HourglassEyes avatar
HourglassEyes | Lukupiiri | 61 viestiä | 18.12.2024
Viimeisin Pisania | klo 16:52
Sivut: 1, 2, 3
Pisania avatar
Pisania | Lukupiiri | 42 viestiä | 04.12.2024
Viimeisin Pisania | klo 16:51
Sivut: 1, 2
HourglassEyes avatar
HourglassEyes | Lukupiiri | 57 viestiä | 20.11.2024
Viimeisin Pisania | klo 16:50
Sivut: 1, 2, 3

Lomareissu Kusilahteen

25.05.2017
LordStenhammar avatar
23 kirjaa, 5 kirja-arviota, 959 viestiä
Kesäterveiset, kesäterveiset...

LOMAREISSU KUSILAHTEEN

- Ei hemmetti, mikä lovi, minä sauhusin astuessani autosta ulos. - Kunnon perseenreikä. Näytti kataloogissa vähän erilaiselta. Sellaiselta luksuskylältä.

- Niinhän ne aina näyttävät, isäni sanoi. - Älä anna valjun ensivaikutelman pilata tunnelmia.

- Mitä helvetin tunnelmia? kaverini Ilja säesti niin, ettei isäni kuullut. - Eihän noihin hökkeleihin mahdu edes kaksi ihmistä samaan aikaan istumaan. Eikä mahdu muuten montaa direktiivien vastaista kurkkuakaan. Näyttää ulkohuussien näyttelyltä koko hemmetin lautakylä.

- Menkää te teinit vaikka rantaan kiviä heittelemään. Mutta ei mitään saatanan koiruuksia. Naapurin tontti on pyhää maata. Minä käyn noutamassa mökin avaimet. Sitäpaitsi tämä huviretki kuluu raittiissa ulkoilmassa. Se on se ja sama, minkälaisessa halkovajassa sitä lyhyen yönsä nukuskelee.

Nomen est omen, tuumimme Iljan kanssa. Meidän lisäksemme matkalle oli narrattu siskoni Anni, sekä hänen kaverinsa Kaija. Molemmat kilttejä tyttöjä. Virikemahdollisuudet olivat rapistuneessa lomakylässä näyttäneet silmiimme ensialkuun perin suppeilta, mutta olihan täällä sentään lampia, veneitä ja laavuja nuotiopaikkoineen. Päätimme viettää ensimmäisen ehtoon yhdessä niistä.

Meillä oli tupakkaa ja kännykät. Meillä oli myös vapaus hillua miten lystäsimme. Turhautumisen karkottamiseen olisi kuitenkin vaadittu myös tiettyjä nestemäisiä aineita.

- Tulee aika halju riemuloma, Ilja sadatteli, - kun ei ole pöllö-öljyä ollenkaan. Pitäisikö koettaa mahlaa juoda?

- Vittu, että minä vihaan luontoa, sanoin turhautuneena. - Ja viikonpäivät pitäisi tätä metsänpeikon elämää kestää. Tehdään nyt edes se nuotio.

***

Illan pimetessä pikkuitikat olivat lyöttäytyneet seuraamme. Niistä muodostui tornimaisia patsaita nuotion ympärille.

- Tulkaa tänne verta juomaan, Ilja kehotti ruiskuttaessaan jotain myrkkyä hipiäänsä. - Minun ruumiini on kemiallinen. Surma koittaa koko hyttysten suvulle.

Metsästä alkoi kuulua karmeaa elämöintiä. Joku kiipesi mäelle, jolla laavu sijaitsi, ja teki tulonsa myös tiettäväksi. Kuului ahkeraa ähinää ja sadattelua. Yksi kovempi sana kuului, kun tulija ilmeisesti kolautti päänsä johonkin.

- Karhuja! pelkäsivät tytöt.

- Typerät immet, minä sanoin. - Eivät karhut törmäile jokaiseen tienoon puuhun. Ovat sen verran älykkäämpiä kuin suomalainen alkoholisti. Eivätkä ne myöskään kiroile ihmiskielellä, elleivät sitten satu olemaan aivan tillintallin.

