Lukupiiri: Atorox-novellit 2015 (6)
05.05.2015
Tämän osan käsittely alkaa maanantaina 8.6.2015.
Tässä lukupiirissä luemme Atorox-voittajaksi ehdolla olevia novelleja. Äänestäjäksi ilmoittautuminen päättyi 30.4., mutta vaikka et olisikaan äänestäjä / mukana juuri Risingin raadissa, olet tervetullut mukaan keskustelemaan kyseisistä novelleista. Atoroxista ja lukupiirin aikatauluista on keskusteltu yleisesti täällä
Käsiteltävänä ovat seuraavat novellit:
- Jenni Kauppinen: Varas ja varjo
- Samuli Antila: Tapulinrakentaja
- Anu Korpinen: Rieseholtin valot
Tässä lukupiirissä luemme Atorox-voittajaksi ehdolla olevia novelleja. Äänestäjäksi ilmoittautuminen päättyi 30.4., mutta vaikka et olisikaan äänestäjä / mukana juuri Risingin raadissa, olet tervetullut mukaan keskustelemaan kyseisistä novelleista. Atoroxista ja lukupiirin aikatauluista on keskusteltu yleisesti täällä
Käsiteltävänä ovat seuraavat novellit:
- Jenni Kauppinen: Varas ja varjo
- Samuli Antila: Tapulinrakentaja
- Anu Korpinen: Rieseholtin valot
Tämän osan käsittely alkaa maanantaina 8.6.2015.
Tässä lukupiirissä luemme Atorox-voittajaksi ehdolla olevia novelleja. Äänestäjäksi ilmoittautuminen päättyi 30.4., mutta vaikka et olisikaan äänestäjä / mukana juuri Risingin raadissa, olet tervetullut mukaan keskustelemaan kyseisistä novelleista. Atoroxista ja lukupiirin aikatauluista on keskusteltu yleisesti [url=http://www.risingshadow.fi/forum/tienristeys/2156-atorox-2015-risingin-raati]täällä[/url]
Käsiteltävänä ovat seuraavat novellit:
- Jenni Kauppinen: Varas ja varjo
- Samuli Antila: Tapulinrakentaja
- Anu Korpinen: Rieseholtin valot
30.06.2015
Jaragil
349 kirjaa, 3 kirja-arviota, 566 viestiä
Jenni Kauppisen viimevuotinen Kotouttaminen on itse asiassa ensimmäinen novelli, josta en enää muista en sitten yhtikäs mitään. Olen näemmä pitänyt sen ideaa ja loppukäännettä ihan mielenkiintoisina, mutta mitään muistikuvaa ei ole jäänyt. Mikä jo itsessään kertoo jotain novellin onnistuneisuudesta.
Tämänvuotinen Varas ja varjo oli sen sijaan oikein miellyttävä lukukokemus. Juonellisesti tuli oikeastaan Stephen King mieleen, joskin kuvailu oli huomattavasti kliinisemmän valkoista. Mutta idea vaihdokkilapsesta/kaksosten välisestä epätasajaosta oli kuitenkin jotain sellaista, mitä voisin hyvinkin kuvitella Kingin kirjoittavan, mikä on ehdottomasti kehuksi tarkoitettu. Idea on mielenkiintoa herättävä ja sopivalla tavalla hyytävä. Aloitus suoraan mielisairaalassa imaisi välittömästi mukaansa ja hoin mielessäni, että haluan saada tietää lisää.
Joskin, hieman jäin ihmettelemään, että ihan ensimmäinen kohtaus autossa antoi ymmärtää, että Saanalle oli kerrottu siskosta vasta sinä aamuna ja siinä mainitaan, että jollain tasolla Saana olisi aina tiennyt, mutta sitten heti seuraavissa kappaleissa sanotaan melko suoraan, että sisko onkin ollut hyvin kouriintuvasti läsnä jo aiemmin. Hitusen jää tulkinnan varaan, mutta teksti antaisi kyllä olettaa, että Saana ei ole tiennyt vain jollain tasolla, vaan tiennyt ihan kunnolla. Aivan kuin kirjoittaja olisi muuttanut mieltään ensimmäisen kohtauksen jälkeen.
Henkilöhahmoja pidin muutoin onnistuneena, etenkin Saanan mietteitä, jotka tuntuivat sopivan pikkukypsiltä lapsen ajatuksilta. Siellä täällä ajattelu oli ehkä hitusen epäuskottavan monimutkaista, mutta se on yksi sellainen kirjallisuuden perussynti, joka ei ole koskaan häirinnyt minua, koska se tarkoittaa sujuvampaa tarinaa. Olisin ehkä halunnut tietää isästä edes hitusen enemmän, vaikka tämä selvästi olikin Saanan ja hänen äitinsä tarina. Toisaalta äiti oli liian karikatyyrimäinen makuuni. Varmasti tällaisia ihmisiä oikeasti on, mutta tuollainen kylmä holhoaminen on silti varsin kliseistä ja epäaidon tuntuista.
Kerronnan ja tyylin puolesta novelli toimi oikein hyvin. Etenkin mielisairaala herätti suoranaisia kylmiä väreitä selkärankaa alas ja ylipäätään juoni aukeni lukijan eteen juuri hyvällä nopeudella, eikä missään vitkuteltu tai kiirehditty tarpeettomasti. Loppuratkaisu oli ikävän ennalta arvattava, mutta kuitenkin hyvin kirjoitettu. Olisin toivonut jonkinlaista kirjoittajan omaa oivallusta kliseiseen vaihdokkitarinaan, mutta meni se noinkin. Ehkä, että lapsia olisikin ollut vain yksi, mutta he eivät olisi olleet varmoja, kumpi se on? Tai jotain. Nyt lasten vaihtumisen arvasi melko lähellä alkua.
Kokonaisuutena kuitenkin onnistunut novelli, joka kyllä tulee sijoittumaan varsin korkealle tämän vuoden listassani. Mutta minkä ihmeen takia tänä vuonna on niin paljon novelleja, joissa kaikki spefielementit voidaan selittää päähenkilön mielenharhoina? Tämä oli jo kolmas.
XXXXX
Samuli Antilan Tapulinrakentaja ei ikävä kyllä yltänyt aivan samoihin mittakaavoihin kuin Pelastaja. Lähinnä ymmyrkäisen kerronnan ja epämääräisten henkilöhahmojen vuoksi. Mistään ei oikein saanut otetta, kysymyksiin ei vastattu ja loppu jäi roikkumaan pahasti ilmaan.
Pidin aloituksesta. Keskiaikaisesta Suomesta on aina mukava lukea novelleja ja tässä päästiin mukavasti asian ytimeen. Kaikki pelkäävät Jumalaa kuollakseen, ruotsinkieliset aatelisherrat hallitsevat vääräkielisellä kädellä ja elämä on lähinnä työntekoa tai kirkossa istumista.
Jäin miettimään, oliko Annan valinta näkökulmahenkilöksi onnistunut. Toisaalta se on sinällään klassinen metodi, että näkökulma ei olekaan sisällä siinä henkilössä, jolle tapahtuu eniten, mutta se on vaativa valinta siinä mielessä, että tapahtumien täytyy silti tuntua relevanteilta. Nyt lähestulkoon kaikki tärkeät tapahtumat tapahtuivat poissa Annan näköpiiristä, etenkin niin sanottu toisen näytöksen kliimaksi, jolloin ne jäävät etäiseksi myös lukijalle. Nyt lukijalle kerrotaan Mikaelin suun kautta, että paronissa on jotain vialla ja että siellä kartanossa on kaikkea epämääräistä, mutta lukija pääsee itse harvoin kokemaan tätä, koska Anna tapaa paronia niin harvoin. Tässä rikotaan taas "näytä, älä kerro" sääntöä. Olisi paljon mielenkiintoisempaa nähdä itse, että paronissa on jotain vialla kuin vain yrittää luottaa Mikaelin sanaan siitä, että kyllä siinä paronissa jotain vikaa on.
Etenkin kun niinä harvoina kertoina, kun Anna ja paroni ovat kasvokkain, siinä paronissa ei edes tunnu olevan mitään pahasti vialla. En minä nyt suoranaisesti mitään pirunsarvia ja punaisena kiiluvia silmiä odota, mutta jos paroni ei koskaan tee mitään kyseenalaista, niin tunnelma ei kohoa. Ulkoisesti leppoisa ja sympaattinen hirviö on hyvä kerronnan keino, mutta sisäisen rumuuden täytyy näkyä jotenkin, jotta lukija kiinnostuisi. Tosin monikätiset ja eläinten päillä varustetut kuvat ja patsaat olivat hyvä lisäys, myönnetään. Mutta siltikin, nyt lapsen kuolema ja pitkäikäisyys herättävät kysymyksiä, mutta novelli ei tarjoa niihin vastauksia tai edes vihjaa mahdollisuudesta lukea vastaus rivien välistä. Se ei anna tarpeeksi informaatiota, jotta lukijalla olisi mitään mahdollisuutta saavuttaa oivaltamisen riemua. Lopussa koko mysteeri jätetään ilmaan roikkumaan ja koko novelli tiivistyy tietämättömän päähenkilön jatkuneeksi tietämättömyydeksi. Totta kai lapsen ja miehen kuolema ovat kauheita kokemuksia, mutta en siltikään pidä tätä kovin hyvänä kauhunovellina, koska päällimmäinen tuntemukseni novellin lopussa oli turhautuminen.
