Erämaapeto

Tarina kirjoitettu ehkä 2002-2004, jonka jälkeen olen sitä vuosien kuluessa hieman muokkaillut. Oikoluvun tasosta en osaa sanoa, kun sitä on itse hieman vaikea omista teksteistä nähdä. Tarkoitus oli tehdä jotain kunnioittavassa Howard/Lovecraft -hengessä, jotka olivat aikoinaan omia suosikkejani. Pidän tuollaisesta klassisesta otteessa fantasiassa/kauhussa, enkä näe tarvetta mihinkään modernimpaan. Molempia kirjoittajia vaivasi kuitenkin mielestäni usein sellainen tiukan hurmoksellisen hengen uupuminen, mitä olen koittanut tuohon novelliin saada. Palautetta mielellään!     ----------------------------------------------------     Erämaapeto       Vankkurimme matkasivat kohti pohjoista ja Kanadan Colemanin kaupunkia, jota rakastin tulenpalavasti; olin syntynyt ja kasvanut siellä, ja suuri osa esi-isistäni lepäsi sen mullissa. Toivoin itsekin liittyväni heidän monilukuiseen joukkoonsa, jahka aika olisi kypsä. Minulla oli suuria odotuksia vielä pienen, mutta kehittyvän kaupunkini tulevaisuuden suhteen; kauppayhteyksiä ajatellen se sijoittui varsin hyvälle paikalle Usa:n rajan ja Galgaryn väliin; tuohon suurkaupunkiin olisi vain hieman alle sadan mailin matka, merkittävä osa Usa:n kauppatavarasta Galgaryyn ja Kanadaan tulisi kulkemaan juuri nimenomaan Colemanin kautta, ja minä jos kuka tiesin kuinka tällaista mahdollisuutta voisi hyödyntää. Kaupanteon alkeet olin oppinut jo lapsena ollessani töissä isäni lihamyymälässä, mutta varsinaiseen bisnekseen pääsin käsiksi suurten kultaryntäysten aikaan Wyomingissa. Tuhansien muiden tapaan matkasin sinne kullan kiilto silmissäni ja¬ onnistuin todella hyvin; siinä missä muut ryyppäsivät kultansa ja terveytensä pystyin minä suitsimaan itseni kohtuuteen ja kasvattamaan valtaukseni tuottoa, ja myöhemmin ostamaan myös muiden valtauksia. Minusta tuli äveriäs mies. Kasvatin liiketoimintaa ja siirryin itse koko ajan ylemmäs, hallintoportaaseen. Eloni parhaimpina vuosina olin jo arvostettu mies, joka omisti kullankaivuuseen erikoistuneen yhtiön ja muutaman saluunan, työläisiä minulla oli miltei kolme sataa. Rahasta ei siis ollut puutetta, mutta siihenkin kyllästyi. Täytettyäni viisikymmentä olin jo valmis siirtymään kohti uusia haasteita, joita tarjosi mahdollisuus tulla valituksi Colemanin pormestariksi; en toki aikonut hylätä näin kiehtovaa mahdollisuutta palvella rakastamaani synnyinkaupunkiani. Puhalsin savukkeestani savut miellyttäville ajatuksilleni ja elämälleni, joka tuntui olevan täynnä toinen toistaan kiehtovampia haasteita. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö minua väärin, sillä minä en ole mikään hyväntekijä, vaan puhdas liikemies! Osaan tarvittaessa käyttää kierojakin keinoja tavoitteisiin pääsyyn, mutta väitän, että olin niistä suurpohatoista, jotka Wyomingin ryntäysten aikoihin pääsivät käsiksi todellisiin rikkauksiin, kuitenkin varsin lempeä mies. Siihen vaikutti työläistaustani ja se, että olin muiden kullankaivajien tapaan itse ollut kaivauksilla tekemässä sitä työtä ja tiesin kuinka kovaa se oli. Siksi minulla oli kai jonkinlainen kunnioitus