Pimeydestä kömpi näkyville aidon eräjorman näköinen mies. Hänellä oli lakki täynnä vieheenkuvia, metsästäjän housut ja kalastajan takki. Reppu roikkui selässä. Mies oli ympärihumalassa.

- Harri tuli!

Mies pyöritteli sameita silmiään. Kun hän huomasi Kaijan, hän istui heti tämän viereen, alkoi kiehnätä tämän kylkeä vasten ja laittoi kätensä tämän kaulan ympärille. Tyttö koetti kiemurrella irti tämän otteesta. Kun miehen kädet alkoivat hamuta tytön rintavarustusta, minä kampesin heidät erilleen. Mies horjahti penkiltä selälleen maahan. Hän oli omituisen hyvällä tuulella.

- Harrihan minä. Harripa vaan. Sellainen hyväntahtoinen hyvän mielen ihminen.

- Onko tullut kalaa, minä kysyin.

- Ei. Sillä minä olen etupäässä METSÄMIES.

Mies otti kiväärinsä esiin ja alkoi paijata sitä. Nyt meitä muitakin pelotti. Hän osoitti aseenpiipulla hetken suoraan minua kohti.

- Mitäs sanoisit, jos vähän ampuisin?

- Tuskin yhtään mitään.

- No leikkiä, leikkiä!

Harri sysäsi kiväärin kädestään ja kaappasi rintataskustaan morapuukon. Hän viskeli sitä laavun seinähirteen yrittäen saada terän jäämään siihen kiinni. Ei ollut sihti oikein kohdillaan, vaan puukko putosi aina maahan. Moni heitoista meni minne sattui. Kerran terä melkein hipaisi poskeani.

Ilja koputti olkapäätäni. Joku oli joskus kaivertanut laavun seinään puumerkit ”Harri -97”.

- Ei helvetti, hän kuiskasi. - Sama höröpää on hörhöillyt täällä jo viime milleniumina.

Katseemme kirkastuivat, kun Harri kaivoi repustaan bensakanisterin. Se oli puolillaan ruskean ja oranssin sävyistä ainetta.

- Mitäs Harrilla on kanisterissa, kysyimme.

- Se on semmoista aikuisen miehen mehukattia. Tämmöistä kun kiskoo tarpeeksi, näkee peuratkin arolla kahtena. Osumamahdollisuus siis moninkertaistuu.

- Tuskinpa tuo koneöljyäkään juo, Ilja nauroi, - vaikka onkin vähän ”Harri”.

- Heitäppä, Harri, se kiulu tänne, minä sanoin. - Otetaan mekin yhdet kunnon turaukset.

- Ei missään nimessä! Harri on vastuullinen ihminen. Pennut saavat juoda maitoa. Mutta nyt Harri lähtee. Harrilla on tukikohta tuolla mäen varjossa.

Mies läksi menemään. Hän kompastui mäessä, löi haarovälinsä terävään kiveen, vaikersi hetken säälittävästi ja jatkoi sitten matkaansa. Sinne meni Harri.

- Tuo kiulu meidän pitää anastaa itsellemme, Ilja sanoi. - Olisi loman sujuminen turvattu. Tai ainakin sen toisen ehtoon.

- Vaan huvittaako meitä nähdä Harria selväpäisenä ja vihamielisenä? minä mietin. - Vaarallinenhan tuo näyttää olevan jo tenukassa.

- Käydäänkö pienellä telttavierailulla. Juoppo nukkuu usein sikeästi.

- Jätetään väliin.

- No mitä me sitten teemme? Hakataanko ukko paskaksi? Kyllä se meiltä onnistuu. Kaksi jäntevää nuorta miestä.

- Odotellaan sopivaa tilaisuutta. Tuollainen mies antaa meille niitä vielä monia.

- Jos pannaan tyttöset harhauttamaan häntä.

- Heitä emme uhraa. Emme edes humaltumisen alttarille.

***

Kävelimme Iljan kanssa aamulla rantaan ja näimme Harrin siirtelevän varusteitaan veneeseen. Työnteon keskeytti välillä huikka tenttukanisterista. Panimme merkille, ettei astian pinta ollut miehen kunnosta huolimatta juurikaan laskenut eilisestä. Sen täytyi olla väkevää ainetta.

- Lähtevätkös pojat mestarin kanssa kalaan, Harri kysyi.

