Pommi-Pellen viimeinen viikatetanssi

Tämmöinen wanaha löytyi netin syövereistä. Olkaa armollisia.   POMMI-PELLEN VIIMEINEN VIIKATETANSSI   Alpo Huvinen oli täydellisen kyllästynyt elämäänsä. Hänellä ei ollut vaadittavaa luonteenlaatua siihen, että olisi mielellään näytellyt iloista ja hassua miestä ilta illan perään olematta itse yhtään onnellinen. Siitä huolimatta hän oli toiminut lasten ja vähän varttuneempienkin suosikkiklovnina, Pommi-Pellenä kohta kahdenkymmenen vuoden ajan. Hän oli tavallaan malliesimerkki siitä, että ne kaikkein suurimmat hauskuuttajat olivat vapaalla ollessaan niitä kaikkein totisimpia ja ilottomimpia ihmisiä maailmassa. Jos joku tuli kinuamaan Alpolta vitsiä tai temppua esityksen jälkeen, hänen vastauksensa oli selvä: ”En ole nyt töissä.” Ja joka katsoi paria sekuntia kauemmin hänen kylmiin silmiinsä, aisti niiden takana olevan jotain tavattoman pimeää.   Hiljattain Alpo Huvisen sydämeen oli asettunut eräs karmea ajatus. Hän oli kasvanut esiintyvänä taiteilijana vuosien myötä järkkymättömäksi misantroopiksi, eikä tuntenut liikkuvan elämäntyylinsä vuoksi kuuluvansa enää oikein mihinkään. Hänen parhaat ystävänsäkin olivat kaikki luonnonoikkuja tai kummajaisia. Tai vähintään kommunisteja. Enemmän kuin mitään hän pelkäsi sitä, että elämä jatkuisi hänen kuolemaansa asti sellaisena kuin se oli tähänkin asti jatkunut. Tämän kirotun kiertolaisuuden oli loputtava joskus. Alpo ymmärsi olevansa valmis mies kuolemaan. Siksi hän aikoikin uhmata kuolemaansa vielä ainakin yhden kerran. Ja tehdä sen unohtumattomalla tavalla.   Oli taas tultu tutulle paikkakunnalle, missä oli määrä järjestää illalla esitys. Alpo Huvinen istui alakuloisena asuntovaununsa portailla ja meikkasi itseään. Kunpa ihmiset olisivat edes kerran nähneet hänen todelliset kasvonsa, hän mietti. Silloin he olisivat ymmärtäneet, että Alpo oli mies vailla minkäänlaista elämäniloa. Mitä muuta oli hänen maalattu hymynsä kuin pelkkä tervejärkisyyden naamio. Maskinsa takana hän oli täydellisen iloton ihmisraunio, jolle hauskan miehen näytteleminen tuotti suurta henkistä kärsimystä.   – Ikävä nähdä sinua taas noin surullisena, sanoi sirkuksen mystinen nainen, Lyydia. Hän näki Alpon sisäänpäin kääntyneen tuijotuksen. Tämä näytti olevan kokonaan omissa maailmoissaan. – Et kai vain ajatellut tehdä itsellesi mitään?   – Minä olen suunnitellut kaiken valmiiksi, sanoi Alpo Huvinen. – Minä kuolen näyttämöllä. Ehkä jo tänään.   – Alakulosi menee kyllä ohi. Sinulla on nyt vain huonompi hetki. Niitä tulee jokaiselle.   – Niinpä niin. Järjestän kunnon näytöksen. Näkevät ihmiset, miten helvetillinen mies minä oikein olenkaan. Olen viihdyttänyt kaikenlaisia tyhjäpäitä jo parikymmentä vuotta. He ansaitsevat nähdä kerrankin oikean ruumiin, miehen joka kuolee taiteensa tähden. Juuri sitähän ne haluavat. Ihminen pitää traagisista epäonnistumisista. Se on heille mieluista viihdettä. Ihmiset haluavat raatoja ja draamaa, jumalauta! Ja minä annan heille niitä. Se on oleva hirtehistä huvia, suurten kauhujen nautintoa!   – Mitä kauheita sinä puhut! Minä kerron asiasi tirehtöörille. Sinä et esiinny tänään.   – Sitä sinä et kuule tee! Minä aion yrittää viikatetanssia.   Tämän kuultuaan Lyydia valahti kalpeaksi. Hän tuijotti Alpoa epäuskoisena ja pani kätensä kauhistuneena suunsa eteen.   – Tiedätkö, että siinä tempussa ei ole onnistunut kukaan. Ikinä.   – Minä olen mies vailla toivoa. Joko kuolen tai sitten teen historiaa. Parempi kumminpäin tahansa.   – Mutta se on vaarallista. Etkä sinä ole mikään oikea akrobaatti. Sinähän olet klovni, herrantähden!   – Osaan minä tasapainoilla siinä missä joku muukin. Olethan sinä nähnyt minut yksipyöräisen selässä.   – Mutta se on täysin eri juttu. Viikatetanssissa tarvitaan samaan aikaan jonglöörin ja tasapainottelijan kykyjä. Et selviä siitä mitenkään ehjänä. Pahimmassa tapauksessa putoat kuolemaasi raudan seivästämänä.   – Minä olen valintani tehnyt. Tule sinäkin illalla nauttimaan esityksestä. Pommi-Pelle lähtee täältä pienen pamauksen kera.   Ilta himmeni. Yleisöä virtasi viihteennälkäisenä pyöreään sirkustelttaan. Akrobaatit, taikurit, voimamiehet ja muut valmistautuivat esityksiinsä. Heidän joukossaan vallitsi suuri jännitys, sillä Alpo Huvinen oli kertonut kaikille aikeistaan. Ennustaja Lyydia oli aiemmin päivällä informoinut huolestuneena tirehtööri Kataista Alpon synkistä aikeista, mutta Katainen oli kelju mies. Hänen mielestään Alpon lähes itsemurhayritykseksi tulkittava ohjelmanumero oli suorastaan loistava tapaus. Saataisiin kerrankin vuosisadan show. Hän piti ajatuksesta jopa niin paljon, että teki siitä illan päänumeron.   Alpo Huvinen seisoi esiripun takana silmissään julma ja päättäväinen katse. Hänen tähtihetkensä lähestyi. Hän oli maalannut kasvonsa irvokkaasti mustavalkoisiksi, mikä poikkesi merkittävästi hänen tavanomaisesta värikkäästä ja iloisesta kasvomeikistään. Hauskana klovnina oleminen oli hänen kohdaltaan ohi. Nyt hän näyttelisi kuoleman kokelasta. Hän oli aina ollut ihmisten yhteinen naurunaihe. Nyt saisivat ihmiset aiheen itkeä ja kauhistella.   Tuli illan päänäytöksen vuoro. Tirehtööri Katainen huusi mikrofoniin julistavalla äänellä:   – Kuten tiedätte, on klovnin virka usein hyvin korkeaa taidetta. Sellaiseen rooliin täydellisesti eläytyminen vaatii ihmiseltä omistautumista ja joskus myös tavatonta henkistä tuskaa. Näin on käynyt myös kaikkien rakastamalle Pommi-Pellellemme. Mies ei ole enää entisensä. Te olette oppineet tuntemaan hänet hauskuuttajana, mutta todellisuudessa hänen hahmonsa – kuten monen suuren klovnin – ei ole vailla traagisuutta. Naurun aika on hänen kohdaltaan ainakin väliaikaisesti ohi. Niinpä on teidänkin, suuri yleisö, syytä hiukan vakavoitua. Tirehtöörin arvovallalla tahdon nyt ilmoittaa, että seuraavaa temppua on sirkuksen historiassa yritetty vain muutaman kerran, eikä kukaan ole siinä vielä onnistunut. Temppu on äärimmäisen vaarallinen, ja kaikki sen entiset yrittäjät makaavat tällä hetkellä joko sairaalassa tai hautausmaalla. Toivottakaamme siis tervetulleeksi illan päänumeron esittäjä, Pommi-Pelle!   