Kirjaneito

Tässä on kirja joka saa sinut huolestumaan, koska et omista turvallista pommisuojaa, rynnäkkökivääriä, muonavarastoa ja Suurta Suunnitelmaa odottamattomien tilanteiden (lue: avaruusolentojen hyökkäyksen) varalle. Luettuani Viidennen aallon elin koko seuraavan päivän hiukan pakokauhuisessa tunnelmassa vilkuilin taivaalle ja odottaen näkeväni ufoaluksen.

Viides aalto suorastaan kahlitsi minut lukemaan ja ahmaisinkin tämän reilun neljänsadan sivun pituisen kirjasen yhdessä sunnuntaipäivässä. Yanceyn visio on kauheassa uskottavuudessaan pelottava. Vaikka ajatus avaruusolioiden hyökkäyksestä saattaa tuntua kaukaa haetulta, siitä tekee kauhean se, etteivät ihmiset aavistaneet sitä myöskään kirjassa. Kaikki oli aivan kuten aikaisemminkin, kunnes maapallon ilmatilaan saapuu jättimäinen avaruusalus ja pian selviää, etteivät tunkeilijat ole saapuneet ystävällisissä merkeissä. Juuri tilanteen yllättäävyys ja kauheus saivat minutkin hiukan pakokauhuiseen mielentilaan.

Vaikka kirjan alkupuoli olikin mahtavaa luettavaa, miinukseksi on pakko sanoa, että nimenomaan alkupuoli oli se mahtava osuus. Pidin oasata, jossa Cassie vaelsi ympäri maita ja mantuja rynnäkkökiväärin kanssa ja Yancey avarsi pikku hiljaa kuvaa siitä, mistä kaikessa olikaan kyse. Kun kirjaan alkoi tulla lisää henkilöitä, mielenkiintoni hiipui hiukan. Etenkin Evanista en pitänyt yhtään, sillä arvasin heti mikä hänen mysteeripointtinsa oli ja lisäksi koko poika oli minusta yksinkertaisesti nynnerö. Sen sijaan Cassiesta pidin valtavasti, hänessä oli asennetta! Myös Cassien syötävän suloinen pikkuveli Sammy ja Zombi, itselleen uuden nimen ja identiteetin ottanut poika olivat suosikkejani.

Jatko-osasta liikkuu huhuja, eikä niitä ole vaikea uskoa todeksi, sen verran avoimeksi loppu jäi. Jos jatkoa joskus saapuu, luen sen kyllä ehdottomasti.

Theo Lawrence maalaa kirjassaan esiin jälleen yhden kiinnostavan tulevaisuudennäkymän. Ajatus kahtia jakautuneesta kaupungista, vedennousua korkealle paenneista rikkaista ja alas heivatuista köyhistä onkin hyvin realistisen tuntuinen. Voisiko noin oikeasti tapahtua? Myös rikkaat seurapiirit tyhjänpäiväisine "minkä mekon laitan tänään" -huolineen on hyvin kuvattu. Lawrencen tekniikkakin on vakuuttavaa, pääsylippuna toimivat sormenjäljet ja kaikkialle raahataan mukana TouchMe -laitetta, puhelimen ja iPadin edistyneempää yhdistelmää.

Vaikka Salaperäisen voiman kaupunki luokitellaankin scifiksi, mukana oli mystikkojen myötä myös fantasiaelementtejä. Mystikot ovat ihmisiä, joilla on mahtavia voimia, kuten kyky parantaa tai kävellä seinien läpi. Ylhäistö haluaakin käyttää heidän energiaansa hyväkseen ja pitää kaupungin sen avulla toiminnassa. Mystikkoja pelätään, vaikka he joutuvatkin käymään voimanpoistoissa säännöllisesti. Itse olisin ollut kiinnostut kuulemaan enemmän siitä, mistä mystikot ovat alunperin saapuneet, sillä heidän voimassan ei tuntunut olevan mitään tieteellistä lähdettä.