- Sinä olet sittenkin kalamiehiä, minä sanoin. - Ruuttanoitako ajattelit pyydystää?

- Ei mitään paskakaloja. Tämä on lohilampi, yksi legendaarisimmista! Ahti itse istuttelee tänne kalat. Mutta varokaa visusti kaikkia näkkejä ja vetehisiä. Ne ovat persoja nuoren ihmisen lihalle ja verelle. Älkää tuijotelko pitkään veneen reunan yli, tai muuten ne saattavat lumota teidät ja viedä väkipakolla omiin koteihinsa. Ja syödä teidät luita myöten!

- Toiset ne pyytelevät hopeakylkiä, Ilja kuiskasi hiljaa. - Me taas harreja narraamme.

- Mutta ennen kuin lähdetään vesille, Harri sanoi, - niin näytän teille mitan vuoksi oikein kunnon vonkaleen.

Harri avasi sepaluksensa, otti etuviisarinsa esille ja alkoi lasketella. Olihan se sentään hyvä, me tuumimme, että reissuvedet laskettiin ulos ennen vesille menoa. Puhe vonkaleesta oli kuitenkin pelkkä kalavale. Harri taisi olla niitä miehiä, jotka luulivat liikoja omasta miehisyydestään.

Harri oli lastannut veneeseen kaikki tavaransa teltoista onkiin ja pyssyihin. Peräpenkin alla lojui mystinen ja houkutteleva tenttukanisteri.

- Harri lähtee nyt vastarannalle. Siellä näkyi männäpäivänä peuran perälisto.

- No sitten me lähdemme mukaan! Auttelemme sinua vähän noiden tavaroiden kanssa.

Harri heitteli uistinta muutaman kerran. Lohia ei näkynyt. Saavuimme vastarannalle.

- Nostelkaahan pojat roinat veneestä, niin minä käyn tuolla pusikossa vähän persettä näyttämässä.

- Hajamielinen täytyy olla miehen, Ilja sanoi, - kun tärkeimpänsä uskoo kahden kurittoman teinin huomaan.

Siirtelimme Harrin tavarat rantaan, mutta yksi jäi tarkoituksella veneeseen.

- Ei ole tuo telttakaan minkään väärti, minä sanoin. - Tuon rievun voisimme lahjoittaa vaikka Linkolan Pentille. Selvästi vanhankansan erämiehiä tämä Harri.

Ilja otti kanisterista varovaisen ensihuikan.

- On pahaa, perkele! Kuin kusiaislientä joisi. Ehtaa ponua. Mutta niinhän sen pitää ollakin. Tämä aine tulee meille seuraavina ehtoina varsin tutuksi. Ennustelen kaameaa humalaa ja sen perään vielä kammottavampaa kankkusta. Mutta kaikesta ilosta on täällä poloisen maan päällä hinta maksettava. Harmi kun sitä ei voi maksaa etukäteen...

Soudimme jo puolijärvessä, kun Harri ilmestyi vessapaperirullan kanssa rannalle. Hän tutki tavaransa, hätääntyi ja alkoi huudella:

- Pojat, pojat, tänne takaisin! Loppuviikon juomat ovat siinä. Harrilla ei ole metsästysonnea, jos voimajuoma puuttuu. Tulkaa rantaan, niin saatte kyllä kunnon huikat.

- Valehtelee, Ilja arvioi. - Kuinkahan nopeasti kiivastunut tenu-ukko kerkiää kiertäämään järven?

- Otetaan kompuroimisprosentti huomioon, minä sanoin. - Se hiukan hidastaa miestä. Toisaalta onhan tuossa noita veneen hylkyjä valmiina. Mutta ennen kuin hän kerkiää saada sellaisen soutukuntoon, olemme me jo metsän suojissa pyllyilemässä.

Harri pyöri rannalla joka suuntaan. Hän levitteli teltta- ja muita varusteita ympäriinsä ja potki niitä turhauksissaan. Hänellä oli täysi paniikki-raivonpuuska päällä. Hän kaivoi metsästyskiväärinsä esiin.

- Mutta sillä on se pyssy! Ilja hirmustui.

- Ei se sillä uskalla. Ei yhden kanisterin tähden. Tulisi tuomio.

