Kyynel

Oli kiinnostavaa lukea Hypatiasta, josta en häpeäkseni tiennyt ennakkoon juuri mitään. Hyvin ansiokasta, että kaunokirjallisuudessa nostetaan esiin historiankirjoituksessa katveeseen jätettyjä suurihmisiä. 

Karissa Kettu kertoo Hypatian elämänvaiheista ja ajatusmaailmasta harvinaisen kauniilla kielellä, jonka lukeminen edellyttää jatkuvaa tiivistä keskittymistä. Välistä tuntui, ettei kirjaa ole oikein tarkoitettu kaltaiselleni maalaisjuntille, jonka kapasiteetti samota lähes 500 sivun matka korkeakirjallisuuden ylängölle on kovin rajallinen.

Toisaalla taas kertomus pyrähtää suoranaiseen runoiluun, mikä ihastutti ja sai ihmettelemään, miksei Suomessa julkaista enemmän proosaa ja runoutta yhteen nivovaa kirjallisuutta. Mielestäni runoja olisi saanut olla vielä enemmän varsinkin kirjan alkupuolella. 

Hypatiaa ajallisen ja avaruudellisen etäisyyden päästä seuraava nymfi Ekho on mystinen hahmo. Hän huutelee välikommentteja alaviitteissä ja kertoo monisanaisemmin tekemistään huomioista matkakirjeissään. Odotin loppuun saakka, että Kettu integroisi hänet tiiviimmin Hypatian tarinaan, mikä olisi voinut tuoda siihen lisää kaipaamaani fantastisuutta. No mutta, kulahtanut sanonta totuudesta, joka päihittää ihmeellisyydessään tarun, pitänee paikkansa myös aleksandrialaisen matemaatikko-tähtitieteilijä-filosofin kohdalla.

Tämä kirja on varoitus ihmiskunnalle: likinäköisyys, ahneus, empatian ja myötätunnon puute, America First -henkinen protektionismi sekä kyvyttömyys oppia omista ja toisten tekemistä virheistä uhkaavat ajaa maapallon paniikkikaaoksen valtaan. Siinä eivät paljon pankkitileille hillotut miljardit auta, kun ihmismiljardit kaivautuvat bunkkereiden lyijyovien läpi viimeisenä epätoivoisena yrityksenään selviytyä hengissä. Kirjan kannessa nuoren pojan syyttävät silmät tuijottavat lukijaa häiritsevästi.

Yhdyn tämän kirjan takakanteenkin tatuoituun, VG-lehdessä alun perin julkaistuun kommenttiin siitä, että Unelma puusta on täysin pätevä finaali Ilmastokvartetti-sarjalle. Laadultaan se ei kalpene lainkaan Siniselle tai Viimeisille. Huippuvuoret ovat tarinalle huippukiinnostava miljöö, jossa sijaitseva maailmanlopun siemenholvi on kiehtonut mieltäni pitkään. Todellisiin historiallisiin tapahtumiin pohjautuvat osat tarinaa luin suurimmalla halulla. Olisin mielelläni lukenut Nikolai Vavilovista ja hänen työtovereistaan enemmänkin, noista tutkijoista, joita maailma ei kuunnellut.

Päähenkilöiden perhe- ja rakkaussuhteet ovat kirjassa jokseenkin tavanomaisia eivätkä hirveän kiinnostavia mutta eivät vie liikaa huomiota ihmistä suuremmilta asioilta. Ja toki ihan hyvä aina, ettei eksistentiaalisiakaan kysymyksiä käsitellä kirjallisuudessa ilmassa kelluvina abstraktioina vaan tuntevien ihmisten tai muunlajisten elollisten kautta.

Maja Lundea on tituleerattu Norjan nykykirjallisuuden supertähdeksi. Minun papereissani hän on ekofiktion kansainvälinen supertähti. Jännittävää nähdä, mitä häneltä seuraavaksi julkaistaan.

Ajattelitko kenties, että tämä kirja on pelkästään vientituote suomalaisesta ja suomenkielisestä spefistä kiinnostuneille lukijoille maailmalla?

