Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

Kirjan juonenkäänteet olivat paikoin turhan tutunoloisia klassisemmista satutarinoista. Ihmistyttö tempaistaan toiseen maailmaan, jossa hän joutuu jos jonkinmoisiin seikkailuihin yrittäessään pelastaa maailman hirmuhallitsijan ikeen alta. Tylsää?

No ei, koska muita selkeitä heikkouksia kirjassa ei mielestäni sitten olekaan. Valente kirjoittaa hurmaavalla tyylillä, joka minulle oli aiemmin tullut tutuksi eräästä hänen aikuisille suunnatusta kirjastaan. Tyylille ominaisia ovat esimerkiksi louhikäärmeet (u:lla), joiden isät ovat kirjastoja, sekä tällaiset virkkeet:

"Ne [tarinat] ovat kurittomia otuksia, tottelemattomia, taipuvaisia ilkitekoihin ja taulusienien heittelyyn. Siksi meidän täytyy sulkea ne paksuihin, raskaisiin kirjoihin, jotta ne eivät pääse ulos aiheuttamaan hankaluuksia."

Ja mikä miellyttävintä, tuttuudestaan huolimatta teos uudistaa satukertomusten perinnettä useammalla eri tavalla. Kun asiaa tarkemmin perkaa, käy ilmi, ettei sen asetelma ole millään tavalla mustavalkoisesti hyvikset vastaan pahikset. Päähenkilö ei ole pyhimys eikä antagonisti paholainen.

Juonellisesti täydet pisteet viimeisistä 50 sivusta. Aikuislukijaakin jännitti ihan aidosti kliimaksin edellä, että mitenhän tässä tulee käymään, onko kaikki hukassa. Ja loppuhuipennus, se on hurja ja ihana ja liikuttava.

Jos pidät sellaisista kirjoista kuin Tarina vailla loppua, Liisa Ihmemaassa, Narnian tarinat tai Ozin velho, tulet rakastamaan myös tätä kirjaa. Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri on täynnä viittauksia klassisiin satuihin samalla ollen klassinen satu itsekin. Se on täynnä värejä ja yksityiskohtia ja seikkailuja, ja loppua kohden myös vaaroja ja jännitystä. Omalla tavallaan tarinasta tulee mieleen myös Abarat -kirjat; tässä vain on vähemmän väkivaltaa ja kauhua.

Romaanin kieli on ihastuttavan kirjavaa ja sen vanhahtavasta tyylistä tulee todellakin mieleen kaikki lapsuuden ihanat kirjat. Satumaa on täynnä kauniita yksityiskohtia ja mieleenpainuvia hahmoja. Kirja kertoo ystävyydestä, lapsuudesta, aikuistumisesta, saduista ja seikkailemisesta lempeästi ja liikoja osoittelematta. Jotta tästä kirjasta voisi nauttia, ei tarvitse olla lapsi; siihen tarvitsee vain sopivan määrän lapsenmielisyyttä.

Syyskuu-nimisen tytön ikkunasta pölähtää eräänä päivänä sisään vihreään tupakkatakkiin pukeutunut, leopardilla ratsastava Vihreä tuuli, joka pyytää tyttöä matkustamaan kanssaan Satumaahan. Siitä alkaa merkillinen seikkailu, jonka aikana Syyskuu kohtaa muun muassa louhikäärme A-L:n, pikkuruisen Kuoleman, maridipojan nimeltä Lauantai, saippuasta tehdyn golemin ja julmiin otteisiin tarvittaessa turvautuvan Satumaan hallitsijan, Markiisittaren.

Catherynne M. Valenten "Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla" (Gummerus, 2013) on merkillinen ja takuulla käännetyn fantasian valtavirrasta poikkeava romaani, jota itse Neil Gaiman on kehunut verraten sitä "modernismin ja viktoriaanisen sadun" välimaastoon sijoittuvaksi "loistoteokseksi".

En oikein tiedä, mitä romaanista pitäisi viime kädessä ajatella. Kesti aikansa ennen kuin pääsin tarinaan sisälle. Lewis Carrollista muistuttavien kummallisten hahmojen marssi ei oikein vetänyt puoleensa, mutta loppua kohti kirja parani kun tarina alkoi saada synkempiä piirteitä. Lisäksi osa henkilöistä, kuten kirjastoa isänään pitävä louhikäärme A-L ja Kuolema, olivat varsin kiehtovia.

"Kuka sinä olet"
"Olen Kuolema", sanoi olento. "Eikö se ole ilmiselvää?"
"Mutta olet niin pieni!"
"Vain siksi, että sinäkin olet pieni. Olet nuori ja kaukana kuolemastasi, ja niinpä minäkin näytän joltakin, jonka näet pitkän matkan päästä - pieneltä ja harmittomalta. Olen kuitenkin aina lähempänä kuin miltä näyttää. Kun kasvat isoksi, minä kasvan kanssasi, kunnes lopussa seison valtavana ja synkkänä vuoteesi äärellä, ja sinä suljet silmäsi, jotta et näkisi minua. (s. 209)

Valenten romaania on verrattu ainakin edellä mainittuun "Liisaan ihmemaassa", eikä aivan syyttä. Kuvituksestakin kyseinen klassikkoteos tuli mieleen. Lukiessani tulin ajatelleeksi myös Michael Enden "Tarinaa vailla loppua", joskin sen lukemisesta on niin paljon aikaa, etten voi olla ihan varma pitävätkö mielikuvani lainkaan paikkaansa.

Romaanin ensisijaisen kohderyhmän määrittely on vähän vaikeaa, ja erityisen mielelläni kuulisin lapsilukijoiden kommentteja kirjasta. Luulisin itse, että tästä innostuisivat eniten vähän varttuneemmat lukijat.