Lukupiiri: Atorox-novellit 2015 (5)

Tämän osan käsittely alkaa maanantaina 1.6.2015.   Tässä lukupiirissä luemme Atorox-voittajaksi ehdolla olevia novelleja. Äänestäjäksi ilmoittautuminen päättyi 30.4., mutta vaikka et olisikaan äänestäjä / mukana juuri Risingin raadissa, olet tervetullut mukaan keskustelemaan kyseisistä novelleista. Atoroxista ja lukupiirin aikatauluista on keskusteltu yleisesti [url=http://www.risingshadow.fi/forum/tienristeys/2156-atorox-2015-risingin-raati]täällä[/url]   Käsiteltävänä ovat seuraavat novellit: - Tuukka Tenhunen: Murskaaja - Camilla Kantola: Kauppakuja - Samuli Antila: Pelastaja - Maiju Ihalainen: Terrakotta

Tuukka Tenhusen [i]Murskaaja[/i] on kuin elokuva Real Steel yhdistettäisiin Matrixiin... ja jok'ikiseen 90-luvun lasten piirrettyyn. Mikä ei suinkaan ole huono asia, koska itse ainakin pidin valtavasti tappajarobotista juttelemassa söpöjen ja pörröisten metsäneläinten kanssa. Tarinan perusidea kehittyneestä Internetistä, jota tappamiseen suunniteltu tekoäly pääsee puolivahingossa tutkimaan ilman kunnollista ymmärrystä, ei ole ollenkaan huono ja se sallii tämän hyvin omituisen mielikuvan mahdollistumisen uskottavalla tavalla.   Kuvailu on myös miellyttävän värikästä ja evokatiivista. Olisin kaivannut ehkä hieman parempaa mielikuvaa siitä, miltä itse Murskaaja näyttää, mutta noin muutoin maailmasta sai hyvän kuvan ja siihen pääsi käsiksi muutoinkin kuin vain näköaistin kautta. Teksti oli ylipäätään helppolukuinen, olkoonkin että etenkin alussa robottien nimet tuntuivat lapsekkailta, mikä tosin saattoi olla jopa tarkoitus. Ehkä aiemmat vastaavat tarinat haittasivat tässä, koska jotenkin minulle jäi sellainen olo, että robottien nimet olisivat kuulostaneet huomattavasti uskottavammilta englanniksi. Omanlainen kliseensä sekin, mutta tässä tapauksessa se olisi saattanut tehdä tarinasta jouhevamman lukea.   Tarinan viaksi ikävä kyllä nousee se, että sen juoni ei ole loppujen lopuksi kovin kiinnostava, minkä lisäksi se on äärimmäisen ennalta arvattava. Annan henkilöhahmo on hyvin väritön, ja vaikka hänen oma sivujuonensa on tarpeellinen Murskaajan juonenkaaren kannalta, ei siihen pääse kovin hyvin sisälle, koska missään vaiheessa ei selitetä, minkä vuoksi hän haluaa orbitaaleille. Tai noh, hän haluaa sinne, koska nykyisessä majapaikassa on vikaa, mutta tarina ei tarkenna, mitä vikaa. Lukijan täytyy vain olettaa, että se on tulevaisuus, totta kai siinä on jotain vialla. Muutamat kouriintuvat yksityiskohdat olisivat tehneet Annasta inhimillisemmän.   Murskaajan lopullinen yritys päästä irti oravanpyörästä ei myöskään onnistu vakuuttamaan, koska lukija osaa luetella kaikki tapahtumien käänteet lähes sanasta sanaan ja henkilöhahmo ei ole vielä näin lyhyessä ajassa ehtinyt muodostua niin isoksi persoonaksi, että lukija jaksaisi suurestikaan välittää siitä, mitä hänelle tapahtuu. Aivan viimeinen kappale on parempi, koska siinä tarjotaan edes jonkinlainen käänne, jota lukija ei osannut odottaa ensimmäisten viiden lauseen jälkeen, mutta se on hieman liian vähän liian myöhään.   