Alamaailmojen puhujamies

ALAMAAILMOJEN PUHUJAMIES   i. Prologi   Antti Ruutu oli kuollut edellisenä aamuna istualleen pöytäänsä. Hänen asentonsa oli sellainen, että häntä olisi voinut vieläkin luulla eläväksi. Kahvikuppi ja puurolautanen olivat jääneet häneltä puolilleen. Iho hänellä oli kerennyt sinistyä. Silmät olivat sameat ja lasimaiset – pölhöt –, pysähtyneet tuijottelemaan olemattomia. Hänen muukin olemuksensa oli perin pöhöttynyt. Harmaa kalsaripaita oli kokonaan pinttyneen pölyn ja hilseen peitossa.   Jo muutaman tunnin kuolleena olemisen jälkeen olivat hämähäkit kutoneet häneen seittejään – mikä hänen päänsä ympärille, mikä suun päälle tai sen sisuksiin. Hänen aivoissaan sijaitsi kuoriaisten alati kasvava kauppala. Myös hiiret olivat aloittaneet iloisen työntekonsa hänen ruumiinsa vaiheittaiseksi purkamiseksi. Hienovaraisuudessaan ne päättivät säästää hänen kasvonsa viimeiseksi. Rentoutuneen peräsuolen hajut vain nostattivat niiden tunnelmaa.   Talon kissa katseli lempeää kumppaniaan nyt toisin silmin. Se kierteli häntä ja mittaili. Antti Ruutu oli ruokkinut sen eläessään – ja saisi ruokkia nytkin. Se ei enää välittänyt hiiristä. Vittuun kaikki hiiret! se ajatteli. Antin lihavasta kankusta riittäisi paljon paremmin apetta. Ja eikös palvelijan tehtäviin kuulunut lopulta uhrautua isäntänsä hyvinvoinnin puolesta.   Tätä ateriointia ehti kestää hyvän tovin. Sitten Antti Ruudun vasen käsi liikahti. Hänen päänsä nytkähti pystyyn, ja henki palasi silmien taakse. Hän pyyhki pölyt ja seitit kasvoiltaan ja olkapäiltään ja potkaisi kankkuaan kaluavan kissan kauemmaksi.   - Ystävä sinäkin. Heti kieroilemassa, kun silmä hetkeksi välttää.   Hän räki enimmät ötökät ja seitintähteet suustaan. Muutama vipeltäjä jäi vielä asustamaan hänen kallonsa perukoille, mutta ei niin pienistä ollut lukua.   Kaappikellon viisarit olivat pysähtyneet kummatkin kahdeksikon kohdalle. Kelvoton perintökalu. Antti Ruutu puki saappaat jalkaansa ja laittoi takin niskaansa. Hän läksi ulos.   - Johan tässä on aikaa istuttu.   Hän kulki lokakuisen kotipihansa poikki. Kaikki tuntui olevan entistä enemmän rempallaan.   - Ei pitäisi miehen viettää liian pitkiä aikoja toimettomana. Halkopinot sen kuin kasvavat, vaikka mitään et ole tehnyt. Pihatie kasvaa umpeen ja paskahuussin seinät alkavat nojailla toisiinsa. Niin tarpeellinen on ihminen.   - Mutta nyt saa luurankomies hoitaa enimmät työhommat täällä. Pitihän se minut kauan poissa rutiineistani. Tämä jätkä lähtee kapakkaan. Sen verran oli kuohuttava kokemus, että ryypyn kaksi tässä tarvitsee...   ii. Tuppisuu   Antti Ruutu astui kapakkaan, johon levisi heti kalsea tunnelma.   - Missähän sitä on oltu? tiedusteli eräs tuttu naisihminen.   - Poissa.   - Mitä olet touhunnut?   - En paljon mitään.   Antti Ruudun haju oli sen verran hirtehinen – erilaisten ruumiineritteiden sekoitus – ettei kukaan arvannut, mistä se oli peräisin. Hänen henkensä haisi laholle.   - Oletkos sinä käynyt kalmistoilta vaatekertasi varastamassa?   - Mieleltään köyhät ne vaatteilla koreilee.   - Hajukin on kuin kupsahtaneen juopon. Pahempi.   - Parfyymit ovat akoille ja neiti-miehille.   - Kun olisikin vain pelkkää hikeä...   Kapakan pöydissä ihmeteltiin yleisesti Antti Ruudun sanatonta ja poissaolevaa olemusta. Hän tuijotti eteensä pelottavan rauhallisena ja huokaili syvään jokaisen viinatilkan jälkeen. Hänen kasvonsa olivat harmaat – kuin muovailuvahaa. Minne oli kadonnut se entinen supliikkimies, joka riemastutti kaikkia läsnäolollaan?   Yksi kapakkavieras näki koppakuoriaisen ryömivän ulos hänen korvastaan ja teki viipymättä ristinmerkin.   - Katsokaa noita aukkoja hänen ranteissaan ja takaraivossaan, hän sanoi ääni väristen. - Paljas liha paistaa. Jyrsijöiden työtä. Hänen housujensa persustassa on iso reikä kanssa – terävien hampaiden tekemä. Ruudun Anttia on kalvattu oikein kunnolla. Saattaapi paikallinen pappila saada tänä ehtoona yllättäviä vierailijoita.   Sama kapakkavieras laittoi kätensä Antti Ruudun kasvojen tasalle ja heilutteli sitä siinä. Pupillit olivat liikkumattomat.   - Mitähän helvettiä se tuijottaa? On olevinaan paikalla, muttei kuitenkaan. Näkee varmaan jotain perin mielenkiintoista, kun ei arvaa sanoa. En ole koskaan nähnyt miestä yhtä totisena.   - Kun asioita näkee yhden ihmiselämän tarpeiksi, Antti Ruutu sanoi ontolla äänellä, - niin siinä irvistelyn taito äkkiä unohtuu. Mutta nyt on mentävä.   - Mihinkäs sinä tästä?   - Sukua tapaamaan.   - Mutta eihän sinulla ole sukulaisia. Ei edes perhettä.   - Nyt on. Erittäin laaja sukukunta.   - Missäs tämän sukukunnan kortteeri sijaitsee?   - Siellähän se on kivisten polkujen päässä.   Jätetään mies rauhaan, kapakkavieraat tuumailivat yhteisesti ja syljeskelivät selkänsä taakse.   iii. Hautamonologi   Lokakuiset kylätienoot olivat lohduttomat, mutta Antti Ruudun hahmo vielä lohduttomampi. Tiellä ainoa vastaantulija oli eräs uskovainen vanhempi nainen, joka kavahti oitis tiensivuun hänet nähdessään.   - Siunattu, mikä miehenkuva! akka mutisi itsekseen. - Kirkkomaalle päin menossa laahaavin askelin. Enää lautavuodetta puuttuu. Liekö noutaja seonnut laskuissaan, kun päästi tuommoisen vapaasti kulkemaan? Ruudun Anttihan tuo on hipiältään, mutta eleet ovat muukalaisen.   Ei arvannut nainen edes tervehtiä tuttuaan. Hän paineli tämän ohi silmiin katsomatta.   Antti Ruutu etsi pitkään sukuhautaansa, sillä hän ei ollut vieraillut sen luona vuosikymmeniin. Hän oli aikaisemmin ajatellut, etteivät vainajat välittäneet kynttilöiden polttamisesta hautasijoillaan, tai mistään muistakaan vastaavista eleistä. Mutta se ei ollut totta. Vainajat kuulivat kaiken, mitä heille puhuttiin. Yksi kynttilä saattoi valaista pitkään heidän päivänsä viluisessa alamaailmassa.   Antti Ruutu löysi etsimänsä kivet hautausmaan pääportin lähettyviltä. Siinä lepäsi Ruutuja rivissä enemmän kuin pokerikäteen vaadittiin.   - Miehet lurkeiksi laihtuvat, madot sen kuin lihoavat, hän sanaili. - Ihmistä pidetään ihmisten kesken luomakunnan kruununa. Mutta ravintoketju päättyy vasta silloin, kun madot avaavat suuvärkkinsä. Se on totta se.   - Se oli kalseudestaan huolimatta mukava vierailu, hän aloitti kalmisto-monologinsa. - Seura oli miltei parasta, ja ruoka vähäsuolaista, mutta välttävää. Mutta kovin viluista siellä oli. Villanuttua siellä olisi tarvinnut aluspaidan sijasta. Tässähän palelee vieläkin, ja huurua tulee suusta. Toisaalta mieltä lämmittää nyt kovasti se, että teillä on siellä kaikki enimmäkseen hyvin.   - Keskivertojen elävien kanssa minulla ei olekaan enää mitään puhumista. Maailmaan mahtuu kaikenlaista tyhjäntärkeää lässyttäjää. Ne, jotka asioista jotain perimmäistä ymmärtävät, pitävät yleensä turpansa visusti kiinni. Ja se on hyvä se. Tyhjänpelkääjiä ja -valittajia – niitähän löytyy kaikista ihmiselämän piireistä aina kapakasta kirkkosaleihin. Tällaiset kokemukset laittaisivat kyllä heidänkin huolensa automaattisesti tärkeysjärjestykseen. Loppuu kaikki teiden kunnosta ja teinien kaahailuista valittaminen. Ette tekään nyt mitään puhu, ja se on kovin viisasta. Ne, jotka jotain tuppaavat tietämään, ovat enimmäkseen suuria vaikenijoita.   - Mutta eipä tätä elämää voi elää pelkästään kuolemaa ajatellen. On kiusallista, että koko maallisen ihmisiän kuoleman ajatus muhii ja kasvaa pääkopassa saaden usein ahdistaviakin muotoja. Se ulostuu kunnolla vasta sitten, kun henki ja Vapahtaja päästävät ruumiista otteensa. Kiduttaja taitaa olla se ammoinen arkkitehti, joka tämän kaikkeuden on aikoinaan pykäillyt. Tylsimys ja kusettava paskiainen, sanoisin. Hyvä vain, että hänkin noudattaa nykyään vaikenemisen lakia ja puhelee korkeintaan yksityisesti joillekin mielenvikaisille.   - Aiempi elämä se oli aina pelkkää puntaroimista: ”Entäs jos? Entäs jos?” kyselit varmaan tuhannen kertaa päivässä ja mietit vaihtuvia vaivojasi. Läsnä mielessä olivat aina kuoleman ja toisaalta astetta paremman elämän mahdollisuudet. Vaikka ymmärtäähän sen – tiedottomuus varsinkin tuonpuoleisen asioista johtaa auttamatta luulotteluun ja pelkoihin. Enää ei tarvitse jossitella eikä esittää kysymyksiä mykille henkivalloille. Olemisen kaavat ovat alkaneet kovasti kirkastua tässä luonnostaan typerässäkin kupolissa. Suurimpaan osaan tärkeitä elämänkysymyksiäni on jo vastattu.   - Mutta jotain muutakin hyötyä tästä huviretkestäni on ollut. Käytännön hyötyä. Osaan nykyään puhua korppien ja varisten kanssa. Eivät ole ihmiskunnan lahjakkaimmat puhuneet puppua – erikoisviisaita ovat ne linnut. Yhdenkin kanssa minä tuolla kylänraitilla turisin. Puhuimme pitkät pätkät kaikista hengentieteistä. Koko suomalaisen kirkkohistoriankin se olisi minulle kertaillut, mutta minullapa on enää rajallisesti aikaa tämän maailman päällä.   - Eipä sitä olisi entisenä eläjänä uskonut, miten rivosuinen esimerkiksi varisparvi osaa olla. Ovat tosiaankin olevinaan maanteillä tallaavia viisaampia. Sinänsä totta – istuvathan ne aina korkeammilla orsilla. Kyllähän ihminen niiden naureskelut ymmärtää. Mutta mikäli hän erottaisi niiden rääpähdyksistä selviä suomen kielen sanoja, niin kyllä vituttaisi ja sielua kylmäisi. Niiden leuhottajien haukkumanimivarasto on laajempi kuin koko maailman geenipooli, ja ne keksivät kaiken aikaa uusia. Hyvä siis miehen kannalta, että hän osaa vittuilla niille takaisin.   - Ihminenhän se luulee olevansa luomakunnan kruunu, mutta se revohka tietää paremmin. Me olemme tässä maailmassa pelkkiä kusiaisia. Monilla viisaudellaan retostelevilla kaikkein hyödyttömin ruumiinelin on juurikin aivot. Kyllähän sellainen kirvoittaa naurun siipiniekassakin.   - Epätoivostani huolimatta minä aion täyttää sen tehtävän, minkä te minulle siellä alhaalla annoitte. Minä täytän sen, vaikka se tuntuukin minusta vähän turhanaikaiselta. Sitten minä seuraan teitä – tai maadun vaikka pystyyn. Minähän elän täällä jo jäännöspäiviäni. Mieltäni kyllä polttaisi puhua asioistanne vielä eläville ystävilleni, mutta sen riemun te olette minulta evänneet...   iv. Veino Luupio   Antti Ruudun tehtävänantoon kuului, että hän hakisi alamaailman piiriin erään miehen, joka oli jo pitkään pakoillut väistämätöntä. Vähintään pari korppia päivysti tauotta miehen sukuhaudan päällä, olipa sitten sade tai päivänpaiste. Niiden oli määrä johdattaa hänen sielunsa pois elävien maailmasta. Mutta mies – ja varsinkin tämän maallinen ruumis – pysyivät poissa.   Miehen nimi oli Veino Luupio. Hän oli tehnyt viekkaudellaan ja kieromielisyydellään lähtemättömän vaikutuksen kanssaihmisiinsä. Toisille tämä oli pelkkä kyläoriginelli, toisille taas ihmispaska ja -korkkiruuvi, joillekin jopa – joilla mukamas oli ensikäden tietoa asiasta – pystyvä velho ja verenseisauttaja. Mutta mikä oli yhdelle totta, oli toiselle pelkkää puppua. Hyvin harva tiesi varmuudella, miten mustia jauhoja hänellä oli pusseissaan.   Veino Luupion oli kuolo jo kerran saanut lähes kiikkiin. Hänet löydettiin kotoaan jonkun omituisen kohtauksen saaneena. Tippaiitat eivät löytäneet hänestä mitään elintoimintoja. Homma vaikutti selvältä – luut raakasti vaakatasoon.   Veino Luupio valmisteltiin tavallisin menoin hauta-arkkua varten. Hänen kalmonsa jätettiin kansi avoimena makaamaan kappeliin (muka-kuolleena) odottelemaan seuraavan päivän seremonitoita.   Aamulla, kun hautaanpano oli määrä suorittaa, huomattiin arkun kannen olevan kiinni. Joku oli hakannut sen täyteen vänkyröitä nauloja. Asiaa toki ihmeteltiin, mutta hautarituaalit suoritettiin kuten oli suunniteltu. Veino Luupio laskettiin maanpoveen odottelemaan tekijänsä kohtaamista.   Moni ihmetteli, saattoiko vanha ja luiseva pappamies sentään niin paljon painaa. Häntä varten tarvittiin kuuden sijasta kahdeksan kantajaa. Saattoihan se olla, että ne olivat miehen synnit, jotka painoivat...   Suuremmat epäilykset heräsivät, kun moni kylän yökukkuja – eräs kirkon henkilökuntaankin kuuluva – kertoi palavin silmin nähneensä toistuvina öinä kovasti Veino Luupion näköisen miehen tallustavan kylänraittia hautavaatteissa. Arkku päätettiin avata, ja sen sisältä löytyi armoton määrä keskisuuria kivenmurikoita.   Veino Luupiota ei tavattu sen jälkeen enää missään. Hän oli tyystin kadonnut. Hänen arveltiin viettelevän hiljaista ja omavaraista eloa jossain kunnan takamailla. Kukaan ei kuitenkaan tuntenut hänen tarkkaa olinpaikkkaansa. Kyseisiltä alueilta löytyi montakin sellaista soppea – lähinnä viime vuosikymmeninä hylättyjä taloja – joissa tuonpuoleistakin pakoileva saattoi rauhassa asustaa.   Alamaailmassa kirjanpitäjät toki huomasivat hänen puuttumisensa ja kirosivat ylivetämätöntä viivaa hänen nimensä kohdalla. Mies oli saatava jotenkin ruotuun. Muuten menivät olemisen kaavat sekaisin.   Antti Ruudun kohdalla vaikean tehtävästä teki se, että hänen täytyi hoitaa tehtävänsä pelkästään puhumalla, neuvotellen tai pahassa tapauksessa kieroillen. Mitään repimistä, retuuttamista tai muutakaan väkivoimaa ei saanut käyttää – häntä kun ei tavallaan pitänyt olla maan päällä enää olemassa. Samoin oli tärkeää, että toimenpide koskettaisi mahdollisimman harvaa elävää ihmistä. Helpottava seikka tapauksessa oli se, että mieheltä oli jäänyt manalaan jotain, jonka tämä varmasti halusi takaisin.   