Kyynel

Nuori poika karkaa vankilasta, jossa on lähes koko pienen ikänsä virunut. Vapaassa maailmassa hän saa haltuunsa salaperäisen kirjan, joka opettaa tarinoita inhoavalle pojalle jotakin tärkeää mutta myös pelottavaa. Pelottavinta on se, ettei maailma olekaan niin vapaa kuin ensialkuun vaikuttaa.

Veera Salmen Oboin kirja yllätti minut syvyydellään. Odotin vauhdikkaan seikkailullista fantasiasatua mutta sainkin metatasoilla hyppelehtivän ja intertekstuaalisuutta monimuotoisesti toteuttavan kertomuksen, jota on lähes mahdotonta sijoittaa kirjallisuuden kentällä yhteen paikkaan. Alussa heräsi huoli, että kirja muistuttaa liikaa edeltäjiään eli tarinoita, joista se on saanut innoituksensa. Hiljalleen alkoi kuitenkin käydä selväksi, että olen lukemassa ainutlaatuista kerrontaperinteiden yhdistelmää, joka varmistaa kirjan omaleimaisuuden. 

Luin Oboin kirjan aikuisiällä ja bongasin tahtomattanikin vakavien jaksojen väleistä kohtia, jotka olivat mielestäni tarpeettoman lapsellisia jopa nuortenkirjalle. No, sen siitä kai saa, kun yrittää teeskennellä olevansa edelleen teini :P

Tarinoiden rakastajalle Oboin kirja on aarrelipas. En näe mitään syytä, miksi en jatkaisi seuraavaksi Aina Ponoihin.

Seitsemän naista kohtaavat tuntemattomassa, valkoisessa maailmassa. He tulevat siihen johtopäätökseen, että ovat kuolleita. Mutta miksei maailmassa vaikuta olevan muita kuin he? Mikä heitä yhdistää?

Oneiron on omalaatuista proosaa. Se eroaa aika paljon melkein kaikista aiemmin lukemistani fantasiaromaaneista ja oli sillä tavalla virkistävä lukukokemus. Kirjassa taikuus on selittämätöntä, ja vaikka samaan aikaan se on halki kertomuksen jatkuvasti läsnä, se sulautuu kiehtovalla tavalla henkilöhahmojen realistisiin elämän- ja kuoleman kokemuksiin. Juuri tällaisessa muodossa toivonkin tätä nykyä saavani ammentaa taikuutta kirjojen sivuilta: taikuutta, joka on luonteeltaan enemmän kuin vain spekulatiivista.

Proosan omalaatuisuus on kuitenkin myös Oneironin suurin kompastuskivi, sillä kertomus rönsyilee aika ajoin turhan pitkinä suikeroina. Jos rönsyt versovat aiheista, jotka eivät lukijaa miellytä, saattaa hänen mieleensä hiipiä halu loikata eteenpäin seuraavaan lukuun. Jouhevammat osat kirjassa toisaalta ovat parhaimmillaan puhdasta kultaa ja platinaa.

Laura Lindstedt on epäilemättä tehnyt valtavan työn Oneironin eteen, ja pelkästään siitä haluan aina antaa kirjailijoille tunnustusta. Hienoa, että tällainen teos on kirvoittanut kiittäviä puheenvuoroja myös palkintoraatien keskuudesta.  

2400-luvun maailmassa, jossa ihmisen mieli on opittu siirtämään vapaasti kehojen ja verkkoservereiden välillä, Kip Markham karkaa kehottomuuden kahleista toteuttaakseen unelmansa löytää kehon, johon aikanaan syntyi. 

Reetta Vuokko-Syrjäsen Syntykehossa on huippukiinnostava, luova, omaperäinen ja kunnianhimoinen idea. Tapahtumat sijoittuvat yli 400 vuoden päähän tulevaisuuteen, mutta Vuokko-Syrjänen kertoo niistä uskottavan vakuuttavasti. Syntykeho on suomalaiskirjoittajan esikoisteos, mutta tämän ei pidä antaa hämätä, sillä kyseessä on ehdottomasti maailmanluokan tieteisromaani.

Kaiken lisäksi Syntykeho on aidosti kiinnostava, epäsovinnainen rakkaustarina, josta on helppo viehättyä. Ihme, ettei tästä ole puhuttu enemmän. 

Lukukokemuksena teos ei ollut helpoimmasta päästä, ja aika ajoin keskittyminen pääsi teknologisessa termiviidakossa herpaantumaan. Pieni sanasto kirjan lopussa olisi voinut olla paikallaan. 