Ajattelit väärin. Ainakin minä nautin kirjaan taltioidusta runoudesta. Oli kiinnostavaa lukea samoja runoja kahdella tai ruotsiksi alunperin kirjoitettujen kohdalla jopa kolmella kielellä rinnakkain, pohtia kääntäjien tekemiä ratkaisuja ja inspiroitua sekä lukemaan runoutta myös muilla kuin omalla äidinkielellään että kokeilemaan runojen kääntämistä. Jälkimmäistä kokeilin heti ja totesin, ettei ole ihan helppoa mutta valtavan hauskaa siitä huolimatta!

Legendaarinen satu, jolle niin moni myöhempien aikojen tarinankertoja C. S. Lewisista lähtien on paljosta velkaa. Pikku miinus parista toimintakohtauksesta, joilla ei ole muuta funktiota kuin lisätä jännitystä lukijan elämään ja joiden pois jättäminen olisi kirkastanut kerrontaa. Vastapainoksi isoa plussaa William Wallace Denslow'n hurmaavasta alkuperäiskuvituksesta. Upposi kolmekymppiseen kirjanörttiin kuin saapas suonsilmään.

Varsin viihdyttävä ja omaperäinen, paikoin tunteikaskin moderni satu. Pienen ikäni ystävien puutteesta kärsineenä pystyin samastumaan Alexiksen ja Maxin kokemuksiin. Salla Simukka tuntee tarinankerronnan taidon, ja JP Ahosen ilmeikkäästä kuvituksesta ehdottomasti lisäpisteet kotiin.

Ainoana selkeänä kompastuskivenä koin päähenkilöpoikien liiallisen samanmielisyyden, kuin he olisivat koko ajan ajatelleet yksillä aivoilla. Poikien maailmat ovat kuitenkin erilaiset, joten olisi olettanut erojen heijastuvan enemmän myös heidän maailmankatsomuksiinsa ja persoonallisuuksiinsa.

Nautinnollinen lukukokemus lapsettomalle aikuisellekin joka tapauksessa. 

En olisi osannut pyytää sopivampaa huipennusta tunnetun maailmankaikkeuden parhaalle viisiosaiselle tieteistrilogialle.

Tai no, en ainakaan paljon parempaa. Tarinallisesti Enimmäkseen harmiton on joo kenties köykäisempi kuin sarjan aiemmat osat, mutta eihän Adamsin kirjoissa se ole koskaan ollutkaan pääasia. Lukijan ei tarvitse hätäillä, sillä kun kaikkien huumorinjanoisten sankarit Arthur, Trillian ja Ford seikkailevat jälleen, vain sovelletun todennäköisyyslaskennan mahdollisuudet ovat rajana! 

Annan nyt arvosanan kirjalle, vaikka en pystynyt lukemaan sitä loppuun asti. Haluan vain saada sen pois kesken olevien kirjojen listaltani.

En siis aio koskaan enää jatkaa luku-urakkaa, pelkkä ajatuskin saa minut voimaan pahoin.

Outo juttu kyllä, olen pienestä pitäen ollut suuri fantasian ystävä. Enpä olisi uskonut, että tällainen maaginen eepos koituisi yhdeksi elämäni pahimmista lukupettymyksistä, iso sääli.  

Tuskin olisin koskaan tarttunut tähän kirjaan, ellen olisi ennakkoon saanut vihiä sen sisältämistä spefielementeistä. Aavistus jostakin tosimaailmasta poikkeavasta kohtuullisen arkisten tapahtumien taustalla myös auttoi minua selviytymään vähemmän kiinnostavien kohtien yli. Jokainen viittaus siihen, etteivät Hailshamin sisäoppilaitoksen asukit ole aivan ketä tahansa lapsia, oli kuin sokeriliuosta olisi pistetty suoraan suoneen.