v. Viimeisten aikojen retriitti   Arttu Ruutu oli tehtävänannostaan aluksi ymmällään. Eihän se mitenkään käynyt, että hän haravoisi kaikki ne lukemattomat metsähehtaarit, joita kunnan syrjäisistä sopista löytyi, yhden ainoan piilottelevan hourupään vuoksi. Ammoin hyljättyjä kiinteistöjä löytyi lähimetsien ja -ryteikköjen takaa varmaan puolensataa. Viimein hän tajusi tiedustella asiaa linnulta.   - Onhan se paikka hyvin tiedossa, mustatakki kertoi. - Se on niin sanotusti kaikkien auktoriteettien tavoittamattomissa. Sinne ei näe edes se manalan suurin kierosilmä, eikä meidän lentävienkään ihmisten kannattaisi sinne juuri leuhotella, mikäli haluamme säilyttää kaikki höyhenemme.   Kyseinen tontti oli vaikeapääsyinen kolmen talon ja muutaman muun piharakennuksen rypäs, jota oli ammoin asuttanut eräs enimmäkseen ulkomaailmasta vieraantunut vanhauskoinen perhe. Kaksi taloista oli rakennettu perheen kahta poikaa varten. Nämä olivat kuitenkin mieleltään kieroonkasvaneita ja täysin avuttomia naima-asioissa. Myös tontin sijainti täydessä pystymetsässä oli ajanut mahdolliset morsianehdokkaat tehokkaasti pois.   Sanottiin Pyhän Hengen suojelevan kyseistä tonttia. Mikäpä sen parempi paikka kuolemaa pakoilevalle asettua.   Linnun puheiden perusteella Antti Ruutu arvasi heti tulleensa oikean tontin piiriin. Kuolleita korppeja, variksia, harakoita ja naakkoja roikkui satamäärin lähistön puissa päät alaspäin ja jalat yhteen sidottuina.   Antti Ruutu tuli rehevöityneeseen pihapiiriin. Hän näki edessään kolme purkukuntoisen näköistä taloa, paskahuussin ja halkovajan. Ainoastaan päärakennusta oli koetettu hiukan kunnostaa. Linnunpelättejä – kammottavien vainajien näköisiä – seisoi vieri vieressä resuvaatteissaan. Niiden valmistamisessa oli käytetty puuseipäitä, tyhjiä maalitölkkejä ja milloin mitäkin. Kasvimaita tai marjapensaita ei silmän säteellä näkynyt – Veino Luupio oli luultavasti tarkoittanut kuvatukset suojelemaan itseään. Linnunraatoja makasi maassa määrättömästi lajitovereidensa kaluamina.   Keskimmäisen talon takapihalta kuului elämöintiä.   - Mistä teitä räksän paskoja oikein sikiää? Minä ammun teistä jokaisen. Minulla on ammuksia vaikka ensi vuosituhannen varoiksi. Koittaa naurukuorolle arvaamaton sukupuutto...   Kulman takaa kinkkasi esiin mies metsästyskiväärin kanssa. Hän oli valkopartainen, luunlaiha ja sen verran piinatun näköinen, että jokin ylivoimainen huoli varmasti painoi häntä. Hänellä oli päällään pelkät kalsarit. Hän kinkkasi pahasti ja sai huonompaan jalkaansa toistuvasti omituisia sätkyjä.   - Neulalla pistelevät, pirut.   Antti Ruudun reikäisen olemuksen huomatessaan hän kavahti heti pari askelta taaksepäin. Hänen silmämunansa pyörähtivät ympäri. Hän ampui Antti Ruutua kyselemättä suoraan otsakupoliin. Ei mitään vaikutusta.   - Jaahas, mies päivitteli. - Apokalypsi on siis tullut, ja minä en sitä huomannut. Täällä takametsissä nykymaailman tapahtumat jäävät helposti kokematta. Sinä arvatenkin haluat maistaa kankkuani. Näytät itsekin jonkun syömältä.   - Minä söin tuossa taannoin oikein hyvän aterian. Jätän niukat lihasi mielelläni kaluamatta. Mutta miksi kaikki nämä linnunraadot ja pelti-ihmiset?   - Ne oli tarkoitettu pelotteeksi. Ja toimivatkin aikansa. Sitten nuo elämöijät tottuivat niihin ja lajitovereittensa raatoihin. Nykyään niitä kavahtavat lähinnä satunnaiset kulkijat. Kyllähän minä tiedän, millä asialla nämä leuhottajat täällä ovat. Alati muistuttelemassa. Eivät lakkaa häiritsemästä, ennen kuin minä lähden heidän mukaansa. Maallinen järkihän minulta on jo enimmäkseen mennyt. Sitä ne eivät enää voi saada.   Antti Ruutu hymähti kuulemaansa. Jos mies olisi ymmärtänyt lintujen puhetta, olisi hänen sieluaan kylmännyt vieläkin enemmän.   - Missäs sinä olet koipesi satuttanut.   - Hittoako se sinulle kuuluu?   Mies unohti pikaisesti kismityksensä ja päätyi ihmettelemään.   - Olet sinä perkele aito maalainen. Hengitys kylmä kuin Siperian tuuli ja naama musta kuin lantakasaan haudatulla. Ja nuo silmät – kammottavan rauhalliset ja varmuudella liikaa nähneet. Päässä nyrkinmentävä reikä, josta ei vuoda pisaraakaan verta. Selvä tuonpuoleisen lähettimies, kuolinsanomien kiikuttaja. Olikos sinulla breeviä minulle antaa?   - Ei ole breeviä. Pelkkä kehotus, että yksin mennään ja kaksin palataan.   Kuolevaisesta kauhustaan huolimatta Veino Luupio kutsui Antti Ruudun sisälle kortteeriinsa. Hän tarjosi vieraalleen pannukahvia, mutta tämä kieltäytyi vedoten suolen huonoon toimintaan. Antti Ruudun mieli paloi heti tietämään, miten hänen isäntänsä oli onnistunut huiputtamaan kuolemaa.   - Se olikin kumma juttu. Sitä luulisi, että kun vanha mies kerran ummistaa silmänsä ja hänen sydämenpohjan kellonsa lakkaa lyömästä, niin se olisi sitten menoa. Minä tosiaan makasin jäykkänä muutaman yönseudun puupalttoo päälläni ja näin kaikenlaisia kauhu-unia siitä alaisesta maasta. Mutta sitten joku omituinen voima herätti minut takaisin elävien pariin. Onneksi arkkuni kansi oli avonainen. Voi sitä kauhua, kun olisi herännyt kuoleman unesta ja tajunnut olevansa lukittuna. Umpiokammohan siitä olisi tullut. Julma paniikki ja kahta viheliäisempi kuolema.   - Kyllähän se asia laittoi miehen hetkeksi puhaltelemaan ja huokailemaan. Harvinaisen kalsea kokemus. Ryypyn siinä tarvitsi heti, kun järki hetkeksi päänupin tavoitti. Onneksi hiiret sun muut luopiot eivät olleet päässeet pilaamaan hipiääni, kuten sinulle on näköjään käynyt. Vielä on nokkakin tallella.   - Sinä kuitenkin kerkesit nähdä palasen tuonpuoleisesta.   - Vainoharhan vainioita ne olivat, valottomia ja ilottomia tienoita, täynnä surumuistoja menetetyistä ihmiselämistä. Asioista, joita siellä näin, minun ei huvita tarinoida kenenkään elävän kanssa. Noudatan siinä tiukasti puhumattomuuden lakia. Se taitaakin olla niitä ainoita lakeja, mitä minä tykkään kunnioittaa. Huutelemalla niistä asioista kylänraiteilla rikkoisin niitä perustavanlaatuisia sopimuksia vastaan, jotka on ammoin laadittu siksi, että kuolleet ja elävät pysyisivät erillään. Kun manalla on kerran käynyt – vaikka vain pyörähtämässäkin – ei sellaisella ihmisellä ole elollisten kanssa enää juurikaan puhuttavaa. Se on raaka tosiasia.   Veino Luupion hahmo muuttui synkästä vielä synkemmäksi.   - Sen miljöön kolkkouden olisi vielä jotenkin voinut sietää. Mutta kun minulla on tunnollani eräs raskauttava tapaus...   