Kirjaneito

Siirrokseen tarttuessani olin jälleen siinä mahtavassa tilanteessa, etten muistanut edellisestä osasta paljon mitään. Etenkin kirjan lopusta minulla oli hyvin hämärät muistikuvat - ja on vieläkin. Yleensä luen toiset osat muistelematta sen kummemmin edellisiä, sillä monia asioita kerrataan tai ne palautuvat itsessään mieleen. Siirroksen kanssa on kuitenkin toisin, sillä koska kyseessä on esiosa, Siilon henkilöt eivät ole edes vielä syntyneet. Siirroksessa on kuitenkin varmasti monia viittauksia Siilon tapahtumiin, osan minäkin tajusin, osaa varmastikaan en. Esiosa toimi kuitenkin mielestäni hyvin ja oli mielenkiintoista saada tietää lisää dystopisen maailman taustoista. Tarinalinjat tulevat myös selvästi yhtenevään viimeisessä osassa.

Siilon tapaan myös Siirros oli varsin pelottava ja klaustrofobinen. Ajatus siitä, että olisi pakotettu elämään maan alla ilman ulospääsyä on ainakin minusta kammottava. Toki siilot ovat järkyttävän kokoisia, mutta silti. Kirjoissa on kuitenkin nyt nähty aika monta kapinaa, joiden myötä sitä viimeistään tajuaa, että kun sulkee yli tuhat ihmistä samaan rakennukseen, ennemmin tai myöhemmin puhkeaa kaaos. Siirroksessa pelottava kuva sen kuin pahenee ja kaikki on entistä hirvittävämpää. Minusta välillä oltiin kuitenkin jo uskottavuuden rajoilla, enkä ole varma pidänkö kaikista Howeyn kehittelemistä syy-seuraussuhteista.

Siirros ei myöskään yllä aivan samaan nappaavuuteen ja vangitsevuuteen kuin edeltäjänsä. Kyllähän tämänkin parissa päivässä luki, mutta samanlaista näppeihin liimautuvaa efektiä ei tullut. Kirja ei myöskään ole aivan yhtä toiminnantäyteinen kuin Siilo, mitä jäin hiukan kaipaamaan. Yksi Siilon saagan valttikortteja on nimittäin juuri viihteellisyys ja toiminnantäyteisyys. Henkilöitä lahdataan ja lukija saa hämmästellä hitaasti avautuvaa mysteeriä ja haukkoa henkeään järkyttäville paljastuksille. Kaipasin myös Siilon kipakkaa päähenkilöä Julesia, sillä Donald ei aivan voittanut sydäntäni puolelleen.

Kiinnostava trilogia tämä Siilon saaga ehdottomasti on, jos joku etsii viihdyttävää, nopeatempoista ja ahdistavaakin dystopiasarjaa kaikkien nuortenkirjojen rinnalle, tämä on hyvä vaihtoehto.

Herää kysymys, että montakohan osaa Gabaldon oikein aikoo sarjaansa kirjoittaa? Loppua ei nimittäin näy oikein missään, jokainen kirja vain jatkaa Clairen ja kumppaneiden tarinaa tuhannella sivulla. Olenkin miettinyt, mihin ihmeeseen tämä sitten mahtaa päättyä? Siihen, että Jamie ja Claire lopulta satavuotiaina kuolevat? (Ja silloinkin voitaisiin jatkaa Gabaldonin tyyliin vielä kymmenen osaa nuoremman polven seikkailujen parissa...) Aika näyttää, ellen sitten lue näitä kuolemaani saakka.

Gabaldonilla on myös taito tehdä yksinkertaista asioista tajuttoman monimutkaisia. Henkiöt eivät koskaan tahdo onnistua missään helposti, vaan matkaan on aina heitettävä kaikki vitsaukset ja ongelmat mitä voidaan keksiä. Välillä kiristelinkin hampaitani tuskaisena, mutta ehkä tämä kuuluu asiaan, kun puhutaan aina vain eeppisempiin mittoihin paisuvasta historiallisesta rakkausromaanisarjasta.