näitä ihmisiä kohtaan ostaessani heidän valtauksiaan ja palkatessani heitä, ja jos minun olikin joskus jotakuta heistä huijattava, niin uskokaa minua: he olisivat tilaisuuden tullen tehneet saman minulle. Suurin osa heistä oli aina valmis varastaan osan löytämästään kullasta ja jos en olisi pitänyt varani – kukaties vaikka tappamaan minut! Osasin minäkin toki kovan pelin. Muistan kun kerran jouduin antamaan opetuksen eräälle alaisistani, jonka oli onnistunut jo pitempään varastaa osan löytämästään kullasta; vuoden ajan hän oli koonnut jemmaansa hippu hippuselta varsin mukavan määrän kultaa nostaen samaan aikaan minulta saamaansa palkkaa. Löysin hänen salakätkönsä ja tulistuin varsin ankarasti. Pieksin tuon miehen huonoon kuntoon, eikä häntä enää koskaan sen jälkeen näkynyt valtauksilla, tuskin edes Wyomingissa. Se oli välttämätöntä, jotta muut saisivat oikeanlaisen viestin siitä, mitä tulisi tapahtumaan niille, jotka yrittäisivät kusettaa minua. Oi niitä aikoja, ne todellakin olivat kultaisia! Näin minusta siis tuli kultaryntäysten aikaan isokenkäinen ja nyt herran vuonna 1897 olimme matkalla pian alkaviin vaalien esitilaisuuteen, juuri kihlattu morsiameni syntymätön lapsemme vielä kohdussaan oli jo mennyt sinne edeltä käsin, ja me kiiruhdimme perässä. Aikataulumme oli pettänyt pahemman kerran, sillä koko valtaisan omaisuuteni myyminen valloissa olikin ollut odotettua työläämpää. Ehtiäksemme ajoissa meidän oli oikaistava Glasierin suurten erämaametsien läpi. Vaihtoehto ei miellyttänyt minua eikä setääni, joka istui minua vastapäätä. Hän oli arvokkaan näköinen 70-vuotias juristi, jonka olin palkannut vetämään vaalitaisteluani. Lain kiemurat olivat hänelle tuttuja ja hän oli lähes yhtä häikäilemätön tarvittaessa kuin minäkin. Hän osasi kohdella ihmisiä tarpeen tullen tosi inhottavasti, mutta minua kohtaan hän oli aina ollut suojeleva; olin hänelle kuin oma poika, jota hänelle itselleen ei ollut koskaan siunaantunut. Jouduimme siis ajamaan näiden ikimetsien halki, joilla oli varsin synkkä maine. Intiaanit kutsuivat aluetta nimellä Ig-Rama, mikä tarkoitti jonkinlaista pahan tyyssijaa. Entisaikoina paikka oli tunnettu myös lainsuojattomien temmellyskenttänä, mistä käsin he olivat ryöstelleet uudisasukkaiden omaisuutta. Sittemmin metsät olivat rauhoittuneet roistoista, mutta toisinaan niissä tapahtui edelleen selittämättömiä katoamistapauksia. Puhuttiin poikkeuksellisen verenhimoisista susista ja muista kummajaisista - kuka tietää? Länsi oli täynnä tarinoita enkä minä ollut taikauskoinen mies, sitä paitsi vossikkamiehemme oli matkannut jo monet vuodet näiden metsien halki, eikä ollut koskaan törmännyt mihinkään epäilyttävään; oli miten oli, meillä oli toki kaiken varalta muutama Winchester mukana, tiukan paikan tullen kaikki tottelisivat kyllä sen kutsuvaa ääntä! Ajatuksenamme oli leiriytyä pienelle ratsuväen käyttämälle leirintäpaikalle syvälle metsään. Vossikkari oli kertonut minulle siitä ja se sopi erinomaisesti tarpeisiimme. Olimmehan tärisseet setäni kanssa vankkureissa jo kohta neljä tuntia yhteen soittoon. Saavuttaisimme