Lisäksi minua häiritsi koko ajan se, että dialogi ja Annan mietteet oli merkitty täsmälleen samalla tavalla lainausmerkeillä. Jouduin koko ajan korjaamaan käsityksiäni, kun luulin, että Anna sanoo jotain, mutta sitten se osoittautuikin pelkäksi mietteeksi. Ammattitaidoton valinta.
Hyvä alkuasetelma ja jonkin verran hyvää kuvastoa, mutta henkilöhahmot olivat käytännössä kaikki puolivillaisia ja juoni jätti kylmäksi.
XXXXX
Anu Korpisen Rieseholtin valot oli perusonnistunut novelli, jossa suhteellisen kliseistä ideaa käsitellään onnistuneesti ja novellimittaan sopivalla tahdilla ja juonen kaarella.
Ensinnäkin sanon, että novellin tapahtumapaikka jäi hieman auki. Nimistö vaikutti enimmäkseen germaaniselta, mutta siellä oli seassa myös englantilaista ja skandinaavista nimistöä. Sinällään epäoleellista, mutta kun homman olisi voinut ratkaista yhdellä sivulauseella, jolloin lukija olisi saanut itsensä kartalle. Yleensä esim. Englantiin sijoittuvat novellit kuitenkin sanovat, että tapahtumat sijoittuvat vaikkapa pohjoiseen Walesiin, vaikka itse kylä olisikin keksitty. Mutta tämä on henkilökohtainen preferenssi, eikä suoranainen vaatimus.
Itse novelliin kokonaisuutena pätee parhaiten sana perushyvä. Se oli tehty ihan hyvällä ammattitaidolla, henkilöhahmot tuntuivat persoonilta, kuvailu avasi maailmaa onnistuneesti ja tapahtumat etenivät sujuvasti. Mikään osaalue ei kuitenkaan loistanut. Kokonaisuutena tämä sijoittuu hyvin vahvasti keskialueelle, mikä tekee siitä varsin unohdettavan.
Yksi selkeä ongelma oli se, että siinä vaiheessa, kun päähenkilöt alkoivat tutkia papereita, tungettiin lukijoiden kurkusta alas aivan valtava infodumppaus nimistöä, paikallista geografiaa ja mennyttä historiaa. Romaanissa tällaisen vielä sietäisi, vaikka sellaisessakin tuollainen kohtaus olisi varsin raskas, koska nimiin ehdittäisiin palata useampaan otteeseen, mutta näin lyhyessä novellissa se aiheuttaa enimmäkseen ärtyneisyyttä.
Lopun toimintakohtaus tuntui myös irralliselta novellin yleissävyyn nähden. Tuntui melkein kuin katsoisi kauhutrilleriä, joka muuttuisi zombietoiminnaksi viime metreillä. Metsän haamuista katosi kaikki mystiikka ja jännitys, kun ne yhtäkkiä aloittivat muurahaishyökkäyksen parhaaseen zombiemaailmanlopun tyyliin. Terävät hampaat ja kaikki.
Kokonaisuutena tästä jäi ikävä kyllä varsin mitäänsanomaton fiilis. Hauska idea juonelle ja henkilöhahmoissa oli lupausta, mutta en missään vaiheessa kokenut koukuttuvani.
Tämänvuotinen Varas ja varjo oli sen sijaan oikein miellyttävä lukukokemus. Juonellisesti tuli oikeastaan Stephen King mieleen, joskin kuvailu oli huomattavasti kliinisemmän valkoista. Mutta idea vaihdokkilapsesta/kaksosten välisestä epätasajaosta oli kuitenkin jotain sellaista, mitä voisin hyvinkin kuvitella Kingin kirjoittavan, mikä on ehdottomasti kehuksi tarkoitettu. Idea on mielenkiintoa herättävä ja sopivalla tavalla hyytävä. Aloitus suoraan mielisairaalassa imaisi välittömästi mukaansa ja hoin mielessäni, että haluan saada tietää lisää.
Joskin, hieman jäin ihmettelemään, että ihan ensimmäinen kohtaus autossa antoi ymmärtää, että Saanalle oli kerrottu siskosta vasta sinä aamuna ja siinä mainitaan, että jollain tasolla Saana olisi aina tiennyt, mutta sitten heti seuraavissa kappaleissa sanotaan melko suoraan, että sisko onkin ollut hyvin kouriintuvasti läsnä jo aiemmin. Hitusen jää tulkinnan varaan, mutta teksti antaisi kyllä olettaa, että Saana ei ole tiennyt vain jollain tasolla, vaan tiennyt ihan kunnolla. Aivan kuin kirjoittaja olisi muuttanut mieltään ensimmäisen kohtauksen jälkeen.
Henkilöhahmoja pidin muutoin onnistuneena, etenkin Saanan mietteitä, jotka tuntuivat sopivan pikkukypsiltä lapsen ajatuksilta. Siellä täällä ajattelu oli ehkä hitusen epäuskottavan monimutkaista, mutta se on yksi sellainen kirjallisuuden perussynti, joka ei ole koskaan häirinnyt minua, koska se tarkoittaa sujuvampaa tarinaa. Olisin ehkä halunnut tietää isästä edes hitusen enemmän, vaikka tämä selvästi olikin Saanan ja hänen äitinsä tarina. Toisaalta äiti oli liian karikatyyrimäinen makuuni. Varmasti tällaisia ihmisiä oikeasti on, mutta tuollainen kylmä holhoaminen on silti varsin kliseistä ja epäaidon tuntuista.
Kerronnan ja tyylin puolesta novelli toimi oikein hyvin. Etenkin mielisairaala herätti suoranaisia kylmiä väreitä selkärankaa alas ja ylipäätään juoni aukeni lukijan eteen juuri hyvällä nopeudella, eikä missään vitkuteltu tai kiirehditty tarpeettomasti. Loppuratkaisu oli ikävän ennalta arvattava, mutta kuitenkin hyvin kirjoitettu. Olisin toivonut jonkinlaista kirjoittajan omaa oivallusta kliseiseen vaihdokkitarinaan, mutta meni se noinkin. Ehkä, että lapsia olisikin ollut vain yksi, mutta he eivät olisi olleet varmoja, kumpi se on? Tai jotain. Nyt lasten vaihtumisen arvasi melko lähellä alkua.
Kokonaisuutena kuitenkin onnistunut novelli, joka kyllä tulee sijoittumaan varsin korkealle tämän vuoden listassani. Mutta minkä ihmeen takia tänä vuonna on niin paljon novelleja, joissa kaikki spefielementit voidaan selittää päähenkilön mielenharhoina? Tämä oli jo kolmas.
XXXXX
Samuli Antilan Tapulinrakentaja ei ikävä kyllä yltänyt aivan samoihin mittakaavoihin kuin Pelastaja. Lähinnä ymmyrkäisen kerronnan ja epämääräisten henkilöhahmojen vuoksi. Mistään ei oikein saanut otetta, kysymyksiin ei vastattu ja loppu jäi roikkumaan pahasti ilmaan.
Pidin aloituksesta. Keskiaikaisesta Suomesta on aina mukava lukea novelleja ja tässä päästiin mukavasti asian ytimeen. Kaikki pelkäävät Jumalaa kuollakseen, ruotsinkieliset aatelisherrat hallitsevat vääräkielisellä kädellä ja elämä on lähinnä työntekoa tai kirkossa istumista.
Jäin miettimään, oliko Annan valinta näkökulmahenkilöksi onnistunut. Toisaalta se on sinällään klassinen metodi, että näkökulma ei olekaan sisällä siinä henkilössä, jolle tapahtuu eniten, mutta se on vaativa valinta siinä mielessä, että tapahtumien täytyy silti tuntua relevanteilta. Nyt lähestulkoon kaikki tärkeät tapahtumat tapahtuivat poissa Annan näköpiiristä, etenkin niin sanottu toisen näytöksen kliimaksi, jolloin ne jäävät etäiseksi myös lukijalle. Nyt lukijalle kerrotaan Mikaelin suun kautta, että paronissa on jotain vialla ja että siellä kartanossa on kaikkea epämääräistä, mutta lukija pääsee itse harvoin kokemaan tätä, koska Anna tapaa paronia niin harvoin. Tässä rikotaan taas "näytä, älä kerro" sääntöä. Olisi paljon mielenkiintoisempaa nähdä itse, että paronissa on jotain vialla kuin vain yrittää luottaa Mikaelin sanaan siitä, että kyllä siinä paronissa jotain vikaa on.
