Humiseva harju on ollut hyllyssäni jo pidemmän aikaa, ja luin sen nyt jo kolmannen kerran. Tämä brittiklassikko ei koskaan jätä kylmäksi, ja on ehdottomasti omaäänisimpiä ja kiinnostavimpia teoksia, joita brittikirjallisuudesta ylipäätään on noussut. Usein Humisevasta harjusta puhutaan suurena romanssina. Itse en ole koskaan lukenut sitä niin, vaan minulle se on ensisijaisesti psykologinen eristäytyneestä yhteisöstä, jossa voimakkaimmat vaikuttajat sanelevat kaikkien muiden tahdin. Se on siis tarina kontrollista, tunteista ja ihmismielen muokkautuvuudesta. Toisessa sukupolvessa heijastuvat ensimmäisen päätökset, toiveet ja katkeruudet uusina sekoituksina ja persoonina.
Annan kirjalle täydet viisi tähteä. Se on rakenteeltaan ja kieleltään kiinnostava, se tempaa mukaansa, antaa todella kiinnostavan tutkielman ihmismielestä ja maalaa miljööstään niin vahvan kuvan, että vielä toista vuosisataa myöhemmin sen voi miltei nähdä silmissään. Mukana on myös ripaus goottilaista kauhutunnelmaa, joka antaa nummimaisemalle omaa synkkää säväystään. Teos on aiheiltaan ja tapahtumiltaan melko karu, mutta jos ei anna sen säikäyttää vaan jatkaa eteenpäin, on luvassa monisävyinen elämys.
