Lukupiiri: Atorox-novellit 2015 (1)

Tämän osan käsittely alkaa perjantaina 1.5.2015. (tai sitten, kun raatilaiset saavat novellit luettavaksi)   Tässä lukupiirissä luemme Atorox-voittajaksi ehdolla olevia novelleja. Äänestäjäksi ilmoittautuminen päättyi 30.4., mutta vaikka et olisikaan äänestäjä / mukana juuri Risingin raadissa, olet tervetullut mukaan keskustelemaan kyseisistä novelleista. Atoroxista ja lukupiirin aikatauluista on keskusteltu yleisesti [url=http://www.risingshadow.fi/forum/tienristeys/2156-atorox-2015-risingin-raati]täällä[/url].   Käsiteltävänä ovat seuraavat novellit: J.S. Meresmaa: Kielolinna Anni Nupponen: Maitoa mandariinilasista Maria Carole: Ruusunnuppuni, kaikkeni Heikki Nevala: Syyllisyyden varjot

Voisinpa aloitella. J.S. Meresmaan [i]Kielolinna[/i] oli ainakin itselleni mieluinen aloitusnovelli tälle vuodelle. Viime vuonna en juurikaan perustanut hänen [i]Alexandre[/i]-novellistaan, mutta tässä nykyaikaan sijoittuvassa tekstissä hänen tyylinsä tuntui paremmin istuvalta ja sujuvammalta. Kuvailua oli runsaasti, paikoitellen ehkä aavistuksen liikaakin, mutta noin kokonaisuutena novellin kesäinen tunnelma ja miljöö avautuivat hyvin ja aloin jo kaipailla päivää aurinkoisella hiekkarannalla.   Itse kummitustarina ei ollut mitenkään järisyttävä skaalaltaan, mutta se oli siinä mielessä virkistävä, että se ei pyrkinyt olemaan mitenkään erityisen pelottava, vaan pikemminkin kaihoisan mystinen, joka on sävy, johon olen harvemmin törmännyt tässä kyseisessä alagenressä. Novelli oli sen verran lyhyt ja kulutti sen verran paljon aikaa pelkkään kuvailuun ja päähenkilön taustojen availuun, että itse mysteeriin ei käytetty kuin vain pieni osa koko pituudesta. Henkilökohtaisesti olisin keskittynyt hieman enemmän itse Kielolinnaan, mutta se on makuasia.   Rebekka päähenkilönä oli ainakin minulle ongelmallinen siinä mielessä, että hän tuntui jopa satiirisen nykyaikaiselta. Masennuksesta kärsitään, mielialalääkkeitä on määrätty, kumppani ei olekaan se oikea ja kaiken kaikkiaan elämän uraputki ei sitten menekään aivan niin hyvin kuin sen pitäisi, mistä pitää lähteä kärsimään yksikseen. Se kohtaus, jossa syödään jäätelöä huonon romanttisen komedian äärellä, jäi sentään puuttumaan. Lyhyessä novellissa on tietysti vaikea päästä aivan uskomattomiin omaperäisyyksiin, ja Rebekassa oli hyviäkin yksityiskohtia, etenkin hänen tapansa miettiä maailmaa.   Kokonaisuutena voin sanoa pitäneeni. Hieman isompaa koukkua olisin kaivannut ja kielikuvat sortuivat silloin tällöin omaan raskauteensa, mutta teksti oli kaiken kaikkiaan sujuvaa, tunnelma kohdallaan ja sävy oli kummitustarinaksi sopivan omintakeinen.