Etenkin kun niinä harvoina kertoina, kun Anna ja paroni ovat kasvokkain, siinä paronissa ei edes tunnu olevan mitään pahasti vialla. En minä nyt suoranaisesti mitään pirunsarvia ja punaisena kiiluvia silmiä odota, mutta jos paroni ei koskaan tee mitään kyseenalaista, niin tunnelma ei kohoa. Ulkoisesti leppoisa ja sympaattinen hirviö on hyvä kerronnan keino, mutta sisäisen rumuuden täytyy näkyä jotenkin, jotta lukija kiinnostuisi. Tosin monikätiset ja eläinten päillä varustetut kuvat ja patsaat olivat hyvä lisäys, myönnetään. Mutta siltikin, nyt lapsen kuolema ja pitkäikäisyys herättävät kysymyksiä, mutta novelli ei tarjoa niihin vastauksia tai edes vihjaa mahdollisuudesta lukea vastaus rivien välistä. Se ei anna tarpeeksi informaatiota, jotta lukijalla olisi mitään mahdollisuutta saavuttaa oivaltamisen riemua. Lopussa koko mysteeri jätetään ilmaan roikkumaan ja koko novelli tiivistyy tietämättömän päähenkilön jatkuneeksi tietämättömyydeksi. Totta kai lapsen ja miehen kuolema ovat kauheita kokemuksia, mutta en siltikään pidä tätä kovin hyvänä kauhunovellina, koska päällimmäinen tuntemukseni novellin lopussa oli turhautuminen.
Lisäksi minua häiritsi koko ajan se, että dialogi ja Annan mietteet oli merkitty täsmälleen samalla tavalla lainausmerkeillä. Jouduin koko ajan korjaamaan käsityksiäni, kun luulin, että Anna sanoo jotain, mutta sitten se osoittautuikin pelkäksi mietteeksi. Ammattitaidoton valinta.
Hyvä alkuasetelma ja jonkin verran hyvää kuvastoa, mutta henkilöhahmot olivat käytännössä kaikki puolivillaisia ja juoni jätti kylmäksi.
XXXXX
Anu Korpisen Rieseholtin valot oli perusonnistunut novelli, jossa suhteellisen kliseistä ideaa käsitellään onnistuneesti ja novellimittaan sopivalla tahdilla ja juonen kaarella.
Ensinnäkin sanon, että novellin tapahtumapaikka jäi hieman auki. Nimistö vaikutti enimmäkseen germaaniselta, mutta siellä oli seassa myös englantilaista ja skandinaavista nimistöä. Sinällään epäoleellista, mutta kun homman olisi voinut ratkaista yhdellä sivulauseella, jolloin lukija olisi saanut itsensä kartalle. Yleensä esim. Englantiin sijoittuvat novellit kuitenkin sanovat, että tapahtumat sijoittuvat vaikkapa pohjoiseen Walesiin, vaikka itse kylä olisikin keksitty. Mutta tämä on henkilökohtainen preferenssi, eikä suoranainen vaatimus.
Itse novelliin kokonaisuutena pätee parhaiten sana perushyvä. Se oli tehty ihan hyvällä ammattitaidolla, henkilöhahmot tuntuivat persoonilta, kuvailu avasi maailmaa onnistuneesti ja tapahtumat etenivät sujuvasti. Mikään osaalue ei kuitenkaan loistanut. Kokonaisuutena tämä sijoittuu hyvin vahvasti keskialueelle, mikä tekee siitä varsin unohdettavan.
Yksi selkeä ongelma oli se, että siinä vaiheessa, kun päähenkilöt alkoivat tutkia papereita, tungettiin lukijoiden kurkusta alas aivan valtava infodumppaus nimistöä, paikallista geografiaa ja mennyttä historiaa. Romaanissa tällaisen vielä sietäisi, vaikka sellaisessakin tuollainen kohtaus olisi varsin raskas, koska nimiin ehdittäisiin palata useampaan otteeseen, mutta näin lyhyessä novellissa se aiheuttaa enimmäkseen ärtyneisyyttä.
Lopun toimintakohtaus tuntui myös irralliselta novellin yleissävyyn nähden. Tuntui melkein kuin katsoisi kauhutrilleriä, joka muuttuisi zombietoiminnaksi viime metreillä. Metsän haamuista katosi kaikki mystiikka ja jännitys, kun ne yhtäkkiä aloittivat muurahaishyökkäyksen parhaaseen zombiemaailmanlopun tyyliin. Terävät hampaat ja kaikki.
Kokonaisuutena tästä jäi ikävä kyllä varsin mitäänsanomaton fiilis. Hauska idea juonelle ja henkilöhahmoissa oli lupausta, mutta en missään vaiheessa kokenut koukuttuvani.
Jenni Kauppisen viimevuotinen [i]Kotouttaminen[/i] on itse asiassa ensimmäinen novelli, josta en enää muista en sitten yhtikäs mitään. Olen näemmä pitänyt sen ideaa ja loppukäännettä ihan mielenkiintoisina, mutta mitään muistikuvaa ei ole jäänyt. Mikä jo itsessään kertoo jotain novellin onnistuneisuudesta.
Tämänvuotinen [i]Varas ja varjo[/i] oli sen sijaan oikein miellyttävä lukukokemus. Juonellisesti tuli oikeastaan Stephen King mieleen, joskin kuvailu oli huomattavasti kliinisemmän valkoista. Mutta idea vaihdokkilapsesta/kaksosten välisestä epätasajaosta oli kuitenkin jotain sellaista, mitä voisin hyvinkin kuvitella Kingin kirjoittavan, mikä on ehdottomasti kehuksi tarkoitettu. Idea on mielenkiintoa herättävä ja sopivalla tavalla hyytävä. Aloitus suoraan mielisairaalassa imaisi välittömästi mukaansa ja hoin mielessäni, että haluan saada tietää lisää.
Joskin, hieman jäin ihmettelemään, että ihan ensimmäinen kohtaus autossa antoi ymmärtää, että Saanalle oli kerrottu siskosta vasta sinä aamuna ja siinä mainitaan, että jollain tasolla Saana olisi aina tiennyt, mutta sitten heti seuraavissa kappaleissa sanotaan melko suoraan, että sisko onkin ollut hyvin kouriintuvasti läsnä jo aiemmin. Hitusen jää tulkinnan varaan, mutta teksti antaisi kyllä olettaa, että Saana ei ole tiennyt vain jollain tasolla, vaan tiennyt ihan kunnolla. Aivan kuin kirjoittaja olisi muuttanut mieltään ensimmäisen kohtauksen jälkeen.
Henkilöhahmoja pidin muutoin onnistuneena, etenkin Saanan mietteitä, jotka tuntuivat sopivan pikkukypsiltä lapsen ajatuksilta. Siellä täällä ajattelu oli ehkä hitusen epäuskottavan monimutkaista, mutta se on yksi sellainen kirjallisuuden perussynti, joka ei ole koskaan häirinnyt minua, koska se tarkoittaa sujuvampaa tarinaa. Olisin ehkä halunnut tietää isästä edes hitusen enemmän, vaikka tämä selvästi olikin Saanan ja hänen äitinsä tarina. Toisaalta äiti oli liian karikatyyrimäinen makuuni. Varmasti tällaisia ihmisiä oikeasti on, mutta tuollainen kylmä holhoaminen on silti varsin kliseistä ja epäaidon tuntuista.
Kerronnan ja tyylin puolesta novelli toimi oikein hyvin. Etenkin mielisairaala herätti suoranaisia kylmiä väreitä selkärankaa alas ja ylipäätään juoni aukeni lukijan eteen juuri hyvällä nopeudella, eikä missään vitkuteltu tai kiirehditty tarpeettomasti. Loppuratkaisu oli ikävän ennalta arvattava, mutta kuitenkin hyvin kirjoitettu. Olisin toivonut jonkinlaista kirjoittajan omaa oivallusta kliseiseen vaihdokkitarinaan, mutta meni se noinkin. Ehkä, että lapsia olisikin ollut vain yksi, mutta he eivät olisi olleet varmoja, kumpi se on? Tai jotain. Nyt lasten vaihtumisen arvasi melko lähellä alkua.
Kokonaisuutena kuitenkin onnistunut novelli, joka kyllä tulee sijoittumaan varsin korkealle tämän vuoden listassani. Mutta minkä ihmeen takia tänä vuonna on niin paljon novelleja, joissa kaikki spefielementit voidaan selittää päähenkilön mielenharhoina? Tämä oli jo kolmas.
XXXXX
Samuli Antilan [i]Tapulinrakentaja[/i] ei ikävä kyllä yltänyt aivan samoihin mittakaavoihin kuin [i]Pelastaja[/i]. Lähinnä ymmyrkäisen kerronnan ja epämääräisten henkilöhahmojen vuoksi. Mistään ei oikein saanut otetta, kysymyksiin ei vastattu ja loppu jäi roikkumaan pahasti ilmaan.
Pidin aloituksesta. Keskiaikaisesta Suomesta on aina mukava lukea novelleja ja tässä päästiin mukavasti asian ytimeen. Kaikki pelkäävät Jumalaa kuollakseen, ruotsinkieliset aatelisherrat hallitsevat vääräkielisellä kädellä ja elämä on lähinnä työntekoa tai kirkossa istumista.
