Lovecraftin koko tuotannon suomentaminen on kulttuuriteko. Se on paljon novelleille, jotka alunperin oli tarkoitettu pulp-lukemistoon. Sarja on edennyt jo viidenteen osaansa yhden kirjan vuosivauhtia. Jos sarja olisi saatu vielä koviin kansiinkin, olisi kaikki ollut täydellistä - muistuu mieleen Poen koottujen tyylikäs ulkoasu - mutta ymmärrän, että taloudelliset realiteetit lienevät estäneet pitkän sarjan saamisen kaikkein arvokkaimpaan verhoonsa. Nyt ulkonäkö on aneeminen, mutta sisältö toki kaikkea muuta... Viides osa, Siivekäs kuolema ja muita kertomuksia, sisältää 13 Lovecraftin itsensä kokonaan tekemää tai haamukirjoittajan ominaisuudessa parantelemaa kauhu- ja fantasianovellia. Novellien taso on vaihteleva. Jotkut ovat täyttä rautaa, kun taas toiset ovat aika kesyjä kyhäelmiä. Kokonaisuus on kuitenkin oivallinen tunnelmapotpuri, jossa näkyy kauhun mestarin kädenjälki. Parhaimmillaan Lovecraft on aikaisemmin julkaistuissa novelleissaan ollut Cthulhu-aiheessaan. Lähelle ellei jopa samalle tasolle Lovecraft pääsee muun muassa Zealia Bishopin kanssa 1929 kirjoitetussa Yigin lapsissa. Tarina kertoo käärmeitä pelkäävästä miehestä. Novelliin on sopivasti sekoitettu intiaanimyyttejä. Kuten Lovecraftilla aina, tärkeää ei ole niinkään, mitä tapahtuu, vaan miten. Outojen tunnelmien luomisessa ja niiden sisällyttämisessä proosalliseen "todellisuuteen" Lovecraft on omaa luokkaansa, ja siinä hän onnistuu mainiosti Yigin lapsissakin. Niminovelli Siivekäs kuolema (Hazel Healdin kanssa) on samaa tasoa, jos lukijalle ongelmaksi ei koidu, että teos kertoo oikeastaan kostonhimoisesta kärpäsestä, mikä saattaa sisältää tahattoman koomisuuden vivahduksen. Jos tämän sivuuttaa, on kyseessä hieno kauhunovelli perinteiseen tapaan. Novelli etenee ihastuttavan hitaasti lähestyen loppua, jonka kaikki lukijat toki etukäteen arvaavatkin, mutta kaikkine yksityiskohtineen se on nautittavaa luettavaa. Kokoelman parhaimmistoa on myös niin ikään Hazel Healdin kaverina kirjoitettu Kauhujen kabinetti. Jälleen kerran Lovecraft esittelee liian pitkälle ikiaikaisiin mysteereihin kurkottavan ihmisen, jonka uteliaisuus lopulta koituu kohtalokkaaksi. Ihminen ei kykenekään hallitsemaan tuntemattomia voimia. Ja jälleen Healdin kanssa tehty Aikakausin haudasta sisältää muumiokertomuksen, jonka hidas pohjustus lisää tarinan tehoa ja uskottavuutta. Kun salaperäisen muumion vaiheista kerrotaan laveasti maalaillen 50 vuotta ennen outojen tapahtumien käynnistymistä museossa, on se kuin pitkitettyä nautintoa. Myös tiedotusvälineillä on rooli kertomuksessa. Kokoelman heikoimpiin kuuluu Anna Helen Croftsin kanssa tehty Runous ja jumalat, joka enteilee antiikin jumalten toista tulemista. Siinä ei tunnu olevan päätä eikä häntää, toisin kuin Lovecraftin Randolp Carter-fantasiaseikkailuissa. Liekö