Tämän perusteella haluaisin kyllä nähdä Tenhuselta lisää tekstiä. Hänellä on hyvä ääni ja mielenkiintoisia ideoita. Ideoiden toteutus ja käytäntöönpano ei vielä tässä tekstissä nouse bulkin yläpuolelle, mutta kenties jos hänelle antaisi enemmän tilaa tai enemmän aikaa käännellä kyseisiä ideoita.   XXXXX   Camilla Kantolan [i]Kauppakuja[/i] vaikuttaa tarinalta sellaiselta kirjoittajalta, joka ei vielä aivan täysin ymmärrä, mikä imee lukijan tarinan sisään. Novelli vaikuttaa enemmän tiivistelmältä, tai kenties löyhästi tarinan muotoon kasatulta joukolta ranskalaisia viivoja, kuin oikealta kertomukselta.   Mitä tarkoitan tällä on se, että novellin sävy ja tyyli on hyvin selittävä, kliininen suorastaan. Tarinan päähenkilö ei koskaan tunnu elävän omaa tarinaansa. Pikemminkin hän on ulkopuolinen seuraaja, jonka tehtävä on todeta, mitä klisettä ja tarinakäytäntöä milloinkin noudatetaan. En koskaan päässyt hänen päänsä sisälle, enkä koskaan kokenut, että hän olisi millään tavalla yllättynyt novellin tapahtumista, vaikka todellisuudessa ne olisivat hyvin yllättäviä. Fiktiivisenkin tarinan henkilöiden on aina vaikutettava siltä, että heidän näkökulmastaan he elävät todellisessa maailmassa. Minkä lisäksi hyvä novelli saa lukijan uskomaan, että hän törmää kyseiseen tarinaan ensimmäistä kertaa, vaikka tarina saattaisi olla puhdas uudelleenkerronta ikivanhoista kliseistä. Tämä novelli sallii minun seurata reaaliajassa kirjoittajan ajatusprosessia, kun hän yrittää laittaa kasaan fantasianovellia.   Novellin juonella vaikutti olevan myös tavaton kiire. Novellin tapahtumat tulivat kuin sarjatulella, eikä lukijalle koskaan jäänyt aikaa hengähtää tai pohtia, mitä ihmettä tässä tapahtuu. Minkäänlaista jännitettä ei koskaan päässyt syntymään, koska lukijalle aina suoraan täräytettiin, että okei tässä on miljöö tai henkilöhahmo tai tapahtuma ja tämä siinä on vialla, tämä ei ole sitä, miltä se näyttää. Tarina yrittää olla fantasiakauhua, mutta kauhun ehdoton elinehto olisi tuudittaa lukija uskomaan, että ainakin vielä kaikki on aivan hyvin, minkä jälkeen hänelle aletaan näyttää kolikon kääntöpuolta ja sitä, mitä verhon takaa löytyykään. Tässä kauhuelementit raahataan päivänvaloon alusta lähtien, jolloin niistä katoaa mystiikka.   Toisaalta perusidea vaikuttaa kiintoisalta. En päässyt niin hyvin sisälle maailmaan, että olisin saanut selville, minkä takia mielenhallintaan pystyvä organisaatio haluaisi pyörittää nimenomaan tällaista varjotoimintaa, mutta ainakin heistä jäi hyvin orwellimainen ja karmiva mielikuva. Hyvää kuvastoa, mutta käytettynä hätäisesti.   Kauttaaltaan tämä ei ikävä kyllä vakuuttanut. Haluaisin pitää ideasta ja henkilöhahmot olivat oikeastaan varsin onnistuneita, mutta kerronta ei koskaan päästänyt minua tarinan tapahtumien sisälle ja olin koko ajan hyvin tietoinen siitä, että luen juuri nyt tarinaa kliseestä ja käytänteestä toiseen.