Kuului laukaus. Luoti sihahti melkein veneen kylkeä pitkin. Harri heitti kiväärinsä maahan ja pui nyrkkiään.

- Kyllä se näköjään uskaltaa. Tyhmiä oltiin, kun ei viety häneltä myös tuliluikkuja. Mutta sehän vasta rikos olisikin ollut.

- Minkälainen mahtaa olla miehen jahtivainu? Onhan tuo olevinaan erämiehiä. Ja sillä on tuollainen juutalaisen nokka. Sillä varmaan haistaa kaikenlaista.

- Ei se haista edes peikkoa.

***

Yhytimme Annin ja Kaijan istumasta laavulta. Tytöt innostuivat kovasti tuliaisistamme. Tenttuastian seurassa lomatunnelma alkoi kohota, ja neljästä teinarista sukeutui pikkuhiljaa neljä Pikku-Harria ja -Harriittaa. Se tosiasia, että meitä etsi pusikoista suden lailla vanha tuurijuoppo eräjorma, vaivasi meitä jokaisen huikan jälkeen entistä vähemmän.

Humalan yltyessä alkoi myös tavanmukainen parinmuodostus. Ilja ja Kaija lähtivät soitimelle, ja me jäimme siskoni kanssa kaksistaan.

- Harmi kun ei mene nyt pariskunnat tasan, Ilja ilkkui, - vaikka näpsäkkä likkahan tuo Annikin on. Kyllähän siinä sukulaisuussuhteetkin saattavat unohtua, kun kiima pojan yllättää...

- No huhhuh noita sinun juttujasi. Pystyttäkää sitten teltta suojaksenne, senkin huorintekijät.

- Jotain kyllä pystytetään! Se on satavarma asia.

- Paljonko tenttua tarvitsette ekskursiolle, että mieskunto pitää?

- Tehdään kristillinen tasajako. Ei mieskunnon vuoksi, vaan ihan muista syistä.

- Miestä jännittää kuitenkin.

- Näitä järviä on kuule jo soudettu.

- Pidä edes hetki se turpavärkki kiinni, Kaija sanoi kimpaantuneesti, - niin saatat joskus saadakin.

- Jos Harri sattuu paikalle, niin pidetään kunnon tukkijamit. Oli miehen ruuvimeisseli sen verran vaatimaton, että voitan sen kisan ilman veivaamistakin.

Anni ja minä kiersimme järviä ja piileskelimme puiden takana ja pusikoissa. Kusilahden leirintäalueeseen mahtui monta hyvää piilopaikkaa. Jahtaajamme sijainti oli helppo paikantaa – sen verran kovasti tämä huuteli rannoilla.

Kasvava humala sai minut sietämään siskoani, mutta häivytti myös salakavalasti pelon tunteemme Harria kohtaan ja sai meidät itsekin ääntelemään voimakkaammin.

Illan saapuessa alkoi muutamien nuotioiden lisäksi puiden välistä paistaa poukkoileva taskulampun valo.

- Tulkaa koltiaiset esille! Älkää piilotelko, en minä teille selkään anna! Eivät ole vaan lasten juomaa semmoiset!

- Helvetti, minä manasin. - Mies etsii yötä myöten yhtä viinaämpäriä. Mahtaa olla perkeleen epätoivoinen.

- Kun kissa on pöydällä, muuttui Harri kokoajan katkerammaksi, - niin hiiret juhlivat lattialla. Lohetkin perkele opetitte, ettei Harri saa enää kalaa. Käänsitte ne Harria vastaan. Kohta hauta kolisee...

- Tämän paikan omistaja se on ne kalat opettanut, kuiskasin hiljaa. - Kyllä ne suomenruotsalaiset matkailuyrittäjät tiedetään.

Äkkiä kuului metsästä kolme huutoa, yksi aikamiehen, kaksi teini-ikäisten.

- Perkele, sanoin siskolleni, - se on löytänyt pariskunnan.

- Haureuden tekoja harjoitetaan, Harri kailotti, - enkä minä ole edes mukana. Ja minun mehukattini teillä vielä potenssilääkkeenä. Mitäs sanoisit, jos ampuisin? Harri tuo teille tuomiopäivän tänään. Saatan teidät kaksi herranne tykö, mitä pirun Moolokkia te sitten palvottekaan.