Vähän säännöllisempiä glukoosiannoksia olisin kyllä kaivannut, etenkin siinä vaiheessa, kun päähenkilöt varttuivat teini-ikään ja alkoivat kikatellen seksiseikkailla keskenään, siitä olisin mieluummin lukenut vähemmän. Mutta loppujen lopuksi mieleeni eivät päällimmäisenä jääneet mitkään teinihöpöilyt, sillä viimeiset kymmenet sivut, kun päähenkilöt olivat jo aikuistuneet, osoittautuivat kirjan parhaaksi anniksi selittäessään asioita mutta eivät loppuun asti. Jälleen yksi teos, joka palkitsee kärsivällisen lukijan, ajattelin suljettuani takakannen.

Ole luonani aina on synkkä ja melankolinen, välistä pöhkö mutta ennen kaikkea kaunis ja liikuttava tarina nuorista ihmisistä, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se, ettei heidän kohtalonsa ole heidän omissa käsissään.

Matkustajalentokone joutuu massiiviseen myrskyrintamaan ja vaurioistaan huolimatta onnistuu laskeutumaan turvallisesti määränpäähänsä. Kolme kuukautta myöhemmin käy kuitenkin ilmi, että rintamassa ollessaan lentokone monistui kahdeksi, ja nyt tämän toisen koneen miehistö ja matkustajat haluavat myös maihin jatkamaan elämäänsä. Miten se voi käydä päinsä, kun näiden ihmisten täydellisillä kaksoisolennoilla ei ole mitään aikomusta jakaa perheenjäseniään, ystäviään, kotejaan ja uriaan tyhjästä tupsahtaneiden tulokkaiden kanssa?

Poikkeaman alkupuolella keskitytään kertomaan ensimmäiseksi laskeutuneen koneen matkustajista ja siitä, mitä heille lentokoneiden laskeutumisten välissä tapahtuu. Tämä osio oli mielestäni kohtuullisen tylsä, jopa tarpeeton, tai sitten en vain ymmärtänyt sen merkitystä.

Kunnon meininki alkaa, kun myrskyrintamaan sukeltaminen kuvataan lentokoneen ohjaamosta käsin ja lukija alkaa ymmärtää jonkin olevan pahasti vinksallaan. Vielä tämänkin jälkeen palataan toisen koneen laskeutumista edeltävään aikaan, kunnes vihdoin monistuminen räjähtää maailman kasvoille. Tutkijat, filosofit ja uskonoppineet väittelevät, mistä tapahtumasarja voi johtua. Nautin väännöistä.

Kaikkein parasta kirjassa mielestäni olivat kohtaukset, joissa kaksoisolennot kohtasivat toisiaan ja yrittivät setviä elämiään uuteen järjestykseen. Ne laittoivat minut pohtimaan, miten itse reagoisin tai miten toimisin, jos kotioveni yhtäkkiä avautuisi ja näkisin itseni astuvan kynnyksen yli.

Poikkeamassa on hieno idea ja suurimmaksi osaksi ihan pätevä toteutus. Kieli on paikoin lievästi kömpelöä muttei häiritsevyyteen saakka. Le Tellier ei kikkaile kielellä, mikä on tosi okei. Itse olisin hänen kustannustoimittajanaan karsinut jonkin verran tietyistä osioista ja lannoittanut toisia kasvamaan entistäkin rehevämmiksi. Inspiroiva lukukokemus yhtä kaikki.

Kunnes kuolen oli paras säeromaani, jonka olen koskaan lukenut. Okei, yksi ensimmäisistä samalla, mutta aiempien säeromaanikokemusten perusteella ehdin jo ajatella, etteivät ne ole minun juttuni. En tätä Sini Helmisen kirjaakaan varmaan olisi lukenut, ellen olisi innostunut ensin sen aiheesta ja vasta myöhemmin tajunnut, että aijaa, ei tämä olekaan ihan mikä tahansa nuorille suunnattu dystopiaromaani.

Vaikuttavinta kirjan lukeminen oli keskiyöllä. Sopii mielestäni oikein hyvin luettavaksi ihmiselle, jota kuoleman, ikuisuuden, lopullisuuden, voimattomuuden tai toivottomuuden tyyppiset ajatukset vaivaavat ja joka kaipaa niiden käsittelyyn lempeitä apukeinoja.