Alpo astui esiin esiripun takaa. Hänen ulkomuotonsa kauhistutti yleisöä. Mustavalkoinen meikki hilseili hänen päältään kuin kuiva iho. Kaikki näkivät hänen vähäjärkisen tuijotuksensa. ”Sen täytyy olla joku mielipuoli”, sanoi eräs pelästynyt vaimo miehelleen. ”Minä en kestä katsoa.”   Tirehtööri Katainen otti totisen muodon. Hän kuulutti:   – Tällainen on oleva Pommi-Pellen yrittämä viikatetanssi. Hän tasapainottelee kymmenen metrin korkeudessa olevalla nuoralla käyttämättä seivästä apunaan. Hänen silmänsä sidotaan ja hän jonglööraa tasapainotellessaan samalla kolmella viikatteella. Nuoran pituus on sekin kymmenen metriä, ja mikäli hän sattuu putoamaan, odottaa häntä alhaalla kymmenen viikatetta terät pystyssä. Viikatetanssi on siis nimensä veroinen. Kuten näette, hyvä yleisö, viikatteen terät alhaalla on aseteltu siten, että ne leikkaavat miehen keskeltä kahtia, mikäli tämä sattuu putoamaan. Mitään näin vaarallista ei ole tässä maassa vähään aikaan yritetty! Se on kuin valssia itse kuoleman kanssa. Mies on päättänyt huijata kohtaloa teidän huviksenne. Suotakoon hänelle se ilo.   Tirehtööri sai ihmiset miltei lynkkausmielialalle. Kukaan ei ollut niin viihteennälkäinen tai vahingoniloinen, että olisi halunnut nähdä Pommi-Pellen epäonnistuvan ja päättävän elämänsä sellaisella tavalla. Hänen karmiva hahmonsa herätti ihmisissä kauhua. Tirehtööri mainosti hänen turmiollista temppuaan kuin suurintakin hupinumeroa. Kaikki tiesivät, että temppu oli mahdoton. Yleisössä alkoi esiintyä voimakasta halua estää Alpoa suorittamasta temppuaan. Hermoparantolaanhan tuo mies olisi pitänyt kärrätä! Maallikkokin tiesi, ettei temppu ollut muuta kuin sula itsemurha.   Alpo oli kuitenkin päätöksensä tehnyt. Hän kiipesi tikkaat piinallisen hitaasti trapetsin ylätasanteelle rumpujen päristessä. Ihmiset olivat haudanvakavia. Kuinka paljon mieluummin he olisivat nähneet suosikkihahmonsa tasapainottelevan yksipyöräisellä tai ilveilevän jollain muulla harmittomalla tavalla. ”Keskeyttäkää esitys”, huusi joku pelästynyt yleisöstä. Oli kuitenkin liian myöhäistä.   Seurasi pitkä ja piinallinen hiljainen hetki, kun Alpo seisoi paikoillaan keskittyen temppuunsa. Rikkumaton hiljaisuus kesti ehkä puolisen minuuttia, mutta tuntui yleisön mielestä ikuisuudelta. Alpo katsoi hetken eteensä, sitoi sitten silmänsä mustalla nauhalla ja tarttui viikatteisiin.   Alpo otti ensimmäisen haparoivan sokkoaskeleen kohti nuoraa. Päästessään nuoran päälle hän oli heti horjahtaa, mikä sai yleisön siunailemaan kauhuissaan. Hän kuitenkin saavutti jälleen nopeasti tasapainon. Ohjelmanumeron ensimmäinen osa oli onnistunut.   Alpo seisoi nyt nuoran päällä hiljaa keskittyen. Nuora tärisi vähän. Uhkaava musiikki lisäsi vaaran tuntua. Yleisön joukossa oli muutamia, jotka valtasi karmiva mielenkiinto nähdä, tulisiko tästä ruumista. Kaikki muut katsoivat Alpon yritystä miltei vastentahtoisesti, sillä niin epätoivoiselta hänen temppunsa vaikutti.   