[b]J.S. Meresmaa:[/b] [i]Kielolinna[/i]   Minäkin aloitin tällä novellilla. Ajatukset ovat vähän siellä sun täällä, toisaalta pidin, mutta samalla tarinan tietynkaltainen kliseisyys ärsytti.   Alku oli hyvinkin kliseinen, mutta onneksi siitä päästiin eroon kohtalaisen nopeasti. Tarina tuntui käynnistyvän kunnolla vasta parin sivun jälkeen, ikäänkuin kirjailija itsekin olisi saanut sormet lentämään näppäimistöllä alun haparoinnin ja pohdiskelun jälkeen.     [quote=Jaragil] Rebekka päähenkilönä oli ainakin minulle ongelmallinen siinä mielessä, että hän tuntui jopa satiirisen nykyaikaiselta. Masennuksesta kärsitään, mielialalääkkeitä on määrätty, kumppani ei olekaan se oikea ja kaiken kaikkiaan elämän uraputki ei sitten menekään aivan niin hyvin kuin sen pitäisi, mistä pitää lähteä kärsimään yksikseen.[/quote]   Tästä asiasta taisin hiukan valitella viime vuonnakin. Elämä on epäonnistunut, kaikki on harmaata ja synkkää, tuntuu kuin elämä olisi ihan pilalla jne. Tällaisillekin on paikkansa, mutta se on välillä vain jokseenkin raivostuttavaa, kun se tulee vastaan [i]melkein joka kerta[/i]. Minulle tällainen tausta/olotila tuntuu ylirealistiselta, ihan kuin ei osattaisi tasapainottaa elämän ikävyyksiä oikein hahmoille vaan ne kaadetaan kaikki kerralla yhdelle. Tämä tosiaan näkyi Rebekassakin, mutta onneksi hahmossa oli myös se puoli, josta pidän yleisestikin kirjoissa: hän teki asioita ihan itse. Oli kiinnostunut ja oikeasti käytti mahdollisia resursseja asian tutkimiseen. Rebekka ei vaan jäänyt odottamaan, että mitä seuraavaksi. Tämä kompensoi jo selvästi tuota "kaikki pielessä"-puolta.   Mutta itse tarina oli miellyttävä lukukokemus. Minä näen tämän novellin kahdella tavalla. Toisaalta kummitustarinana, jonka twist ([spoiler]tuntematon ei ollutkaan kuollut henkilö/kuolleen henkilön aave vaan talo[/spoiler]) oli erilainen kuin mitä oletin, tai sitten ottaen huomioon, että Rebekalla on mielenterveysongelmia ja lääkkeet siihen, koko talo ja viestit olivat vain Rebekan mielikuvituksen tuotetta. Jälkimmäinen on nyt ehkä hiukan siinä ja siinä, mutta mahdollisuudet nähdä se sellaisena ovat olemassa. Tällaiset tarinat ovat hienoja luettavia, jos ne voidaan tulkita usealla eri tavalla ja/tai ne ottavat kliseen ja vääntävät sitä hiukan vinoon. Arvostan. Pidin myös siitä, että Rebekan varsinainen syy olla paikan päällä (kilpikonnan hoito), ei jäänyt unohduksiin, vaan se muistettiin mainita tarpeeksi usein. Pienehkö yksityiskohta, mutta sitäkin tärkeämpi.   Piti oikein selvittää, että [spoiler]kuinka myrkyllisiä kielon marjat ovat. Ilmeisesti muutama marja ei vielä ole sinänsä ongelma, mutta jos niitä mussuttaa enemmän, niin kuin Rebekka näytti tekevän, kyllä niillä hengen saa pois.[/spoiler] Yksi kysymys jäi kuitenkin: [spoiler]Mitä tapahtui Raunille?! [/spoiler]

Muistan Anni Nupposelta viime vuodelta hänen novellinsa [i]Juuret[/i], josta en myöskään pahemmin välittänyt, mutta jälleen nykyaikaan sijoittuva kummitustarina tuntuu sopivan hänelle paremmin.   [i]Maitoa mandariinilasista[/i] oli tiivis ja tunnelmallinen novelli, jossa pidin eniten yksityiskohdista. Vanhan naisen tyhjäksi jäänyt asunto maalautui hyvin tajuntani valkokankaalle kaikilla viidellä aistilla. Myös Sannin, eli tämän naapurin, asunto oli hyvin kuvailtu ja kauttaaltaan kiinnostuin melkein enemmän miljööstä kuin henkilöhahmoista.   Novelli oli jokseenkin lyhyt, joten en oikein ehtinyt päästä henkilöhahmoihin sisälle. Ronjaa etenkin vaivasi ilmiö, jota ainakin itse nimitän Stephen King syndroomaksi, jossa jokainen päähenkilö on, jos nyt ei kirjailija, niin ainakin jonkinlainen taiteilija. Ilmiössä sinällään mitään vikaa, kun yksi kirjoittamisvinkeistä kuitenkin on "kirjoita, mistä tiedät", mutta on se siltikin jonkinlainen klisee. Toisaalta pidin siitä, etä Ronja näki maailman hyvin visuaalisesti, värien kautta. Ehkä omaperäisempi veto olisi ollut tehdä hänestä vaikka mainossuunnittelija, tai jotain, mutta tässä mennään jo hiustenhaljonnan puolelle.   Juoni oli mielestäni ihan vetävä, joskaan ei mitenkään uskomattoman koukuttava. Jälleen novellin lyhyys tuntui haittaavan enemmän kuin itse idean vaillinnaisuus. Aave-elementti oli perinteinen, mutta pidin siitä, että kyseessä ei ollut oikeastaan vihamielinen henkiolento, vaan pikemminkin kärttyisä, kuvastaen hyvin sitä, millainen henkilö oli eläissäänkin. Mukava piirre.   Novellin nimi tuntui pakotetulta, etenkin kun siihen palattiin hyvin nopeasti lähellä novellin loppua. Se tuntui enemmän väkinäiseltä kuin osuvalta, ikään kuin kirjoittaja olisi saanut ahaa-elämyksen, joka ei kuitenkaan lukijalle välity. Tai ainakaan itse en pääse siihen sisälle, vaikka miten olen sitä tässä pyöritellyt ja yrittänyt sovittaa novellin teemoihin. Onhan se kiinnostusta herättävä, myönnetään, mutta nimi saisi olla muutakin.   Kokonaisuutena pidin. Omaperäisyyden ja/tai koukun puute oli suurin vaje, muutoin ei valittamista.