Carter ollut jotenkin muodikas nimi, kun samanniminen sankari seikkailee myös Burroughsin mainiossa Mars-saagassa? Randolp Carter on "uneksija", joka kykenee siirtymään kuvittelemiinsa myyttisiin ulottuvuuksiin ja paikkoihin, joista osa sijaitsee jossakin kaukaisessa avaruudessakin. Carter vaikuttaa olevan eräänlainen kirjailijan allegoria, sillä uneksija Lovecraft itsekin eittämättä on. Carter-kokonaisuuden huonoin on sen avaus Randolp Carterin lausunto, joka sisältää hautausmaalle menon ja loppuhuipennuksen, joka on menettänyt tehojaan. Haudasta tullut puhelu ei ole kovinkaan uskottava laatuaan. Sitä vastoin muut Carter-tarinat ovat täyttä tavaraa: mielenkiintoisia, jännittäviä ja tunnelmallisia. Paras on pitkä Tuntematon Kadath, joka kertoo uneksitun kaupungin etsinnästä unimaailmasta. Unenomaisesti etenevä tarina poikkeaa melkoisesti siitä, mitä Lovecraftilta on totuttu odottamaan, mutta se ei ole suinkaan haitta. Lovecraft yllättää. Hienoja otuksia ovat erityisesti ghoulit, ruumiinsyöjät, mutta novelli sopii myös kissaihmisille... Enemmän kauhun ominaisuuksia löytyy saagan päättävästä Randolp Carterin paluusta, jonka Lovecraft kirjoitti E. Hoffmann Pricen kanssa. Alku teoksessa on tylsä ja jankkaava, mutta novelli virkistyy koko ajan, ja lopussa tiivistyy Lovecraftimainen kauhu kellon käydessä jonkin muun maailmankaikkeuden aikaa…

Juri Nummelinin Jumalten tuho alkaa tehokkaasti. Verta ja suolenpätkiä roiskaistaan lukijan silmille heti, turhia lässyttämättä. Käy selväksi, että nyt ei lueta Dostojevskia tai Tsehovia. Alku imee mukaansa väkivallalla, kuten tämän tyyppisessä kirjallisuudessa pitääkin. Jossakin vaiheessa kuitenkin romaani alkaa tuntua itseään toistavalta ja ylipitkältä. Jeesuksen paha kaksoisolento kylvää kuolemaa ja vahvistuu kokoajan. Maailmanvalta on kysymyksessä. Jumala ei juurikaan korvaansa lotkauta, joten Luciferin on käärittävä hihansa ja ryhdyttävä pelastamaan maailmaa ja ihmisiä hirviöltä. Taivaan ja Helvetin ja sen asujainten kuvaus tuo romaaniin oman mielenkiintonsa. Nummelinin mielikuvituksessa Helvetti ei vaikuta lainkaan pahalta paikalta. Naispuolisilla Helvetin enkeleilläkin on isot, pystyt rinnat. Mikäs siinä syntisen (mies)sielun kärvistellessä. Jossakin vaiheessa meno alkaa puuduttaa, eikä lukija enää jaksa kiinnostua siitä, kenen pää milloinkin päätyy jalkapalloksi tantereelle. Saatiiriakin on luvassa. Oma mielenkiintonsa on seurata, hellittääkö sankaripoliisi Tannerin karmea krapula milloinkaan. Tämä ei kuitenkaan riitä täyspitkän romaanin aineksiksi. Romaanissa seikkailee myös henkilöitä, jotka tuntuvat täysin turhilta, tai heistä ei ole hyödynnetty tarpeeksi. Romaanin tapahtumapaikkana on Forssa ja siellä sijaitseva vankileiri. Vuosi on 1928. Täydet pisteet zombeiksi muuttuvasta suojeluskunnasta.

