Mallaspappi

Edellistäkin pöljempi. Jotenkin sitä joskus vain kokee olevansa täysin eri aaltopituudella kirjailijan kanssa ja nyt niin tuppaa käymään. Idea ja koko hoito on vain jotenkin niin naurettavaa, etteivät suht sympaattiset hahmotkaan pysty pelastamaan kaikkea. Harmi, Kreikan mytologia kun normaalisti on niin kiinnostavaa...

Tämä toinen osa oli minulle hieman pettymys. Kummassa ja kummemmassa ei ole jäljellä enää ykkösosan mystisyyttä. Idea on melko kiva, mutta toteutus jotenkin lapsellinen. Kyllä tämäkin menee, mutta ei yllä Pimennon päivien tasolle. Sivuhahmot ovat hiukan noloja ja Emily itse rasittavan ylimielinen. Ainakin kuvitusta on kiva katsella!

Tähän sopisi mieluummin kuvaukseksi kevyt scifi kuin fantasia, vaikka onhan tämä silti aika mahtava. Tykkään miljööstä ja kuvituksesta hirveästi ja kaikki ne top 13-listat, "valokuvat" ja kartat ovat aivan huippuja. Arvoitus on oikeasti mielenkiintoinen ja Pimennon päivät leikittelee laadukkailla ainesosilla mielipuolisella tavalla kauniisti. Tunnelma on salaperäinen ja sadunomainen, sekä sivuhahmokaarti sympaattinen ja helposti kiinnyttävä. Ainoa ongelma on Emily itse toisinaan - välillä hän on vain aivan liian erityinen ja ihmeellinen ja yliälykäs ja nokkela ja täydellinen ja kaikki muut niin noloja ja tyhmiä ja tavallisia. Oikeastaan olisi ollut parempi, jos Emilyn itsensä pönkittämisen ohella hän olisi vaihteeksi lausunut jotain mukavaa jostakusta muusta. Oikeasti: Attikol ja Molly eivät olleet niin kauheita kuin kaikki se mollaus antoi ymmärtää, eivät ainakaan juonen perusteella. Minä itse pidin heistä kummastakin. Ja Scheineristä. Ja Kutrista. Ja Jakeysta. Ja Umlautista. Ja kaikista. Mutta muuten todella mahtava teos jonka lukee monta kertaa. Myös hyvin helppolukuinen ja nuoremmille sopiva.

Emily ei aiemmin ole hirveästi päässyt esille, mutta nyt sekin hoidetaan - hienosti. Alkuasettelu on erittäin hyvä, vaikka se suuri paljastus jääkin vähän laimeaksi. Nyt Emilylle ja monelle muullekin lahjakkaalle kehittyy aimoannos lisäluonnetta, mikä luonnollisesti on hienoa. Sarja voisi minun puolestani jatkua vielä monta osaa!

Ihanaa, että Jenna sai oman kirjan! Hän on niin symppis. Vähän kliseinen, mutta silti ihan toimiva. Kirjan idea Jennan palanneesta isästä ja ongelmista kotona on todella hyvä, yhtä mukavaa ja kestävää luettavaa kuin Amandankin tarina. Loppuvaiheella tukee myös ihanasti ilmi lahjakkaiden luokan hyvä ryhmähenki. Äärettömän epäsopiva sanavalinta, mutta ymmärtänette yskän.

Väristys-trilogia ei muuten sykähdyttäisi minua ollenkaan niin paljon kuin mitä se tekee, ellei sillä olisi Colea ja Isabelia. He ovat alusta asti olleet mielestäni paljon kivempia kuin Grace ja Sam, jotka ovat yhä yhtä tylsiä ja masentavia kuin Väristyksessäkin. Haluaisin jo lukea Viettelyksen... Tilanne Väristyksen maailmassa alkaa käydä selvästi painostavammaksi, jos tykkää Väristystä jännittävämmästä sisällöstä, niin antaa palaa vaan.

Tämän kirjan suurin ongelma on se, että Haven alkaa saada aivan liian tärkeän roolin. Hän on roolissaan keikkunut jo tärkeän ja "turhan" välimaastossa, mutta loikkasi nyt suorilla päähenkilöiden piiriin. Harvoin kirjallisuudessa törmää sellaisiin päähenkilön ystäviin, jotka eivät sinänsä vaikuta juoneen, mutta heissä on silti luonnetta. Mielestäni heitä tulisi olla paljon enemmän, sillä he keventävät tunnelmaa sopivasti, eikä draaman määrä kasva massiivisiin mittasuhteisiin. Hyvässä tarinassa on aina joku, joka hetkeksi keskeyttää juonen niin, että lukija ehti hengähtämään. Onneksi on sentään Miles.

Nääh. Nyt alkaa Twilight nostaa päätään. Jude, Kuolemattomien Jacob, astuu näyttämölle! Hurraa, hän on töissä ennustusliikkeessä, hänellä on rastat ja tatuointi ja hänessä on jotain outoa, joka vetää Everiä puoleensa. Eijeijei, nyt aletaan eksyä pahan kerran harhateille. Tarina etenee täysin väärällä tavalla, se yrittää liikaa kalastella menestystä vanhoilla nikseillä. Antakaa kolmansien pyörien pyöriä jo matkoihinsa, jookos.

Tämä jää aavistuksen kehnommaksi kuin Punaiset tulppaanit. Tapahtumat muuttuvat loppua kohden hiukan lennokkaammiksi, mutta se ei ole mielestäni hyvä juttu. Kaikki se draama on pidemmän päälle lähinnä kiusallista ja Damen oikeastaan loistaa poissaolollaan koko kirjan ajan. Joo, sehän siinä oli ideakin, mutta olisiko silti voitu yrittää jotain? Roman on äärettömän epäluovaksi muovattu vihollinen ja Romy ja Rayne kuin jostain 2000-luvun shoujo-mangasta repäistyt. Toiminta menee lian korkealentoiseksi ja noloksi, mutta silti viimeinen luku on aivan liian onnellinen.

Nyt kyllä pääsi kirjailijan ote löystymään. Ei hälyyttävällä tavalla, mutta kuitenkin niin että sen huomaa. Tapahtumat eivät liittyneet enää oikeastaan millään tapaa aiempiin osiin ja loppu oli enemmän tai vähemmän pettymys. Päähenkilönä Lala ei oikein ongelmiensa ja ainaisen pahantuulisuutensa kanssa oikein säväyttänyt, eikä minua voinut vähempää kiinnostaa muotinäytös, poikaystävät tai uusi koulu. Kyllä tämän nt lukee, mutta olo on jokseenkin hämmentynyt. Mitä? Siinäkö kaikki? Olisi ehkä ollut parasta lopettaa tarina kolmanteen osaan.