sen sopivasti, kun valoa olisi vielä hitunen jäljellä; ei mennyt kuin tovi kun hän hidasti vauhtia huutaen meille: ”Saavutaan leirialueelle - alkakaa kaivaa viinoja esiin!” Purskahdimme setäni kanssa hyväntuuliseen nauruun. Nämä lännenmiehet olivat kaikki samanlaisia: tekivät töitä kuin muulit ja nauttivat vähät vapaat viinapullo kourassa. Samassa rysähti kovaa! Kuulin hätääntynyttä hevosen hirnuntaa ja sisuskaluja kalvavan karjunnan, jollaista en ollut koskaan aikaisemmin kuullut. Vankkurit suistuivat tieltä aivan leiripaikan edessä ja räsähtivät ojaan, mutta eivät kuitenkaan kaatuneet toisin kuin minä ja setäni, jotka makasimme nyt lattialla käsittämättä tilanteesta mitään. Kuulin vossikkarimme huudon, joka lakkasi lyhyeen kuin veitsellä leikaten. Kavioiden kopse kertoi hevostemme laukanneen paniikissa karkuun. Katsoin setääni. Hän oli tajuissaan eikä näyttänyt loukanneen itseään. ”Mitä helvettiä tuo oli?” kysyin. Hän näytti aivan yhtä äimältä kuin minäkin. ”Minä… mi-” Hän ei koskaan päässyt änkytyksessään loppuun, kun ulkoa alkoi taas kuulua ääniä; aivan kuin joku olisi villisti hyppinyt jonkun päällä ja hihitellyt sitten itsekseen. Tunsin kuinka rohkeuteni valahti nivusiini. ”Mitä saatanaa! Saatanan saatana!” Setäni hallitsi tilanteen paremmin kuin minä. Hän vei sormen suulleen ja kuiskasi: ”Hyst!” Nyökkäsin. Hiljaisuuden vallitessa hän otti haulikot, jotka olivat tipahtaneet ylähyllyköstä muiden matkatavaroiden mukana. Hän ojensi sanaakaan sanomatta toisen Winchestereistään minulle ja latasi omansa. Hän näytti minulle panoksia lattialla ja kuiskasi avatessaan vankkureiden ovea: ”Odota täällä!” Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Olin poissa tolaltani. En tiennyt olisiko minun ollut parasta seurata häntä, tyydyin vain odottamaan niin kuin hän oli käskenyt. Hän tunsi sitä paitsi pyssyt paremmin kuin minä; kyllä minäkin niillä osasin ampua, mutta hän oli metsämies. Latasin kuitenkin omani ja pitelin sitä tiukasti sylissäni arvellen, ettei minun tarvitsisi kauan odottaa ennen kuin jotain tapahtuisi. Olin ennustuksessani aivan oikeassa. Pian kuului karjahdus ja laukaus, jota seurasi viiltävä tuskanparahdus. Enää minun ei tarvinnut arvuutella mitään - en tulisi näkemään setääni enää elossa! Kuka tai mikä olikaan kimppuumme hyökännyt, niin hän ei tuntenut armoa; selkäpiitäni kylmäsi ja minun täytyi kaikin keinoin hillitä itseäni luhistumasta. Muistutin itseäni tulevasta tehtävästäni pormestarina ja siitä, että kaupunkini ansaitsisi rohkean ja älykkään miehen. Suoriudun ylös ja puristin Winchesteriäni kuin naisiani joltain menneiltä vuosikymmeniltä – kovaa ja päättäväisesti! Avasin vankkureiden oven, mutta vastapäätä mistä setäni oli mennyt. Arvelin niin olevan parempi, koska vankkurit olivat viistosti ojassa ja ne antoivat jonkinlaista näkösuojaa; jostain vaunujen toiselta puolelta kuului karmea ääni, joka muistutti etäisesti sadesäällä juoksevaa ränniä. Hiivin ääntä kohti varoen aiheuttamasta mitään meteliä. Haulikkoni roikkui laukaisuvalmiina kädelläni ja se oli valmis nuolemaan mitä tahansa, mikä