Pohjoiset kultit on hyvä kirja. Anders Fager, kirjalija Pohjanlahden toiselta puolelta, tarjoaa kauhunovelleja, jotka suurimmaksi osaksi myös pitävät otteessaan. Fager rustaa vanhanaikaisia kauhutarinoita modernilla otteella, ja se on hyvä. Huomioita parhaimmista novelleista: Pikkukaupungin raivottaret kertoo teinitytöistä tanssilavan katveessa. Tosin heitä ajavat aivan muut seikat kuin hyrräävät hormonit. Syvien metsien ja soiden hirviöt ovat kunniassa tässä tarinassa. Kokoonpanon parhain tarina kertoo Mummon matkasta sukulaistensa luo halki Euroopan. Tarina tekee puolestaan kunniaa Cthulhulle... Perhe on muuttanut Ruotsiin Itä-Euroopasta. Kaikkea ikävää on tapahtunut, mutta pohjoinen maa tarjoaa turvapaikan vainotuille. Vähitellen lukijalle valkenee, että perhe ei taida olla ihan tavallisia maahanmuuttajia, eikä mummo herttainen kiikkustuolissa istuskelija. Hänen tuomiseensa tarvitaan muun muassa muutama kymmenen metriä tukevaa kettinkiä. Ripaus tai pari mustaa huumoriaa mausteeksi, ja lopputulos on lukunautinto. Ikuista Onnea Östermalmilla tuo mieleen Jonathan Harkerin tarinan Draculassa. Mies lähtee kaukomaille ja palaa takaisin jotenkin muuttuneena... Vaimo on aivan ihmeissään isännän uusista kujeista. Vähitellen totuus paljastuu, mutta tarinan huonompi puoli on se, että kauhun kliseet tunteva lukija arvaa jo ennen aikojaan, miten asian laita on. Näinkö rikkaat elävät ökyalueilla? Neiti Wittin uusi taideteos on ihastuttavaa satiiria mediasta ja sitä estoitta hyödyntävistä tee-se-itse tähdistä. Otsikoissa on pysyttävä hinnalla millä hyvänsä. Taiteilijatar Witti tosin kohtaa asiakkaan, joka saa yhä suuremman otteen hänestä... Salaperäinen mesenaatti ei taida olla ihan tästä maailmasta, mutta asiaa ei sen kummemmin lukijalle valoteta, eikä ole tarpeen. Tosin tarina kärsii vähän venyttämisestä ja lopun kliseestä korissa. Mutta mitäpä taiteilija ei tekisi taiteensa eteen. Novellien väliin Fager on kirjoittanut \"fragmentteja\", pienempiä tarinoita, joiden merkitys jää vähän avoimeksi.

Mannerheimin seikkailuja suorastaan harmitti lukea, sillä suurin osa kokonaisuuden muodostavista yksittäisistä Mannerheim-novelleista oli hengettömiä, huonoja suorastaan. Harmitti siksi, että tsaarin upseeri, valkoinen kenraali ja Suomen marsalkka olisi tarjonnut mahdollisuuksia vaikka millaiseen kirjalliseen ilotulitukseen tai tarinointiin. Olisiko lopputulos ollut parempi, jos yksi kirjailija(ei kirjoittaja) olisi ottanut aiheen käsittelyynsä? mene ja tiedä. Osa tarinoista tuntui väkisin väännetyiltä,eikä kaikissa tuntunut olevan minkäänlaista ideaa. Kolme nousi riman alta keskitasolle: Vesa Sisättön Keskiyön vieras Matovuorella ja Samuli Anttilan Viimeinen haastattelu sekä Anne Leinosen Sotamarsalkan syntymäpäivä. Keskiyön vieras kertoi, kuinka sähkövalo tuli erääseen perukan kylään tai kuinka Mannerheim otti nokkapokkaa marsilaisten kanssa. Miten asian vain haluaa nähdä. Se toi mieleen ihastuttavasti 1950-lukulaisen kioskikirjallisuuden. Viimeisessä haastattelussa toimittaja taas pääsee vanhan Mannerheimin salaisuuden jäljille. Sotamarsalkan syntymäpäivä oli tarinoista ainoa, jonka punontaa oikeasti saattoi jännittää. Siinä Hitlerillä on tärkeä osuus. Tuomas Salorannan Musta jumala toi mieleen Lovecraftin, mutta ei kuitenkaan yltänyt lähellekään mestarin tasoa. Tarina kuitenkin nivoi mielikuvituksen sitein yhteen Tunguskan räjähdykden ja Josif Dzugasvilin... Viinmeksi mainittuun henkilöön palataan vielä myöhemmissä tarinoissa. Oikeastikin hän oli tärkeä henkilö Mannerheimin elämässä. Markus Harjun Kuninkaiden sauva oli myös ihastuttavalla tavallav anhanikainen muumiotarina. Sekin sisälsi yhteyksiä todellisiiin tapahtumiin, toki vain nimeksi. Oikealla tavalla toteutettuna, yhtenäisellä juonella varustettuna, tästä olisi voinut tulla herkullinen \"vaihtoehtohistoria\". Sitä teoksessa oli haettukin. Mukana oli lukuisia historiallisia henkilöitä, kuten kultakauden taiteilija Akseli Gallen-Kallela. Kirjasessa oli tavoiteltu myös vanhahtavaa tyyliä, siinä myös onnistuttiin.