Jäin miettimään, oliko Annan valinta näkökulmahenkilöksi onnistunut. Toisaalta se on sinällään klassinen metodi, että näkökulma ei olekaan sisällä siinä henkilössä, jolle tapahtuu eniten, mutta se on vaativa valinta siinä mielessä, että tapahtumien täytyy silti tuntua relevanteilta. Nyt lähestulkoon kaikki tärkeät tapahtumat tapahtuivat poissa Annan näköpiiristä, etenkin niin sanottu toisen näytöksen kliimaksi, jolloin ne jäävät etäiseksi myös lukijalle. Nyt lukijalle kerrotaan Mikaelin suun kautta, että paronissa on jotain vialla ja että siellä kartanossa on kaikkea epämääräistä, mutta lukija pääsee itse harvoin kokemaan tätä, koska Anna tapaa paronia niin harvoin. Tässä rikotaan taas "näytä, älä kerro" sääntöä. Olisi paljon mielenkiintoisempaa nähdä itse, että paronissa on jotain vialla kuin vain yrittää luottaa Mikaelin sanaan siitä, että kyllä siinä paronissa jotain vikaa on.
Etenkin kun niinä harvoina kertoina, kun Anna ja paroni ovat kasvokkain, siinä paronissa ei edes tunnu olevan mitään pahasti vialla. En minä nyt suoranaisesti mitään pirunsarvia ja punaisena kiiluvia silmiä odota, mutta jos paroni ei koskaan tee mitään kyseenalaista, niin tunnelma ei kohoa. Ulkoisesti leppoisa ja sympaattinen hirviö on hyvä kerronnan keino, mutta sisäisen rumuuden täytyy näkyä jotenkin, jotta lukija kiinnostuisi. Tosin monikätiset ja eläinten päillä varustetut kuvat ja patsaat olivat hyvä lisäys, myönnetään. Mutta siltikin, nyt lapsen kuolema ja pitkäikäisyys herättävät kysymyksiä, mutta novelli ei tarjoa niihin vastauksia tai edes vihjaa mahdollisuudesta lukea vastaus rivien välistä. Se ei anna tarpeeksi informaatiota, jotta lukijalla olisi mitään mahdollisuutta saavuttaa oivaltamisen riemua. Lopussa koko mysteeri jätetään ilmaan roikkumaan ja koko novelli tiivistyy tietämättömän päähenkilön jatkuneeksi tietämättömyydeksi. Totta kai lapsen ja miehen kuolema ovat kauheita kokemuksia, mutta en siltikään pidä tätä kovin hyvänä kauhunovellina, koska päällimmäinen tuntemukseni novellin lopussa oli turhautuminen.
Lisäksi minua häiritsi koko ajan se, että dialogi ja Annan mietteet oli merkitty täsmälleen samalla tavalla lainausmerkeillä. Jouduin koko ajan korjaamaan käsityksiäni, kun luulin, että Anna sanoo jotain, mutta sitten se osoittautuikin pelkäksi mietteeksi. Ammattitaidoton valinta.
Hyvä alkuasetelma ja jonkin verran hyvää kuvastoa, mutta henkilöhahmot olivat käytännössä kaikki puolivillaisia ja juoni jätti kylmäksi.
XXXXX
Anu Korpisen [i]Rieseholtin valot[/i] oli perusonnistunut novelli, jossa suhteellisen kliseistä ideaa käsitellään onnistuneesti ja novellimittaan sopivalla tahdilla ja juonen kaarella.
Ensinnäkin sanon, että novellin tapahtumapaikka jäi hieman auki. Nimistö vaikutti enimmäkseen germaaniselta, mutta siellä oli seassa myös englantilaista ja skandinaavista nimistöä. Sinällään epäoleellista, mutta kun homman olisi voinut ratkaista yhdellä sivulauseella, jolloin lukija olisi saanut itsensä kartalle. Yleensä esim. Englantiin sijoittuvat novellit kuitenkin sanovat, että tapahtumat sijoittuvat vaikkapa pohjoiseen Walesiin, vaikka itse kylä olisikin keksitty. Mutta tämä on henkilökohtainen preferenssi, eikä suoranainen vaatimus.
Itse novelliin kokonaisuutena pätee parhaiten sana perushyvä. Se oli tehty ihan hyvällä ammattitaidolla, henkilöhahmot tuntuivat persoonilta, kuvailu avasi maailmaa onnistuneesti ja tapahtumat etenivät sujuvasti. Mikään osaalue ei kuitenkaan loistanut. Kokonaisuutena tämä sijoittuu hyvin vahvasti keskialueelle, mikä tekee siitä varsin unohdettavan.
Yksi selkeä ongelma oli se, että siinä vaiheessa, kun päähenkilöt alkoivat tutkia papereita, tungettiin lukijoiden kurkusta alas aivan valtava infodumppaus nimistöä, paikallista geografiaa ja mennyttä historiaa. Romaanissa tällaisen vielä sietäisi, vaikka sellaisessakin tuollainen kohtaus olisi varsin raskas, koska nimiin ehdittäisiin palata useampaan otteeseen, mutta näin lyhyessä novellissa se aiheuttaa enimmäkseen ärtyneisyyttä.
Lopun toimintakohtaus tuntui myös irralliselta novellin yleissävyyn nähden. Tuntui melkein kuin katsoisi kauhutrilleriä, joka muuttuisi zombietoiminnaksi viime metreillä. Metsän haamuista katosi kaikki mystiikka ja jännitys, kun ne yhtäkkiä aloittivat muurahaishyökkäyksen parhaaseen zombiemaailmanlopun tyyliin. Terävät hampaat ja kaikki.
Kokonaisuutena tästä jäi ikävä kyllä varsin mitäänsanomaton fiilis. Hauska idea juonelle ja henkilöhahmoissa oli lupausta, mutta en missään vaiheessa kokenut koukuttuvani.
30.06.2015
Emelie
729 kirjaa, 100 kirja-arviota, 2743 viestiä
Jenni Kauppinen: Varas ja varjo
Tämä novelli imaisi heti mukaan ja koko ajan halusi tietää lisää. Missään vaiheessa ei tullut tylsistymistä. Novelli oli sopivan pituinen kertoakseen kaiken oleellisen jäämättä mihinkään jumiin.
Kaksosmyytit ym. ovat mielenkiintoisia, ja tällaiset tarinat, joissa toinen on "vaurioitunut" ja toinen kunnossa, ovat parhaimmillaan hyytäviä. Sitä tämäkin novelli oli, selkäpiitä karmiva, mutta ei kuitenkaan ahdistavan pelottava. Ja kun tapahtumien kohteena on lapsi, se lisää siihen heti lisähyytävyyttä. Pidin todella paljon tarinan tunnelmasta. Olin myös aistivani, että tarina ei sijoittunut ihan nykyaikaan, vaan ehkä ennemmin 80- tai 90-luvulle (voi olla kyllä vain minun omaa kuvitelmaa). Tällaisista "kummitukaksoistarinoista" tulee aina se olo, että sopivat parhaiten 10-20 vuotta nykyajasta menneisyyteen.
Tarina oli kirjoitettu lapsen näkökulmasta, ja suurimmaksi osaksi se pysyi siinä hyvin. Tällainen näkökulma toimi tässä tarinassa. Minulle jäi jonkin verran epäselväksi, että mikä Sannia vaivasi (lääkärien näkökulmasta katsottuna) ja oliko hoitokoti nimenomaan samankaltaisista vaivoista kärsiville lapsille tarkoitettu. Saanan hoitokodissa kohtaama mies vain antoi viitettä siihen suuntaan.
Saana oli keskiössä hahmona, eikä tarinaa haitannut, että muut jäivät melkoisen pahvisiksi. Olisin ehkä hiukan kaivannut enemmän persoonallisuutta Saanaan, nyt tyttö tuntui aika valjulta. Mutta ehkä sekin oli vain kasvatuksen ja siskon läsnäolon vaikutusta.
Kaiken kaikkiaan hyvä novelli, jossa spefielementti on valittu hyvin ja hahmot ovat sen mukaisia. Minäkin kyllä mietin jossain vaiheessa, että tämäkin novelli voisi tosiaan olla vain hahmon omia houreita; mistä sitä tietää, jos Saana olisikin itse ollut mielisairaalassa ja kuvitellut kaiken. Ehkä semisti häiritsevää.
Tämä novelli imaisi heti mukaan ja koko ajan halusi tietää lisää. Missään vaiheessa ei tullut tylsistymistä. Novelli oli sopivan pituinen kertoakseen kaiken oleellisen jäämättä mihinkään jumiin.
Kaksosmyytit ym. ovat mielenkiintoisia, ja tällaiset tarinat, joissa toinen on "vaurioitunut" ja toinen kunnossa, ovat parhaimmillaan hyytäviä. Sitä tämäkin novelli oli, selkäpiitä karmiva, mutta ei kuitenkaan ahdistavan pelottava. Ja kun tapahtumien kohteena on lapsi, se lisää siihen heti lisähyytävyyttä. Pidin todella paljon tarinan tunnelmasta. Olin myös aistivani, että tarina ei sijoittunut ihan nykyaikaan, vaan ehkä ennemmin 80- tai 90-luvulle (voi olla kyllä vain minun omaa kuvitelmaa). Tällaisista "kummitukaksoistarinoista" tulee aina se olo, että sopivat parhaiten 10-20 vuotta nykyajasta menneisyyteen.