tulisi vastaan toiselta puolelta. Näky johon törmäsin oli kuvottava: setäni ruumis makasi maassa ja hänen ylleen oli kumartunut olento, josta minun oli vaikea saada selkoa; se muistutti etäisesti ihmistä ollen kuitenkin huomattavasti kookkaampi, jäntevä ruumis oli kauttaaltaan mustan harottavan karvan peitossa ja sen kuono suippeni villisti eteenpäin, suuret torahampaat välkkyivät kuutamossa; niillä se puri setääni kaulasta, suuri verilammikko oli valunut maahan. Purin huuleni yhteen ja nostin haulikkoni. ”Psst!” sihahdin. Otus kääntyi nopeasti ja sen verestävät silmät katsoivat minua sekunnin murto-osan, sitten se liikahti käsittämättömällä nopeudella, joka yllätti minut täysin; haulikkoni ääni kuitenkin raikasi illassa muttei kuolettavasti. Olin tähdännyt sitä päähään, mutta pedon nopean kääntymisen johdosta luoti osuikin sitä olkapäähän. Se karjaisi kovaa. Luodin voimasta otus sinkoutui muutaman metrin päähän ja aloitti välittömästi ravin kohti metsää. Lähetin vielä toisen luodin sen perään, mutta en ole varma osuiko se, sillä alkoi olla jo pimeä. Menin setäni luokse. Hän ei ollut vielä kuollut, mutta kurkku oli revitty auki ja veri valui solkenaan. ”Bob!” sanoin. Silmät liikkuivat vielä ja hän katsoi minua. ”Bob! Kuuletko?” Hän räpäytti silmiään. ”Osuin siihen paskiaiseen!” Hän räpäytti silmiään uudestaan ja sitten katse alkoi muuttua lasisemmaksi; aivan kuin hän ei olisi katsonut enää minua laisinkaan vaan jonnekin kauas avaruuteen ja tähtiin, ja sitten hän oli poissa. Suljin hänen silmänsä. Menin vossikkarimme luokse, tai sen mitä hänestä oli jäljellä; puoli päätä oli poissa ja ruumis oli rikkirevityn oloinen. Otus oli ilmeisesti kaivanut kynsillään hänen mahansa auki ja hyppinyt sitten villisti hänen päällään. En usko, että hän ehti paljoakaan tajuta mitä tapahtui. Koetin epätoivoisesti miettiä, mitä olisi parasta tehdä. Tunsin huimausta, mutta en lyhistynyt; tällaiseen en kuitenkaan ollut valmis. Viime vuodet olivat olleet osaltani kirjoituspöydän takana istumista, enkä ollut enää sinut sellaisen toiminnan kanssa, mitä olin joskus nuorempana ollut. Silloin olin taistellut elintilastani leijonan lailla, mutta nyt tunsin pakokauhua ja voimattomuutta; pedon hurjat kasvot tuikkivat mielessäni kuin pelottava paasi – kuinka ihminen voisi kukistaa sellaisen olennon? Muistin kuitenkin jotakin muutakin ja se oli setäni lasinen katse. Hän oli aina ollut minulle kuin oma isä silloin, kun olin kaivannut hänen neuvojaan. Olin hänelle jotakin velkaa ja tunsin, että nyt olisi oikea hetki kuitata tuo velka – paskanjauhamisen aika oli ohitse! Minä Jonathan Harker, Colemanin tuleva pormestari, tulisin tekemään lopun tuosta helvetistä karanneesta pedosta, vaikka se maksaisi henkeni. Menin päättäväisesti vankkureille ja latasin kummatkin pesälliset haulikosta ja tungin koko joukon hauleja taskuihini, setäni suuren metsästysveitsen pistin vyöni säppiin. Otin pitkän huikan paloviinaa kohottaakseni tunnelmaa, jonka olin onnistunut itselleni luomaan; täysikuu loisti ja tähdet tuikkivat hiljaisesti luoden vaarallista kajoa miehisyydelleni, joka