[b]Tuukka Tenhunen:[/b] [i]Murskaaja [/i]   Tämä novelli oli omassa outoudessaan tavallaan mielenkiintoinen, mutta samalla hiukan vajaaksi jäävä.   Tekoälyn tunteellisuus tai tunteiden kehittyminen on aika perustavaraa, mutta tässä novellissa sitä oli käsitelty hyvin. Valitettavasti Anna jäi sen takia jalkoihin, kun aikaa käytettiin niin paljon Murskaajan "sielun" elämän tutkimiseen ja kuvailuun. Ja vaikka siihen käytettiin niin paljon aikaa, jäi Murskaaja silti etäiseksi. En tiedä onko se sitten vika minussa lukijana, koska näin mielessäni Murskaajan koneena, ja täten vaikka sillä olisi kuinka tunteita ja ymmärrystä, en kykene kokemaan mitään sitä kohtaan, en edes kiinnostusta. Ongelmana taitaa olla se, että en pysty millään tasolla samaistumaan Murskaajaan. Tämä toi sinällään mielenkiintoisen juovan tarinaan lukukokemuksena, koska en edes kokenut, että minun olisi pitänyt kiinnostua koneesta yhtään sen enempää (vaikka se taisi olla tarkoitus). Harmillisesti Annan hahmo tosiaan jäi todella vajaaksi.     [quote=Jaragil]Tarinan viaksi ikävä kyllä nousee se, että sen juoni ei ole loppujen lopuksi kovin kiinnostava, minkä lisäksi se on äärimmäisen ennalta arvattava.[/quote]   Minulla oli kanssa jokseenkin selvä kuva siitä, että mihin tarina menee heti ensi hetkestä lähtien. Eikä se sinänsä häirinnyt, mutta olisihan se ollut hienompaa, jos olisin ollut väärässä. Minua ärsytti eniten se, että loppupuolella oli hyvin kliseinen kiristys-bluffaus -hetki, jossa on oma jännityksensä, mutta tässä se jäi todella pliisuksi.   Tämä on hankala novelli arvostella. Idealtaan aika perus, mutta silti siinä oli omiakin juttuja (mm. pienet metsäneläimet), joka toi siihen oman lisänsä ja sen hienon outouden fiiliksen. Hahmoissa oli potentiaalia, mutta ne jäivät vajaiksi. Mutta hyvin kirjoitettu ja helppolukuinen, mistä pidän.     [b]Camilla Kantola:[/b] [i]Kauppakuja[/i]   No niin, nyt on ensimmäinen novelli, josta olen melkolailla eri mieltä kuin Jarre. :lol:   Minä pidin tarinan alusta, koska en pystynyt yhtään sanomaan, että mihin suuntaan novelli lähtee ja mihin päätyy. Jossain vaiheessa tarina muuttui creepyksi, melkein jopa pelottavaksi. Toki, tuo hävisi sitten kun tuotiin esille miten homma toimii. Ehkä tässä novellissa viehätti eniten se, että yksi minun suurista peloistani on se, että oma tahto viedään. Eihän kukaan meistä ole vapaa, koska jokaisella on rajoittavia tekijöitä, mutta en halua menettää tätä vähääkään vapautta ja omaa tahtoa. Jonkin verran Maini pystyi säilyttämään omaa tahtoaa, lähinnä ajatuksensa. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, kuinka yleistä omien ajatusten säilyminen oli Kauppakujalla.   Jarren kritisoiman kliinisyys ja selittely novellissa ei tuntunut minusta mitenkään huonolta seikalta. Minusta ne tekivät tarinaan sellainen usvamaisen ja raskaan fiiliksen, ihan kuin kertojahahmo olisi ollut pöllyissään ja siksi reaktioaika hidas. Minä mielsin (en tiedä oliko tarkoituksellista), että nanoaistumukset ym. sumensivat tyyppien ajattelua, joten siksikin tuo raskassoutuisuus sopi. Mutta toki, sitten kun Maini pääsi pois Kauppakujalta, olisi kirjoitustyyli voinut olla elävämpi eikä niin raskaan oloinen enää.   Maini jäi etäiseksi, mutta sitten taas toisaalta se ei haitannut minua yhtään. Novelli oli minulle niin juonivetoinen, että en kaivannut ketään kovin erikoista päähenkilöä viemään tarinaa eteenpäin. Tapautumakuvauksena toimi ilman mieleenpainuvaa päähahmoa.   Minä siis pidin tästä, vaikkakaan en pysty sanomaan, mille tasolle se suhteessa muihin novelleihin nousee. Alimpana se ei kuitenkaan ole.