Juoni oli nopeatempoinen ja kiinnostava, mutta kirjan suurta rakkaustarinaa leimasi minusta ennalta-arvattavuus. Arian muistinmenetys, kihlaus Thomasin kanssa ja lukuisat muut vihjeet saivat minut arvaamaan takakannen, prologin ja ensimmäisen luvun jälkeen, mikä oli homman nimi. Ja koska tarina keskittyi paljon Arian muistinmenetyksen ratkaisemiseen, mieleni teki useaan otteseen takoa järkeä päähenkilömme päähän. Sen sijaan muiden henkilöiden todellisten puolien paljastuminen oli nerokasta ja ainakin minulle tuli aina täysin puskasta kuka lopulta olikaan kenen puolella.

Salatun voiman kaupungista jäi kuitenkin ehdottoman hyvä fiilis ja jännittävä loppuratkaisu takaa sen, että jään odottamaan jatkoa suurella mielenkiinnolla.

Aivan ensimmäiseksi haluan sanoa varoituksen tai vinkin sanan (riippuu mistä vinkkelistä katsoo). Huolimatta sanoista Stephenie ja Meyer, Vieras on hyvin erilainen kuin Twilight. Ja koska itse en Twilightista pahemmin perusta, Vieras oli positiivinen yllätys. Jos siis olet Twilight fani, varaudu yllätyksiin, mutta jos et ole, varaudu positiivisiin yllätyksiin.

Vieras lumosi minut heti ensimmäisestä lauseesta alkaen. Kieli, (joka näin sivumennen sanoen ei mielestäni koskaan ollut se mihin Twilight kaatui) on sujuvaa ja mukaansa tempaavaa. Kirjan keskivaiheilla on kyllä myös tylsempi vaihe, mutta itselläni sivut kääntyivät silti nopeassa tahdissa, koska halusin kuollakseni tietää, kuinka tarinassa lopulta kävisi.

Erityisen kiinnostavana pidin Melanien ja Vaeltajan päänsisäistä dialogia. Vihamielisesti alkanut suhde kääntyy lopulta lujaksi ystäävyydeksi ja liittolaisuudeksi. Asiasta ei myöskään anneta liian mukavaa kuvaa, Melanie ja Vaeltaja käyvät taistelua ruumiin hallinnasta, ja vaikka Vaeltaja tekee omia ratkaisujaan, Melanie kertoo oman mielipiteensä hyvin ponnekkaasti. Rakkaussotkutkin tulevat astetta mielenkiintoisemmaksi, sillä vaikka Melanie asuukin Vaeltajan takaraivossa, hän saattaa olla tälle mustasukkainen, aivan kuten kenelle tahansa muullekin.

Enempää en oikeastaan raaski paljastaa, sillä suuri osa Vieraan koukuttavuudesta ja voimasta liittyy jännittävään juoneen ja loppuratkaisuun. Kirja nosti pariin otteeseen kyyneleet silmiin, mutta loppu oli ainakin tälle lukijalle mieluinen. Vieraan jatko-osista liikkuu myös jonkin verran huhuja, mutta henkilökohtaisesti toivon tämän jäävän tähän. Vieras oli hyvä sellaisenaan, eikä kaipaa enempää, varsinkaan väen vängällä tehtyjä kökköjä jatko-osia. (Tähän ovat monet uusista nuortentrilogioista sortuneet.) Kirjasta on tehty myös tänä keväänä ilmestynyt samanniminen elokuva, jonka haluaisinkin nyt kirjan luettuani nähdä.

Kohtalon täyttymys on hyvä päätösosa. Tapahtumat etenevät luonnollisella painollaan kohti odotettua ratkaisua, eikä lukijaa petetä. Tapahtumia kerrotaan kahdesta näkökulmasta, toisaalla tarkastellaan Garionin, Belgarahtin ja Silkin yksinäistä vaellusta kohti Malloreaa ja Torakin nukkumapaikkaa. Toisaalla taas seurataan Ce'Nedran ja muun armeijan marssia itää ja taistelua kohti. Vaikka lukija tietääkin todellisen ratkaisun tapahtuvan Garionin ja Torakin kohdatessa, itse ainakin pidin Ce'Nedran osuutta mielenkiintoisempana. Garionin matkalla on etupäässä pieniä sattumuksia, ja näin inhottavaa teinislangia käyttäen, Garionin angstausta. Vaikka on täysin luonnollista ja uskottavaa, ettei poika ole kulkemassa taisteluun jumalaa vastaan kevyin mielin, välillä masennusryöpyn lukeminen kyllästyttää. Onneksi kirjan muut hahmotkin kommentoivat Garionin mielialaa. :) Hahmot ihastuttivat minua muutenkin, etenkin Ce'Nedra, veikeä mutta viisas Belgarath sekä monet muut ovat nousseet suuriksi suosikeiksi.