oli uudestaan herännyt henkiin; en ollut enää se sikariportaan paksu jätkä vaan se sama peloton taistelija, joka oli kerran raivannut tiensä Wyomingin kultakenttien rikkaimmaksi mieheksi. Sen enempiä aikailematta syöksyin otuksen perään synkeään metsään, jossa ikihongat humisivat pahaenteisesti. Matkalla ryteikköön mieleeni muistui eräs niistä legendoista, jota näistä metsistä oli kerrottu: uudisasukkaiden luokse oli kerran saapunut pikkutyttö, joka oli ollut nääntynyt ja sairaalloinen. Uudisasukkaat olivat katsoneet tyttöä silmiin ja nähneet, että hänen järkensä oli paennut jonnekin - tyhjissä silmissä ei ollut asunut muu kuin hillitön pelko. He saivat selville, että hän saattoi olla erään länteen matkanneen mormoniperheen tytär, mutta missä hänen vanhempansa olivat – sitä ei kukaan osannut sanoa. Tyttö sulkeutui jonkinlaiseen katatoniseen tilaan eikä suostunut puhumaan kenenkään kanssa; viikkoja myöhemmin hänestä saatiin sen verran irti, että selvisi, että heidän kimppuunsa oli hyökännyt peto. Hänen äitinsä oli ainakin kuollut, mutta isänsä kohtalosta tytöllä ei tuntunut olevan mitään tietoa. Hän oli itse juossut metsään karkuun ja vaeltanut siellä melkein viikon, ennen kuin uudisasukkaat viimein löysivät hänet. Hänen vanhempiaan ei koskaan löydetty, mutta vankkurit löytyivät lähes kokonaan murskattuina. Verijäljet niiden ympärillä kertoivat kaiken päättyneen lohduttomasti. Siitä pitäen alkoivat sitkeät huhut kiertää jonkinlaisesta Wendicosta, erämaan kyltymättömästä saalistajasta, joka kiersi metsissä tappaen ihmisiä. Pedon kiinnisaamiseksi järjestettiin joitakin etsintöjäkin, mutta ne eivät tuottaneet tulosta. Tapaus hautautui muiden omituisten katoamistapausten sekaan ja niistä alkoi aikaa myöten kehittyä legendoja, jotka alkoivat elää omaa elämäänsä muodostaen sitä synkeää kuvaa, joka ihmisillä oli näistä metsistä. Tarinat haihtuvat pian mielestäni kuin tuhka tuuleen. Otus oli mennessään jättänyt jälkeensä sietämättömän mädän lemun, joka oli niin kuvottava, että olisin voinut seurata sitä pelkästään sen perusteella; maahan oli myös jäänyt jalanjälkiä, jotka kummastuttivat minua, sillä ne olivat lähes identtiset ihmisen jalanjäljen kanssa, vaikkakin paljon suuremmat; painaumat varpaiden kohdalla kertoivat otuksella olleen poikkeuksellisen suuret kynnet, jotka upposivat syvälle pehmeään maahan. Taivalsin tummassa metsässä sydän pamppaillen. Missä tahansa peto olikin, oli sillä selvä etulyöntiasema: tämä oli sen valtakuntaa! En tiedä oliko se aavistanut minun seuraavan sitä, mutta karjahtelut joita se aika-ajoin päästeli jossain edessäpäin sai minut tutisemaan. Se oli kauheaa kuunneltavaa, mutta sikäli kannustavaa, että olin kuulevinani siihen sekoittuvan jonkinlaista tuskaa ja tiesin sen haavoittuneen - mutta kuinka pahoin? Sitä en tiennyt. Ehkä hyvällä onnella löytäisin sen kuolleena jostakin. Olin taivaltanut jo muutaman mailin ja otuksen löyhkä kävi sieraimissani yhä etovammaksi. Arvelin sen olevan jo kohtalaisen lähellä. Hidastin vauhtini lähes hiippailuksi ja koetin olla päästämättä ääntäkään. Kuulin