Hiljalleen Antti Ruudulle valkeni, miksi mies vastusteli niin kovasti kohtaloaan. Hänellä oli tunnollaan henkirikos, josta hän ei ollut koskaan saanut maallista tuomiota. Tuonen hovissa odotettiin vasarat, kirjat ja viitat valmiina hänen oikeuteen saapumistaan. Mikäs siinä, jos omatunto oli kokonaan puhdas – silloin ihminen saattoi kuolla vapaana murheista. Mutta pahantekijän tuli aina sovittaa tekonsa jossain rangaistuslaitoksessa, olipa se sitten maallinen tai maanalainen. Ja mikä pahinta – kohdata joskus uudestaan kaikki uhrinsa.   - Sen miehen minä laitoin kylmäksi samalla tavalla kuin ammuin sinuakin. Metsästyskiväärillä kolmas silmä keskelle otsikkoa. Ne olivat niitä perisuomalaisia iänikuisia tonttiriitoja. Kaikenlaista jäynää tehtiin puolin ja toisin monta vuotta, kunnes minulla sitten yhtenä päivänä meni pää pimeäksi ja vihan liekki himmensi järjen.   - En voi sanoa, ettenkö olisi jälkeenpäin katunut tekoani. Ylivoimaisesti katalin ja typerin temppu se oli, minkä minä olen kuunaan tehnyt. Mutta sitten kun olisi pitänyt avata suuvärkkinsä ja lähteä tunnustuspuuhiin, en kyennyt siihen. Miehen raato löydettiin pihalta kivääri käsipuolessaan. Minä olin sen siihen kauniisti asetellut. Ei tullut rikostutkintaa maallisten viranomaistahojen toimesta. Jakomielitautinenhan se naapuri taisi olla, ja ahdistunut ihminen. Selvänä itsemurhana sitä pidettiin.   - Hengenvaivani ovat nykyään kirjavat. Minä saan yö yön perään kammottavia unennäköjä, missä uhrini – luodinreikä hirtehisesti otsassaan – sekä tämän ystävät haukkuvat, syljeksivät ja vainoavat minua. Herään aina hikisenä ja poltan vapisevana tupakan. Ne ovat niin kuin jotain alkuperäisiä paholaisia – ne ”ihmiset”.   - Vaan eivätpä päästä nuo raakkujatkaan minua yönseutuna rauhaan. Elämöivät niin kuin olisi joku uusi vuosi, nokkivat ikkunoita ja lentävät niitä päin itsemurhatarkoituksessa. Onneksi tuli taannoin laitettua taloon tuplaikkunat.   Mikä siis sai miehen niin kovasti vastustelemaan kuolemaa, Antti Ruutu ihmetteli. Erinäisten hengenvaivojen lisäksi hänen ruumiinsa tuskin enää elätti häntä, sillä ylimääräisiä elinpäiviä oli kertynyt hänelle tuhottoman paljon. Lisäksi miestä ahdisti alati se tietous, että häntä kaivattiin mullan alla. Miehen itsensä mielestä suurin vaikutin hänen ratkaisuissaan oli juurikin suomalainen luonteenlaatu, joka käski aina panemaan vastaan – olipa siinä sitten järkeä tai ei.   - Isäkin se veteli tukkia ja kuokki peltoa, vaikka rinnasta otti monta vuotta niin helkutisti. Otti Koskis-pullosta ryypyn aina vartin välein. Kaatui sitten lopulta töittensä äärelle. Sellaisia miehiä me Luupiot olemme.   - Minä jo melkein lähtisin mukaasi. Tekisin sen riemumielin. Mitäs tässä enää enempää kituuttaa. Mutta minä olen aina ollut kovien periaatteiden mies. Edes armeijassa en antanut itseäni hyppyyttää. Ikälopusta kuoresta huolimatta minussa elää vieläkin sitkeä henki. En ala miksikään saatanan lahnaksi, en edes kuolon valtaistuimen edessä. Saavat alisen asukit viedä minut väkipakolla.   Peloistaan huolimatta Veino Luupio löysi tilanteestaan jotain hyvääkin.   - Sen manalan reissun jälkeen minä päätin eristäytyä lopullisesti ja löytää itselleni hengellisen turvapaikan. Ja retriittejähän näissä metsissä riittää, mikäli osaa ne löytää ja kunnostaa välttäviksi asumuksiksi. Riivauksestani ja näiden leuhottajien vainoiluista huolimatta on perin helpottavaa, ettei tarvitse enää seurata mitään päivän-uutisia. Ne, jos mitkä ovat niitä todellisia maailmanlopun merkkejä – eivät mitkään Raamatun profetiat! Nykyaika, se on kokolailla paska aika, mikäli sen vaikutusten armoilla täytyy intellektuellin ihmisen väkisin elää! Se maailma, jonka jätin taakseni, oli kokolailla viheliäinen paikka, täynnä mielenvikaisia aatteita. Niillä aatteilla ei ole täällä metsässä mitään virkaa – jo se kertoo sen, etteivät ne ole lainkaan tarpeellisia. Järjettömiä ja epätoivoisia ihmisiä niillä liikutellaan, ei vahvamielisiä yksilöitä.   - Voisi jopa sanoa, että tämä rappeutunut kiinteistö on tavallaan ikioma unholan taloni, asuntoni tuonpuoleisessa. Olen jättänyt taakseni ihmiset ja heidän epätoivonsa, ja se rauhoittaa minua näidenkin olojen keskellä kummasti. Mutta vaikka apokalypsi koittaisi huomenna, niin en minä itseäni sure. Minä suren tätä kuolevaa maailmaa. Enkä minä yhtä ihmistä vihaa, vaan ihmiskuntaa kokonaisuutena. Se kulkee alati itsetuhon tietä. Se on ylivoimaisesti hulluin ja luonnottomin kollektiivi tämän maankamaran päällä.   - Siinä minä sinua ihmettelenkin, Antti Ruutu sanoi. - Sodat, taudit, luonnonkatastrofit, vaaralliset aatteet ja jopa mahdollinen apokalypsi uhkaavat joka suunnalta, mutta täällä sinä vain röhnötät ypöyksin metsämökissäsi murehtien ajanoloja. Sieltä, mistä minä tulen, ovat työt rangaistuille toki tylsiä ja tyhjänpäiväisiä, mutta kyllä niistäkin selviää, kun on kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä. Ja sitähän sinulla on, kun olet tapellut noiden lintujen kanssa niin pitkän aikaa.   - Juju on siinä, että mikäli jonkinlainen apokalypsi kohtaa kotomaatamme, minä en edes välttämättä huomaa sitä. Minä vain pyllyilen täällä itsekseni, kun laava hautaa kirkon muurit alleen. Minähän saatan jäädä tänne vaikka ihmiskunnan loppuasukkaaksi! Siihen asti tutkailen merkkejä taivaalta.   Antti Ruudun täytyi eräällä tavalla ihailla Veino Luupiota. Vaikkei hän suuremmin ihannoinut henkirikollisia – vielä vähemmän lain kourasta luikahtaneita sellaisia –, niin harvoinpa sitä noin jääräpäisiä äijänkäkkyröitä näki. Hän oli niitä väkisin eläjiä, joita löytyi muutama vanhankansan ihmisistä. Antti Ruudun isä oli myös ollut samanlainen; kova työmies, joka ei juopotellut, mutta kiroili paljon. Ehkä juuri katkeruus eräitä valtion auktoriteettejä ja raakoja sotakokemuksia kohtaan oli pitänyt tämän hengissä. Järki ja pahantahtoisuus olivat säilyneet hänellä kuolinvuoteelle saakka.   Mutta kiero mies Veino Luupio oli – kierompi kuin se mainittu manalan kierosilmä. Siksi Antti Ruutukin päätti alkaa viekkaaksi.   - Eikös sinulla ole ketään edesmennyttä sukulaistasi tai tuttuasi ikävä? Tuonelassahan sukuhaarat yhtyvät ja muistelot kohtaavat. En tiedä sinusta, mutta minun mieltäni polttaa päästä taas turisemaan tuttujeni kanssa menneiden vuosien asioista.   - No onhan siellä mummoni, Veino Luupio sanoi. - ”Äireeksi” häntä kutsuttiin. Pelottava ja jäänsieluinen ihminen. Tarkka kaikessa aina raamatunluvusta ruokatapoihin. Korvia kiristää edelleen, kun muistelee sitä rääkyvää virrenveisuuta. Kuolema sille tuli, kun se keinui keinutuolillaan ympäri. Niskat poikki, että niks-naks vaan! Ei siinä naisessa muuta heikkoa sitten tainnut ollakaan. Luulenpa, ettei sitä lorttoa ole manalakaan pehmittänyt. Palakoon pätsissä hiljaisella liekillä se narttu!   - No eikös siellä ketään muuta akkaa ole? Sinihuulta, tähtisilmää?   - Minähän se en akkojen perään itke. Enkä varsinkaan entisten akkojen.   - Mutta jalkasi perään ehkä itket?   - Sinä piru tiesit siitä!   Veino Luupio vetäisi toisen housunlahkeensa ylös. Jalasta oli jäljellä pelkkä luu.   - Se oli sellaista harhaista unennäköä – se koko tuonpuoleisen reissu. Minä jo melkein pääsin karkuun niitä manalan vartiohurttia, mutta yksi ehti tarrata kiinni kinttuuni. Siellä ne sitä kai nyt sitten jauhavat.   - Tämä koipi se ei tottele. Se venkoilee alati omiaan. Välillä siihen pistää, välillä se puutuu ja välillä taas tuntuu kylmältä. Polvikaan ei aina toimi oikein, vaan kapinoi herraansa vastaan.   Nämä sanat pistivät Veino Luupion entistä vakavammaksi. Lopulta hän myöntyi Antti Ruudun maanitteluihin.   - Mutta kai se on perkele lähdettävä. Turha sinun kanssasi on loputtomiin väitellä. Johan siinä järven pinta kuluu kun sinun kanssasi jaanailee. Jätän harjan nojaamaan ovensuuhun, jos tulee vaikka vieraita. Minä nimittäin aion tulla vielä joskus takaisin.   - Saatatpa vaikka tullakin. Minä aion alkaa siellä sinun puhemieheksesi.   - Se on varmasti etu minulle. Olethan sinä perin vittumainen mies, ja vieläpä paikkakuntalaisia. Sovellut hyvin varatuomariksi.   Veino Luupio tähtäsi vielä yhden kiven räystäällä istuvaa siipiniekkaa kohti.   - Jääkää hyvästi, te ruumiinkyttääjät!   vi. Tuonen hovissa   Arttu Ruutua ja Veino Luupiota tuli kylänraitilla vastaan jälleen sama vanhempi naisihminen. Heidät nähtyään tämä kiiruhti nopeasti pappilaan.   - Tämän se vielä tarvitsi! Vainajat ovat monistuneet. Nyt ovat henkien kirjat sekaisin! Luupion Veinokin se vielä kukkuu pystyssä, vaikka kuoppa on täytetty ja kaikki virret veisattu.   Erään kalmiston salaisen oven kautta Antti Ruutu ja Veino Luupio kävivät paikkaan, jota buddhalaiset kutsuvat Aghartaksi. Monen alas viettävän käytävän ja kolon kautta he saapuivat aliseen maanpiiriin. Tiet olivat enimmäkseen autioita; heitä vastaan käveli muutamia mitättömien ja tympääntyneiden näköisiä, hartiat kyyrysssä kulkevia ihmisiä, jotka eivät viitsineet edes tervehtiä heitä mitenkään. Tuntui, että asujat olivat täällä jokseenkin toimettomia ja jopa hiukan kiusatun oloisia. He koettivat puhuttaa yhtä käkkäräpuun näköistä miestä, mutta tämä tyytyi sanomaan:   - Hittoako tässä enää kenenkään kanssa länkyttää.   Kauempana pelloilla jotkut paikallisista työläisistä kaivoivat maata kelvottomilla työkaluilla, kuten lapioilla, joissa oli varsina metalliketjut. ”Kuin löysää kyrpää pitelisi”, kirosi eräs työläinen. Taivaan katossa paloi samea valo, joka ei kuulemma sammunut koskaan. Se valaisi heille tuhkanharmaan, puuttoman tasangon.   Vähitellen Antti Ruudun ja Veino Luupion silmissä alkoi siintää kaksi korkeaa kivitornia. Linnoituksen porteilla he kohtasivat julmetun suuren vahtikoiran, jolla oli Veino Luupion jalka yhä edessään. Koira oli kytketty kiinni.   Veino Luupio koetti tarrata jalkaan, mutta hurtta kaappasi sen nopeasti leukojensa väliin. Hän potkaisi paremmalla jalallaan otusta kuonoon, mutta se ei välittänyt. Hän koetti repiä koiven sen kidasta, mutta sen leuat olivat vahvat ja purukalusto kuin kaksi morapuukkojen riviä.   - Pidä tunkkisi. Mutta älä hemmetin lousku sitä koipea kokonaan pilaa. Kun minä astun tuosta kuoleman talosta jälleen ulos, joudut luopumaan siitä.   Linnoituksen käytävillä heitä vastaan alkoi tulla kuolleiden ihmisten lisäksi varsin erilaista eläjää. Nämä olivat kyllä humanoideja, mutta laihoja kuin näkkileivät ja pituudeltaan yli kaksi keskivertoihmisen mittaa. Niiden ruumiit näyttivät olevan kasattu erinäisistä kuusiokoloavaimista. Lakkaamaton valo paistoi niiden silmistä ilmentäen järjenvaloa, jonka laadun täytyi olla toisenlainen kuin ihmisillä.   - Ne ovat tätä paikallista Vril-kansaa, kuiskasi Antti Ruutu. - Pitävät täällä jöötä. Hoitavat kaikki hallinnolliset asiat ja muut sellaiset.   - Olen minä niitä nähnyt, töksäytti Veino Luupio. - Näin, kun yksi niistä sädetti silmillään yhden miehen pelkäksi tomukasaksi. Mutta minulle ei käy samalla lailla, se on vissi!   He tiedustelivat eräältä tuollaiselta henkilöltä, missä maanpäälliset murha-asiat käsiteltiin, ja saivat kuulla oikean istuntosalin numeron.   - Täällä pidetään tiukka kirja kaikista asioista, Antti Ruutu teroitti. - On esimerkiksi tähdellistä, että ihmiseläjien lukumäärä sekä alisessa että ylisessä on tarkassa tiedossa. Muutenhan elämän ja kuoleman tasapaino saattaa järkkyä kokonaan.   - Odottakoot vaan, viekkaili Veino Luupio. - Kun ne Linkolan tänne päästävät, alkavat lasku- ja merkintätavat äkkiä muuttua.   Muutama tuomari oli jo paikalla, kun he saapuivat mainittuun saliin. Nämä näyttivät olevan jokseenkin mieltyneitä nähdessään, että Veino Luupio oli toimitettu tuomiolle. Paikalle hälyytettiin nopeasti myös lautamiehistö; korpit, naakat, harakat ja varikset leuhottivat sisään salin ikkunasta. Lopulta melkein puolensataa linnunkuvatusta istui korkeilla orsillaan seuraten käräjöinnin alkamista.   Puolessa tunnissa suurin osa oikeudenkäyntiin osallistuvista oli saapunut paikalle. Antti Ruudun ja Veino Luupion edessä istui kokonainen rivi miehiä, joiden kasvonpiirteitä tuskin tunnisti villiintyneen naamakarvoituksen takaa. Hyvä kun silmät näkyivät.   Kuulusteltavan pönttöön astui Veino Luupiolle tuttu mies. Hänellä oli vieläkin sama luodinreikä keskellä otsikkoa.   - Neljännesvuosisata taidettiin olla Luupion kanssa naapureita, mies aloitti. - En muista, että yhtäkään ystävällistä sanaa olisi sinä aikana sanottu. Se oli pelkkää kiusantekoa ja juonittelua alusta asti. Luupio on niitä miehiä, jotka eivät tarvitse mitään tähdellistä syytä ärsyyntymiselleen. Pelkkä epämiellyttävä pärstävärkki riittää. Joka helvetin aidantuumasta ja perkeleen mansikkamaan vaostakin tuli tapeltua. Erityisesti häntä tuppasivat häiritsemään pihallani lojuvat autonromut, vaikka miehen itsensä pihassa seisoi puolenkymmentä Datsunin hylkyä.   - Se oli melkein sama, kuin olisi elänyt jonkun mustalaisleirin naapurissa. Yksi Luupion mieliteoista oli pystytellä kaikenlaisia uhkauskylttejä tonttejamme halkovan aidan lähettyville. Eihän miehen suomen kielen taito kummoinen ollut, mutta kyllä ne viestit ymmärsi. Kerran se pystytti nurmikolleen kummun ja siihen kolme ristiä. Minä sain tietenkin olla Nasarettilainen, ja kaksi poikaani Barabbas ja nimetön rosvo. Myös kaikenlaista huutelua ja haistattelua sain kestää vuosikymmenet. Loukkaukset olivat useasti sellaisia, että harras pappikin olisi leipääntynyt niistä.   - Suoranainen väkivalta astui kuitenkin kuvaan vasta myöhempinä vuosina. Oli kaikenlaista nyrkinheiluttelua ja lapiolla jahtaamista. Kerran tuo paska löi kirveenterän suoraan jalkaterääni. Onneksi oli turvakenkut silloin jalassa.   - Minä en voi edelleenkään käsittää, miten joku ihminen voi loukkaantua niin verisesti, jos raja-aita sattuu olemaan tuuman verran väärässä paikassa. Olihan kotokyläni toki pikkusieluisten ja juoruilevien ihmisten asuttama, mutta edes pahantahtoisin paikallinen laitapuolen kulkija ei vetänyt vertoja Luupion vittumaisuudelle.   - Kaksi viimeistä vuotta olivatkin sitten melkoista kituuttamista. Molemmat pojat muuttivat hulluiksi peloteltuina pois luotani. Vaimohan minulta oli lähtenyt jo aiemmin. Järjestelmällisen vainon vuoksi sain käsittämättömiä stressioireita, kuten vatsakramppeja ja päänsärkykohtauksia. Siinä samalla tulivat tutuiksi kallonpenkojatkin. Minulla todettiin keskivaikea masennus, ja päädyin lopulta työkyvyttömyyseläkkeelle. Sinne jäivät maajussin ja muurarin ammattien harjoittaminen. Pellot pakettiin vaan ja karjut lihoiksi. Ei se ole mitään oikeaa ihmisen elämää semmoinen yhteiskunnan elättinä oleminen.   - Se loppukohtaus oli ohitse hyvin nopeasti. Näin kun se paska jälleen astusi tontilleni. Minulla oli astalo kädessä, ja olin myös laittanut kivenmurikoita taskuihini. Mutta Luupio oli varustautunut paremmin. Minä juoksin sitä kohti terä kädessä, ja se huusi: ”Nyt musta traaki sinut syö!” Yksi laukaus pääkoppaan, ja raatohan siitä tuli.   - Haluaako vastaaja sanoa tähän mitään, kysyi tuomari. - Näin alustavasti.   - Olisi minulla paljonkin sanottavaa. ”Uhrilta” on jäänyt mainitsematta esimerkiksi se tosiasia, että hän otti minulta aikanaan pirun suuren lainan, josta en ole saanut takaisin yhtäkään vihreäkylkistä. Kaksisataatuhatta oli markka-aikaankin vielä pirun iso raha. Miehen piti käyttää se työkoneen hankintaan, mutta viinaan ja porttoihin se kaikki meni. Toi hän tosin Viron-tuliaisinaan minulle kerran puoliksi juodun Viru Valge -pullon. Hyvin sydämellistä. Siitä se terien teroittelu sitten alkoikin.   - Jos paikkakuntamme piiristä etsittäisiin suurinta kielikelloa, niin tälle miehellehän se titteli lankeaisi ilman pienintäkään mietintää. Kautta rantain olen saanut kuulla olevani milloin paikkakunnan suurin pirtukeisari ja sutenööri, milloin kalmojen nussija ja milloin pedofiili. Parhaina aikoina hänen juttunsa minusta olivat sen verran villejä, että kuonokoppa tai teippi suun eteen olisi ollut hänen kohdallaan toivottava ratkaisu.   - Mies koki esiintyä paikkakuntalaisten keskuudessa aina avarasydämisenä ihmisenä. Jakeli varmaan niitä minunkin lainaamiani rahoja ympäriinsä. Näin raamatullisia termejä käyttääkseni – hän alensi itsensä ja ylensi muut. Mutta se oli pelkkää koiranpeliä. Hyvänpäiväntuttuja hän toki saattoi jutuillaan vedättää, mutta minä näin aina hänen lävitseen. Täydellinen persereikä koko ihminen.   - Minä sain usein nimetöntä postia, jossa joku ”tuntematon” uhkaili minua mitä kammottavimmilla tavoilla. Tämä innokas ”nimetön” olisi halunnut soveltaa minuun moninaisia Mengelen konsteja – kuten lasiputki kusireikään ja peenis pienellä vasaralla mäsäksi. Minun mielestäni miehen olisi pitänyt kirjoittaa kirja fantasioistaan – sen verran värikkäitä olivat hänen suunnitelmansa minun pääni menoksi.   - Selväähän sekin toki on, että täysin viaton en ollut minäkään. Sovittelijaahan näissä riidoissa olisi tarvittua jo parikymmentä vuotta takaperin. Minä toimin kuitenkin pakon alla. Tuo mies ajoi minut yksiselitteisesti tekoihini – olivat ne sitten olosuhteisiin nähden hyväksyttäviä tai eivät. Suomalaisen miehen luonto on se, mikä se on...   Miehet päätyivät syyttelemään toisiaan mitä moninaisimmin tavoin. Päätuomari joutui käyttämään auktoriteettiaan heidän ruotuun saamisekseen.   - Vaikka henkirikos on kiistämättömästi tapahtunut, ei asia ole mustavalkoinen. Se kaipaa syvempää tutkintaa. Käsittely jatkuu parin tunnin päästä puolustajan ja syyttäjän puheenvuoroilla.   vii. Pirunpykälät   - Minkähänlainen kakku mahtaa napsahtaa, Veino Luupio aprikoi hermostuneesti, kun he istuivat tuonen hovin käytävillä.   - En ole mikään ammattituomari, Antti Ruutu sanoi, - mutta tämän jutun moraalisen puolen minä tunnen. Lieventävästi tuomioon vaikuttavia seikkoja on sen verran, että yksitotisesti sinua ei voi tässä jutussa syyttää. Luulenpa, että jonkinlaisen tuomion saatte sekä sinä, että tuo ”kolmisilmä”.   Veino Luupion vihamies astui samaan tilaan. Mukanaan hänellä oli tuttu miekkonen – tuttu, vaikkeivät Antti Ruutu ja Veino Luupio olleet häntä kuunaan nähneet. Tälläkin miehellä oli kolmas silmä otsassa – oikea silmä –, sarvet päässä ja naama persnahassa. Paksu vyötärön karvoitus kätki vain vaivoin vaikuttavan kokoisen siittimen.   - Että tuommoinen sitten, Veino Luupio vaikersi. - Otti mies syyttäjäkseen itse Syyttäjän. Nyt olemme, Antti, syvässä kusessa!   - Katsotaan tämä asia loppuun. Älä vielä manaa. Voihan olla, ettei se tiedä, kummalla päällä puhua ja kummalla paskantaa.   - Tuo miekkonen tekee puheillaan papistakin houkan. Jos alat hänen kanssaan syvempiin keskusteluihin, menetät hänelle sielusi. Kova kohtalo odottaa Luupion Veinoa!   - Sillä täytyy olla joku oma lehmä ojassa. Miksi sielunpettäjä muuten kävisi puolustamaan jotain epämääräistä juoppoa ja surkimusta.   Miehet jupisivat keskenään ja siirtyivät salin puolelle. Piru väläytti heille vielä hymyään, joka oli kammottavista kammottavin.   - Anteeksi valitettava myöhästymiseni käsittelystä, piru pahoitteli. - Oli vähän noita ”pisniksiä”. Maan piirissä on aivan liikaa nimettömiä.   - Sanokoon syytetyn avustaja nyt sanansa, ohjeisti päätuomari. - Ja puhukaakin niin kuin ruuneperi kuunaan, muuten päämiehenne perii sanomaton paikka.   - Tämä on tietysti ikävä tapahtumaketju molemmin puolin. Mutta vaikka se päättyikin fataaliin väkivaltaan, myös asianomistajalla on ollut tässä kärhämässä oma tähdellinen osansa. Saattoi jopa olla niin, että päämieheni teki lopulta oikein – ei moraalisessa mielessä, vaan sulasta pakosta. Näiden tietoomme tulleiden asioiden perusteella on otaksuttavaa, että haudassa olisi saattanut lopulta maata Veino Luupio itse.   - Tuo on pelkkä oletus, piru huusi väliin. - Puolustajan tulee pohjata oma todistuksensa pelkästään tosiasioihin.   - Sitten käännän puheeni niihin, Antti Ruutu, hymähti. - Veino Luupio – tekemästään henkirikoksesta huolimatta – on saanut kokea enemmän vainoa, ruumiinvaivoja, pelkoa ja toivottomuutta kuin on kohtuullista kuolevaiselle ihmiselle. Maallinen elo on asettanut hänen eteensä kestämättömiä vastoinkäymisiä, joista hän vain iloluonteisen elämänasenteensa ansiosta on kyennyt jotenkin selviämään.   - En ole mitään kirkonmiehiä, mutta eikös Sanassa sanota, ettei Jumala anna ihmiselle suurempaa taakkaa, kuin minkä tämä jaksaa kantaa. Veino Luupion kohdalla on käynyt juurikin toisinpäin. Kuoleman majesteettisuus on jo yksinään liian kova pala suurimmalle osalle ihmisistä pystypäin kohdata. Mutta että miestä järjestelmällisesti vainotaan tämän paikan auktoriteettien ja heidän asianhoitajiensa taholta vuosikausia – se on aivan liian paksua toimintaa.   - Kun on ympäröinyt itsensä pitkään katkeruuden ajatuksilla, jotain tällaista voi kuvitella tapahtuvan. Oli oikeastaan vähästä kiinni, ettei syytettynä istuisi täällä nyt itse asianomistaja. Aivan samalla lailla hän on nyt syyllinen tähän kinasteluun. Katkeruus juuri on se, mikä on tappanut monta hyvääkin miestä omiin tuskiinsa.   - Eiköhän tämä jaanatus viimein riitä, piru keskeytti puolustuspuheen. - Oikein pedon sydäntä särkee, kun näin koreasti puhutaan. Tässä koetetaan väkisellä tehdä syyllisestä miehestä osasyytöntä. Minä jos kuka sen tiedän, kun tunnen kaikki syntisten teot. Aivan liian pitkään tuo mies, jota täällä nyt edustan, on odottanut täällä oikeutta. Siksi onkin turhan länkyttämisen sijasta alettava lukemaan lakia.   Piru kaivoi perstaskustaan manalan lakikirjan, joka oli valehtelematta kaksi kertaa paksumpi laitos maanpäällisestä vastineestaan. Kun piru alkoi siteerata sen pykäliä, Antti Ruutu huomasi, ettei kyseisellä laitoksella ollut Suomen maallisen lain kanssa juuri mitään tekemistä. Kristillisistä moraalisäännöistä, jotka olivat juurtuneet suomalaiseen oikeustajuun ja olivat suomalaisen lainluvun hengessä erottamattomasti läsnä, ei ollut jäljellä paljon mitään.   Piru piti noin tunnin kestävän palopuheen viitaten useasti outoihin pykäliin, mikä tuntui Antti Ruudusta lähinnä Alastalon salin piipun valkkaamiselta. Ehkäpä sielunvihollinen pyrki näin tekemällä väsyttämään ja eksyttämään vastapuhujansa. Kun Antti Ruutu pyysi saada kirjan hetkeksi nähtäväkseen, hän ei ymmärtänyt siitä mitään. Kirja oli kirjoitettu käsittämättömällä lääkärin käsialalla, eikä Antti Ruutu edes tiennyt, olisiko sitä pitänyt tavata vasemmalta oikealle vai oikealta vasemmalle. Yhtään täysin selvää suomen kielen sanaa hän ei niteestä erottanut.   Piru näytti tuntevan kirjan läpikotaisin. Känsäinen etusormi liukui liukkaasti pitkin sivuja, ja aina kun löytyi puntaroinnin arvoinen parakraafi, se tuotiin kursailematta esiin. Antti Ruutu ei voinut välttää ajatusta, että kyseinen miekkonen oli lukenut kirjansa tarkemmin kuin Raamatun. Hänen päämiehensä tilanne vaikutti siinä valossa vähintäänkin viheliäiseltä.   Tuomarit ja lautamiehet nyökkäilivät pirun puheille tyynesti. Kun Antti Ruutu tiedusteli, oliko siinä jo tarpeeksi, häntä käskettiin tiukasti odottamaan omaa puheenvuoroaan.   Eräs poleeminen lakikirjan kohta koski syytetyn mahdollista rankaisemista. Se ei käynyt lainkaan Antti Ruudun oikeustajuun, sillä hän oli tottunut suomalaisiin oikeuskäytäntöihin. Kyseisen pykälän mukaan syyttäjä ja asianomistaja saivat tietyissä tapauksissa päätuomarin ja lautamiehistön sijaan päättää itse, mikä rangaistus syytetylle annettiin, mikäli tämä todettiin syylliseksi käsittelyn alla olevaan tekoon. Pirulla olikin asiassa mielestään selvät suunnitelmat:   - Vien Veino Luupion tuliaisiksi Tonttulaan. Siellä hänen suolillaan koristellaan vaatimaton kuusipuu. Tontut ovat näin kesäaikaan kovin nälkäisiä, kun eivät saa lapsia syötäväkseen. Ukon luisevuudesta päätellen sitkasta lihaa, mutta lihaapa kuitenkin...   Antti Ruutu pääsi viimein aloittamaan puolustuspuheensa.   - Mielestäni on perin kohtuutonta, ettei minulle ole annettu lainkaan aikaa perehtyä täkäläisiin lakipykäliin – vaikka riittäisikö tuon sekamelskan puhki tavaamiseen edes kokonainen ihmiselämä. Jo pelkästään tämän tosiasian luulisi laskevan päämieheni tuomiota merkittävästi. Mutta tilanne on se, mikä se on. Siksi pyrinkin puheenvuorossani kivettyneiden lakien sijasta vetoamaan tässä salissa istuvien auktoriteettien moraaliin ja oikeudentuntoon. Uskon, että teillä sellainenkin kaikesta huolimatta on.   - Näissä olosuhteissa on otaksuttavaa, ettei päämieheni voi olla teoistaan täysin vastuussa. Hän on niin sanotusti alentuneesti syyntakeinen.   - Helvetti! Veino Luupio kimpaantui. - Minäkö muka joku hullu! Kallonpenkoja on tutkinut minut kunnan terveyskeskuksessa, eikä mitään vikaa ole pääkopasta löytynyt. Järki on minulla pelannut aina niin kuin junakiskot. Viekää minulta jalat ja kädet – viekää vaikka perkele tekohampaatkin suusta! Mutta järkeäni ei kukaan pilkkaa.   Antti Ruutu yllättyi suuresti Veino Luupion reaktiosta. Oli tietenkin luonnollista, että jos miehen älykkyys kyseenalaistettiin ulkopuolisten taholta, oli se asianosaiselle eräänlainen häpeä. Mutta nyt ei ollut kyse siitä. Vaikka Veino Luupion puheenparsi olikin vanhalta kansalta peruja, oli hän todistanut sillä kiistattoman älykkyytensä Antti Ruudulle monet kerrat. Asian luonne oli se, että Veino Luupio oli elänyt pitkään painostavien olosuhteiden alaisena, ja nämä olosuhteet olivat vaikuttaneet viheliäällä tavalla joihinkin hänen tekoihinsa. Kyse ei siis ollut mielenvikaisuudesta tai vähälahjaisuudesta, vaan pelkästään väliaikaisesta mielenhäiriöstä.   - Meillä on pieni karsina varattuna niille eläjille, jotka ovat henkisiltä kyvyiltään lapsen tasolla, eräs tuomari sanoi. - Siellä he saavat touhuta omiaan turvallisessa ympäristössä, eikä heidän tarvitse kuormittaa ajukoppiaan vakavilla hengentieteen kysymyksillä tai tehdä mitään oikeasti hyödyllistä. Heidän yleisin toimensa on muotoilla patsaita mudasta ja ulosteesta. Karkeitahan heidän taideteoksensa kieltämättä ovat, mutta onpahan muiden eläteilläkin jotain tekemistä. Syytetty näyttäisi pärstäkertoimensa perusteella sopivan joukkoon oikein mukavasti.   - Vai että lastentarhaan minut laittaisitte, Veino Luupio känkkäili. - Aikuisen miehen. Mieluummin menen hauen suoleen. Pellon kääntäminenkin luonnistuu, mikäli ette anna minulle mitään pirun löysävartista paskalapiota.   Varttihulluus ei siis käynyt laatuun – ja vaikea sellaista olisi ollut psykologiarajoitteisen niissä oloissa todistaakaan. Antti Ruudun oli keitettävä kokoon jotain muuta.   - Nyt kun sekä vastaajan että asianomistajan teot ovat tulleet oikeuden tietoon, Antti Ruutu sanoi, - kaipaavat ne pientä puntarointia. Minulla on mielessäni eräs sovitteluratkaisu, joka varmasti tyydyttää kaikkia jupakan osapuolia, mutta sitä ennen olisi suotavaa kuulla täkäläisten oikeudenjakajien näkökanta asiaan.   - Syytetyn teko on kieltämättä kiistaton, päätuomari aloitti, - eikä sen toteen näyttämiseen tarvita ylimääräistä istuntoa. Raskauttava asianhaara on tässä tapauksessa myös se, että syytetty on alkuperäisen veritekonsa jälkeen myös lahdannut ainakin puolentoista sataa henkilöstöömme kuuluvaa asiainhoitajaa käyttäen välillä tylppää ja välillä terävää väkivaltaa. Mikäli perustaisimme syytöksemme pelkkään maanpäälliseen moraaliin tai maalaisjärkiseen oikeudentajuun, olisi tapauksen laatu hyvin selvä ja syytettyä rangaistaisiin raskaimman kautta. Mutta asia ei ole lainkaan niin yksiselitteinen...   - Kuten on ehkä jo tullut asianosaisten tietoon, luetaan täällä lakia hiukan eri tavalla. Ihmisen ruumis ja tämän henki eivät ole täällä lähtökohtaisesti pyhiä ja koskemattomia. Ihmisyksilö on lopulta pelkkää maan täytettä. Tähdellinen asia kuitenkin on, ettei kukaan elävä ole ylisessä maailmassa koskaan tekojensa kanssa yksin. Hänen persoonaansa saattavat vaikuttaa moninaiset ulkoiset tahot. Monesti – varsinkin fataalisissa epätoivon ja katkeruuden teoissa – hän toimii erilaisten henkivaltojen ajamana. Veino Luupion tapaus on käsittääksemme tästä malliesimerkki.   - Saattaapi olla tottakin, Veino Luupio mumisi hyväksyvästi. - Niin kauan kuin jaksan muistaa, en ole koskaan ollut pääkopassani täysin yksin.   - Lisäksi asianomistaja on pitkäaikaisella vainoamisellaan – olkoonkin se tässä tapauksessa molemminpuolista – provosoinut syytettyä mitä moninaisimmilla keinoilla – ja sekin on kiistämättä syvän paheksunnan, ellei jopa rangaistuksen arvoinen asia. Häntäkin on tosin pakottanut toimintaansa eräs tietty henkivalta. Tuo samainen henkivalta istuu tässä salissa tälläkin hetkellä.   Piru kimpaantui, nousi seisomaan ja alkoi kailottaa:   - Tuotakoon oikeuden tietoon, että ketään minä en ole koskaan vienyt väkisellä. Mukaani lähteneet ihmiset ovat aina olleet joko kaitselmukseeni suostuvaisia, tai tämän tuomioistuimen asianmukaisesti tuomitsemia. Katsokaa, kuinka rauhallinen päämiehenikin on, kun minä häntä näin pyyteettömästi edustan.   - Pirulla on harvinaisen lyhyt muisti, päätuomari sanoi. - Niin kauan kuin minä muistan – ja se on miltei ikuisuuden mittainen aika – te olette olleet vaatimassa mitättömiä ihmisparkoja itsellenne milloin milläkin verukkeella. Kuolleiden syyttäjänä tai puolustajana toimimistanne emme voi evätä, teillä kun on siihen tehtävään kiistaton pätevyys. Naurettavaa kuitenkin on, että teidän tekonne ovat olleet tämänkin jupakan alkusyy. Te haluatte toiminnallanne aiheuttaa konflikteja ja ristiriitoja hyvien ihmisten välille.   - Tuomita me emme teitä tässä tuomioistuimessa voi, sillä te olette sen lakipykälien tavoittamattomissa. Se työ kuulukoon aikanaan maailmamme korkeimman lain laatijalle. Silti voimme evätä teiltä iloisesti oikeuden rangaista täällä syytettyjä ominpäin. Ainakaan tätä miestä ei Tonttulan väki tule syömään. Nuolkaa siis näppinne puhtaiksi. Kyllä niistäkin vielä verijäämiä löytyy.   - Samalla on pantava toimeen sen nimenomaisen lain mitätöinti, mihin te olette tässäkin tapauksessa niin monesti vedonneet. Mielestämme se on aikansa elänyt. Tuomitseminen kuulukoon tuomioistuimen päättäville tahoille, ei satunnaisille pykälänviilaajille.   - Olkoon tämä istunto sitten minun osaltani tässä, piru sanoi ja pakeni kyräillen istuntosalista. - Vielä joskus minäkin ihmissydämien omistajana saan sen, mikä minulle kiistatta kuuluu...   - Puolustusasianajajalla oli mahdollinen ratkaisu tähän debattiin? päätuomari tiedusteli.   - Mielestäni asianomistaja näyttää perin tyytyväiseltä oloihinsa täällä manalan piirissä. Häntä ei varmasti juurikaan haittaisi, mikäli päämieheni päästettäisiin väliaikaisesti palaamaan takaisin yliseen maanpiiriin, minne hän elinpäiviensä kertymisestä huolimatta vieläkin kuuluu. Lisäksi – koska kyseinen jupakka on luonteeltaan kaksitahoinen – olisi kohtuullista, mikäli kaikista viheliäisimmistä rangaistuksista luovuttaisiin. Kätten lyöminen yhteen anteeksiannon ja sovinnon merkiksi tyydyttäisi varmasti kumpaakin osapuolta.   Tuli aika lautamiehistön avata suunsa. Johtajavaris alkoi käheän rääpähtelynsä, niin kuin kravatti olisi kiristänyt sen kaulaa.   - Vaikka me linnut olemmekin paljon ihmistä viisaampia, ja meillä on heitä paljon pidempi muisti, annettakoon anteeksiannon käydä Veino Luupion kohdalla oikeudesta. Meidän puolestamme syytetty saa elää talossaan muulta maailmalta piilossa siihen asti, kunnes tuonpuoleisen kutsu hänet lopullisesti tavoittaa. Nimellinen rangaistus hänen kohdallaan olkoon se, ettei hän saa olla muiden elävien kanssa missään tekemisissä – ei kaupanteon, eikä minkään muunkaan yhteydessä. Hänen tulee myös pitää kaikki manalassa kuulemansa ja näkemänsä asiat itsellään. Hänen tulee myös jatkossa kunnioittaa meitä siipiniekkoja, eikä ampua meitä kuin jotain paskaräkättejä. Joku arvo se meilläkin on.   Veino Luupio ja hänen pitkäaikainen vihamiehensä alkoivat hieroa sovintoa. Ulkopuolisten silmiin se näytti hyvin vaivaannuttavalta. Miten kaksi aikuista miestä saattoivat olla niin umpimielisiä ja saamattomia. Lopulta kädet ja katseet kuitenkin kohtasivat.   - Ei enää pahaa verta meidän välillämme, Veino Luupio julisti.   - Se asia on helppo luvata, sanoi toinen osapuoli, - kun tässä ruodossa ei veri kierrä enää ollenkaan.   viii. Epilogi   Vanha tuttu naisihminen kävi Veino Luupiota vastaan kylänraitilla. Hän ei enää suuremmin hätkähtänyt näkemäänsä, sillä täkäläinen pastori oli voidellut hänen mielensä toivorikkailla raamatunlauseilla. Jostain viluisesta paikasta mies oli tulossa, se oli selvää. Hän ei enää kinkannut toista jalkaansa.   - Olevaisen kirjat näyttäisivät olevan jälleen järjestyksessä. Ainakin melkein. Vaikka mitäpä sillä väliä. Henki siellä, toinen täällä. Ei tämä maailma yhdestä ylimääräisestä sielusta pakahdu. Mutta ihmetellä täytyy, ettei arkkukaan aina pidättele ihmismiestä. Mahtaa olla niitä sitkeimpiä eläjiä, tämä Luupion Veino...

Tämäpä on omintakeinen zombietarina. Kauhun aineksista koostettu kertomus on maustettu hirtehishuumorein, ja siinä käsetellään todellismaailmasta tuttua asiaa: naapurusten välistä sitkeää, pitkää kaunaa. Nimenomaan huumorin runsas käyttö erottaa tämän tarinan monista kaltaisistaan - eläviä kuolleita/manalaa/paha-saa-palkkansa -teemoja käsittelevistä - kirjoitelmista. Hahmot on elävästi kuvattu, oikeudenkäynnin kuvaus juohevaa tavalla, joka juolauttaa mieleen myös aiheen käsittelyn joissain vanhoissa elokuvissa/kirjoissa. Yhden asiavirheen huomasin: lukit eivät kudo verkkoja :wink: .

Kiitosta paljon palautteesta! Korjaan lukit hämähäkeiksi. :roll: