Lukupiiri: Taru Sormusten Herrasta, Prologi ja Sormuksen Ritareiden Ensimmäinen kirja (1)

Hei! Aiheen luonti jäi viime tinkaan. Sori! :smile:   Mutta tänään 13.4. voi alkaa kommentoida Taru Sormusten Herrasta- kirjan [i]Prologia[/i] ja Sormuksen Ritareiden [i]Ensimmäistä kirjaa[/i], sivut 13 - 195.   Ns. oikeita tai vääriä näkemyksia ja tuntemuksia ei ole, joten rohkeasti vain kommentoimaan ja ilmaisemaan ajatuksia. :smile:

Pohdinpa nyt alkuun tätä Prologissa s. 13 - 14 esitettyä hobittien kuvausta. Hobittien koko tuntuu olevan juuri se lajin ydinominaisuus. Yksi ja puoli kyynärää, eli noin abouttia rallaa 0,75 m. Eli siis ajan saatossa tämä ominaisuus on määritellyt lajin selviytymisen ja se on olemassaolon vahvuus.   Niinhän se vähän on, että poissa silmistä ja poissa mielestä.   Hobitit ovat saaneet elää rauhallista elämää, kaukana ihmisten ja muiden olentojen taisteluista. Keskenään eivät ole taistelleet, joutuneet aikoinaan ainoastaan häätämään rajojen yli pyrkiviä örkkejä ja susia pois.   Prologihan luo heti jännityksen kirjaan, että miten tällainen viaton ja rauhaisa pikkuväki pärjää ja selviää odotettavissa olevien suurien mullistusten ja tapahtumien keskellä.   Tuossa omassa opuksessani on takakansitekstissä viitattu, että hobitit olisivat jollakin tavaa verrattavissa lapsiin ja että tämä kirja olisi näin ollen ns. lastenkirjallisuuden kenttään kuuluvaa, mutta en nyt aivan allekirjoita tätä väittämää ainakaan Prologin perusteella. On sinänsä surullista ajatella, että jos olento on viaton ja rauhallinen sekä siihen päälle vielä pienikokoinen, niin ominaisuudet liitetään automaattisesti lapsiin.   Miksei aikuinen voi olla viaton? Koska jossakin vaiheessa elämää tulee vastaan se piste, että "kasva aikuiseksi". Ja mitä se aikuisuus muka sitten on? Kyynisyyttä, riidanhaluisuutta sekä suurentelua ja suuruudenhulluutta? Tällainen kehityskaari on kyllä aika f*cked up.   Toisaalta, tämä poissa silmistä ja poissa mielestä- asia kyllä sopii siinä mielessä lapsiin tässä nyky-yhteiskunnassa, että mitä vähemmän lapsista näkyy ja kuuluu, niin sitä parempi. Monesti tuntuu, että lapset ovat vanhemmille rasite. Sen sijaan, että esimerkiksi töiden jälkeen otettaisiin aikaa olla omien muksujen kanssa, niin työnnetään lapset soittotunneille tms. ja painutaan itse omiin harrastuksiin. Myös lapsien oikeuksista monesti kohkataan, mutta tosiasiahan on, että lapsen oikeudet jäävät monestikin aikuisten oikeuksien jalkoihin. Suomestakin näitä esimerkkejä, jotka päätyneet lapsen kannalta hyvin huonosti ja kammottavasti.   No niin, se ajatus lähti rönsyämään. :smile:

Voi voi. Unohdin kokonaan koko kirjan. :roll: Alan heti lukea niin olen parissa päivässä jo mukana.