Tarina oli kirjoitettu lapsen näkökulmasta, ja suurimmaksi osaksi se pysyi siinä hyvin. Tällainen näkökulma toimi tässä tarinassa. Minulle jäi jonkin verran epäselväksi, että mikä Sannia vaivasi (lääkärien näkökulmasta katsottuna) ja oliko hoitokoti nimenomaan samankaltaisista vaivoista kärsiville lapsille tarkoitettu. Saanan hoitokodissa kohtaama mies vain antoi viitettä siihen suuntaan.
Saana oli keskiössä hahmona, eikä tarinaa haitannut, että muut jäivät melkoisen pahvisiksi. Olisin ehkä hiukan kaivannut enemmän persoonallisuutta Saanaan, nyt tyttö tuntui aika valjulta. Mutta ehkä sekin oli vain kasvatuksen ja siskon läsnäolon vaikutusta.
Kaiken kaikkiaan hyvä novelli, jossa spefielementti on valittu hyvin ja hahmot ovat sen mukaisia. Minäkin kyllä mietin jossain vaiheessa, että tämäkin novelli voisi tosiaan olla vain hahmon omia houreita; mistä sitä tietää, jos Saana olisikin itse ollut mielisairaalassa ja kuvitellut kaiken. Ehkä semisti häiritsevää.
[b]Jenni Kauppinen:[/b] [i]Varas ja varjo[/i]
Tämä novelli imaisi heti mukaan ja koko ajan halusi tietää lisää. Missään vaiheessa ei tullut tylsistymistä. Novelli oli sopivan pituinen kertoakseen kaiken oleellisen jäämättä mihinkään jumiin.
Kaksosmyytit ym. ovat mielenkiintoisia, ja tällaiset tarinat, joissa toinen on "vaurioitunut" ja toinen kunnossa, ovat parhaimmillaan hyytäviä. Sitä tämäkin novelli oli, selkäpiitä karmiva, mutta ei kuitenkaan ahdistavan pelottava. Ja kun tapahtumien kohteena on lapsi, se lisää siihen heti lisähyytävyyttä. Pidin todella paljon tarinan tunnelmasta. Olin myös aistivani, että tarina ei sijoittunut ihan nykyaikaan, vaan ehkä ennemmin 80- tai 90-luvulle (voi olla kyllä vain minun omaa kuvitelmaa). Tällaisista "kummitukaksoistarinoista" tulee aina se olo, että sopivat parhaiten 10-20 vuotta nykyajasta menneisyyteen.
Tarina oli kirjoitettu lapsen näkökulmasta, ja suurimmaksi osaksi se pysyi siinä hyvin. Tällainen näkökulma toimi tässä tarinassa. Minulle jäi jonkin verran epäselväksi, että mikä Sannia vaivasi (lääkärien näkökulmasta katsottuna) ja oliko hoitokoti nimenomaan samankaltaisista vaivoista kärsiville lapsille tarkoitettu. Saanan hoitokodissa kohtaama mies vain antoi viitettä siihen suuntaan.
Saana oli keskiössä hahmona, eikä tarinaa haitannut, että muut jäivät melkoisen pahvisiksi. Olisin ehkä hiukan kaivannut enemmän persoonallisuutta Saanaan, nyt tyttö tuntui aika valjulta. Mutta ehkä sekin oli vain kasvatuksen ja siskon läsnäolon vaikutusta.
Kaiken kaikkiaan hyvä novelli, jossa spefielementti on valittu hyvin ja hahmot ovat sen mukaisia. Minäkin kyllä mietin jossain vaiheessa, että tämäkin novelli voisi tosiaan olla vain hahmon omia houreita; mistä sitä tietää, jos Saana olisikin itse ollut mielisairaalassa ja kuvitellut kaiken. Ehkä semisti häiritsevää.
01.07.2015
Emelie
729 kirjaa, 100 kirja-arviota, 2743 viestiä
Samuli Antila: Tapulinrakentaja
Mitäköhän tästä novellista sanoisi. Minä olen pitänyt Heikki Nevalan vastaavankaltaiseen aikaa sidotuista/henkisistä tarinoista, joten olin aluksi innoissani, että joku muukin kirjoittaa siitä. Valitettavasti tämä tarina jäi kaikilta osin vajaaksi.
Olin tavallaan tyytyväinen siitä, että nyt keskiössä oli hahmo, jolle ei varsinaisesti tapahtunut mitään vaan vain kärsi/koki tapahtumat muiden kautta. Mutta en kokenut mitään samaistumista Annaan, ja hän tuntui muutenkin hyvin apaattiselta ja kohtaloonsa alistuneelta koko ajan. Jos päästään näkemään hahmon pääsisäiset ajatukset, luulisi niiden olevan eläväisempiä. Anna oli suoraan sanoen tylsä. Mikaelkin tuntui mielenkiintoisemmalta. Juonen kannalta oleellisista tapahtumista ei saanut otetta ja ne vaan lipuivat ohi. Tämä aiheutti sen, että en oikeastaan jaksanut kiinnostua tarinasta ja jäin jumiin Annan hahmoon ja siihen, että mikä tai minkälainen paroni on. Paronikin oli pettymys, ei yhtään uhkaava tai edes mielenkiintoinen.
Minä kyllä pidin valtavasti miljööstä ja tunnelmasta, joka novellissa oli. Pienillä sanavalinnoilla oli saatu fiilis juuri kohdalleen ja se teki novellista houkuttelevan lukea. Harmi vain, että juoni itsessään oli köykäinen. Olisin kaivannut jotain enemmän, jotain isompaa ja mullistavampaa. Nyt kaikki asiat jäivät hitusen vajaiksi ja kaukaisiksi.
Anu Korpinen: Rieseholtin valot
Novelli alkoi melko hyytävästi, kun pieni lapsi katoaa vanhemman näköpiiristä, ja lasta ei löydy. Ei siis ihan mikään normi spefitarinan aloitus, hyvin dekkarimainen. Mahan pohjasta oikein sieppasi ja selkäpiitä karmi. Pidin siis aloituksesta, ja plussaa siitä, että novelli alkoi heti. Valitettavasti alun hyvä fiilis kuivui nopeasti kokoon, ja tarina muuttui mystisestä katoamistarinasta faktojen latomiseksi.
Pidin siitä, että novellin aloituksessa esitelty hahmo ei ollutkaan tarinan päätähti, vaan nämä tulivat esiin vasta myöhemmin. Se ei ehkä toiminut kaikista saumattomimmin, tämä vaihdos, mutta plussaa yrityksestä. Päähenkilöparissa oli potentiaalia, mutta he tuntuivat jäävän hiukan vajaiksi. Ainoa mitä heistä jäi mieleen oli se, että he molemmat tuntuivat olevan väsyneitä. Myöskin Elfien isä oli ongelmallinen hahmo. Ymmärrän hahmon funktion tarinassa, mutta jotenkin se ei vaan sopinut. Ehkä romaanissa se olisi toimnut paremmin, novellissa hahmo oli vain yksi ylimääräinen tyyppi lisää.
Minua ei sinänsä häirinnyt infodumppi siinä keskellä, mutta olisin kaivannut että asiaa olisi käsitelty pidemmälti (eli kansioita olisi tutkittu enemmän ja asiat olisivat auenneet vähävähältä). Kadonneiden sisarusten äidin avautuminen oli päälleliimatun oloinen, en pitänyt tavasta saada oleellinen tieto sitä kautta.
Lopun luolassa toilailu alkoi hyvin, mutta typistyi, kun mitään pelottavaa ei tapahtunut. Harmittelen myös sitä, että nyt taas se pelottava asia (lapset metsässä) näytettiin, jolloin niiden pelottavuus karisi. Olisin pitänyt enemmän vaikka jo siitä, että pääparin ympärille muodostuu usvaa ym. ja he tuntevat kädet ja kynnet vartalollaan, mutta eivät näe mitään. Ehkä lasten nauru kuuluu tai jotain.
Minuä jäi häiritsemään se, että kenen ruumis löytyi silloin aikoinaan, jota sitten luultiin yhdeksi kadonneeksi sisarukseksi?
Mitäköhän tästä novellista sanoisi. Minä olen pitänyt Heikki Nevalan vastaavankaltaiseen aikaa sidotuista/henkisistä tarinoista, joten olin aluksi innoissani, että joku muukin kirjoittaa siitä. Valitettavasti tämä tarina jäi kaikilta osin vajaaksi.
Olin tavallaan tyytyväinen siitä, että nyt keskiössä oli hahmo, jolle ei varsinaisesti tapahtunut mitään vaan vain kärsi/koki tapahtumat muiden kautta. Mutta en kokenut mitään samaistumista Annaan, ja hän tuntui muutenkin hyvin apaattiselta ja kohtaloonsa alistuneelta koko ajan. Jos päästään näkemään hahmon pääsisäiset ajatukset, luulisi niiden olevan eläväisempiä. Anna oli suoraan sanoen tylsä. Mikaelkin tuntui mielenkiintoisemmalta. Juonen kannalta oleellisista tapahtumista ei saanut otetta ja ne vaan lipuivat ohi. Tämä aiheutti sen, että en oikeastaan jaksanut kiinnostua tarinasta ja jäin jumiin Annan hahmoon ja siihen, että mikä tai minkälainen paroni on. Paronikin oli pettymys, ei yhtään uhkaava tai edes mielenkiintoinen.