Belgarionin tarun viimeinen osa sisältää vielä lisää palasia Eddingsin kiehtovaan maailmaan. Kirjassa huomiota saavat Torakia palvovat angarakit, sekä pohjoisessa asuvat, pahoja henkiä palvovat morindit. Angarakeja on sivuttu paljon jo edellisissä kirjoissa, joten minua kiehtoivat kirjassa etenkin morindit, ja huomasin suorastaan ahmivani sivuja Garionin ja heidän kohtaamisista. Eddingsillä on taito luoda eri kansoille ja kulttureille kiehtovia, muttei liian monimutkaisia ominaispiirteitä.

Kirjan loppuratkaisu on uskottava ja itse pidin siitä kovasti. Kovin ennalta-arvaamaton se ei kyllä ole, ja muistelen muutenkin Belgarionin tarua ensimmäistä kertaa lukiessani arvanneeni monia asioita ennakolta. Itse en ole tästä ikinä häiriintynyt, sillä voitonriemun tunne, kun tajuaa olleensa oikeassa, on vailla vertaa. Jo toisen kerran, kiitän Eddingsiä ihanista hetkistä Garionin ja kumppaneiden matkassa.

Uniin piirretty polku edustaa sellaista fantasian lajia, jota jokaisen suomalaisen tulisi lukea joskus. Muinaissuomalaiset legendat jäävät minultakin aivan liian vähälle tarkastelulle, ja se olikin yksi syistä, jotka saivat tarttumaan tähän kirjaan.

Uniin piirretty polku sai minut otteeseensa heti ensikosketuksesta alkaen. Muinaissuomalainen maisema tuntui aidolta, hyvin toteutetulta ja mietityltä. Kirjaa lukiessa Riimukorvet, kokkolinnut ja vanhat mahdit alkoivat tuntua maailman luonnollisimmalta asialta. Pidinkin juuri maailmaa kirjan vahvimpana puolena.

Juoni pysyi mielenkiintoisena koko ajan, mutta etenkin Dain ja Ailen rakkaustarina eteni mielestäni turhan nopeasti. Itsestäni sekunnissa syntynyt maaginen sielunkumppanuus ja toisen tunnistaminen tuntuivat epäaidoilta. Sen sijaan miellyin enemmän kirjassa esiintyvään toiseen, traagisempaan rakkaustarinaan, jonka osapuolia ovat Troi, Neitha, Kiet sekä Terihan, Vornanmutkan, naisnoitien asuttaman paikan nuori noita.

Ihan niin hyväksi Uniin piirretty polku ei valitettavasti noussut, kuin olin odottanut, mutta nyt kun olen lukenut myös trilogian toisen osan, Sudenlapset, alan pitää sarjasta paljon, ja suosittelen siis tarttumaan myös Uniin piirrettyyn polkuun.

Itse olen aina pitänyt juuri Rivan kuningattaresta Ennustusten ajan ohella paljon. Yksi suurimmista syistä on varmasti se, että Rivan kuningattaressa monet ensimmäisestä osasta elätteleväni aavistukset saivat vahvistuksen. Kirjaa lukiessa tulikin jopa uudelleen luettaessa muutamassa paikassa taianomaisen voitokas olo.

Pidän paljon myös kirjan juonesta, Belgarionin taru lähestyy loppuaan, ja tapahtumat alkavat edetä sen mukaisesti. Garionkin alkaa ymmärtää, että kasassa on paljon suurempi kuvio, kuin pelkän Kiven etsintä.

Rivan kuningattaressa matkataan jälleen uuteen maahan, Rivaan. Valtakunta sijaitsee Tuultensaarella keskellä Läntistämerta, kolkkona ja ankeana. Rivan kansan ikiaikainen tehtävä on ollut suojella Aldurin kiveä, joten ulkoasu on sen mukainen. Harmaat rivalaisviitat peittävät kuitenkin alleen salattua kauneutta ja taidetta. Itse miellyin rivalaisiin heti, ja he ovat looginen, hyvä lisä Eddingsin kategoriaan.