- Älä helkutissa, Harri, Iljan ääni kuului hätääntyneenä. - Saathan sinä tenttusi takaisin. Pirun pahaa se olikin. Antaa Moolokin vielä odottaa.

Kuului laukaus. Siskoni kirkaisi ja alkoi tihrustaa itkua. Minäkin pelästyin. Lähdimme kiireellä kohti telttapaikkaa.

Teltta oli kaatunut. Paikalla oli Harri, jolla oli toisessa kädessä pyssy ja toisessa tenttukanisteri. Ilja ja Kaija seisoivat teltan edessä pikkusillaan. Harrin olemus oli kuin ryvetetyn rusakon. Hikikarpaloita tippuili hänen otsastaan kulmakarvoille, siitä poskille ja nenänvartta pitkin ja lopulta renttumaisesta parrasta maahan. Hien, viinan ja sissijuuston yhteishajun saattoi huomata parin metrin päästä. Jos tenttu-ukon ja ahman olisi risteyttänyt, tulos olisi näyttänyt jotakuinkin siltä.

- Älä ammu nuoria ihmisiä, minä huusin. - Se on peruuttamaton teko.

- Ei Harri ketään ammu, paitsi metsänelikkoja persauksiin. Tämä oli vain sitä Harrin huumoria.

Harrin ärtymys oli kadonnut – tenttukanisterin takaisin saaminen oli näköjään tehnyt hänen psyykelleen hyvää. Hän oli taas tuollainen iloluontoinen ja hiukan jälkeenjäänyt mies, jota maailman murheet eivät painaneet.

- Oli sen verran huumoriveikkoja tosiaan, Ilja kuiskasi, - että ampui kertalaakin telttakankaan läpi ja repi sen sitten alas.

Kanisteriaan säälien katsovana Harri ilmoitti:

- Huomenna aamulla koittaa lähtö. Harri tulee parin viikon päästä takaisin. Suvea on jäljellä, ja paikallinen Ahtikin antelias, jos sitä oikein loitsii.

Me ymmärsimme Harrin lähdön syyn; ei häneltä erähenki ollut loppunut, vaan tulijuoma. Mekään emme – mukamas – osanneet häntä asiassa auttaa.

***

- Jumalan terve teille, nuorukaiset! Harri hyvästeli meidät aamusella. - Rakastakaa toisianne. Ja rakastelkaa. Niin pysyy maailma pyörimässä.

- Jostain syystä lempimishalut menivät tuon ukon mukana, Ilja totesi myrtyneenä. - Että yllättikin meidät sillä herkimmällä hetkellä.

- No mitäs siitä, jos vähän kyrvän päätä vilahtaa, lohdutin.

- Olisi saanut edes varoituslaukauksen ampua, eikä rynnätä telttaan kuin joku upseerikokelas.

- No, ammuitkos itse?

Aamusella yhytimme isäni. Meillä oli vielä pieni kohmelo päällä siitä viinaosasta, joka oli jäänyt Harrilta piiloon. Isäni ei sellaista huomannut. Hänen naamansa näytti myrtyneeltä.

- Oltiin vähän mökkikylän omistajan kanssa kalassa, hän ilmoitti. - Mikä helvetin Eirikki tai Oskari se oli. Äijä vain naureskeli ja puhui itsekseen hurrinkieltä. Se veteli lohta järvestä kuin olisi kalakeittoa särpinyt. Ne melkein hyppivät järvestä veneeseen, ne kalat. Olisivat varmaan peranneetkin itsensä, jos olisi luvan antanut. Ja minä en saanut yhden yhtä paskakalaa. Pari kertaa koukkuun tarttui levää, kerran joku helvetin peltihäkkyrä. Jotain perin mystistä siinä asiassa oli. Meillä oli ihan toisiaan vastaavat vehkeetkin. Epäilen tässä asiassa mustaa taikuutta. Ihan kuin se hikinen rasvamaha olisi OPETTANUT kalansa.

- Suomenruotsalaiset matkailuyrittäjät, ilmoitin siskolleni tietäväisenä.
Takaisin ylös