JaragilLisäksi minua häiritsi koko ajan se, että dialogi ja Annan mietteet oli merkitty täsmälleen samalla tavalla lainausmerkeillä. Jouduin koko ajan korjaamaan käsityksiäni, kun luulin, että Anna sanoo jotain, mutta sitten se osoittautuikin pelkäksi mietteeksi.Minuakin häiritsi tämä.
Minä kyllä pidin valtavasti miljööstä ja tunnelmasta, joka novellissa oli. Pienillä sanavalinnoilla oli saatu fiilis juuri kohdalleen ja se teki novellista houkuttelevan lukea. Harmi vain, että juoni itsessään oli köykäinen. Olisin kaivannut jotain enemmän, jotain isompaa ja mullistavampaa. Nyt kaikki asiat jäivät hitusen vajaiksi ja kaukaisiksi.
Anu Korpinen: Rieseholtin valot
Novelli alkoi melko hyytävästi, kun pieni lapsi katoaa vanhemman näköpiiristä, ja lasta ei löydy. Ei siis ihan mikään normi spefitarinan aloitus, hyvin dekkarimainen. Mahan pohjasta oikein sieppasi ja selkäpiitä karmi. Pidin siis aloituksesta, ja plussaa siitä, että novelli alkoi heti. Valitettavasti alun hyvä fiilis kuivui nopeasti kokoon, ja tarina muuttui mystisestä katoamistarinasta faktojen latomiseksi.
Pidin siitä, että novellin aloituksessa esitelty hahmo ei ollutkaan tarinan päätähti, vaan nämä tulivat esiin vasta myöhemmin. Se ei ehkä toiminut kaikista saumattomimmin, tämä vaihdos, mutta plussaa yrityksestä. Päähenkilöparissa oli potentiaalia, mutta he tuntuivat jäävän hiukan vajaiksi. Ainoa mitä heistä jäi mieleen oli se, että he molemmat tuntuivat olevan väsyneitä. Myöskin Elfien isä oli ongelmallinen hahmo. Ymmärrän hahmon funktion tarinassa, mutta jotenkin se ei vaan sopinut. Ehkä romaanissa se olisi toimnut paremmin, novellissa hahmo oli vain yksi ylimääräinen tyyppi lisää.
Minua ei sinänsä häirinnyt infodumppi siinä keskellä, mutta olisin kaivannut että asiaa olisi käsitelty pidemmälti (eli kansioita olisi tutkittu enemmän ja asiat olisivat auenneet vähävähältä). Kadonneiden sisarusten äidin avautuminen oli päälleliimatun oloinen, en pitänyt tavasta saada oleellinen tieto sitä kautta.
Lopun luolassa toilailu alkoi hyvin, mutta typistyi, kun mitään pelottavaa ei tapahtunut. Harmittelen myös sitä, että nyt taas se pelottava asia (lapset metsässä) näytettiin, jolloin niiden pelottavuus karisi. Olisin pitänyt enemmän vaikka jo siitä, että pääparin ympärille muodostuu usvaa ym. ja he tuntevat kädet ja kynnet vartalollaan, mutta eivät näe mitään. Ehkä lasten nauru kuuluu tai jotain.
Minuä jäi häiritsemään se, että kenen ruumis löytyi silloin aikoinaan, jota sitten luultiin yhdeksi kadonneeksi sisarukseksi?
[b]Samuli Antila:[/b] [i]Tapulinrakentaja[/i]
Mitäköhän tästä novellista sanoisi. Minä olen pitänyt Heikki Nevalan vastaavankaltaiseen aikaa sidotuista/henkisistä tarinoista, joten olin aluksi innoissani, että joku muukin kirjoittaa siitä. Valitettavasti tämä tarina jäi kaikilta osin vajaaksi.
Olin tavallaan tyytyväinen siitä, että nyt keskiössä oli hahmo, jolle ei varsinaisesti tapahtunut mitään vaan vain kärsi/koki tapahtumat muiden kautta. Mutta en kokenut mitään samaistumista Annaan, ja hän tuntui muutenkin hyvin apaattiselta ja kohtaloonsa alistuneelta koko ajan. Jos päästään näkemään hahmon pääsisäiset ajatukset, luulisi niiden olevan eläväisempiä. Anna oli suoraan sanoen tylsä. Mikaelkin tuntui mielenkiintoisemmalta. Juonen kannalta oleellisista tapahtumista ei saanut otetta ja ne vaan lipuivat ohi. Tämä aiheutti sen, että en oikeastaan jaksanut kiinnostua tarinasta ja jäin jumiin Annan hahmoon ja siihen, että mikä tai minkälainen paroni on. Paronikin oli pettymys, ei yhtään uhkaava tai edes mielenkiintoinen.
[quote=Jaragil]Lisäksi minua häiritsi koko ajan se, että dialogi ja Annan mietteet oli merkitty täsmälleen samalla tavalla lainausmerkeillä. Jouduin koko ajan korjaamaan käsityksiäni, kun luulin, että Anna sanoo jotain, mutta sitten se osoittautuikin pelkäksi mietteeksi. [/quote]
Minuakin häiritsi tämä.
Minä kyllä pidin valtavasti miljööstä ja tunnelmasta, joka novellissa oli. Pienillä sanavalinnoilla oli saatu fiilis juuri kohdalleen ja se teki novellista houkuttelevan lukea. Harmi vain, että juoni itsessään oli köykäinen. Olisin kaivannut jotain enemmän, jotain isompaa ja mullistavampaa. Nyt kaikki asiat jäivät hitusen vajaiksi ja kaukaisiksi.
[b]Anu Korpinen:[/b] [i]Rieseholtin valot[/i]
Novelli alkoi melko hyytävästi, kun pieni lapsi katoaa vanhemman näköpiiristä, ja lasta ei löydy. Ei siis ihan mikään normi spefitarinan aloitus, hyvin dekkarimainen. Mahan pohjasta oikein sieppasi ja selkäpiitä karmi. Pidin siis aloituksesta, ja plussaa siitä, että novelli alkoi heti. Valitettavasti alun hyvä fiilis kuivui nopeasti kokoon, ja tarina muuttui mystisestä katoamistarinasta faktojen latomiseksi.
Pidin siitä, että novellin aloituksessa esitelty hahmo ei ollutkaan tarinan päätähti, vaan nämä tulivat esiin vasta myöhemmin. Se ei ehkä toiminut kaikista saumattomimmin, tämä vaihdos, mutta plussaa yrityksestä. Päähenkilöparissa oli potentiaalia, mutta he tuntuivat jäävän hiukan vajaiksi. Ainoa mitä heistä jäi mieleen oli se, että he molemmat tuntuivat olevan väsyneitä. Myöskin Elfien isä oli ongelmallinen hahmo. Ymmärrän hahmon funktion tarinassa, mutta jotenkin se ei vaan sopinut. Ehkä romaanissa se olisi toimnut paremmin, novellissa hahmo oli vain yksi ylimääräinen tyyppi lisää.
Minua ei sinänsä häirinnyt infodumppi siinä keskellä, mutta olisin kaivannut että asiaa olisi käsitelty pidemmälti (eli kansioita olisi tutkittu enemmän ja asiat olisivat auenneet vähävähältä). Kadonneiden sisarusten äidin avautuminen oli päälleliimatun oloinen, en pitänyt tavasta saada oleellinen tieto sitä kautta.
Lopun luolassa toilailu alkoi hyvin, mutta typistyi, kun mitään pelottavaa ei tapahtunut. Harmittelen myös sitä, että nyt taas se pelottava asia (lapset metsässä) näytettiin, jolloin niiden pelottavuus karisi. Olisin pitänyt enemmän vaikka jo siitä, että pääparin ympärille muodostuu usvaa ym. ja he tuntevat kädet ja kynnet vartalollaan, mutta eivät näe mitään. Ehkä lasten nauru kuuluu tai jotain.
Minuä jäi häiritsemään se, että kenen ruumis löytyi silloin aikoinaan, jota sitten luultiin yhdeksi kadonneeksi sisarukseksi?
05.07.2015
Jaragil
349 kirjaa, 3 kirja-arviota, 566 viestiä
Olen äänestänyt. Tänä vuonna novellejakin oli vähemmän, mutta päädyin antamaan joka tapauksessa vähemmän ääniä suhteessa viime vuoteen. Eli loppujen lopuksi:
1. Jussi Katajala: Sininen joutsen
2. Anni Nupponen: Tuuli aavikolla
3. Shimo Suntila: Janus
Katajalan teksti ylsi ylitse muiden yksinkertaisesti siksi, että sitä oli kaikkein mukavin lukea ja siinä oli eniten syvyyttä. Kaikki toimi maailmasta kerrontaan ja kun tarina oli juuri passeli novellimittaan.