Suurempaan osaan kirjassa, etenkin sen loppupuolella, nousee myös uppiniskainen Ce'Nedra. Itse olen aina pitänyt hahmosta, joten olin tietysti ilahtunut. Itsepäinen prinsessa ei niele kaikkea purematta, mutta huomaa vastusteluistaan huolimatta olevansa tärkeässä osassa, vaikkei sitä itse valinnutkaan. Garion on tietysti sympaattisena hahmona myös lähellä sydäntäni. Ja tietysti romantiikan hippunenkin lämmittää mukavasti.

Erityisesti minua viehättää Belgarionin tarussa kuitenkin Eddingsin lämmin kerronta. Hahmoja ja tapahtumia kuvataan pilke silmäkulmassa, ja etenkin Garionista nousee elävän hyväsydäminen ja kömpelö, mutta piilevää rohkeutta omaava kuva.

Belgarionin tarun parissa viettää mielellään aikaa, enkä epäile ollenkaan, ettenkö tarttuisi piakkoin myös viimeiseen osaan uudempaan kertaan

Rakkaus ei katso aikaa -trilogian ensimmäinen osa Rubiininpuna osoittautui suloiseksi hyvänmielen kirjaksi. Toinen osa, Safiirinsini, jatkaa samalla linjalla.

Ensimmäinen Safiirinsinestä mieleenjäävä asia on sympaattinen päähenkilö. Gwendolyn on hurmaava tyttö, rohkea ja tunteellinen, sekä hauska. Kirjasta jääkin positiivinen tunnelma Gwendolynin höpsön suloisen kertojanäänen ansiosta. Hän katsoo asioita omasta näkökulmastaan, erittäin hauskasti. Kirjan parissa viettää monta hauskaa hetkeä, eikä Gwendolynistä malttaisi päästää irti. Muista hahmoista mieleen jäi erityisesti Gwendolynin ystävä Leslie. Gideon ei häikässyt Safiirinsinessä kuten Rubiininpunassa, toisessa osassa hänen itserakas luonteensa oli menettänyt hiukan terävyyttään.

Juoni etenee kirjassa nopeasti pysyen kiinnostavana, mutta välillä aikamatkustus itsessään hämmensi. Menneisyydessä pompittiin jatkuvasti, ja ainakin minua hämmensivät useat seikat. Muun muassa Gierin selitys aikamatkustuksen teoriasta jäi mielestäni vajaaksi, ja Gwendolynin tulkitessa menneisyydessä milloin kenenkin jättämiä viestejä, olisi täysi ymmärrys vaatinut ainakin minulta paljon enemmän ajatustoimintaa. Silti pidän sarjan maailmasta ja tavasta matkustaa menneisyyteen, joskin toivoisin siihen perehdyttävän vielä enemmän.

Gwendolynin menneisyydestä ja aikamatkaajien salaseurasta selviää tässä kirjassa enemmän, mutta suuret paljastukset on selvästi jätetty viimeiseen osaan. Itselläni on ainakin muutama aavistus tulevasta... Safiirnsinestä jäi hyvä maku suuhun, ja seuraava osa, Smaragdinvihreä, päätyi ehdottomasti lukulistalle.

Aina Riordanin kirjaan tarttuessaan muistaa muutaman sivun jälkeen, miksi niistä pitikään niin paljon. Syy on nimittäin huumori, Riordan on yksi hauskimmista kirjailijoista joita tiedän. Kirjat ovat täynnä hauskoja sattumia ja hervotonta huumoria. Seuraavaa käännettäkin on usein vaikea arvata. Kuitenkin Athenen merkkiä myös englanniksi lukeneena kaikki käännökset ja sutkaukset eivät tunnu aivan niin hauskoilta, suomennos ei aina tavoittanut kaikkia kielen hienouksia.

Athenen merkki etenee samanlaisella usean kertojahahmon rakeenteella, kuin muutkin Olympoksen sankarit -sarjan kirjat. Tässä kirjassa ääneen pääsevät Percy, Annabeth, Leo ja Piper. Vaikka nykyiseen rakenteeseen onkin jo tottunut, pidin ehkä enemmän Percy Jackson -sarjan minäkertojasta. Toisaalta Olympoksen sankareissa on mukava lukea asioista myös muiden kuin Percyn nälökulmasta. Olympoksen sankareissa annetaankin suuri rooli myös muille kuin Percylle.