Odottamattoman satumainen lukupaketti todellisista paikoista, joiden tiedetään tai uskotaan inspiroineen Tolkienia hänen Keski-Maa-kertomuksiaan kirjoittaessaan. Taianomaisuutta lisäävät kirjan iso koko ja jykevyys, jotka tuottavat perinteisen satukirjan tuntua. Kirjassa on runsas ja esteettisesti miellyttävä kuvitus, johon sisältyy myös useita Tolkienin omia piirroksia ja maalauksia vuosikymmenten varrelta - aarteita itsessään. Löytyypä kirjasta myös hieman erikoisherkkua meille suomalaisille lukijoille. Kaikista tähän saakka lukemistani Tolkien-aiheisista tietokirjoista tämä on kiehtovin.  

Tuulen varjo kaappasi huomioni itselleen mutta turhan myöhään. Liian myöhään sanoisin. Lähes 650-sivuisesta kirjasta oli noin 2/3 jo takana, kun tarina vasta kunnolla muuttui mielenkiintoiseksi. Loppu olikin ehdottomasti odottamisen arvoista luettavaa, mutta sitä edeltävät sivut olivat sen verran puuduttava luku-urakka, etten voi antaa enempää tähtiä.

Kirja on luokiteltu maagiseksi realismiksi, mutta taianomaiset elementit ovat pikkuisessa, lähes huomaamattomassa osassa. Kaiken lisäksi en oikein tykästynyt henkilöhahmoista yhteenkään, vaikka värikkäitä persoonia moni heistä olikin, kadunfilosofi Fermín etunenässä.

Sitä en sano, etteikö Ruiz Zafón olisi taidokas tarinankertoja. Tämä tarina vain ei ollut tällä kertaa ihan minua varten.

Itseään harmaana tylsimyksenä pitävä 14-vuotias tyttö seuraa perhosta ja päätyy toiseen maailmaan, jossa joutuu kaikenmoisiin jännittäviin seikkailuihin ja jossa kohtaa muiden muassa hurmaavan mutta kapinallisen prinssin. Kuulostaako tutulta?

Ensimmäistä kahta kolmasosaa Kalmanperhon kutsusta lukiessani huomasin vähän väliä ajattelevani tarinan olevan liian tuttu jo entuudestaan innostaakseen riittävästi. Mieleeni pulpahtivat sellaiset kirjalliset klassikot kuin Liisa ihmemaassa, Narnian tarinat ja jopa Stephen Kingin Musta torni. Toki omaperäisiäkin elementtejä joukkoon mahtui, eli mistään leikekirjasta ei suinkaan ole kysymys.

Varsinkaan, kun ottaa huomioon viimeisen kolmanneksen. Onneksi en noudattanut neuvoa, joka kehottaa hylkäämään kirjan, jos se ei ensimmäisen 50-100 sivun voimalla tempaa mukaansa. Loppuosa palkitsee kärsivällisen lukijan ja kompensoi turhauttavaa alkupuolta. Mutta kokonaisuutta loppukaan ei omalla kohdallani pelastanut tavalla, joka olisi saanut minut haluamaan lisää. Trilogian muut osat saavat jäädä lukematta.

Tarvitseeko maapallon kantokyvyn rajoissa pysyäkseen luopua materialismista? Tämän ison ja ääriajankohtaisen kysymyksen Elli Leppä lukijaltaan - ja samalla itseltään - kysyy. Kysymykseen vastaamisen tueksi hän tarjoaa kymmeniä sivuja lyyristä pohdintaa aiheesta.

Kokonaisuudessaan pidin teoksesta valtavasti, vielä Seisauksia tasauksiakin enemmän. Kaikki runot eivät iskeneet vertaisella voimalla tajuntaan, mutta parhaimmat pysäyttivät, herättivät monenlaisia ajatuksia ja tunteita surusta riemuun. Erityisesti viehätyin runoista, joissa tavarapaljouteen ripustautunut kertoja oikein rypee itsesäälissään. Kuinka hykerryttävää. Ja kuinka teräviä piikkejä.

Kun tilanne äityy oikein epätoivoiseksi, pitää laskea tulevaisuutensa legendojen varaan.

Kalevan pojilla Mikko Kamula palaa Ison härän tasolle. Sarjan neljännessä osassa realismi ja fantasia ovat mielestäni Tuonelasta paluun jälkeen taas paremmin tasapainossa. Muutenkin kirja on tapahtumakirjoltaan ja mytologiselta pohjaltaan kolmososaa monipuolisempi. 