Sarja jatkuukin tuttujen hahmojen parissa, joihin on matkan varrella kiintynyt melkoisesti. Etenkin pikkulapset ovat aina söpöjä! Ainoastaan lordi John saa minut haukottelemaan rankasti, hänen lukunsa ovat melkein aina tappavan tylsiä. (Tämä on hyvin subjektiivinen mielipide, en ole koskaan lämmennyt hahmolle.) Hahmokaarti on kuitenkin värikäs ja monet ovat aika ihania. *krhm* Etenkin Jamie. Ja Ian.

Näin asiasta kukkaruukkuun, tämäkin osa vilisee lukuisia tarkkaan kuvailtuja lääketieteellisiä operaatioita, joten jos et pidä jalan amputoinneista tai silmämunan paikalleen asettamisista, suosittelen skippaamaan koko sarjan. Henkilökohtaisesti nuo kohtaukset ovat minusta tajuttoman mielenkiintoisia, vaikka usein aika ällöttäviäkin.

Kyllä tätä sarjaa mielellään lukee, etenkin kun viimeisissä osissa on tapahtunut tasonnousua todella laimeiden keskiosien jälkeen. Pelottavasta sivumäärästä huolimatta tämän lukee nopeasti, etenkin jos käyttää minun vähemmän huolellista taktiikkaani: Aina kun on tylsää, pläräillään siihen asti, että tulee kiinnostavaa tavaraa. Ehkä siksi olenkin välillä hiukan pihalla siitä kuka teki ja mitä... Jännitystäkään ei tästä puuttunut, etenkin Brianna ja Roger lapsineen olivat edellisen osan jälkeen pelottavan kiperässä tilanteessa. Myönnän olleeni keskivaiheilla melkoisen epätoivoinen...

Nyt voidaan sitten odotella seuraavat neljä vuotta seuraavaa osaa. (Julkaisuajasta ei siis mitään tarkempaa tietoa, mutta neljä vuotta oli Gabaldonilta mennyt tämän kirjoittamiseen. Enkä ihmettele.)

Ihan mukiinmenevä, mutta ei kaiken hypetyksensä arvoinen. Idea sinänsä mielenkiintoinen joskaan ei erityisen uniikki, mutta toteutus tökki. Kieli ei hurmannut minua ja vaikka kirjaa luki nopeasti, se oli välillä tappavan tylsä. Kaikki hahmot jäivät mitäänsanomattomiksi, etenkin niin puhtoinen ja ihana Annalise sai sappeni kiehumaan.

Blaah.

Kannesta täytyy kuitenkin antaa plussaa, päädyin melkein tekemään heräteostoksen sen perusteella, mutta onneksi jätin väliin.

Voi luoja. Voisinko mitenkään palauttaa aivojeni oletusasetukset? Minusta tuntuu kuin jokainen aivosoluni olisi käännetty ympäri, sitä olisi ravistettu eikä mikään olisi vielä palautunut ennalleen. Syyllinen on helppo löytää, sillä Bernard Beckettin Genesis on todella ainutlaatuinen kirja joka sekoitti päänuppini ja pahasti.

Genesis on hyvin ainutlaatuinen kirja jonka kaltaista en ole koskaan ennen lukenut. Sitä on vaikea kategorisoida ja lukiessa on mahdoton arvata mitä tapahtuu. Aina kun kuvittelin saaneeni otteen kirjasta, minulta vedettiin matto jalkojen alta ja jouduin kyseenalaistamaan melkein kaiken. Puhumattakaan kirjan lopusta joka oli jotain yllättävää, koskettavaa ja järkyttävää. Luettuani Genesiksen loppuun istuin muutaman minuutin paikallani ja vain tuijotin kirjan kantta. En osannut prosessoida sitä mitä olin juuri tullut lukeneeksi. Bernard Beckett oli vielä aivan viime hetkilläkin kääntänyt kaiken ylösalaisin ja räjäyttänyt oletukseni taivaan tuuliin.

