Odotin paljon Hillin Sarvilta. Olin katsonut kirjaa jo jonkin aikaan ja luettuani Hillin novellikokoelman Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia, halusin entistä kiivaammin lukea Sarvet. Novellikokoelmassaan Hill kirjoitti muutamia erittäin hyviä tarinoita luomalla täysin normaalin maailman ja muuttamalla vain yhden kriittisen asian, kuten yhdessä tarinassa oli poika, joka oli ilmapallo tai viitta, jolla saattoi lentää. Odotukseni olivatkin todella korkealla. Myös kirjan alku ja takakansi lupaavat paljon: Ig on juonut itsensä jumalattomaan (heh) humalaan, ja herää aamulla hirveässä kankkusessa vain huomatakseen päässään sojottavat sarvet. Olin jo valmis antamaan rahani Hillille tästä lähtökohdasta, mutta valitettavasti kokonaisuus ei tyydyttänyt läheskään yhtä hyvin.
Tarina lähtee hyvin ja kertoo juuri tuosta kaaoksesta, joita Igin ajatukset ovat huomatessaan sarvet päässään, joista hänellä ei ole mitään hajua. Ensimmäinen suuri asia minkä hän myös huomaa, on että ihmiset tunnustavat pahimmat haaveensa hänen läheisyydessään ja kuinka haluavat ahmia ruokaa, lyödä jotain, jättää vaimonsa ja niin edelleen. Ideat olivat hyviä, vaikkakin jossain kohti minua hieman häiritsi kuinka rajuja fantasioita kaikilla oli. Ehkä jos sitä olisi viety alemmas ja ideat olisivat olleet alitajunnan luomia kuvia, joita ihmiset eivät itse edes tiedosta, se olisi ollut uskottavampaa, koska se, että kaikki haluavat niin paljon pahaa ja ajattelevat pahaa toisistaan tuntui häiritsevän minua.
Mitä pidemmälle kirja kuitenkin meni, sitä selvemmin havaitsin sen sekavuuden, tai jota jossain tapauksessa voisi väittää monipuolisuudeksi. Kirja alkaa yliluonnollisena kauhukertomuksena, joka olikin se mitä odotin ja halusin kirjalta. Halusin Hillin pysyvän sarvissa ja siinä, mitä ne tuovat. Tarina kuitenkin vaihtuu välillä murhamysteeriksi ja välillä ihmissuhdedraamaksi ja käypä se jopa nuorisokuvauksessa, joissa sarvet unohdetaan. Ongelmana tuntuikin ajoittain olevan, ettei Hill ollut aivan varma mitä halusi kertoa tai mihin keskittyä. Olin hieman pettynyt jopa, kuinka pienessä mittakaavassa tarina kulki.
Teksti mutkittelee eteenpäin vaihdellen tyyliä ja pääfokusta aina välillä, vaikka tavoite on aina sama. Tarina on aina yhtäläinen eivätkä eri lähestymistyylit lähde tarinasta pois, mutta ne tuntuivat silti jotenkin vierailta tekstissä. Hillin olisikin pitänyt valita selvä suuntaus ja pointti, mistä kirjoittaa eikä kertoa kaikkea vaihdellen tyyliä niin paljoa.
Tarina ylipäätänsä kokee selvää ylämäki, alamäki matkaa. Toisinaan kirjaa on vaikea jättää käsistään ja se yllättää lukijan, ja jättää janoamaan lisää, ja välillä taas tarina tuntuu junnaavan paikallaan, tai ei välttämättä paikallaan, mutta tarinan mielenkiinto alkaa luisua otteesta. Onneksi aina kun tuntuu, että kirja on menettämässä viimeisenkin mielenkiinnon, Hill tulee takaisin ja tekee käännöksen, jolla repii lukijan takaisin tarinaan. Jokainen näistä käännöksistä sai minut todella haluamaan lukea lisää, mutta odotettavissa oli silti tylsäkausi edessäpäin, joten Hillin olisi pitänyt pystyä tekemään sama temppu muutamakymmen sivua aikaisemmin.
Kirjaa myös vaivaa ajoittaiset kliseet, vaikkakin osa niistä ovat käännetty varsin hyvin ja siinä on myös omia yllätyksiään. Silti toisinaan tarina tuntuu hyvin arvattavalta, ja jotkut valinnat hiukan typeriltä. Uskonto on myös osittain kirjassa läsnä, vaikken edes aluksi sitä ajatellut, mutta lopulta sarvia verrataan Saatanaan ja paholaiseen varsin paljon. En itse pitänyt tästä, kuten en yleensäkään pidä uskonnollisuudesta kirjoissa. Kuitenkin, sitä ei onneksi ollut erityisen paljon, vaikkakin aina välillä siihen viitattiin. Hill osasi kuitenkin pysyä liiasta uskonnollisuudesta kaukana.
Tarinassa oli myös ajoittaista sekavuutta, jonka tarkoitus oli olla mystisyyttä ja taikamaisia elementtejä, mutta ne tuntuivat suurilta osin olevan vain jotain hyvin sekavaa ja outoa, jota ei aina ihan selitetty. Yhdessä kirjan kohdassa on selitetty mukavasti kirjan yhden henkilön motiivit, mutta liian arvattavasti ja selvästi, mikä häiritsi valitettavasti. Silti Hill toi kivasti esille henkilöiden omat puolet ja selitti joitain motiiveja, vaikkakin ne olivat arvattavia.
Hillin kirjoitustyyli on varsin outoa. Se ei ole tyypillinen kaunokirjallisuustyyli, enkä oikein osaa kohdistaa sitä mihinkään. Siinä on aika ajoin tiettyä puhetyylisyyttä, mutta sitäkään teksti ei ole. Valitettavasti se ei kuitenkaan onnistu tehtävässään, enkä minä huomannut erityisesti pitävän kirjoituksesta. Siinä oli, samoin kuin koko kirjassa, omat huippu- ja laskukohtansa, mutta yleismakuna olisin halunnut nähdä tekstin kirjoitettuna eritavalla.
Valitettavasti petyin Hillin Sarviin. Lähtökohdat toisaalta olivat niin erinomaisia, että olisin halunnut siltä hyvin paljon enemmän ja erilaista tekstiä, kuin lopulta sain, sama ongelma, joka minulla oli Mustan tornin kanssa. Siltikään pelkästään omat kuvitelmani eivät alentaneet lukukokemusta, vaan tekstin kieli ja tarina muutenkin oli keskivertotasoa. Hill osaa yllättää ja tehdä hyviä temppuja tarinallaan, mutta valitettavasti näissä on paljon vielä petrattavaa. Useaan kertaan Hill sai minut innostumaan todella paljon tekstistään, ja halusin antaa sille nelosen, mutta pahimmillaan tunsin vain halua lopettaa kirjan, ja antaa sille kakkosen, mikä tekee kirjasta kokonaisuutena varsin epätasaisen.
Lisähuomiona haluan kuitenkin sanoa, että kirjassa on yksi parhaimmista heitoista, mitä olen koskaan kirjassa lukenut. En ole nauranut niin makeasti pitkään aikaan.