karjahduksen! Läheltä. Ehkä vain sadan jaardin päästä. Oliko se varoitus vai tuska, sitä en osaa sanoa, mutta tunsin innon kasvavan sisuksissani; se sekoittui jonkinlaiseen vaistomaiseen pelkoon ja kostonhimoon; unohdin varovaisuuteni ja aloin kiiruhtaa yhä nopeammin. Käteni haulikolla syyhysi innokkaana. Hikihelmet valuivat pitkin otsaani. Me melkein törmäsimme toisiimme siellä sysimustassa metsässä. Tullessani erään kiven takaa näin sen vain muutaman jaardin päässä ja samalla räsähti, jokin risu jalkani alla päästi äänen ja otus kääntyi tuijottamaan minua; näin sen silmät samalla kun kohotin kiväärini, laukaus kajahti ja ennen kuin se osui maaliin oli peto jo kadonnut jonnekin metsän uumeniin. Lähetin vielä toisen haulin sen perään, mutta tiesin tuhlanneeni mahdollisuuteni. Kaukaiset karjahtelut kertoivat vain sen, että se etääntyi minusta. Latasin haulikkoni nopeasti uudestaan ja rynnistin perään. Otus oli nopea ja aloin puuskuttaa, kessun vaivaamat keuhkoni eivät olleet tottuneet tällaiseen. Minun oli pakko hidastaa. Missä ikinä peto olikaan en uskonut enää sitä tavoittavani. En tiedä kauanko olin kävellyt, mutta viimein tulin aukiolle. Katsoin ylös ja näin kuinka kuu ja tähdet loimusivat yhä villimmin näytökselle, jota ne olivat saaneet todistaa. Rohkeus sisälläni alkoi pettää. Olin kenties ollut jonkinlaisen kiihkon vallassa lähtiessäni otuksen perään, mutta nyt kun uskoin sen iäksi kadottaneeni, alkoivat järki ja pelko käydä sisälläni hermostuttavaa kamppailua; en uskonutkaan enää olevani se rohkea mies, joka tulisi lopettamaan tappajan päivät vaan pelkuri, jonka kurkku revittäisiin pian auki. Lyyhistyin aukiolle ja vein kädet kasvoilleni. Aloin voida pahoin ja oloni huononi nopeasti; sydän sisälläni takoi liian lujaa ja minun oli vaikea saada henkeä. Sitä jatkui kauan, mutta viimein jokin ääni sai minut säpsähtämään. Näin nopean liikkeen aukion laidalla; en tiedä mikä se oli, mutta se suhahti silmieni editse vikkelästi kuin tähdenlento. Vielä kerran kokosin itseni ja lähdin tavoittelemaan tuota haamua, ja silloin minä näin sen: peto seisoi kuin ihminen konsanaan suuren kivirykelmän luona odottaen minua. Se ei päästänyt ääntäkään, mutta se näki minut ja minä näin sen. Syöksyin haulikko ojossa sitä kohti, mutta se katosi jonnekin kivien uumeniin. Tullessani paikalle huomasin, että suuri luola lähti kivien keskeltä. Haju tämän luolan ympärillä oli sanoinkuvaamaton, ja kun tarkemmin katsoin maastoa, niin näin lukuisia luita ja mätänemistilassa olevia lihapaloja, joiden parissa parveili kokonainen rykmentti raatokärpäsiä. Tiesin tulleeni otuksen pesälle, mutta jos se luuli, että seuraisin sitä helvetin uumeniin, niin se oli väärässä - en todellakaan aikonut olla niin typerä! Aatokseni toimi nyt nopeasti. Kessunpolttajana minulla oli aina tulitikut mukana ja niille oli nyt käyttöä. Riisuin paitani pois ja noukin umpimähkään pitkän luun maasta pitäen koko ajan tiukasti katseeni luolan suulla; taitoin paitani luun ympärille, tuikkasin sen tuleen ja heitin luolan suulle - siellä olleet mätänevät lehdet ja heinä alkoivat