Genesis on myös hyvin lyhyt kirja, vain 164 sivua pitkä. Etukäteen pelkäsin kirjan jäävän hiukan liian ohueksi lukukokemukseksi, sillä "eihän alle 200 sivuun voi millään laittaa tarpeeksi tarinaa". Hah, hah, mikä idiootti olinkaan. Tuohon sivumäärään pystyy hyvinkin ahtamaan aivan kaiken tarpeellisen, ei yhtään liikaa eikä yhtään liian vähän. Kirja on täydellinen juuri sellaisena kuin se on ja vaikka lukeminen oli sivumäärän vuoksi nopeaa, se ei tuntunut siltä. Genesis on pidempi kirja, kuin 300 sivuiset hömppäromaanit, se vaatii hitaampaa lukemista ajatuksen kanssa. Genesistä ei voi vain lukaista, kohauttaa olkiaan ja jatkaa seuraavaan kirjaan miettimättä edes hiukan.

En perustanut kovinkaan paljon sarjan edellisestäkään osasta. Lumoava kirous oli laimea lukukokemus, minusta tuntui, ettei sarjalla ollut minulle mitään uutta tarjottavaa. Sama tunne vaivasi myös tätä toista osaa lukiessa, minun oli paikoin hillittävä haluni heittää tämä kirja seinään tai upottaa se jonnekin syvään lampeen mätänemään. Kirja ei koukuttanut oikein missään vaiheessa, en olisi voinut vähempää välittää hahmoista.

On kirjoja, joita ei erityisemmin arvosta, mutta jotka onnistuvat olemaan ihan viihdyttäviä ja lukeminen on helppoa. Esimerkiksi C.J Daughertyn Night School oli minulle tällainen lukukokemus. Lumoava pimeys sen sijaan ei, sain tämän kirjan loppuun silkalla päättäväisyydellä. Teki mieli jättää kirja kesken, mutta jatkoin kuitenkin loppuun saakka. Lumoavan pimeyden lukeminen oli kuin olisi siirapissa uinut.

Suurimmaksi ongelmaksi tässä kirjassa minulle nousivat päähenkilöt. Ethan oli saamaton ja roikkui väkisin ruikuttavassa ongelmapesäkkeessä, Lenassa. Ugh.

Juoni noudatti toisen osan kliseisiä kuvioita eikä sarjan ideakaan ole erityisen omaperäinen. Jos sarjan loput osat suomennetaan, luen ne varmaan silkasta itsepäisyydestä, keskenkään ei viitsi jättää.

Olen odottanut tätä kirjaa kauan. Olen odottanut ja toivonut, olen pelännyt pettyväni. Nyt oloni on tyhjä mutta tyytyväinen. Yhä sininen taivas on yksi niistä päätösosista jotka täyttävät lukijan kauttaaltaan tyytyväisyydellä, sydäntä ei särjetä eikä kirja lopu kesken vaikka tunteet pinnassa ovatkin.

Loistava päätösosa!

Da Vinci -koodi on erittäin mukaansatempaava ja jännittävä kirja. Tapahtumat eivät seisahdu hetkeksikään, koko ajan joko selviää uutta tai sitten juostaan poliiseja karkuun. Ja välillä kuvaillaan rakennusten arkkitehtuuria tai historiaa.