Osuuskumman ensimmäinen teos novellikokoelma Kumman rakas on epätaisainen tuotos. Neljästätoista novellista suurin osa ei juuri kutkuta mielikuvitusta, siten kuin pitäisi. Vain muutama novelli nousee yli keskitason. Erilaisen rakkauden teeman käsittely spekulatiivisen fiktioin keinoin antaisi kirjoittjalle monia herkullisia mahdollisuuksia, mutta niitä ei juuri hyödynnetä. Lisäksi \"erilainen rakkaus\" voisi sisältää purevaa yhteikunnallista kannanottoa, mutta sekin taso jää puolitiehen. Niinpä Kumman rakas -teoksesta kannattaa mainita yhdysvaltalaisen Jeff VanderMeerin Kannettu, jossa rakas on todellakin \"jostain tuolta ulkoa\" ja Aleksi Kuution Raskas isä, jonka noitafantasia pakottaa ahmimaan novellin yhdellä ahmaisulla. Antti Riimuvuoren Nettideitti alkaa kiehtovasti, kun kaikilla tavoin syrjäytynyt nuorimies päättää hakea elämänmuutosta ja inhimillitä lämpöä internetin treffipalvelusta - mutta netissähän on kaikenlaista kulkijaa liikkeellää... Riimuvuori tarjoaa lukijalle turhankin simppelin ja hoppuisen loppuratkaisun, mutta teoksesta jää silti mukava jälkimaku. Kiinnostavan on myös Jussi Katajalan käsialaa oleva Katarsis, jossa rakas löytyy henkimaailmasta. Kyseessä on antiikin kreikan kaupunkivaltioon sijoittuva rakkaustarina joskus persialaissotien ajalta. Mustasukkaisuudella voi olla katalat seuraukset. Lopun viittaus muodonmuutokseen Joutsenen tähtikuvioon muodossa on perinteitä kunnioittava päätös tarinalle.

Nuoret naiskirjailijat näyttävät ponnistavan pinnalle, myös tieteiskirjallisuuden ja fantasian puolella. Yksi heistä on Emmi Itäranta, jonka Teemestarin kirja ylittää genrekirjallisuuden rajat. Itärannan teos kertoo nuoren Norian kautta ihmisyyden selviytymisestä diktatuuriin vaipuneessa maailmassa, josta vesi on käynyt vähiin. Noria asuu jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa maassa, joka ennen oli Suomi. Monet asiat ovat toisin kuin tuntemassamme maailmassa. Suurta osaa siitä näyttää hallitsevan aasialaisvaikutteinen kulttuuri. Niinpä entisessä Suomessakin on Norian aikaan tullessa ehtinyt olla jo monta sukupolvea teemestareita, joiden sukua sankarittaremmekin on. Emmi Itärannan kieli on enemmän kuin sujuvaa; sen runollinen kauneus on harvinaista scifi-kirjallisuudessa. Tähän teokseen tarttumista voi suositella muillekin kuin tieteiskirjallisuuden ystäville.

Hieno zombitarinasto, joka olisi voinut olla pidempikin. Ominaista novelleille oli tummahko huumori, joka varsin hyvin sopii näistä haudan takaisista tarinointiin. Ajanhermollakin oltiin. Petri Salinin Elävien kuolleiden aamupäivässä rajamiehet pohtivat asenteitaan pakolaisiksi saapuvia zombeja kohtaan. Tarina on herkullisella huumorilla ryyditetty. Perussuomalaisten \"maahanmuuttokriittinen\" siipi voisi myös tähän novelliin ihastua. Zombien voi nähdä vertautuvan pakolaisiin, joka tuo sinänsä ansiokkaalle tarinalle hiukan arveluttavan jälkimaun, vaikka \"eivät ne ihmisiä olekaan\". Kuitenkin tarina panee lukijansa ajattelemaan, joka on aina ansio taideluomalle. Myös Suomen käymät sodat olivat edustettuina. Kiehtova oli mukavasti vanhanaikainen Lemminkäisen kuolema Kalevala viitteineen. Jussi Katajalan tarina sijoittuu siällissodan jälkeiseen Suomeen ja siinä etsitään kansantarustosta tuttua parantavaa voidetta, joka näyttää olevan suht tehokasta. Kuitenkin tarinan ajankuva jää vaillinnaiseksi, vaikka Katajala onkin tavoitellut 1920-lukua vanhahtavia sanoja käyttämällä. Rimma Erkon novellissa tehdään tuttavuutta aloittelevan zombin vaikeuksiin, kun kuollut herää henkiin heti ruumiinavauksensa jälkeen. Puhtaus on puoli ruokaa novellissa zombi yrittää selviytyä maailmassa ja löytää oikean tavan olla oma itsensä. Ulkopuolisuuden kuvauksena mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Tuomas Saloranta taas johdattaa lukijan zombiutumisen välttäneiden ihmisten selviytymiseen maailmassa, joka ei enää ole entisensä. Novelli Äidin talossa näyttäisi saaneen vaikutteita Ed Woodin kulttileffasta Plan 9 from Outer Space.