Samuli Antilan [i]Pelastaja[/i] on scifiä hyvin samassa hengessä ja tyylissä kuin Katajalan [i]Sininen joutsen[/i], mutta synkemmällä sävyllä ja sanomalla.   Pidin todella paljon myös tämän novellin tyylistä toteuttaa scifiä. Avaruusmatkailun valtava skaala avautuu hyvin, kun pelkkään menosuuntaan menee lähes vuosisata. Pidin paljon myös siitä ajatuksesta, että kryouni, joka on sinällään kliseinen, mutta toimiva idea, ei suinkaan pysäytä ikääntymistä, vaan ainoastaan hidastaa sitä. Näin ollen koko elämänsä saattaa hukata edestakaiseen matkaan, mikä on ajatuksena upean kammottava. Siirtokunta oli varsin perinteistä kuvastoa, joskin ajatuksena metallinkatkuinen planeetta ohuella magneettikentällä on toki maalauksellinen ja pidin siitä, että se näkyi myös planeetan ekosysteemissä. Sivuhuomautuksena sen verran, että tällä kertaa novellin ohessa ollut kuvitus pikemminkin häiritsi kuin auttoi pääsemään sisään. Etenkin, kun omat mielikuvani planeetasta eivät olleet läheskään niin kirkkaan värikkäitä ja sarjakuvamaisia kuin kuvitus. Ja minkä ihmeen takia Ilsa näyttää aivan Angelina Jolielta?   Novellin suurin ongelma on minusta se, että hahmoihin ei yksinkertaisesti pääse sisälle. Tähän taas on suurimpana syynä se, että heillä ei ole minkäänlaista hahmonkaarta. He eivät muutu käytännössä millään tavalla novellin tapahtumien aikana. Tämä on tietysti pienempi ongelma kuin mitä se olisi romaanissa, mutta sittenkin perusedellytys vetävälle tarinalla olisi se, että hahmot läpikävisivät jonkinlaisen muutoksen, kehittyisivät jollain tapaa. Tarina on yhtä kuin muutos, mutta jos kukaan ei muutu millään tavalla, jää tarina pelkän tapahtumaraportin tasolle. Sekin saattaa toisinaan riittää, mutta tällä kertaa näkökulma oli niin tiukasti päähenkilön silmien takana, että olisin odottanut edes jotain sielunelämää. Kyllähän Otolla oli mietteitä, mutta ne eivät koskaan realisoituneet minkäänlaiseksi toiminnaksi. Otto hoiti työnsä kuin paraskin robotti.   Ainut, missä jonkinlaista muutosta saattoi havaita, oli hänen ja Ilsan välinen kanssakäyminen, mutta se puolestaan kärsi vakavasta Disney-syndroomasta. Oton puolelta jonkinlaista kiihkoista kiinnittymistä ensimmäiseen vastaankävelevään naiseen saattaisi jopa odottaa, mutta Ilsan puolelta ei niinkään, eikä tämän motiiveja missään kohtaan avata tarpeeksi, etteikö rakkaus-sana tuntuisi aivan uskomattoman kornilta, kun se lopussa heitetään. Ilsan lopullinen teko on sinällään ymmärrettävä, mutta se tuntuisi vähemmän melodramaattiselta, jos hän olisi vain tunnustanut pitävänsä Otosta ja/tai haluavansa humaanisti säästää tämän odottavalta kärsimykseltä. Rakkaus on sanana aivan liian vahva, jos he ovat tunteneet reilun päivän verran, joten se herätti ainakin itsessäni enemmänkin naurunpuuskan.   Loppuratkaisu oli myös jokseenkin antiklimaattinen. Tätä Parvea ollaan pohjustettu koko novellin ajan, mutta sitten se ohitetaankin olankohautuksella, tai mikä vielä pahempaa, deus ex machinalla. Tuliko kirjoittajalla sivurajoitus vastaan vai mitä? Tekstin fokus oli tietysti koko ajan enemmän Oton teoissa, minkä mitäänsanomattomuudesta jo puhuin, mutta siitä huolimatta tämä jätti kylmäksi.   