Minä pidän nerokkaista suunnitelmista ja arvoitusten ratkaisemisesta ja siinä mielessä Da Vinci -koodi olikin minulle erittäin antoisa ja nautinnollinen kirja. Lukija saa pohdiskella arvoitusta Langdonin ja tämän apurin, Sophie Neveaun mukana ja yllättyä usein. Koko arvoitus ja siihen liittyvä salaliittoteoria olivatkin erittäin kiinnostavia. Lisäksi Brown lyö pöytään aikamoisen määrän historiallista ja arkitehtuurista informaatiota, josta nautin. (Vaikkakin kirjaa lukiessa joutui välillä pohdiskelemaan mikä fakta nyt onkaan salaliittoteoriaa ja mikä oikeaa historiallista tietoa.)

Da Vinci -koodia lukiessani jouduin tosiaan paikoitellen muistuttamaan itseäni, että kysessä todellakin on romaani. 520 sivua fiktiota. Kirjailija on ehkä tehnyt taustatyönsä vakuuttavasti, mutta se ei tee kaikesta totta. Silti minulta menee luultavasti muutama päivä ennen kuin kykenen suhtautumaan normaalisti Raamattuun, Leonardo Da Vinciin, Vatikaaniin tai Disneyn elokuviin.

Vaikka Da Vinci -koodissa on vetävä juoni ja kiinnostavia yksityiskohtia, se ei ainakaan minulle ollut mikään maailmaa mullistava kirja. Mukana on sen verran paljon kaavamaisuuksia trillereistä, etten kyennyt suhtautumaan siihen täysin henkeäni haukkoen.

Ei sillä, että kliseet erityisesti vauhtia haittaisivat, Da Vinci -koodi ei vain ollut minulle sellainen elämää mullistava ja erityisen loistava lukukokemus. Kyllähän tätä ihan mielellään luki, mutta siihen se sitten jäi.

Lohikäärmetanssi 1 on taattua Martinin laatua, sitä saa mitä tilaa. Hahmot ovat omia ilkeitä itsejään, tapahtumat eivät jätä kylmiksi ja taistelu rautavaltaistuimen herruudesta jatkuu.

Muistan, etten Korppien kestejä lukiessani vielä aivan lämmennyt Martinin ratkaisulle Kestien ja Lohikäärmetanssin kahtiajaosta, mutta mieleni muuttui hiukan tämän viidennen osan parissa.

Myönnän, että osasyynä on varmasti omien suosikkieni palaaminen kuvioihin. Jon Nietos ja Daenerys pitivät nimittäin kuudensadan sivun mittaisen loman Korppien kesteissä ja heidän palaamisensa nosti tämän kirjan pisteitä. Toisekseen, Korppien kesteissä ja Lohikäärmetanssissa on yhteensä aivan valtava määrä materiaalia. Kertojahahmoja on järkyttävä määrä ja edellisiin kirjoihin eroten osa hahmoista saattaa esiintyä vain yhdessä luvussa. Osa kertojista on myös uusia, edellisten kirjojen hahmojen rinnalle on tuotu paljon tuoreempia tuttavuuksia. Jos kirjat olisi siis pätkäisty kahtia kronologisesti, en tiedä olisivatko tapahtumat ehtineet edetä missään oikein suuntaaan tai toiseen. Tällainen kahtiajako on siis loppujen lopuksi erittäin järkevä ja säästää myös lukijaa jonka aivot joutuvat muutenkin koetukselle Martinin hahmoviidakossa harhaillessa.

Lohikäärmetanssi 1:ssä ehtii tapahtua melkoisen paljon. Minun kulmakarvani sai kohoamaan eräs täysin uusi hahmo joka ilmestyi tyhjästä ja romutti aika paljon valtaistuinpelin asetelmia. En spoilaa, mutta sanonpahan vaan, että huhhuh. Odotan suurella mielenkiinnolla mihin suuntaan Martin lähtee tarinaansa kuljettamaan. (Ja rukoilen suosikkieni puolesta. Sanonpahan vain, että jos Jon lähtee niin kenelläkään ei ole enää kivaa...)