[b]Anni Nupponen:[/b] [i]Maitoa mandariinilasissa[/i]   Aika perushaamutarinan oloinen, minä en oikein päässyt tähän novelliin mukaan.   Tarina oli hyvin kirjoitettu ja kuvaukselliset yksityiskohdat toimivat. Asunnon näki mielessään ja pystyin jopa haistamaan asunnon hajun nenässäni. Hienosti kuvailtu.   Valittettavasti juonellisesti tarina jätti kylmäksi. Tarinassa käytettiin paljon aikaa taustojen kuvailuun, jolloin juoni jäi vähän sivuosaan. Muutenkin novelli tuntui loppuvan kesken, ja tarina pääpointtiin, vanhan naisen haamuun, ei päästy kunnolla kiinni missään vaiheessa. Tämä olisi toiminut paremmin pitempänä stoorina. Jäi vähän tyhjä olo tämän jälkeen, koska odottamaani kummituselementtiä ei juurikaan näkynyt. Sääli, koska puitteet olivat hyvät.   Paljon jäi avoimia kysymyksiä kaikesta kuvailusta huolimatta: Kuka oli Kimmo (muuta kuin Ronjan isä)? Paljon hänestä puhuttiin, mutta ei kuitenkaan juuri mitään. Jäi olo, että tyypillä olisi ollut enemmänkin merkitystä kuin mitä sillä nyt loppujen lopuksi oli. Ja miksi laatikkoa ei olisi saanut antaa Kimmolle?   Ja samaa mieltä Jarren kanssa nimestä: ei avautunut minulle(kaan).   Mutta siis ihan luettava novelli, mutta henkilökohtaisesti ei iskenyt.       [b]Heikki Nevala:[/b] [i]Syyllisyyden varjot[/i]   Tämäkin oli novelli, joka alkoi hyvin, mutta ei sitten lunastanut alussa asettamiaan odotuksia. En tiedä sitten, onko se novellin vai sen lukijan vika...   Tarina tosiaan alkoi heti ja se tempaisi mukaan välittömästi. Välillä on miellyttävä lukea tarinaa, jossa lopputuleman/jonkin välivaiheen tietää ennalta, lukutapa on erilainen. Silloin ei pohdi, että mihin suuntaan tarina menee vaan keskittyy enemmän niihin varsinaisiin tapahtumiin ja yrittää lukea niistä, että miten tulevaisuudessa tapahtuvaan asiaan on päädytty. Harmillista kyllä, kun alussa kerrottuun tapahtumaan päästiin, taso heikkeni. Tai ainakin muuttui juoneltaan laahavaksi. Ei tuntunut haamutarinalta vaan psykologiselta jännitystarinalta. Olihan siinä kummistus/kauhulementtejä, mutta jäivät vähäsen vaisuiksi.   Pidin hämmentävän paljon hahmojen murteellisesta puhetavasta. Sitä ei ollut liikaa vaan juuri sopiva määrä, jotta ne jaksoi lukea, ja ne antoivat oikeaa tunnelmaa tarinalle. Yleensä vihaan puhekielisyyttä tarinoissa, mutta tässä se oli paikallaan. Muutenkin tekstissä sanavalinnat olivat onnistuneet, pääsi tunnelmaan todella hienosti.   En ehkä ymmärtänyt loppua oikein: [spoiler]muuttuiko Aimo vaivaispojaksi?[/spoiler] Heikki Nevalan viime vuotinen novelli [i]Uskon jälkeen[/i] oli yksi suosikeistani, joten ehkä minulla oli odotukset liian korkealla tämän suhteen. Luettava ja mielenkiintoinen novelli, joka alkoi hyvin, muttei sitten päässyt ihan maaliviivalle asti.

