. Paljastin jopa epätoivoissani hakeutuneeni osastolle ainoastaan sen tähden, että tapaisin kirjallisen sankarini. Tervehän minä olin, terve kuin pappi! Sellainen vakuuttelu oli kuitenkin osaltani oman haudan kaivamista. Tuntui, että asia oli jo päätetty puolestani.
- Ehkä on syytä, Vellamo totesi, - että pidät hiukan taukoa tuosta lukemistostasi. Mielellesi saattaisi nyt olla parhaaksi lueskella vaikka Aku Ankkoja ja jättää ne haasteellisemmat kirjat vähäksi aikaa hyllyyn. Nopea kotiutuminen ei ole ajankohtainen ratkaisu sinun kohdallasi – pitempiaikaista tutkimusta tämä tilanne vaatii.
- Siitä asiasta ei kuitenkaan kannata suuremmin huolehtia. Parannuskeinot löytyvät kyllä. Onhan niitä olemassa kaikenlaisia skitsoaffektiivisia häiriöitä, jotka saattavat lisätä mielen kuormitusriskiä. Sitten on myös sellaisia häiriöitä, jotka vaikuttavat haittaavasti mielensisäiseen maailmaan. Tarkempi diagnoosi on tutkittava ja asianmukainen lääkehoito aloitettava viipymättä.
Turhauduin ja väänsin epätoivoista itkua. Ei se nyt niinkään käynyt, että täysin terveestä ihmisestä leivottiin akuutti potilas. Syytin kärkkäin sanoin Arttu Piiroista ahdingostani. Hän oli jotenkin juoninut tämän asian. Lääkärin kirkkain silmin antama vastaus yllätti minua vielä enemmän:
- Emme täällä hoitohenkilökunnan piirissä ylenkatso lainkaan Arttu Piiroisen käyttämiä parannuskonsteja. Voivat nekin toimia, vaikka eivät modernin lääketieteen piiriin kuulukaan. Eivät ne ole ainakaan ketään ihmistä täällä sairaammaksi tehneet. Itse olen ylilääkärinä sitä mieltä, että näiden kahden parannuskeinojen haaran tulisi kulkea käsi kädessä. Se on tietenkin vielä liian radikaali näkemys tähän maailmanaikaan.
Outoa puhetta ylilääkääkäriltä – modernin lääketieteen mannekiinilta!
- Minultakin hän paransi ikävän ja pitkään jatkuneen selkävaivan, Vellamo jatkoi. - Minulla kun on tuo ruumis luonnostaan hiukan etupainoinen. Se on pahaksi selkäruodolle. Pari niksautusta ja naksautusta Piiroisen pöydällä, ja selkä oli sen jälkeen kuin nuoren miehen. Piiroinen on näet laajaa tietäjien sukua. Hän tietää monta vanhaa keinoa – joita taikoinakin pidetään – joita kukaan muu ei enää muista. Hän on hakenut niitä Antero Vipusen vatsasta.
Lähdin lääkärin huoneesta täysin pöllämystyneenä. Oliko käynyt niin kuin siinä Poen yhdessä tarinassa, missä hoitohenkilökunta oli potilaina ja kaikki hullut vallassa?