Lohikäärmetanssi 1 oli antoisaa luettavaa, Martin ja Westeros eivät pettäneet. Kirja toimi omalla kohdallani paremmin kuin Korppien kestit, muttei kuitenkaan aivan suosikkiosieni listalle yltänyt. Nyt odottelen innolla toukokuuta, sillä toisessa niteessä pitäisi muidenkin kertojien Korppien kesteistä palata takaisin kuvioihin. (Jaime ja Sansa!) Talvi on tulossa ja me odotamme.

Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että henkilöille jotka ovat lukeneet fysiikkaa, Kvanttivaras-trilogia voi aueta aivan eri tavalla. Itse en ole koskaan pitänyt oppiaineesta ja fysiikan tietoni rajoittuvatkin yläasteelle sekä lukion yhteen pakolliseen kurssiin. Rajaniemi sen sijaan on väitellyt tohtoriksi Edinburghin yliopistosta ja tietää siis fysiikasta (ja etenkin teoreettisesta sellaisesta) paljon enemmän kuin minä. Puolet fysiikkaan liittyvistä selityksistä menikin minulta täysin yli hilseen, mutten koe sen erityisesti haittaavan (muutamia tosin kysyin aiheesta enemmän tietävältä isältäni.) Ja vaikka fysiikasta enemmän tietäisikin, Rajaniemi ei aliarvioi lukijoita omien scifi-termien käyttämisessä.

Mutta vaikka asioita ei pahemmin selitelläkään tunnen silti saaneeni Fraktaaliruhtinaasta irti enemmän kuin Kvanttivarkaasta ja luulen tietäväni miksi. Ensinnäkin en edes yrittänyt ymmärtää kaikkea. Keskityin siihen mitä tajusin. Toisekseen luin Fraktaaliruhtinaan yhdessä päivässä hyvin tiivissä tahdissa. Kvanttivarasta sen sijaan luin muutaman viikon ajan pätkissä muiden kirjojen ohella jolloin en ainakaan tajunnut kaikkea. Kun uppoutui kokonaan Rajaniemen upeaan scifimaailmaan, siitä sai enemmän irti.

Pidin myös tavasta jolla kirja oli jaettu usean henkilön näkökulmiin enemmmän kuin ensimmäisessä osassa. Kiinnostuin paljon enemmän myös muiden kuin Flambeurin luvuista ja rakenne oli muutenkin melkoisen nerokas. Flambeurin ja Tawaddudin aluksi irtonaisilta tuntuneet luvut nivoutuivat nimittäin yhteen todella kekseliäästi.

Päätähuimaava maailma saa myös paljon uusia piirteitä. Mrsin sijaan liikutaan nimittäin maapallolla josta Rajaniemellä onkin täysin oma visionsa. Vaikka osa palasista onkin vielä omalla kohdallani sumun peitossa täytyy kirjailijalle antaa plussaa hienosta maailmanrakentamisesta. Kaikki tuntuu sekavuudestaan huolimatta loogiselta. Myös Rajaniemen suomalaisuus näkyy tässä kirjassa aivan eri lailla kuin ensimmäisessä. Futuristinen sauna tuskin avautuu ulkomaalaisille kaikessa kekseliäisyydessään.

Kaiken kaikkiaan pidin Fraktaaliruhtinaasta paljon, melkein enemmän kuin Kvanttivarkaasta. Kolmannen osan, Kausaalienkelin pitäisikin ilmestyä syksyllä ja se on ehdottomasti lukulistalla.

Korppien kestit jatkaa Tulen ja jään laulun yhtenäistä, eeppistä saagaa. Henkilöhahmot joutuvat yhä tukalampiin tilanteisiin, liittojan muodostetaan, niitä rikotaan ja monet häviävät valtaistuinpelissä. Tämä neljäs osa on kuitenkin omalla kohdallani ollut sarjan heikoin osa, etenkin pään räjäyttävän Miekkamyrskyn jälkeen.