Olympoksen sankareissa ja Percy Jacksoneissa kiinnostavinta on kuitenkin lukea erilaisista antiikin hirviöistä ja jumaltaruista. Riordan on tuonut tarinat luontevasti keskelle nykypäivää, ja erityisesti modernit jumalat ovat aina viehättäneet minua. Tuntuu luonnolliselta, etteivät jumalatkaan ole selvinneet vuosituhansista muuttumatta. Liituraitapukuinen Haades, prätkäjengin jäseneltä vaikuttava Ares? Oi kyllä! Olympoksen sankarit ja Percy Jacksonit ovat myös sivistäviä, luultavasti olen saanut 80% prosenttia antiikin tarujen tuntemuksestani Riordania lukemalla.

Juoni ei päästä otteestaan hetkeksikään, ja loppuratkaisu jätti kyllä kiihkeän odotuksen tunteen seuraavaan osaan.

Kadotettujen sielujen kaupunki on oivallinen esimerkki Claren mahtavasta huumorista. Huumorin nasevuus on ollut monesti hiukan taka-alalla edellisissä kirjoissa, mutta tässä kirjassa sitä on ja paljon. Huomasin hykerteleväni monessa kohdassa hahmojen järjettömyyksille, ja huumorin pilke piristää mukavasti muuten aika synkkää tarinaa.

Juoni on jännittävä ja vetävä, itse pidin siitä paljon. Kadotettujen sielujen kaupunki ei junnaa missään vaiheessa paikallaan, koko ajan tapahtuu ja monen henkilön näkökulmasta. Clare osaakin vaihtaa näkökulmaa juonikkaasti, juuri kun jotain jännittävää tapahtuu varmistaen siten lukijan koukuttumisen.

Hahmot olivat ihania, kuten aina. Tällä hetkellä sarjassa ei taida olla pahiksia lukuun ottamatta ainuttakaan hahmoa, josta en pitäisi. Jace on tietysti ikuinen suosikki ja erityisesti minua viehätti ja inhotti tässä kirjassa Jacen pahisvastine. Clare oli kuvannut hahmon hyvin, niin että lukija ymmräsi aina kumpi Jace on kyseessä. Myös Sebastian jäi mieleen oivallisena pahishahmona.

Kadotettujen sielujen kaupunki on täynnä romatiikkaa. Jacen ja Claryn lisäksi pariskuntia on niin paljon, että romanttisia hetkiä on miltei liian paljon (muttei kuitenkaan ihan liikaa). Myös Jacen ja Claryn suhde tuntui välillä rasittavalta, sillä kirjassa korostui Claryn kärvistely ja haikailu Jacen perään.

Kokonaisuutena kirjasta jäi hyvä maku suuhun, ja loppuratkaisu sai sormet syyhyämään seuraavaa osaa.

Täytyy myöntää, että hieman pelkäsin kirjan lukemista. Käärmeenlumoojan oltua, no, lumoava, pelkäsin tason laskua. Sain kuitenkin (jälleen kerran) huomata ennakkoluulot turhiksi. Huoh, oppisikohan sitä koskaan? Vaikkei Piraijakuiskaaja ollut mielestäni aivan yhtä hyvä kuin Käärmeenlumooja, kirja ei ollut pettymys, ei todellakaan.

Faunoidi-jengin huumori puree yhtä lailla, tämä on varmasti sarja, jonka kanssa olen nauranut eniten. Uudet tuttavuudet Eden ja Nemo kiinnostivat vanhojen hahmojen rinnalla. Silti Piraijakuiskaajassa oli havaittavissa inhoamaani toisen osan kuviota: pääparin rakkaustarinan probleemia. Itse ärsyynnyn tästä kuviosta lähes välittömästi, mutta onneksi Piraijakuiskaajassa oli muutakin juonta.

Loppuratkaisu oli päätähuimaavan jännittävä ja yllättäväkin, aika haikea. Salaisuuksien paljastuminen, sekä hahmojen tarinoiden juonenkäänteet saavat odottamaan seuraavaa osaa kuumeisesti.