Sydämen muotoinen rasia ei \"rapsakkaa\" aloitusta lukuun ottamatta tarjoa lukijalle kuin tavanomaisen jännitystarinan yliluonnollisella höystettynä. Ensin kirja tempaa lukijan mukaansa hienolla idealla rokkarista, joka ostaa internetistä ehdan kummituksen, jonka jälkeen kirjailija latistaa tarinansa selittämällä sen juurta jaksaen. Kun yliluonnollinen selitetään, ei se enää ole \"yliluonnollista\", ja sen tarjoamat väristykset herpoavat tyhjiin. Toki kirjan maailmassa kummitus on ehta kummitus, mutta uusia tuulia hakiessaan Joe Hill on myös onnistunut tuhoamaan kummitustarinasta ne tekijät, jotka siitä tekevät lukueleämyksen. Hillin teksti on sujuvaa, mutta ongelma piilee sisällössä. Lisäksi kirjailijalta jää hapsottamaan idealankoja, joita hän ei solmi kiinni juonikudelmaansa. Kuitenkin, jos lukija on jännäreiden ystävä ja haluaa seurata päähenkilöiden selviytymiskamppailua, niin uskon, että tämäkin tarina tarjoaa silloin hänelle viihdettä.

Verenhimo-kokoelman novellien tasossa oli vaihtelua, mutta kokonaisuutena teos oli nautittava lukukokemus. Erityisesti kiinnostusta lisäsi vampyyritarinoiden suomalaisuus. Muutama novelli nousi ylitse muiden, kuten kokoelmissa aina. Christine Thorellin Uhanalaiset asemoi vampyyrin luonnonsuojelun piiriin. Aina ihmisten pelot ja suojelun intressit eivät kohtaa. Thorellin novellin innoittajana näyttää olleen varsinkin Kainuussa käyty ja käytävä susikeskustelu. Kirjailijan novelli Suomen metsissä elävästä viidennestä suurpedosta, vampyyrista, oli suorastaan hykerryttävä satiiri aiheesta. Mielenkiinnolla panin merkille, että tapahtumapaikkana olleella maatilalla susia ei pidetty juuri kummoisinakaan, kun ne vertautuivat vielä pahempaan petoon. Asta Lepän Ystävässäni Leossa teini-ikäinen poika huolestuu ystävänsä oletetusta muuttumisesta vampyyriksi. Mukaansa tempaavasti kirjoitetun pikkutarinan voi lukea kertomuksena ystävyyssuhteen päättymisenä. Lopun \"välien selvittely\" saa peräti slapstick-komedian piirteitä. Heikki Nevalan Juotikkaiden sinänsä mielenkiintoista aihetta leimaa tuttuuden tunne, sillä se tuo mieleen Hitchcockin Psykon yliluonnollisella höystettynä. Mukana on motelliteemakin. Petri Salinin Isä meidän taas sisälsi alussa peräti Lovecraftimaista tunnelman luontia, kun rakennusmiehet rakensiovat kirkkoa, jonka \"mittasuhteet olivat pelottavia\". Valitettavasti tarina lässähti loppua kohden, ja kaiken yliluonnollisen saattoi ymmärtää sairaan mielen kuvitelmaksi. Soikkelin Tuo meille hautavettä jos palaat oli mukaansa tempaava tarina \"pahaa\" vastaan taistelemaan lähtevästä tsaarin armeijasta. Loppu vain oli harmillisen tavanomainen. Persoonallinen kertomus olisi ansainnut samaan malliin kirjoitetun päätöksenkin, mutta hyvä tarina näinkin.