[quote="River"] Tuossa omassa opuksessani on takakansitekstissä viitattu, että hobitit olisivat jollakin tavaa verrattavissa lapsiin ja että tämä kirja olisi näin ollen ns. lastenkirjallisuuden kenttään kuuluvaa, mutta en nyt aivan allekirjoita tätä väittämää ainakaan Prologin perusteella. On sinänsä surullista ajatella, että jos olento on viaton ja rauhallinen sekä siihen päälle vielä pienikokoinen, niin ominaisuudet liitetään automaattisesti lapsiin.[/quote]   Minustakin on hassu ajatus, että hobitit rinnastettaisiin lapsiin. Ja kääpiöt, jotka ovat hieman sotaisampi kansakunta, eivät siksi ole lapsenomaisia vaikka pienikokoisia ovatkin. :smile:     [quote="River"]Miksei aikuinen voi olla viaton? Koska jossakin vaiheessa elämää tulee vastaan se piste, että "kasva aikuiseksi". Ja mitä se aikuisuus muka sitten on? Kyynisyyttä, riidanhaluisuutta sekä suurentelua ja suuruudenhulluutta? Tällainen kehityskaari on kyllä aika f*cked up.[/quote]   Sitä paitsi hobittien joukossa on myös epämiellyttävempiä yksilöitä (Säkinheimo-Reppulit) ja ehkä hieman ahdasmielisyyttä mitä tulee muista poikkeaviin hobitteihin. Vaikka kaiken kaikkiaan he kyllä elävät hämmästyttävän idyllisesti eivätkä yhteisön ongelmat ole kovinkaan suuria. Mitä kyynisyyteen tulee, niin ei kukaan varmaan osaisi olla kyyninen jos asuisi Konnussa. Oikeassa maailmassa idealismi kyllä saa helpommin jäädä.   Tämä Sormusten Herran ensimmäinen kirja on mielestäni parhaita osia koko teoksesta ja olenkin muutamia kertoja lukenut pelkästään sen. Erityisesti rakastan kuvailua Bilbon juhlajärjestelyistä ja sellaisia yksityiskohtia, kuin Bilbon jättämät hieman piikittelevät lahjat. Samoin Gandalfin selostukset sormuksen vaiheista ja uhkakuvista, jes! Ja kuten kauhuelokuvissa kaikkein jännittävintä on silloin, kun vihollinen on vielä tuntematon, mustat ratsastajat tuntuvat ensimmäisessä kirjassa pelottavimmilta kuin myöhemmin.   On tässä ensimmäisessä kirjassakin yksi juttu josta en pidä: Tom Bombadil. :neutral:

[quote="Puolikuu" post=31526]Sitä paitsi hobittien joukossa on myös epämiellyttävempiä yksilöitä (Säkinheimo-Reppulit) ja ehkä hieman ahdasmielisyyttä mitä tulee muista poikkeaviin hobitteihin.[/quote] Mietin tässä vain, että ovatkohan Säkinheimo-Reppulit oikeasti niin pahoja. Entä jos heitä vaan mustamaalataan koko kirjojen ajan, vaikka he ovatkin aivan normaaleja, joista Bilbo ja Frodo eivät vain pidä.

[quote="Xerion" post=31530][quote="Puolikuu" post=31526]Sitä paitsi hobittien joukossa on myös epämiellyttävempiä yksilöitä (Säkinheimo-Reppulit) ja ehkä hieman ahdasmielisyyttä mitä tulee muista poikkeaviin hobitteihin.[/quote] Mietin tässä vain, että ovatkohan Säkinheimo-Reppulit oikeasti niin pahoja. Entä jos heitä vaan mustamaalataan koko kirjojen ajan, vaikka he ovatkin aivan normaaleja, joista Bilbo ja Frodo eivät vain pidä.[/quote]   Nojoo, heidät toki esitetään vain yhdestä näkökulmasta. :smile: Eivätkä he oikeastaan ole varsinaiseseti pahoja, enemmmänkin ahneita.

Minulle tuli se tuntuma, että koska hobitit ovat ns. simple folkia, niin on hyvin paljon kiinni hobittiyksilön sisäisestä olemuksesta, lankeaako ahneuden kiroihin vai ei. Eli kyse on siis perimmäisestä kysymyksestä, valitsenkö tämän vai tuon tien.   Klonkku oli ennen hobitin kaltainen olento, samanlainen leppoisa ja naiivi olento kuin esimerkiksi Frodo tai Sam, jonka Sormus korruptoi heti ensinäkemältä. Hänen kauttaan mielestäni peilataan hyvin sitä, että jokainen on aina vastuussa omista valinnoistaan. Omien valintojen seurauksia ei voi loppupeleissä panna jonkin ulkopuolisen tahon syyksy. Klonkku ei missään vaiheessa ota vastuuta veriteostaan, samoin myös Bilbo valehtelee siitä, miten sai Sormuksen käsiinsä, ja välttelee kohtaamasta omaa itseään ja valintaan johtaneita syitä. Gandalf näkee tämän kaiken kiertelyn ja kaartelun läpi heti.   Säkinheimo-Reppulit ja myös muut Bilbon katoamisen jälkeen hänen omaisuutensa perässä tulleet hobitit ovat osoitus siitä, kuinka helposti raha ja omaisuus saavat olennot tekemään mitä itsekkäimpiä asioita ja jopa ylittämään yksityisyyden rajoja. Meniväthän nämä yhdet hobitit jopa kaivamaan auki Bilbon talon kellarin seinää.   Frodo ja Sam edustavat minusta heti tässä alussa ns. täyttä viattomuutta ja ns. yksinkertaisuutta, joka on tietyssä mielessä hyvin kaunista. Lapsivertaukseen palatakseni, niin tämänkin voi yhdistää lasten synnynnäiseen viattomuuteen.   Maailma korruptoi vain jos sille antaa itse luvan. Gandalf ja haltiat näkevät Samissa tästä syystä hyvän matkakumppanin Frodolle, sillä Sam on hyvin vilpitön ja tavallaan rinnastettavissa ihmisen parhaimpaan ystävään, eli koiraan, joka puolustaa omistajaansa viimeiseen henkäykseen asti.