Alpo lisäsi yleisön kauhuntunnetta tehden liikkeen, joka ei kuulunut alkuperäiseen ohjelmanumeroon. Hän hyppäsi ilmaan ja kääntyi samalla alas tullessaan vastakkain menosuuntaan. Vain vaivoin hän sai pidettyä jalkansa nuoran päällä. Sitten hän alkoi kävellä nuoraa pitkin takaperin. Jokainen askel oli hidas ja vaati tavattomia ponnistuksia. Yleisön seasta kuului kauhunsekaisia huutoja, mutta kaikki kuitenkin antoivat tempulle villit väliaplodit, vaikka pelkäsivätkin sen vaikeuttavan Alpon keskittymistä.   Äskeisen ilveilyn perään Alpo aloitti ohjelmanumeronsa. Kolmesta viikatteesta yksi putosi heti alas, mutta Alpo sai tehtyä jonkinlaisen jonglöörauksen heittelemällä kahta jäljellä olevaa viikatetta vuorotellen ilmaan. Samalla hän nosteli jalkojaan vuoronperään koukkuun musiikin tahdissa. Mies oli joko täysi hullu tai omasi jumalalliset kyvyt ja harvinaisen rautaiset hermot.   Hetken Alpo tasapainotteli yhdellä jalalla. Moni yleisössä sai miltei sydänkohtauksen. Hän heitti viikatteet pois ja teki tempun, joka olisi ollut näkevältäkin suuri saavutus. Hän hyppäsi ensin voltin ja palasi kuin onnenkantamoisena suorin jaloin nuoran päälle. Sitten hän hyppäsi puolivoltin ja seisoi hetken käsillään pidellen nuorasta kiinni. Hän päästi jopa toisen käden hetkeksi irti nuorasta ja piti siitä kiinni ainoastaan yhdellä kädellä. Temppu uhmasi kaikkia fysiikan lakeja. Lopuksi Alpo palasi takaisin jaloilleen ja käveli loppumatkan vastakkaiselle ylätasanteelle hypellen välillä ilkikurisesti. Temppu oli armoton suksee.   Alpo kumarsi ja yleisö alkoi taputtaa villisti seisaaltaan. Jotkut itkivät ihastuksesta. Suosionosoitukset kestivät ainakin varttitunnin. Ne eivät kuitenkaan suuremmin enää lämmittäneet Alpoa. Hänen silmissään oli surullinen, joskin hyvin päättäväinen katse. Hän tiputti itsekin muutaman kyyneleen. Hän oli suorittanut menestyksekkäästi vaarallisimman ja vaikeimman tempun, joka sirkustaiteessa tunnettiin. Olisiko hän sellaisen jälkeen enää kykenevä palaamaan harmittomaksi ilveilijäksi? Pommi-Pellen silmissä siinsi ilveilijälle tyypillinen ilkikurinen suunnitelma.   – Arvoisa yleisö, Alpo huusi , – minä olen koko ikäni elänyt teidän suosionosoituksistanne. Naurunne on ollut minulle viiniä ja aploodinne leipää. Oikea jumalattoman ehtoollinen. Mutta klovninkin elämässä tulee aika, jolloin pelkkä toisten nauru ei enää riitä. Siksi pyydänkin, että suotte vanhan klovnin nauraa kerrankin viimeiseksi. Te ehkä luulitte, että äskeinen oli illan viimeinen numero, mutta siinä te hyvät ihmiset erehdytte. On jäljellä vielä Pommi-Pellen viimeinen pakollinen ilveily…   Yleisö kummasteli Alpon puheita. Heistä ne tuntuivat jotenkin pahaenteisiltä. Luulisi hänen olleen iloinen selvittyään sellaisesta tempusta. Moni arvasikin Alpon mielenliikkeet. Noilla viikatteilla, joiden terät odottivat kiiltäen alhaalla kuin käärmeen myrkkyhampaat, oli tarkoituksensa.   – On yksi, joka tuntee todelliset kasvoni maskin takana. Hän tuntee minut paremmin kuin kukaan teistä. Teille olen pelkkä harmiton klovni, mutta hän tietää minusta totuuden. Hän on niin alhaalla kuin ylhäälläkin. Hän on se, joka virittää tämän sirkuksen soittovehkeet. Hän saa kukatkin kukkimaan. Juuri hän se antoi minulle teräksisen tahdon ja rohkeuden suorittaa tämä uskalias temppu. Häntä voi huijata jonkin aikaa, mutta ei ikuisesti. Pitää muistaa, että elämä on lahja, jonka hän on meille antanut. Se velka meidän täytyy joskus maksaa hänelle takaisin.   Alpon sanoissa oli järkyttävää voimaa. Oli aivan kuin jokin paha olento olisi puhunut hänen suullaan. Lapset ja naiset pelästyivät. Miehet näyttivät kummastuneilta. Kaiken yli kuului vanhan klovnin mielipuolinen nauru.   – Juuri tässä, hän julisti, – teidän edessänne, annan minä kuolemani herrani saatanan käsiin! Nämä terät ovat hänen tahtonsa välikappale. Tehkööt ne siis työnsä!   Suurempia miettimättä ja ilmeenkään värähtämättä Alpo kääntyi selin nuoraa kohti, astui viimeisen kohtalokkaan askeleensa ja syöksyi takaperin alas julmaan kuolemaansa. Yksi viikatteen terä sattui hänen rintansa kohdalta, toinen vatsasta. Ne olivat tarpeeksi päättämään ihmiselämän. Kauhistuneen yleisön edessä makasi Alpo nyt kaikki luut murskana, keskiruumis veressä ja pidellen toisella kädellä kiinni rinnastaan, josta viikatteen terä törrötti irvokkaasti. Hänen vammansa olivat varmasti kohtalokkaat. Moni yleisössä pyörtyi kauhusta. Joku oksensi järkytyksen ja raa’an näyn takia. Alpo nosti peukalonsa pystyyn ja nauroi sydämellisesti tukehtuen samalla vereensä.   Hetken päästä Alpon silmät sammuivat, mutta ensimmäistä kertaa moneen vuoteen niissä viivähti onnellinen katse. Hänen alaspäin taipuneet huulensa vääntyivät kieroon hymyyn. Hänen klovnin hymynsä oli ennen ollut teennäinen ja petkutusta. Nyt hän hymyili oikeasti. Hänen ei tarvinnut enää valehdella sen paremmin yleisölleen kuin oikealle herralleen.

Propsit tekstin jouhevasta etenemisestä. Tätä oli ilo lukea. Oikeastaan ainoa kritiikkini kohdistuu tuohon Saatanan peliin vetämiseen. Muutkin kuin saatananpalvojat voivat olla kyllästyneitä elämäänsä, joten Saatana tuntui tässä irralliselta elementiltä, joka ei kontribuoinut mitään tarinaan.

Dänks. Mulla oli siinä kait semmonen idea, että nimenomaan saatana antoi tälle miehelle kyvyt tuon tempun suorittamiseen. Ko. tempusta kun löytyy niin monta mahdotonta elementtiä, ettei sitä ilman pimeyden herran pientä avitusta voi suorittaa. Mutta joo, se asia vissiin käy tekstin loppupäästä aika hyvin ilmi.

Kerronta on sujuvaa, ja juoni kuljettaa lukijaa. Jo ennen kertomuksen loppua saattoi arvata, ettei tämä pääty hyvin. Tasapainottoman klovnin persoona ilmenee niin selvästi. Uskonnollinen loppu yllätti silti. Tuli mieleen: miten häilyvä ero onkaan hallitun uhkarohkeuden ja suoranaisen itsetuhoisuuden välillä. Mielestäni Pommi-Pelle olisi pitänyt kuljettaa estradilta pakkopaitaan puettuna - siis ennen esitystä. Mutta siitä olisi sukeutunut ihan toisenlainen tarina ... ehkä tätä arkisempi.

Kiitti kommentista, pirulainen! Tuli tässä mieleen, että mikäli jatkossa lähden tätä stooria korjailemaan, niin nimenomaan tuo sinun mainitsemasi uskonnollinen osuus - elikkäs yhteys saatanaan - pitää tuoda paremmin ja kiinteämmin tarinan kontekstissa esille.. Siinä mielessä tuo punnortin kommentti oli ihan aiheellinen. Saatanaa kun ei koskaan voi olla elämässä liikaa...