Vuori

Saarnikaupungin keskellä on salaperäinen, ikuisten pilvien peittämä vuori, josta huhutaan paljon mutta tiedetään vähän. Eräänä päivänä kaupunkilaisille annetaan käsky lähteä evakkoon. Kuiskitaan niin maan alta höyryävistä myrkyllisistä kaasuista kuin suuresta pedosta.

Kaiken keskellä Lif-niminen nuori parikymppinen nainen saa käskyn pyrkiä päinvastaiseen suuntaan kuin muut, nimittäin kohti vuoren huippua ja siellä sijaitsevaa hotellia. Matkatoverikseen hän saa naapurissa asuvan rokkarin. Kaksikko ei kuitenkaan kiipeä yksin: mukana on kirjava joukko ihmisiä, joita kaikkia tuntuu yhdistävän sama nimi. Mistä oikein on kyse? Television selviytymispelistäkö? Leikki on kuitenkin kaukana kun ihmisiä alkaa toden teolla kuolla ja vuorten rinteillä alkaa kaikua jättiläissuden ulvonta. Lif saa toden teolla miettiä keneen hän voi luottaa ja mitkä vaikuttimet ketäkin ajavat eteenpäin, etenkin kun osa tapahtumista on kirjoitettu jo ennalta.

Helena Wariksen "Vuori" (Otava, 2014) on kiinnostava matka fantasiamaailmaan, jonka muodostamisessa on käytetty hyödyksi skandinaavista jumaltarustoa. Waris ei selittele romaanissaan asioita puhki, vaan jättää aika paljon lukijan itsensä pohdittavaksi ja pääteltäväksi. En itse epäilemättä saanut ihan jokaisesta langanpätkästä kiinni, sillä huomasin tuntevani viikinkien mytologiaa kiusallisen huonosti, vaikka herra O. ja hänen kaksi korppiaan tuli muun muassa joukosta bongattua.

Ei tämä silti ole mitenkään erityisen vaikea romaani. Nopealukuiseksikin sitä voisi sanoa, kunhan lukija ensin pääsee solahtamaan kirjan maailmaan, jossa arkirealismi ja fantasia tuntuvat olevan osin ihan sulassa sovussa - ennen kuin paletin sotkevat entistä huimemmat juonenkäänteet.

Neil Gaimanin Unohdetut jumalat tuli tästä vähäsen mieleen.

"Vuoren" viimeinen lause yllättää. En ole vielä ihan varma pidinkö siitä, mutta mieltä se joka tapauksessa jäi kutkuttamaan - kuten kirja kokonaisuutenakin!

Täytyy tunnustaa, että olin ihan alkuun jotenkin väärin orientoitunut. Kun Pohjankontu-trilogia sijoittuu jonnekin muinaisaikoihin, niin oletin automaattisesti, että tässä ollaan samoilla linjoilla. Vaan, heti ensimmäisissä lauseissa mainittiin ovikello ja kännykkä. Sitten lukijan piti sulkea kirja, henkäistä syvään, uudelleenohjelmoida aivot ja aloittaa uudestaan alusta.

Vuori on tokikin viikinkitarustomuunnelma, mutta osapuilleen nykyaikaan sijoittuva sellainen. Se yhdistää kiehtovasti totta ja yliluonnollista, selittelemättä liikaa. Päähenkilö Lif saa yhtäkkiä tehtäväkseen lähteä vuorelle, joka näkyy – tai oikeammin ei näy – ikkunoista. Tarina on vetävä ja suoraviivainen, mutta minä olisin kuitenkin kaivannut hieman lisää sitä selittelyäkin. Kun en ragnarökia sen kummemmin tunne, tiettyjen henkilöiden taustat ja motiivit jäivät hämäriksi.

Pisteet kuitenkin ehdottomasti loppuratkaisusta, joka jätti minut vähän samoihin fiiliksiin kuin Kristiina Vuoren Näkijän tyttären loppu aikoinaan. Se oli draaman kannalta mainio, mutta pidinkö siitä? En tiedä. Ärh. Sai ainakin pohtimaan, pohdituttaa vieläkin.