Uhanalainen osoittautui yllättäväksi ja piristäväksi toiseksi osaksi. Hyvin usein paranormaalin romantiikan sarjojen toiset osat ovat "ryppyjä rakkaudessa" -kuviollaan kovin samankaltaisia, mutta Uhanalaisessa oli piristäviä piirteitä. Raisa ja Mikael eivät säntää heti toistensa kaulaan, yksi katse ei pyyhi pois muuta maailmaa tai menneitä. Rakkaus ei aina voita kaikkia esteitä, päinvastoin. Esteet voivat voittaa rakkauden.

Aloinkin pitää Raisasta enemmän tässä toisessa osassa, sillä hän haluaa elää myös omaa elämäänsä, eikä pyhittää kaikkea Mikaelille. Mikael onkin minusta edelleen aika ärsyttävä kaikessa suojelunhalussaan ja urheudessaan, mutta kirjassa nostettiin herkullisesti esiin edellisessä kirjassa piiloon jääneitä hahmoja. Erityisesti Jennistä, Mikaelin barbia muistuttavasta ex-tyttöystävästä löytyi paljon uusia puolia.

Juoni pysyi tasaisen kiinnostavana koko kirjan ajan, kunhan alkukankeudesta päästiin. Uhanalaista luki jännityksen vallassa odottaen innoissaan seuraavaa paljastusta. Salaisuuksiin ei myöskään pettynyt, ja upea ja yllättävä loppuratkaisu sai odottamaan vesi kielellä seuraavaa osaa. Susiraja on laadukasta suomalaista fantasiaa, jota voi vilpittömästi suositella paranormaalin romantiikan ystäville.

Varjojen kaupungit on kohonnut yhdeksi lempisarjoistani hitaasti, mutta varmasti. Luukaupunkia uudelleen lukiessani aloin muistaa jälleen, miksi.

Syy numero yksi: maailma. Vaikka vampyyrit ja ihmissudet ovat tulleet tutuiksi miljoonasta muusta paranormaalia romantiikkaa käsittelevästä sarjasta, Varjonmetsästäjät ovat jotain täysin uutta. Nefilit, enkelin verta suonissaan kantavat soturit, jotka suojelevat maailmaa demoneilta. Jes! Lisäksi vampyyrit, ihmissudet ja haltijat ovat niin sanottua Alamaailmaa, toista kastia Varjonmetsästäjien silmissä. (Ja vampyyrit eivät kimalla!) Muutenkin maailma kuvattiin sopivan julmaksi ottaen huomioon Varjonmetsästäjien tehtävän, kaikkea ei ollut kuorrutettu kultapölyllä.

Syy numero kaksi: huumori. Varjojen kaupunkien, ja etenkin Luukaupungin kanssa nauraa useaan otteeseen. Huumori on välillä järjetöntä, mutta niin hauskaa. Etenkin Jace Wayland ja Claryn paras ystävä Simon kunnostautuivat tällä saralla.

Syy numero kolme: JaceWayland. Tämä syntisen komea, mutta luonteeltan kusipää varjonmetsästäjä on ollut lempihahmoni heti sarjaan tutustuttuani. Luultavasti en voisi sietää hahmoa todellisessa elämässä, mutta kirjan sivuilla hän on hurmaava. Muutkin hahmot Claryn ystävästä Simonista Varjometsästäjä-sisaruksiin Isabelleen ja Aleciin, sekä New Yorkin päävelho Magnus Baneen ovat ihania, heistä ei vain voi olla pitämättä. (Vaikka myönnänkin inhonneeni Simonia ensimmäisellä lukukerralla.)

Juoni ei ole niin kovin ihmeellinen, mutta mukaan oli ujutettu muutama yllättävä jippo, etenkin lopussa kulmakarvat kohosivat todenteolla ensimmäisellä lukukerralla. (Kaikki kirjan lukeneet tietänevät mitä tarkoitan). Myös aika selviä yhteneväisyyksiä Twilightiin on havaittavissa, mutta jos epäröit lukevasi joko Varjojen kaupungit tai Twilightin, valitse tämä. Luukaupunki päihittää Houkutuksen 10-0.