Näytä arvio (sisältää juonipaljastuksia)
Ihan tyydyttävä loppu trilogialle, vaikka lukuintoni alkoi hieman laskemaan loppua myöten. Kirjailijalta jälleen mielenkiintoista maailmanrakennusta ja siihen tulleita twistejä, kun Hirka jälleen päätyi uuteen maailmaan ja joutui totuttelemaan siihen, että odininlapsen ja mädänkantajan sijaan hän onkin syntyjään arvostetusta sokeiden (eli Umpirien) talosta. Tosin jäi tästäkin osasta hieman ristiriitaisia tunteita kun olen lukenut tätä trilogiaa uudelleen. Ensinnäkin Hirka tuntui jotenkin epäuskottavan vaikutusvaltaiselta teini-ikäiseksi, joka on suurimman osan elämästään elänyt tien päällä kiertävän parantajan adoptiolapsena, vaikka ymmärrän että tässä vaiheessa Hirka on kokenut ja nähnyt paljon. Kuten edellisessä osassa Stefanin kanssa, myös tässäkin osassa toistuvat Hirkan kyseenalaiset suhteet häntä paljon vanhempiin miehiin (nyt tässä osassa langennut Kolail ja osittain vankina pidetty Urd). Olisin sen sijaan kaivannut Hirkalle syvempiä suhteita muihin naisiin, jotka eivät jäisi hyvin pintapuolisiksi (esim. Ramoja tai Hirkan isoäiti Uhere verrattuna Hirkan isoisään Rauniin). Onhan tässä osassa kuitenkin vaihteluksi Skerri, mutta heidän suhteensa on lähes koko kirjan vihamielinen. Minusta kirjassa Urdin roolin olisi voinut kirjassa jättää myös pienemmäksi, sillä tässä kirjassa hänestä yritetään jostain syystä maalata moraalisesti harmaampaa hahmoa. Ensimmäisessä osassa vihjailtiin, että Urd olisi raiskannut Ramojan ja sitten vammauttanut heidän poikansa Vetlen, mutta silti Hirka päättääkin jostain syystä vain päästää tämän vapaaksi Yminmaahan. Lopuksi en voinut olla huomaamatta, että tässä kirjassa joko Pettersen tai hänen teostensa suomentaja alkoi kuvailemaan nauruja ”hirnahduksiksi”, mikä on minusta outo sanavalinta ja esiintyy Vardari-trilogiassakin.
Arvosanani tämän kirjan kohdalla hipuilee 7:n ja 8:n välillä. Plussapisteitä koko trilogia saa minulta pohjoismaalaisesta mytologiasta inspiroituneesta fantasiamaailmasta.
