Astrid Lindgrenin "Veljeni, Leijonamieli" (WSOY, 1974) on eräs lapsuuteni suurista lukukokemuksista. Lastenromaani tuli luettua useampaan otteeseen alakouluikäisenä ja sen tapahtuvat siirtyivät sulavasti myös oman huoneen matolla käytyihin leikkeihin. Niinpä tuntuikin pikkuisen jännittävältä avata klassikkoromaani uudelleen, yli kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Entäpä jos aika olisikin kullannut muistot ja kirja osoittautuisikin kököksi, katoaisiko silloin pala lapsuutta jonnekin likaviemäriin?
Ei olisi kannattanut huolehtia. "Veljeni, Leijonamieli" on edelleen mainio fantasiaromaani. Tarina kertoo kahdesta veljeksestä, yhdeksänvuotiaasta Kaarlesta eli Korpusta ja hänen isoveljestään Joonatanista. Kaarle on kipeä ja sairaalloinen, ja hän saa kuulla olevansa kuolemansairas. Joonatan lohduttaa veljeään kertomalla tarinoita kuolemanjälkeisestä maailmasta, Nangijalasta, jossa eletään "satujen ja nuotiotulten aikaa".
Niin siinä kuitenkin käy, että Joonatan päätyy kuitenkin tuonpuoleiseen ensin: hän pelastaa Korpun palavasta talosta, mutta uhraa siinä samalla oman henkensä. Veljesten kohtaaminen Nangijalassa on riemullinen, mutta pian käy ilmi, että taivaanrantaan on noussut myös synkempiä pilviä. Naapurivaltakunnan julma hallitsija Tengil on päättänyt valloittaa Nangijalan ja orjuuttaa sen asukkaat.
Niinpä Joonatan ja Korppu temmataan mukaan hurjaan ja vaaralliseen seikkailuun, jonka aikana kaksikon on muun muassa selvitettävä kavaltajan henkilöllisyys ja kohdattava lastenkirjallisuuden historian karmeimpien hirviöiden joukkoon kuuluvasta Katlasta, joka suorastaan huokuu ikiaikaista pahuutta ja jonka ensiesiintyminen nostaa ihon kananlihalle.
"Oli niin kuin alkuaikojen yö olisi ollut yllämme. Ja silloin löi taas salama, vaarallisin kaikista. Yhden ainoan silmänräpäyksen ajan se roihahti ja valaisi kaiken olevaisen. Ja silloin, siinä valossa minä näin Katlan. Minä näin Katlan." (s. 166)
Lindgren käsittelee sodan, kuoleman ja itsemurhan kaltaisia raskaita teemoja, jotka taisivat herättää keskustelua jo teoksen ilmestymisajankohtana, mutta samalla kirja kertoo kauniisti kaiken ylittävästä veljesrakkaudesta ja uhrautumisesta jonkun jalomman päämäärän eteen. Joskus elämässä tulee vastaan "asioita, jotka oli tehtävä, vaikka ne olivatkin vaarallisia", sillä "muuten ihminen ei ole ihminen vaan vain rikkahippunen."
Mainitaan vielä erikseen Ilon Wiklandin upea kuvitus.