hiljalleen kyteä. Seurasin tapahtumaa silmä tarkkana, haulikko valmiina. Aioin savustaa otuksen esiin piilostaan, sillä tiesin kaikkien eläinten kavahtavan luonnostaan tulta, ja kun se tulisi ulos pesästään, niin tyhjentäisin siihen haulikkoni. Mitään ei kuitenkaan tuntunut tapahtuvan ja rupesin ruokkimaan tulta maasta löytämilläni kalikoilla, roihu alkoi olla jo melkoinen ja tuulikin myötäili tavoitteitani puhaltaen savua pesään. Otusta ei kuitenkaan näkynyt. Olin tehnyt kohtalokkaan virheen. Olin luullut petoa aivottomaksi eläimeksi, jonka päässä ei asunut muu kuin raivo; samalla kun heittelin kalikkoja luolan suulle, oli se jo tullut ulos jostain toisesta päästä. Huumassani huomasin sen liian myöhään sivustallani. Käänsin haulikkoni, vaikka tiesin sen olevan liian myöhäistä. Raivokkaalla ponkaisulla peto hyökkäsi kimppuuni ja haulikkoni luodit lävistivät vain tyhjää ilmaa, se putosikin hervottomana kädestäni. Kaaduimme kumpikin maahan ja kierimme siinä tovin, kunnes tunsin nousevani ilmaan kevyesti kuin lapsi ja lentäväni suurella voimalla kohti läheistä puuta. Osuin pahasti. Jokin selkärangassani särkyi ja tuhat valopalloa täyttivät silmäni, tipuin maahan ja jäin siihen makaamaan; en kyennyt liikuttamaan jalkojani ja tajuntani alkoi hämärtyä; ylläni näin kuinka musta sekava pallo läheni ja läheni, muuttui suuremmaksi ja suuremmaksi, ja tuohon sekaiseen näkyyn löin setäni metsästysveitsen. Viimeinen tuntemukseni oli kun jotain mätkähti päälleni, karjahdus saatteli matkaani tuntemattomaan. Totta puhuen minulla ei ole aavistustakaan seuraavista päivistä. Heräsin huoneessa, jossa oli valkoiset seinät ja krusifiksi. Hetken jo arvelin tämän olevan tuonpuoleisen synninpäästö ja nyt olisi aika katua kaikkia tekemiäni syntejä; kipu selässäni kertoi minulle kuitenkin sen, että olin yhä tuntemassani maailmassa. Koetin huutaa, mutta kurkkuni oli kuiva eikä ääni kulkenut. Jalkani eivät myöskään suostuneet liikkumaan toisin kuin ne käteni, jotka kylläkin liikkuivat, vaikka en pystynytkään kontrolloimaan niitä. Makasin siis ja odotin. Viimein huoneeseen tuli nunna, joka huomasi tajuntani palanneen. Hän kutsui paikalle lääkärin ja he alkoivat kysellä minulta kaikenlaista tilastani. Ääneni oli kuitenkin käheä ja menikin pari päivää, ennen kuin sain tilanteesta kunnon selon. Olin halvaantunut. Lääkäri kertoi minulle, että jalkani eivät tulisi koskaan toimimaan ja käsissänikin oli hermotusongelmia, aika näyttäisi paranisivatko ne koskaan toimiviksi. Vaadin saada tietää, kuinka olin tänne joutunut. Nunna kertoi ratsuväen tuoneen minut tänne. He olivat löytäneet minut metsästä huonokuntoisena, eivätkä olleet kertoneet enempää. ”Entä setäni ja vossikkarini?” kysyin heiltä. He pudistelivat päitään. Ratsuväki ei ollut puhunut mitään heistä. Aikaa myöten paranin luostarissa niin, että pystyin jo istumaan vaikka jalkani eivät toimineetkaan. Kirjoitin vaimolleni ja hän lähetti vankkurit minua hakemaan. Vietin ensi alkuun muutaman vuoden Colemanissa hiljaiseloa totutellen uuteen asemaani raajarikkona. Olin siksi hyvässä asemassa, että minulla