Kokonaisuutena voin sanoa pitäneeni miljööstä, eivätkä henkilöhahmotkaan olleet millään tavalla huonoja lähtöasetelmiltaan, päinvastoin, mutta ikävä kyllä tarina ei missään vaiheessa lähtenyt lentoon tai imaissut sisälleen.   XXXXX   Maiju Ihalaisen [i]Terrakotta[/i] oli erittäin hauska novelli omaperäisellä idealla, hyvillä henkilöhahmoilla ja toimivalla, dynaamisella juonella.   Näistä jälkimmäisin on oikeastaan se, josta nautin eniten. Tarina eteni hyvällä tahdilla, kuluttaen juuri oikean määrän aikaa kuhunkin kohtaukseen ja loppu sulki tarinan onnistuneesti jättäen lukijalle hyvän maun suuhun. Ajatus siitä, että terrakottasotilaita on oikeasti käytetty sotaan erikoislahjoja omaavien ihmisten kautta on myös hieno ja sen mahdollisuuksia tutkittiin novellin aikana onnistuneesti. Hieman jäin miettimään, että miten kummassa Daesun ei ole aiemmin tajunnut, että hänellä on senlaatuinen lahja, että sitä ei varmaan ole kenelläkään muulla ja että sillä voisi varmaan hankkia paremman elämän. Tietty omaan elämäntapaan tyytyminen nyt on ihan normaalia, mutta tämä kyllä jo venytti uskottavuuden rajoja varsin rankasti.   Pidin myös miljööstä. Mukavaa lukea välistä muutakin kuin eurooppalaiseen keskiaikaan perustuvaa fantasiaa ja tässä muinainen Kiina oltiin tavoitettu onnistuneesti niin nimistön kuin mytologiankin kautta. Kirin-taruolento oli mukava lisä, kun taas jalkojen sitomisen moittiminen, vaikkakin olennainen osa kiinalaista kulttuuria läpi sen historiaa, meni hieman saarnaamisen puolelle. Kuvailusta sen verran, että pidin todella paljon eri yksityiskohdista keisarin naamiosta kirinin suomuihin, mutta kauttaaltaan itse kuvailu jäi hieman valjuksi. Maailma ei missään vaiheessa tuntunut kovin kouriintuvalta, enkä päässyt siihen aivan täydellisesti sisälle, lähinnä varmasti sen vuoksi, että suurin osa kuvailusta keskittyi näköaistiin. Etenkin alussa kuvailtiin myös ääniä, mutta se tietty terä jäi puuttumaan.   Daesun oli erinomainen päähenkilö. Hänen päänsä sisälle pääsi helposti ja hänen ongelmansa tuntuivat kouriintuvilta. Pidin myös siitä, että vaikka hän selvästi oli hyvää tarkoittava mies, oli hän siinä mielessä itsekäs, että hän ajatteli ennen kaikkea omaa ja tyttärensä etua. Hän oli pahoillaan aiheuttamastaan kärsimyksestä, mutta ei ollut kuitenkaan riittävän hyveellinen noustakseen keisarin mahtikäskyä vastaan. Uskottavaa, mutta myös sympatioita herättävää ja inhimillistä. Muut henkilöhahmot olivat myös onnistuneita kaikki omalla tavallaan, joskin jäin hieman miettimään, että oliko novellin tarkoitus vihjata, että Meifenillä olisi sama lahja kuin isällään. Jos kyllä, sitä ei kyllä käytetty mitenkään.   Kokonaisuutena pidän tätä onnistuneena novellina, jossa mikään yksittäinen elementti ei yltänyt erinomaisuuteen mutta jossa kaikki palaset pelasivat hyvin yhteen. Saatan hyvinkin äänestää.

