Kissan kehto

Alkuteos ilmestynyt 1963. Suomentanut Marjatta Kapari. Kansi: Piotr Tomaszewski. Sidottu, kansipaperi.

Hugo-palkintoehdokas 1964.

Nobelfyysikko Felix Hoenikker on onnellinen ihminen. Hän on säilyttänyt kyvyn leikkiä kuin lapsi läpi elämänsä. Leikkiessään hän tulee keksineeksi atomipommin ohella vielä vaarallisemman tuhovälineen, aineen nimeltä jää-yhdeksän. Kun heittää sirusen sitä lätäkköön, lätäkkö jäätyy, samoin jäätyy märkä maa lätäkön ympäriltä, jäätyvät kaikki siinä virtaavat purot, kaikki joet ja järvet jotka saavat näistä puroista vetensä ja niin edelleen. Eikä jää-yhdeksän sulamispiste olekaan nolla, kuten tutun tavallisen veden, vaan paljon korkeampi, 47,4°C. Sitä millaisia seurauksia tämän aineen käytöstä voisi olla ihmiskunnalle tämä herttainen tiedemies ei tule ajatelleeksi, sillä ihmiset eivät ole hänen erikoisalansa.

Hoenikkerilla on kolme lasta. Tytär Angela on äidin kuoltua omistautunut täysin isän hoivaamiselle klarinetti ainoana lohtunaan. Frankilla on insinöörinaivot, hän rakentelee pienoismalleja, kokonaisia miniatyyrivaltakuntia, eivätkä ihmiset ole hänenkään erikoisalansa. Kääpiökokoinen Newt on taiteilija, pessimisti. Hän maalaa kerran synkän kuvan, joka esittää ikivanhan naruleikin erästä kuviota, ja selittää: ”Maailman vanhimpia leikkejä, kissan kehto. Sadantuhannen vuoden ajan aikaihmiset ovat heilutelleet narusykkyröitä lastensa silmien edessä. Ei ihme että lapsista tulee hulluja. Kissan kehto on pelkkiä risteileviä lankoja jonkun käsien välissä, ja pikkulapset tuijottavat silmänsä kipeiksi tuota lankavyyhteä. – Ei ole kissaa, eikä ole kehtoa.”

Kun jää-yhdeksän joutuu nobelfyysikon kuoltua hänen lapsilleen, he toimivat juuri niin itsekeskeisesti ja lyhytnäköisesti kuin ihmiset keskimäärin. Seuraus on, että pian Yhdysvalloilla, Neuvostoliitolla ja San Lorenzon banaanitasavallalla on hallussaan jää-yhdeksää.

Pienessä Karibianmeren saaridiktatuurissa San Lorenzossa elävä kansa on kaikessa kurjuudessaan tyytyväinen, sillä sen viisas johtaja Bokonon on luonut sille uskonnon, jonka valheet ovat suloisia. ”Älä ole houkka! Sulje tämä kirja heti! Se on pelkkää fomaa!” varoitetaan bokonismin pyhän kirjan tittelilehdellä. Foma tarkoittaa viattomia valheita. Silloin kun ihminen kuitenkin havaitsee, ettei pelkästä totuudesta voi elää, hän on kypsä bokonismiin. San Lorenzossa bokonisteja ovat kaikki.

Sattuu sitten niin, että juuri San Lorenzossa ihmisen leikit johtavat peruuttamattoman kohtalokkaisiin seurauksiin. ”Kuulosti siltä kun taivaaseen ulottuva portti olisi pehmeästi sulkeutunut. Se oli valtava AAHHUUUM. Avasin silmäni – ja koko meri oli jää-yhdeksää. Taivas tummui. Aurinko muuttui kelmeän keltaiseksi palloksi, pieneksi, tylyksi...” Hengissä selviää muutama amerikkalainen, muiden muassa kirjailija joka kirjoittaa kirjaa Maailmanlopun päivästä. Tämä pikku joukko elää hilpeästi kuin Robinsonin perhe maapallon viimeisiä päiviä.

Vonnegutin romaanissa kietoutuvat satiiri, fantasia ja hätkähdyttävä realismi saumattomasti toisiinsa. Se on äärimmilleen kärjistetty kuva aikamme ihmisen hulluudesta, mutta ei se Vonnegutia olisikaan, ellei koko karmeus välillä vastuttamattomasti kutkuttaisi nauruhermoja.