oli rahaa, jolla saatoin ostaa itselleni elämänlaatua. Tapaus kuitenkin vaivasi edelleen mieltäni. Pommitin Yhdysvaltojen armeijaa vaatimuksillani saada tietää, mitä he olivat metsästä löytäneet, ja missä oli setäni ja vossikkarini ruumis. Se oli uskomattoman vaikea tehtävä. Armeija ei halunnut kuulla koko tapauksesta mitään, eikä olla missään tekemisissä kanssani – heille tapaus oli loppuunkäsitelty: tuntemattomat ryöstäjät olivat kuulemma hyökänneet kimppuumme ja tappaneet kaksi; minun oli ainoana onnistunut paeta metsään, josta ratsuväki oli minut loukkaantuneena löytänyt - mitään muuta he eivät suostuneet kertomaan, eivät edes niiden miesten nimiä, jotka minut löysivät. Viimein kuitenkin onnistuin saamaan yhden heistä luokseni. Vaikutusvaltaiset suhteeni ja lupaamani rahapalkkio auttoivat asiaa. Mies oli kersantti McGilcin, tapahtumien aikaan vielä tavallinen ratsumies. Hän oli vaitonainen mies ja suostui puhumaan vain kierrellen. Setäni ja vossikkarini he olivat kuulemma haudanneet metsään, koska ruumiit olivat olleet niin huonossa kunnossa, ettei niiden poiskuljettamisessa olisi ollut paljoakaan järkeä. ”Hyvä on!” sanoin. ”Entä sitten minä ja se peto, jota vastaan jouduin taistelemaan?” Kersantti hipelöi vaivautuneesti päähinettään. ”Niin, me löysimme teidät metsästä. Se oli onnekas yhteensattuma, sillä ratsuväki käyttää perin harvoin tätä reittiä. Olimme täydennysjoukkoja matkalla Fort Canyonin rajarykmenttiin. Tarkoituksenamme oli leiriytyä aukealle, jonka läheisyydestä löysimme ojaan suistuneet vankkurinne ja ruumiit. Seurasimme jälkiäsi metsään. Te löydyitte sitten eräältä aukean laidalta ja päällänne oli… karhunraato.” ”Paskapuhetta!” huusin miehelle. ”Se ei ollut mikään karhu! Te tiedätte sen itsekin. Mitä te teitte sille?” Hän otti asennon kuin sotilas. ”Oli se mikä hyvänsä, se oli kuollut. Veitsi oli lävistänyt sen sydämen. Me poltimme raadon roviolla. Armeija ei virallisesti voi ottaa kantaa tapaukseen, se on linjamme. Ymmärrättehän?” Ymmärsin toki. Lykkäsin miehelle rahat kouraan ja käskin painua helvettiin. Hän lähti pysähtyen kuitenkin ovella ikään kuin haluten sanoa jotakin, mutta muutti sitten mielensä ja katosi. Avasin viskipullon ja kaadoin naukun. Se rauhoitti tärinää, joka vaivasi käsiäni aika ajoin. Katsoin maisemaa, joka avautui huoneeni ikkunasta: upea maalaismaisema, Colemanista parikymmentä mailia luoteeseen. Ostin tämän kartanon kyllästyttyäni kaupunkiin, jonka pormestaria minusta ei koskaan tullut; raajarikkona en halunnutkaan enää osallistua sen kasvavaan kehitykseen vaan vetäytyä syrjemmälle, etäälle kaikesta. Tämä tila oli parasta mitä rahalla saattoi saada. Vilkaisin olohuoneeseen, jossa pieni poikamme kirmaili iloisesti lelujensa kanssa. Toivoin, että voisin osallistua hänen leikkeihinsä enemmänkin, mutta se oli mahdotonta; olisin sidottu tähän raajarikkoisten tuoliin lopun elämääni ja siihen osaan oli tyytyminen. Tyydyin siihen kuitenkin ilomielin, sillä tiesin kuinka olin tähän joutunut: minä Jonathan Harker, lähetin Glasierin erämaapedon takaisin helvettiin ja se maksoi terveyteni.