Nupposella oli tänä vuonna paljon hyviä postapokalyptisia novelleja, mutta Tuuli aavikolla oli oma suosikkini. Jälleen erinomainen maailma ja sopivan pituinen juoni. Kerronta keräsi lukupiirissä hieman jakautuneita mielipiteitä, mutta itse pidin sitä onnistuneena.
Suntilan Janus oli taas idealtaan paras, mutta muutamat karkeat kohdat kerronnassa ja idean toteutuksessa tarkoittivat sitä, että se joutui tyytymään kolmossijaan.
Kunniamaininnat Heikki Nevalan Syyllisyyden varjoille, Maiju Ihalaisen Terrakotalle ja Nupposen Kirjaimille lumessa.
Nevalan novelli oli vähintäänkin toiseksi paras tänä vuonna kirjallisilta ansioiltaan, mutta en vain kyennyt äänestämään sitä parhaaksi spefinovelliksi, kun sen spefielementti oli niin vähäinen ja kiistanalainen. Ihalaisen novelli oli puolestaan paras fantasianovelli tänä vuonna, mutta siitä puuttui se viimeinen särmä verrattuna seuraavaksi parhaaseen Janukseen. Nupposen novelli oli puolestaan myös erittäin hyvä, mutta pidin Tuulta aavikolla mielenkiintoisempana.
Kokonaisuutena vuosi oli tasaisempi viime vuoteen verrattuna. Huonoja novelleja oli selkeästi vähemmän, mutta toisaalta Sininen joutsen ei olisi välttämättä päässyt viime vuonna itselläni edes kärkikolmikkoon. Teemoja olivat selvästi niin sanottuna kova scifi, postapokalyptinen scifi (lähinnä Nupponen) ja kauhu. Henkilökohtaisesti aloin olla loppua kohden jo aavistuksen turtunut kauhuun, koska Ruumiittomat-antologiasta oli valittu joukkoon niin tarpeettoman monta novellia. Fantasiaa oli myös taasen aika vähän, mutta onneksi joukkoon oli eksynyt edes muutama, jotka olivat kyllä kaikki hyviä lukukokemuksia.
Kiitoksia lukupiiriläisille seurasta. Oli mukava olla taas mukana ja jään odottelemaan mielenkiinnolla tuloksia.
1. Jussi Katajala: Sininen joutsen
2. Anni Nupponen: Tuuli aavikolla
3. Shimo Suntila: Janus
Katajalan teksti ylsi ylitse muiden yksinkertaisesti siksi, että sitä oli kaikkein mukavin lukea ja siinä oli eniten syvyyttä. Kaikki toimi maailmasta kerrontaan ja kun tarina oli juuri passeli novellimittaan.
Nupposella oli tänä vuonna paljon hyviä postapokalyptisia novelleja, mutta Tuuli aavikolla oli oma suosikkini. Jälleen erinomainen maailma ja sopivan pituinen juoni. Kerronta keräsi lukupiirissä hieman jakautuneita mielipiteitä, mutta itse pidin sitä onnistuneena.
Suntilan Janus oli taas idealtaan paras, mutta muutamat karkeat kohdat kerronnassa ja idean toteutuksessa tarkoittivat sitä, että se joutui tyytymään kolmossijaan.
Kunniamaininnat Heikki Nevalan Syyllisyyden varjoille, Maiju Ihalaisen Terrakotalle ja Nupposen Kirjaimille lumessa.
Nevalan novelli oli vähintäänkin toiseksi paras tänä vuonna kirjallisilta ansioiltaan, mutta en vain kyennyt äänestämään sitä parhaaksi spefinovelliksi, kun sen spefielementti oli niin vähäinen ja kiistanalainen. Ihalaisen novelli oli puolestaan paras fantasianovelli tänä vuonna, mutta siitä puuttui se viimeinen särmä verrattuna seuraavaksi parhaaseen Janukseen. Nupposen novelli oli puolestaan myös erittäin hyvä, mutta pidin Tuulta aavikolla mielenkiintoisempana.
Kokonaisuutena vuosi oli tasaisempi viime vuoteen verrattuna. Huonoja novelleja oli selkeästi vähemmän, mutta toisaalta Sininen joutsen ei olisi välttämättä päässyt viime vuonna itselläni edes kärkikolmikkoon. Teemoja olivat selvästi niin sanottuna kova scifi, postapokalyptinen scifi (lähinnä Nupponen) ja kauhu. Henkilökohtaisesti aloin olla loppua kohden jo aavistuksen turtunut kauhuun, koska Ruumiittomat-antologiasta oli valittu joukkoon niin tarpeettoman monta novellia. Fantasiaa oli myös taasen aika vähän, mutta onneksi joukkoon oli eksynyt edes muutama, jotka olivat kyllä kaikki hyviä lukukokemuksia.
Kiitoksia lukupiiriläisille seurasta. Oli mukava olla taas mukana ja jään odottelemaan mielenkiinnolla tuloksia.
Olen äänestänyt. Tänä vuonna novellejakin oli vähemmän, mutta päädyin antamaan joka tapauksessa vähemmän ääniä suhteessa viime vuoteen. Eli loppujen lopuksi:
1. [b]Jussi Katajala:[/b] [i]Sininen joutsen[/i]
2. [b]Anni Nupponen:[/b] [i]Tuuli aavikolla[/i]
3. [b]Shimo Suntila:[/b] [i]Janus[/i]
Katajalan teksti ylsi ylitse muiden yksinkertaisesti siksi, että sitä oli kaikkein mukavin lukea ja siinä oli eniten syvyyttä. Kaikki toimi maailmasta kerrontaan ja kun tarina oli juuri passeli novellimittaan.
Nupposella oli tänä vuonna paljon hyviä postapokalyptisia novelleja, mutta [i]Tuuli aavikolla[/i] oli oma suosikkini. Jälleen erinomainen maailma ja sopivan pituinen juoni. Kerronta keräsi lukupiirissä hieman jakautuneita mielipiteitä, mutta itse pidin sitä onnistuneena.
Suntilan [i]Janus[/i] oli taas idealtaan paras, mutta muutamat karkeat kohdat kerronnassa ja idean toteutuksessa tarkoittivat sitä, että se joutui tyytymään kolmossijaan.
Kunniamaininnat Heikki Nevalan [i]Syyllisyyden varjoille[/i], Maiju Ihalaisen [i]Terrakotalle[/i] ja Nupposen [i]Kirjaimille lumessa[/i].
Nevalan novelli oli vähintäänkin toiseksi paras tänä vuonna kirjallisilta ansioiltaan, mutta en vain kyennyt äänestämään sitä parhaaksi spefinovelliksi, kun sen spefielementti oli niin vähäinen ja kiistanalainen. Ihalaisen novelli oli puolestaan paras fantasianovelli tänä vuonna, mutta siitä puuttui se viimeinen särmä verrattuna seuraavaksi parhaaseen [i]Janukseen[/i]. Nupposen novelli oli puolestaan myös erittäin hyvä, mutta pidin [i]Tuulta aavikolla[/i] mielenkiintoisempana.
Kokonaisuutena vuosi oli tasaisempi viime vuoteen verrattuna. Huonoja novelleja oli selkeästi vähemmän, mutta toisaalta [i]Sininen joutsen[/i] ei olisi välttämättä päässyt viime vuonna itselläni edes kärkikolmikkoon. Teemoja olivat selvästi niin sanottuna kova scifi, postapokalyptinen scifi (lähinnä Nupponen) ja kauhu. Henkilökohtaisesti aloin olla loppua kohden jo aavistuksen turtunut kauhuun, koska Ruumiittomat-antologiasta oli valittu joukkoon niin tarpeettoman monta novellia. Fantasiaa oli myös taasen aika vähän, mutta onneksi joukkoon oli eksynyt edes muutama, jotka olivat kyllä kaikki hyviä lukukokemuksia.
Kiitoksia lukupiiriläisille seurasta. Oli mukava olla taas mukana ja jään odottelemaan mielenkiinnolla tuloksia.
09.07.2015
Emelie
729 kirjaa, 100 kirja-arviota, 2743 viestiä
Minun top-8:ssa on seuraavat novellit (ei järjestyksessä):
Heikki Nevala: Ikuisuuden hinta
Jussi Katajala:Sininen joutsen
Maarit Leijon:Multapoika
Maria Carole:Ruusunnuppuni, kaikkeni
Heikki Nevala:Syyllisyyden varjot
Maiju Ihalainen:Terrakotta
Anni Nupponen:Kirjaimet lumessa
Shimo Suntila: Janus
En vielä tiedä miten ne asettelen järjestykseen, sitä pitää pohtia.
Olen melko tyytyväinen tämän vuoden novelleihin. Ne olivat kuitenkin lähtökohtaisesti laajemmasta skaalasta kuin viime vuonna (tai näin ainakin minun muistini minulle kertoo). Scifiä tuntui olevan viime kertaa enemmän, ja vaikka en niin paljoa siitä välitä, pidin useammasta sen teemaisesta novellista enemmän kuin kuvittelin. Voisin jopa kuvitella sijoittavani Sinisen joutsenen ykköspaikalle. Kauhua oli ehkä sitten taas enemmän kuin mitä olisin välittänyt.