Uh, ja vielä mainitakseni, niin samoin kuin aikaisemmilla lukukerroilla, niin Aragornin ensimaininta sai jonkin liikahtamaan sydämessä. Se on tavallaan hyvin erikoinen juttu, koska Gandalf ainoastaan mainitsee hänen nimensä ja sen, että Aragorn on valmis auttamaan.   Kyse on ehkä tässä juuri siitä rakenteellisesta tavasta, jolla asia on tuotu ilmi. Aragorn on tämä lukijalle tuntematon samoaja, joka on hyvää pataa velhon kanssa ja on HETI valmis auttamaan, vaikka tehtävä voidaan alusta alkaen luokitella hyvin vaaralliseksi ja uhkaavaksi.   Sopii minun pirtaani. :heart:

Pienen tauon jälkeen ajattelin tsekata, että onko tullut lisää kommentteja ja ajatuksia, mutta hieman hitaasti näyttänyt lähtevän juttu liikkeelle. Lukuja näyttäisi kuitenkin olevan päälle 200, joten ei tätä lukupiiriä nyt ihan unohdettu ole! :smile:   Olisiko kenelläkään esimerkiksi kommenttia Puolikuun ajatukseen:   [quote="Puolikuu" post=31526] On tässä ensimmäisessä kirjassakin yksi juttu josta en pidä: Tom Bombadil. :neutral:[/quote]   Muistelen, että moni oli ensimmäisen LOTR- leffan ilmestymisen aikaan kovinkin näreissään, kun Tomia ei ollut mukana. Mitäs sanotte?   Itse pidän Tomia aika mielenkiintoisena hahmona. Hän tavallaan "hyppää silmille", ja ymmärrän kyllä ajatuksen, että voi olla melko ärsyttävä muihin hahmoihin verrattuna.   Minulle tulee jostakin syystä hänestä mieleen Väinämöinen, joskin kymmenen kertaa iloisempana ja "sekopäisempänä" versiona. Kyse on varmaan tästä, että Tom on ollut olemassa jo "ennen aikoja" ja on Väinämöisen tavoin laulaja. Tämä siis liittyen hänen fyysiseen muotoonsa, mutta muuten koen, että Tom on henkisessä mielessä jumalainen hahmo. Hän pelastaa hobitit synkimmästä ja syvimmästä haudasta, jonka jälkeen on aika ilolle.   Tämä tuo mieleeni sen, että ihminen yleensä löytää Jumalan juuri kaikista synkimmän hetken vallitsessa ja kun kaikki vaikuttaa toivottomalta. "Jobin tehtävä" on nimitys tällaiselle henkiselle nousemiselle ns. elämän suurimman kriisin/murroksen edessä. Tämän jälkeen mikä tahansa koettelemus kyetään voittamaan, koska oman mielen kahleet on saatu murrettua ja ollaan omaksuttu se mentaliteetti, että: "Se tapahtuu, minkä on tarkoitus tapahtua."

Puolikuu kirjoitti: [quote]On tässä ensimmäisessä kirjassakin yksi juttu josta en pidä: Tom Bombadil. :neutral:[/quote]   Itse pidän eniten juuri Bombadilista. Eläisin mieluusti itsekin yksin metsänkeskellä ja liikkuen metsässä. Oli hahmona minulle aivan uusi, koska olin katsonut aiemmin vain elokuvat.

Ei mitään Tomia vastaan, mutta onhan episodi aika irrallinen eikä kuljeta tarinaa eteenpäin eli kun elokuvista on jotain jätettävä pois, niin Tom on ensi kandidaatteja eikä poissaolonsa haittaakaan. Tomissa häiritsee, ettei häntä oikein missään ole selitetty, mitä hän on - olettaisin että jonkinlainen ihmishahmon ottanut jumalolento, joka on tainnut itsekin unohtaa alkuperänsä hajamielinen kun on.