Runomuodon ansiosta yksittäisiin sanoihin on ladattu paljon enemmän energiaa kuin jos kirja olisi ollut samanpituinen mutta proosaa. Harmi vain, että lukurupeaman jälkeen jäljelle jäi tunne, että tarina eteni liian nopeasti kliimaksiinsa. Yhteiskunta, jossa ihmisen kuolinpäivä on kirjaimellisesti tatuoitu hänen otsaansa, oli niin kiehtova, että olisin viihtynyt siellä paljon pidempäänkin, halunnut lukea paljon lisää siellä elävien ihmisten ajatuksista. Nyt toivon peräti, että Helminen kirjoittaa tälle jatkoa vielä joku päivä, mutta saa nähdä.

Vaikka voipi olla, että ylinopeuden vaikutelma johtui vain itsestäni, etten malttanut soveltaa vertikaalista lukutapaa. Kirjan pituuteen kun vaikuttaa myös se, kuinka suurella hartaudella lukija haluaa uppoutua nauttimaan sen henkeä ruokkivasta annista. Äh.

Kirjan juonenkäänteet olivat paikoin turhan tutunoloisia klassisemmista satutarinoista. Ihmistyttö tempaistaan toiseen maailmaan, jossa hän joutuu jos jonkinmoisiin seikkailuihin yrittäessään pelastaa maailman hirmuhallitsijan ikeen alta. Tylsää?

No ei, koska muita selkeitä heikkouksia kirjassa ei mielestäni sitten olekaan. Valente kirjoittaa hurmaavalla tyylillä, joka minulle oli aiemmin tullut tutuksi eräästä hänen aikuisille suunnatusta kirjastaan. Tyylille ominaisia ovat esimerkiksi louhikäärmeet (u:lla), joiden isät ovat kirjastoja, sekä tällaiset virkkeet:

"Ne [tarinat] ovat kurittomia otuksia, tottelemattomia, taipuvaisia ilkitekoihin ja taulusienien heittelyyn. Siksi meidän täytyy sulkea ne paksuihin, raskaisiin kirjoihin, jotta ne eivät pääse ulos aiheuttamaan hankaluuksia."

Ja mikä miellyttävintä, tuttuudestaan huolimatta teos uudistaa satukertomusten perinnettä useammalla eri tavalla. Kun asiaa tarkemmin perkaa, käy ilmi, ettei sen asetelma ole millään tavalla mustavalkoisesti hyvikset vastaan pahikset. Päähenkilö ei ole pyhimys eikä antagonisti paholainen.

Juonellisesti täydet pisteet viimeisistä 50 sivusta. Aikuislukijaakin jännitti ihan aidosti kliimaksin edellä, että mitenhän tässä tulee käymään, onko kaikki hukassa. Ja loppuhuipennus, se on hurja ja ihana ja liikuttava.

Luin Olosuhteet sarjan avausosan Lomonosovin moottori muutama vuosi sitten, ja vaikka Mir on vähintään yhtä outo kirja, näköjään olen ajan kanssa oppinut paremmin arvostamaan tällaista häröilyä. Mirin luettuani ja jo lukuprosessin aikana mykosfäärin ihmeellisyys alkoi kiehtoa entistä enemmän: ovat ne sienet vain aikamoisia veijareita, teinislangilla sanottuna sigmaeliöitä. Kohauttelivat vain itiöemiään, kun nisäkkäät 65 miljoonaa vuotta sitten "kaappasivat vallan" maailmassa.

Taideteoksen sotaisuus toisaalta hämmentää, koska en missään vaiheessa ymmärtänyt, kuka tai mikä oli vihollinen. Ei kukaan/mikään? Vai luontoko? Onko Mir Antti Salmisen manifesti ihmisen mielettömästä sodasta luontoa vastaan, jota yhä käymme vaikka hävisimme sen jo tuhansia sukupolvia sitten?