Liisan seikkailut ihmemaassa

Tämä nonsense-kirjallisuuden klassikko tuli luettua vihdoin näin aikuisiällä, mutta jätti lopulta kylmäksi. Teoksen maailman logiikka seuraa ikään kuin lapsen leikkiä: hahmot, tilanteet ja maailma ovat hetkessä ylösalaisin ja kielen tasolla pysyvä pyörittely on merkittävä osa sisältöä. Käsittääkseni teos pohjautuukin improvisoituun tarinaan, joka on kerrottu aidon Alice Liddellin ja hänen sisartensa iloksi.

Kirjan mainetta populaarikulttuurissa on kuitenkin synkentänyt paitsi kirjassa itsessään häivähtelevä ahdistavuus uhkaavantuntuisten tilanteiden vuoksi, mutta myös vuosisatojen varrella tehdyt tulkinnat, joissa selitystä tapahtumien absurdiudelle on haettu milloin huumaavista aineista, milloin päähenkilön traumaattisista kokemuksista. Kirjan pariin palataan tutkimuksessa ja uudelleentulkinnoissa yhä uudelleen, minkä selittänee paitsi skandaalinkäryn luoma vastakkainasettelu sisällön kanssa myös nonsensen mukanaan tuoma tulkintojen aarreaitta.

Suosittelen teosta erityisesti nonsensen ystäville ja yleissivistystä kaipaaville. Vaikka tämä on monelle ollut lapsuuden rakas kirja, suosittelisin itse sitä lapsilukijoille kuitenkin varauksella ja yksilöllinen herkkyys huomioiden.

Tarinasta on kertynyt suomennoksia jo useampia. Luin Alice Martinin suomennoksen, jossa sanaleikit oli keksitty varsin onnistuneesti. Vertasin joitain kohtia Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mantereen suomennokseen, jossa sanaleikit olivat ratkaistu eri tavalla – ehkä enemmän alkuperäistekstin mukaisesti. Kumpi tai mikä suomennoksista miellyttää eniten lienee lukijasta kiinni.

Tarina on jo lapsuudesta tuttu. Alice/Liisa nukahtaa kesken lukutuokion ja päätyy unessa Ihmemaahan. Alicen lisäksi päättömässä tarinassa on mukana muun muassa valkoinen kani, hatuntekijä, irvikissa sekä karmea ”PÄÄ POIKKI!” kuningatar. Kirja on hauskaa luettavaa näin aikuisenakin. Nonsense-kirjallisuus ei yleensä ole makuuni yhtään - joitain olen yrittänyt lukea, mutta ei vaan putoa. Ihmemaa näyttää olevan poikkeus, mutta sekin voi johtua siitä, että tarina on tuttuakin tutumpi ja tavallaan tietää mitä odottaa.

Kirjoittaessani analyysiesseetä, jossa käsittelin tätä teosta, aloin jälleen ihmettelemään sen suosiota. En osaa pitää Liisaa ihmemaassa lastenkirjana. Olen varma etten olisi pitänyt siitä lapsena. Omiin lemppareihini kuuluivat esimerkiksi eläinlääkäri James Herriotin sympaattiset tarinat. Muistan, että olisin joskus ahdistunut Disneyn Liisa-versiosta, kun katsottiin sitä koulussa. Olen kuitenkin monilta kuullut, että Liisa ihmemaassa on ollut jo lapsuudessa rakas kirja.

Minusta Liisa ihmemaassa ei ole hauska kirja. Kielellinen leikki, jota kirjailija harrastaa, ei ole mielestäni nerokasta tai fiksua, oikeammin se muistuttaa puuduttavia puujalkavitsejä. Kautta koko kirjan esiintyvä läppähän on, että kaikki asiat otetaan kirjaimellisesti ja esimerkiksi hiiri yrittää kuivattaa kastuneita eläimiä kertomalla kuivia tarinoita historiasta. Hehehee… ihan kuolen nauruun. Kirjan maailma ei yritäkään simuloida todellisuutta, mutta silti minua häiritsee hahmojen tietty raakuus ja epäinhimillisyys. Kaksi tähteä kirja ansaitsi lähinnä kohdasta, jossa käydään hulluilla teekutsuilla ja jossa on mielestäni kirjan ainoa oikeasti nokkela kohtaus.

Voi tietenkin olla, että olen täysin väärässä arviossani. En ole englantilainen enkä ole kasvanut 1800- luvun Oxfordissa. Tästä syystä en näe kaikkia niitä nyansseja, jotka ehkä tekevät kirjasta jonkun mielestä hauskan ja parodisen. Joka tapauksessa, kirjan huumori ei vaan iske minuun enkä kirjasta pahemmin välitä.

Ostin tämän kirjan antikvariaatista Yasunari Kawabatan Lumen maan kanssa, yhteishintaan 11 euroa. Aloitin vielä samana päivänä tämän lukemisen ja sain sen loppuun laiskalla lukemistahdillani muutamassa päivässä.

Hullunkurisimpia kirjoja, mitä olen koskaan lukenut. Lukeutuu samaan fantasiakirjallisuuden wanhojen klassikoiden ryhmään kuin mm. Swiftin Gulliverin retket (joka muuten on sekin aika mehukkaan mielenkiintoinen kirja). On lähes yhtä outo ja mielikuvituksellinen kuin Calvinon kosmokomiikka, vain eri tavalla. Teksti on paikoitellen hieman jäykkää, mutta onneksi luvut ovat lyhyitä, ja lukemista keventää kuvien paljous, jotka sopivatkin kirjaan. Ohuena kirjana tämä ei myöskään vaadi paljoa ponnisteluita, paitsi ehkä nauruhermoilta. Myös kirjasta tehty Disneyn animaatio oli ihan hauska, joskin valekilpikonnan uupuminen oli turhan suuri poikkeavuus, samoin kuin sen tilalle pistetyt timpuri ja mursu. Entä mitä ihmeitä ne kaksi pomppivaa punahousuista pönäkkää ukkoa oikein tekivät siellä?

Mutta kirja on varsin hauska, joskin olen lukenut vain Alice Martinin suomennoksen, pitää lukea muutkin suomennokset vaikka vaan mielenkiinnosta niiden erilaisuuteen.