Mielipiteeseeni vaikuttaa luultavasti hyvin vahvasti se, että Martin sysäsi syrjään juuri meikäläisen suurimmat suosikit. (Ei Jonia tai Danya lähes seitsemänsadan sivun aikana ollenkaan!) Ja vaikka kertojahahmoiksi jäivätkin esimerkiksi Jaime ja Sansa jotka myös kuuluvat suosikkeihini, mukana oli myös paljon tylsempiä hahmoja. Esimerkiksi Tarthin Briennen seikkailut olivat etenkin toisella lukukerralla melkoista pakkopullaa. Metsässsä rämpimistä, toivotonta etsintää, lisää metsässä rämpimistä...

Kirjan makoisinta antia olivat kuitenkin Jaimen lukujen lisäksi myös hänen sisarensa Cersein luvut. Cersein luvut olivat kiinnostavia, vaikka vihaankin kyseistä hahmoa. Todellakin vihaan. Yleensä kertojahahmoja kohtaan muodostuu jonkinlainen kiintymys, mutta Cersein kohdalla näin ei tapahtunut. Tavallaan ymmärsin hänen näkökantansa, mutta toisaalta en yksinkertaisesti käsitä kuinka kukaan voi olla niin kammottava ihminen. Cersei on itsekäs, säälimätön omaneduntavoittelija joka kohtelee muita ihmisiä kauhealla tavalla. Hän on kuitenkin kauhealla tavalla inhimillinen hahmo, ei läpeensö paha. Minä en vain kykene pitämään hänestä.

Juoni pysyy Korppien kesteissä kuitenkin kiinnostavana (ehkä Briennen luvut poislukien) ja tarina kehittyy mielenkiintoiseen suuntaan. Olen järjettömän utelias selvittämään kuinka kaikessa lopulta tulee käymään. Miten päättää eeppinen saaga, jossa ei ole varsinaisia "hyviksiä" tai "pahiksia"? Kuka lopulta voittaa ja kuka häviää? Myös Martinin upea maailma lumoaa lukijan osa toisensa jälkeen. Se on yksityiskohtainen, sopivan sekava mutta kuitenkin lopulta looginen. Nostan hattua mestarille.

Korppien kestit ei ehkä ole oma suosikkini sarjassa, mutta Martinin taso on silti korkea. Tulen ja jään laulu on upea sarja.

Tulen ja jään laulun kolmas osa, Miekkamyrsky julkaistiin sivumääränsä takia kahtena niteenä, mutta seuraava teksti käsittelee kumpaakin. Miekkamyrsky on yhtenäinen teos ja uskon että saan sanottavani paremmin sanotuksi kun höpisen kummastakin.

Huhhuh. Vaikka luin Miekkamyrskyn jo toiseen otteeseen, olen vieläkin hiukan shokissa kaikesta siitä mitä tässä kirjassa tapahtuu. Paksuudestaan huolimatta Miekkamyrsky on tiivis ja juoni etenee huikaisevaa tempoa eteenpäin. Tämä kolmas osa on hengästyttävä teos ja tähänastinen suosikkini sarjassa.

Martin todellakin räjäyttää lukijan odotukset ja toiveet tässä kirjassa. Henkilöitä poistuu pelistä vauhdilla etenkin toisen niteen aikana ja minunlaiseni henkilöihin kiintyvä lukija on hätää kärsimässä. Etenkin eräs hyvin kuuluisa kohtaus jonka TV-sarjaakin seuranneet takuulla tietävät sai kyyneleet virtaamaan myös toisella lukukerralla. Nostan Martinille hattua kaikesta tästä.