[b]Samuli Antila:[/b] [i]Pelastaja[/i]   Tämä novelli jätti minut hiukan kylmäksi. Avaruusmatkailu oli tässä toteutettu hyvin, mutta muut jutut sitten taas eivät ihan niin hyvin.   Pidin siitä, että päähenkilö oli Suomesta, tuli hiukan yllätyksenä. Hauska yksityiskohta. Muutenkin Otto oli ihan ok hahmo, mutta kuten Jarre sanoi, hänestä ei saanut oikein mitään irti. Aika mekaanisesti hoiti hommansa ja yritykset olla sentimentaalinen olivat kauheita. Oton omaatuntoa kolkutti aika ajoin, mutta ne tuntuivat päälleliimatuilta. Ja pieni marina: se, että on ollut naimisissa vastakkaisen sukupuolen kanssa, ei kerro mitään seksuaalisesta suuntautumisesta. Se kun voi kuitenkin muuttua.   Odotin mielenkiinnolla, että miten tämä Parvi käyttäytyy ja millainen se on. Pettymys oli suuri, kun se ohitettiin todella nopeasti. Sitä kuitenkin alustettiin koko alkunovellin ajan.   Samaa mieltä myös kuvituksista Jarren kanssa, häiritsivät. Varsinkin se naishahmo... Luonnottoman iso rintavarustus suhteessa muuhun kroppaan. Vaikka kuinka kuvittelisi niiden olevan silikonit. Mutta anyways, kuvat eivät olleet tämän tarinan juttu. Yritin ignoorata ne..   Minä olisin halunnut pitää tästä tarinasta. Se ei vaan ollut niin hyvä kuin toivoin, ja [i]Sininen joutsen[/i] oli sitten vaan niin paljon enemmän minun mieleeni, että tämä novelli jää jalkoihin.     [b]Maiju Ihalainen:[/b] [i]Terrakotta[/i]   Hyvin tehty novelli, jossa oli sekä hahmovetoisuutta että juonivetoisuutta. Itsenäinen, toimiva tarina, joka kertoi tarpeeksi, ja jätti lukijallekin jotain pohdittavaa.   Minä pidin valtavasti siitä ideasta, että päähenkilö pystyi puhaltamaan saviesineisiin hengen, vaikka sitten vain hetkeksi. Olen jossain muuallakin nähnyt tätä ideaa käytettävän, mutta sitä ei ole loppuun kulutettu. Hyvää tässä oli myös se, että ilmeisesti taito oli rajoittunut vain saviesineisiin, vaikka päähenkilö ei ollut tainnut kokeillut sitä mihinkään muuhun.   Novellin juoni eteni hyvällä temmolla ja kaikki oleelliset tapahtumat kuvattiin eikä mihinkään jääty jumiin. Juoni rakentui vähävähältä ja lukija oppi ja hiffasi asioita samaa tahtia päähenkilön kanssa. Hiukan hämmästelin sitä, että eikö Daesunille itselleen muka ollut tullut mieleen herättää vaimoaan henkiin, mutta sitten taas toisaalta, savivaimo olisi ollut olemassa vain hetken, eikä Daesunilla ollut mahdollisuuksia löytää tietoa elämän siirtämisestä ennen kuin keisari esitteli sen.   Tarinassa oli sopivan onnellisen epäonninen loppu. Kun Daesunille tultiin esittelemään kutsu hoviin, minulle tuli heti sellainen sense of doom, tuhon fiilis. Se ei vaan voi mennä hyvin. Ja ei se mennytkään. Tämä seikka ei häirinnyt sinänsä, oli ehkä hiukan liian kaavamainen. Mutta tämä taitaa olla melkeinpä ainoa miinus mitä voin sanoa. Pidin siitä, että novelli sijoittui Kiinaan ja että pienellä idealla saatiin ehyt tarina. Päähahmo oli mielenkiintoinen, mitä nyt kaikki muut hahmot jäivät aikalailla varjoon. Ja keisari oli arkkityypeistään se toinen, ilkeä ja omaa etua tavoitteleva (vs. vanha, viisas, isällinen, ymmärtäväinen keisari).