Kuten sarjassa aiemminkin, Kalevan pojissa paikoin selitellään asioita tarpeettoman paljon, eikä dialogi aina ole kovin autenttista. Mutta kuinka paljon tällaiset heikkoudet loppujen lopuksi häiritsevät yli 700-sivuisessa kirjassa? Rikkoja rokassa, rikkoja rokassa.

En varmasti olisi koskaan tarttunut Tiimaan, ellei se olisi tullut vastaan selatessani tulevien kirjajulkaisujen listaa kategoriassa maaginen realismi. Maaginen realismi on nykyään ehkä suosikkilajityyppini ja sitä myös itse kirjoitan mieluiten, joten olin Tiimasta ennakkoon varsin innoissani. No, kirjaa lukiessa kävi varsin pian ilmi, että tarinassa maagisuudella on lopulta vain pieni rooli. Turhan pieni makuuni. Eniten minua kirjassa ilahdutti iäkkäämpi päähenkilö, jonka muistisairauden ja kuurouden sävyttämiin arkisiin kokemuksiin lukija pääsee tutustumaan. Ja Rielin kirjoitustyyli on sympaattinen.   

Viides vuodenaika on vuosiin omaperäisin uusi fantasiakirja, jonka olen lukenut. Se esittelee aidosti mielenkiintoisen maailman ja taikuusjärjestelmän, jollaista ei ole toista. Osa kirjan tapahtumista ja elementeistä ällistytti niin, että olin melkein epäuskoinen, kuinka joku voi luoda jotakin niin ainutlaatuista. Lisäksi Jemisin sanoo kirjan kautta asioita esimerkiksi ennakkoluuloista ja seksuaalisuudesta, joita ei liiemmin spekulatiivisen fiktion avulla ole käsitelty. Tästä ilman muuta lisäpisteitä. Kirja on alle 500 sivua mutta täyteläisyytensä ansiosta tuntuu sitäkin tuhdimmalta lukupaketilta.

Kaikesta tästä huolimatta tarina ei syystä tai toisesta kunnolla imenyt minua mukaansa. Se on hyvin synkkä, karu ja raaka, vaikka ei kovin väkivaltainen. En aina jaksanut välittää, mitä henkilöhahmoille on tapahtumassa. Päähenkilöt eivät minusta ole erityisen kiinnostavia, vaikka Essunin kokemat repivät tuskat pystyi tuntemaan omissakin nahoissaan. 

Kai olen tarinaorientoitunut lukija, jonka on opittava kunnolla välittämään henkilöhahmoista nauttiakseen lukukokemuksesta kunnolla. Siksi en voinut antaa enempää tähtiä. Ja siksi en luku-urakan valmistuttua kokenut välitöntä tarvetta päästä sarjan kakkososan kimppuun.

Selvästi suurin osa kirjoituksista oli pitkäaikaiselle Keski-Maa-kertomusten ystävälle suunnattoman kiehtovaa luettavaa. Toki eivät aivan kaikki, eikä kirja muutenkaan ole sellainen, että sitä olisi muiden kuin pahimman luokan Tolkien-fanaatikkojen tarkoitus lukea sanasta sanaan. Vai kuvittelitteko, että käyn ne quendin väkiluvun kasvua osoittavat taulukot alaviitteineen ajatuksella läpi?

Olin jo entuudestaan täydellisen vaikuttunut Tolkienin kirjoitusten tarkkuudesta ja yksityiskohtaisuudesta, mutta vasta tämä kirja konkreettisesti osoitti, että Tolkien todella eli ja hengitti luomaansa tarustoa. Hattu pois päästä myös kirjan toimittaneen Carl F. Hostetterin ja suomentaja Jaakko Kankaanpään suuntaan. Epäilemättä keskimääräistä haastavampi teos toimittaa ja kääntää.

Mohsin Hamidin Viimeinen valkoinen mies on varsin kiinnostava proosallinen pohdinta siitä, miten ihonväri ja muut valinnoistamme riippumattomat ominaisuudet yhä edelleen meitä ihmisiä määrittelevät. Teos on lyhyt, ikään kuin ylipitkäksi venynyt novelli, ja luettuani sen loppuun jälkeen jäikin tunne, että asiat jäivät puolitiehen. Mielestäni se ei reilussa sadassa sivussa ehdi saavuttaa täyttä potentiaaliaan.

Puhuttelevan aiheen lisäksi haluan antaa Hamidille tunnustusta miellyttävästä kielenkäytöstä. Tavallisesti en ilahdu pitkistä, polveilevista virkkeistä, mutta tässä ne ovat kaikessa hajamielisyydessään kovin hellyyttäviä.