Kuolemat vauhdittavat sarjaa ja kääntävät olosuhteiden suunnan hyvin äkkiä. Lukija ei voi luottaa mihinkään eikä kehenkään, vaikka näin jälkiviisaana voisikin päätellä miksi juuri kyseiset hahmot eivät olleet tärkeitä ja saivat kuolla. Juonenkehittely on nerokasta, kammottavalla tavalla nerokasta ja vaatii kylmiä hermoja. Itse en kykenisi lahtaamaan hahmoja tällä lailla. Eivätkä juonta vauhdita pelkästään kuolemat, elossa olevat hahmot ajautuvat hekin niin mehukkaisiin tilanteisiin että odotan innolla miten Martin sarjansa jonain kauniina päivänä päättää.

Sen lisäksi että Martin onnistui hämmästyttämään minua kirjallaan, hän onnistui myös muuttamaan mielipiteeni erään hahmon suhteen. Muistan inhonneeni Jaime Lannisteria ensimmäisellä lukukerralla Miekkamyrskyyn saakka, jolloin hänestä tuli yksi kertojahahmoista. Miekkamyrskyssä käänsinkin sitten kelkkani ja nykyään Jaime on yksi suosikkihahmoistani, vaikken Lannistereja noin muuten kannatakaan. Tosin Tyrion Lannister on sen verran mehukas hahmo ettei hänestä voi olla pitämättä edes hiukan.

Miekkamyrsky yksinkertaisesti loistava kirja. Tulen ja jään laulu on eeppinen saaga, maailma on uskomattoman rikas, henkilöhahmot eivät ole mustavalkoisia ja juoni tihenee tässä osassa hengästyttävään tahtiin. Näistä ei vain yksinkertaisesti voi saada tarpeekseen.

Tuli ei vain täyttänyt odotuksiani, vaan ylitti ne. Odotin tältä Heapien tapaan tasokasta ja hymyilyttävää lukukokemusta, mutta Tuli osoittautui kerrassaan loistavaksi kirjaksi. Se oli upea päätösosa joka solmi yhteen edellisten osien irtonaiset langanpätkät, pysyi kiinnostavana koko ajan ja oli täynnä Septimus Heapeissa rakastamaani lämmintä kerrontaa ja huumoria mahtavaa taikamaailmaa unohtamatta.

Septimus Heap on erinomainen fantasiasarja. Kirjan maailma on monikerroksinen ja ehdottoman maaginen. On velhotorni, parasvelho, noitia, alkemiakammio, Manuskriptio, loitsuja ja paljon paljon muuta. Joka kirjassa paljastuu lisää kiehtovan taikamaailman palasia.

Pidän tavattoman paljon myös Sagen kertojanäänestä. Se on lempeä ja kirjat on kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Näiden kirjojen parissa saa nauraa. Septimus Heapit ovat ihania kirjoja, höpsöjä, hauskoja ja suloisia, mutta jännittävät tapahtumat pitävät mielenkiintoa yllä.

Näitä kirjoja voisikin varovasti verrata ensimmäisiin Pottereihin. Taikamaailmassa tai juonessa ei varsinaisesti ole niin samankaltaisia asioita, samanlaisuus on ennemin tunnelmassa. Näissä kirjoissa on Pottereiden tapaan taikamaailman lumoa ja lempeää huumoria.

Erityiskumarruksen annan kuitenkin juuri tästä viimeisestä osasta. Tuli oli ehdottoman loistava päätösosa, kirjailija lopetti kaikki juonikuvionsa ansiokkaasti, lukijaa ei jäänyt häiritsemään mikään irtonainen yksityiskohta. Kirjassa palautellaan uusien juonikuvioiden lisäksi mieleen sarjan edellisten osien tapahtumia ja viedään loppuun kaikki ensimmäisistä kirjoista lähtien kehitellyt suuremmat kuviot. Olenkin hiukan surullinen siitä, ettei uusia Heapeja voi enää odotella ilmestyväksi. Kaikki hyvä loppuu aikanaan eikä tämä sarja tästä enää venyttämällä paranisi, mutta jäähyväiset ovat haikeat. Septimus Heap, me jäämme kaipaamaan sinua!