Minunkin puolestani kiitokset kanssalukupiireilijöille, oli kivaa ja todella antoisia keskusteluja tapaamisissa! Mielenkiinnolla odotan minäkin tuloksia, varsinkin kun en itse vielä tiedä miten äänestän.. :p
Heikki Nevala: Ikuisuuden hinta
Jussi Katajala:Sininen joutsen
Maarit Leijon:Multapoika
Maria Carole:Ruusunnuppuni, kaikkeni
Heikki Nevala:Syyllisyyden varjot
Maiju Ihalainen:Terrakotta
Anni Nupponen:Kirjaimet lumessa
Shimo Suntila: Janus
En vielä tiedä miten ne asettelen järjestykseen, sitä pitää pohtia.
Olen melko tyytyväinen tämän vuoden novelleihin. Ne olivat kuitenkin lähtökohtaisesti laajemmasta skaalasta kuin viime vuonna (tai näin ainakin minun muistini minulle kertoo). Scifiä tuntui olevan viime kertaa enemmän, ja vaikka en niin paljoa siitä välitä, pidin useammasta sen teemaisesta novellista enemmän kuin kuvittelin. Voisin jopa kuvitella sijoittavani Sinisen joutsenen ykköspaikalle. Kauhua oli ehkä sitten taas enemmän kuin mitä olisin välittänyt.
Minunkin puolestani kiitokset kanssalukupiireilijöille, oli kivaa ja todella antoisia keskusteluja tapaamisissa! Mielenkiinnolla odotan minäkin tuloksia, varsinkin kun en itse vielä tiedä miten äänestän.. :p
Minun top-8:ssa on seuraavat novellit (ei järjestyksessä):
[b]Heikki Nevala:[/b] [i]Ikuisuuden hinta [/i]
[b]Jussi Katajala: [/b][i]Sininen joutsen [/i]
[b]Maarit Leijon: [/b][i]Multapoika [/i]
[b]Maria Carole:[/b] [i]Ruusunnuppuni, kaikkeni [/i]
[b]Heikki Nevala: [/b][i]Syyllisyyden varjot [/i]
[b]Maiju Ihalainen: [/b][i]Terrakotta [/i]
[b]Anni Nupponen: [/b][i]Kirjaimet lumessa [/i]
[b]Shimo Suntila:[/b] [i]Janus[/i]
En vielä tiedä miten ne asettelen järjestykseen, sitä pitää pohtia.
Olen melko tyytyväinen tämän vuoden novelleihin. Ne olivat kuitenkin lähtökohtaisesti laajemmasta skaalasta kuin viime vuonna (tai näin ainakin minun muistini minulle kertoo). Scifiä tuntui olevan viime kertaa enemmän, ja vaikka en niin paljoa siitä välitä, pidin useammasta sen teemaisesta novellista enemmän kuin kuvittelin. Voisin jopa kuvitella sijoittavani[i] Sinisen joutsenen[/i] ykköspaikalle. Kauhua oli ehkä sitten taas enemmän kuin mitä olisin välittänyt.
Minunkin puolestani kiitokset kanssalukupiireilijöille, oli kivaa ja todella antoisia keskusteluja tapaamisissa! Mielenkiinnolla odotan minäkin tuloksia, varsinkin kun en itse vielä tiedä miten äänestän.. :p
14.07.2015
Tapsa
155 kirjaa, 7 kirja-arviota, 252 viestiä
Minä äänestin näitä:
1. Shimo Suntila: Janus
2. Maria Carole: Ruusunnuppuni, kaikkeni
3. Heikki Nevala: Ikuisuuden hinta
4. Anu Korpinen: Rieseholtin valot
5. Maiju Ihalainen: Terrakotta
6. Shimo Suntila: Chudakovin aaveet
7. Anni Nupponen: Kirjaimet lumessa
Noista minkään voitto ei haittaisi. Multapojalle kunniamaininta.
Minua ei haittaa että luettavien joukossa oli niin paljon kauhua sillä tykkään kyseisestä genrestä. Mutta on totta että sillä oli selvä enemmistö. Suoraa miekka ja magia -fantasiaa ei ollut kuin yksi novelli. Dystooppisia kuvauksiakin oli paljon mutta se nyt johtuu vain siitä että Nupposelta oli samasta kokoelmasta niin monta osallistujaa.
1. Shimo Suntila: Janus
2. Maria Carole: Ruusunnuppuni, kaikkeni
3. Heikki Nevala: Ikuisuuden hinta
4. Anu Korpinen: Rieseholtin valot
5. Maiju Ihalainen: Terrakotta
6. Shimo Suntila: Chudakovin aaveet
7. Anni Nupponen: Kirjaimet lumessa
Noista minkään voitto ei haittaisi. Multapojalle kunniamaininta.
Minua ei haittaa että luettavien joukossa oli niin paljon kauhua sillä tykkään kyseisestä genrestä. Mutta on totta että sillä oli selvä enemmistö. Suoraa miekka ja magia -fantasiaa ei ollut kuin yksi novelli. Dystooppisia kuvauksiakin oli paljon mutta se nyt johtuu vain siitä että Nupposelta oli samasta kokoelmasta niin monta osallistujaa.
Minä äänestin näitä:
1. Shimo Suntila: [i]Janus[/i]
2. Maria Carole: [i]Ruusunnuppuni, kaikkeni[/i]
3. Heikki Nevala: [i]Ikuisuuden hinta[/i]
4. Anu Korpinen: [i]Rieseholtin valot[/i]
5. Maiju Ihalainen: [i]Terrakotta[/i]
6. Shimo Suntila: [i]Chudakovin aaveet[/i]
7. Anni Nupponen: [i]Kirjaimet lumessa[/i]
Noista minkään voitto ei haittaisi. [i]Multapojalle[/i] kunniamaininta.
Minua ei haittaa että luettavien joukossa oli niin paljon kauhua sillä tykkään kyseisestä genrestä. Mutta on totta että sillä oli selvä enemmistö. Suoraa miekka ja magia -fantasiaa ei ollut kuin yksi novelli. Dystooppisia kuvauksiakin oli paljon mutta se nyt johtuu vain siitä että Nupposelta oli samasta kokoelmasta niin monta osallistujaa.
Muokannut Tapsa (14.07.2015)
14.07.2015
1. Tuukka Tenhunen: Murskaaja
2. Shimo Suntila: Chudakovin aaveet
3. Shimo Suntila: Janus
4. Maarit Leijon: Multapoika
5. Taru Kumara-Moisio: Kia ora
6. Jenni Kauppinen: Varas ja varjo
7. Jussi Katajala: Sininen joutsen
8. Maiju Ihalainen: Terrakotta
Minultakin kunniamaininta Heikki Nevalan Syyllisyyden varjoille. Novelli itsessään oli todella hyvä, mutta olen samoilla linjoilla Jarren kanssa ja kaipaan selkeämpää spefi-elementtiä Atorox-novellilta.
Livelukupiireily oli jälleen erittäin antoisaa ja minultakin kiitokset kanssaraatilaisille! Foorumikommentointi sen sijaan valitettavasti jäi tänä vuonna välistä.
Suntilan Janus näkyy olevan ainoa novelli, joka on päässyt meidän kaikkien listoille. Toivotaan sille siis hyvää menestystä. :)
2. Shimo Suntila: Chudakovin aaveet
3. Shimo Suntila: Janus
4. Maarit Leijon: Multapoika
5. Taru Kumara-Moisio: Kia ora
6. Jenni Kauppinen: Varas ja varjo
7. Jussi Katajala: Sininen joutsen
8. Maiju Ihalainen: Terrakotta
Minultakin kunniamaininta Heikki Nevalan Syyllisyyden varjoille. Novelli itsessään oli todella hyvä, mutta olen samoilla linjoilla Jarren kanssa ja kaipaan selkeämpää spefi-elementtiä Atorox-novellilta.
Livelukupiireily oli jälleen erittäin antoisaa ja minultakin kiitokset kanssaraatilaisille! Foorumikommentointi sen sijaan valitettavasti jäi tänä vuonna välistä.
Suntilan Janus näkyy olevan ainoa novelli, joka on päässyt meidän kaikkien listoille. Toivotaan sille siis hyvää menestystä. :)
1. Tuukka Tenhunen: Murskaaja
2. Shimo Suntila: Chudakovin aaveet
3. Shimo Suntila: Janus
4. Maarit Leijon: Multapoika
5. Taru Kumara-Moisio: Kia ora
6. Jenni Kauppinen: Varas ja varjo
7. Jussi Katajala: Sininen joutsen
8. Maiju Ihalainen: Terrakotta
Minultakin kunniamaininta Heikki Nevalan [i]Syyllisyyden varjoille[/i]. Novelli itsessään oli todella hyvä, mutta olen samoilla linjoilla Jarren kanssa ja kaipaan selkeämpää spefi-elementtiä Atorox-novellilta.
Livelukupiireily oli jälleen erittäin antoisaa ja minultakin kiitokset kanssaraatilaisille! Foorumikommentointi sen sijaan valitettavasti jäi tänä vuonna välistä.
Suntilan [i]Janus[/i] näkyy olevan ainoa novelli, joka on päässyt meidän kaikkien listoille. Toivotaan sille siis hyvää menestystä. :)