Maria Carolen [i]Ruusunnuppuni, kaikkeni[/i] oli sanalla sanoen mainio. En ole pitkään aikaan lukenut mitään, missä käsiteltäisiin irtonaista ruumiinosaa, yhtä kauhukuvaston kulmakiveä, joten oli ilahduttavaa törmätä kyseiseen ilmiöön tässä novellissa. Koko novellissa oli ylipäätään hieno, omaperäinen idea, jota olisin suonut olevan enemmänkin kuin vaivaiset reilut kymmenen sivua.   Pidin erityisesti siitä, miten kovin kissamainen luonne minulle päähenkilöstä välittyi. Kuvittelen pahimmat kissat juuri noin kateellisiksi, pikkumaisiksi ja omistuksenhaluisiksi kuin mitä tässä novellissa nähtiin ja jos kissa vain omaisi ihmisen kyvyn tarttua asioihin, juuri näin siinä pahimmillaan kävisi. Oli myös hyvä yksityiskohta pitää päähenkilön tietoisuus erillään itse ruumiinosasta. Hyvä mielikuva, joka antoi novellille ulottuvuutta.   Toisaalta minua vaivasi päähenkilön tapa puhua, mikä näkyi myös novellin nimessä. Sain kyllä sen kuvan, että kyseessä olisi ollut vanhempi henkilö, joka saattaisikin puhua noin kankean mielistelevästi, mutta se tökki silti ajoittain ja pahasti. Se kuulosti enemmän siltä, miltä kirjailijat kuvittelevat tuollaisten ihmisten kuulostavan, pikemminkin kuin siltä, miltä he oikeasti kuulostavat.   Ja kuten sanottu, novelli oli varsin lyhyt, joten loppuratkaisu tuli jokseenkin yllättäen. Kauhuelementtejä ei oikein ehditty tuoda tykö, kun suurin osa novellin pituudesta meni lähtökohtien selostamiseen. Tämä olisi ollut parempi hieman pidempänä.   Kokonaisuutena kuitenkin oikein hyvä. Erinomainen, oivaltava idea, hyvä miljöö, ok kielenkäyttöä ja klassista kuvastoa. Olisi kiivennyt viime vuonna varsin korkealle omalla listallani, joten voin hyvinkin kuvitella äänestäväni tätä tänä vuonna.

Viime vuonna en oikein arvostanut Heikki Nevalan [i]Uskon jälkeen[/i] -novellia, vaikka sillä kovasti faneja olikin. Silloin omituiset sanavalinnat ja "vanhahtava" kieli tekivät lukemisesta työlästä ja kuvasto ei toiminut.   [i]Syyllisyyden varjot[/i] sen sijaan toimi paremmin. Historiallinen Suomi nousi hienosti esiin sanavalintojen, miljöön ja etenkin hahmojen puheen kautta. Näin silmieni edessä Pohjanmaan lakeudet ja häjyt kiitämässä peltojen välissä vankkureissaan. Siellä täällä omituiset sanajärjestykset pakottivat minut hidastamaan lukutahtia, jotta saisin virkkeistä selvää. Varmaan siinä tavoiteltiin jälleen vanhahtavampaa tyyliä, mikä muutoin onnistuikin, mutta luettavuus pitäisi pystyä säilyttämään tyylistä huolimatta.   Päähenkilö Aimo oli myös kiinnostava. Hänen aatemaailmaansa ja tunne-elämäänsä pääsi hyvin sisälle ja vaikka hänen tekojaansa ei voikaan hyväksyä, ne olivat silti ymmärrettäviä siinä mielessä, että ne tuntuivat sopivan tämäntyyppiselle miehelle. Emelien tapaan minäkin pidin tarinan kertomajärjestyksestä, koska se toi novelliin omaperäisyyttä ja keskitti huomion muuallekin kuin vain siihen, mitä henkilöt tekevät. Myönnettävästi odotin jotain dramaattisempaa syytä sille, minkä takia alun tapahtumat olivat käynnistyneet, mutta toisaalta noinkin banaali syy sopi Aimolle.   Loppu jäi turhan avoimeksi omaan makuuni, mutta se on nimenomaan makuasia, ja osaan kyllä arvostaa tällaista tyylillistä valintaa, vaikka itse preferoinkin hieman jämptimpää lopetustapaa.   Isoin ongelma tässä novellissa on kuitenkin se, että se ei ole oikeastaan spefiä. Kummituselementti on hyvin epämääräinen ja voidaan selittää huomattavasti helpommin viinahöyryillä ja syyllisyyden luomilla harhoilla. Novelli itsessäänkin tuntuu nojaavan tällaisen selityksen suuntaan, joten en vain voi käsitellä tätä niin sanottuna genrenovellina. Novelli on erittäin hieno, mutta kun puhutaan siitä, kuka ansaitsee tänä vuonna parhaan spefinovellin tittelin, niin en ainakaan henkilökohtaisesti pysty äänestämään tällaista potentiaaliseksi voittajaksi.   Emelien kysymykseen lopusta: [spoiler]Ainakin itse tulkitsen sen vain jälleen uudeksi painajaiseksi, kun siinä kuitenkin puhutaan havahtumisesta toiseksi viimeisessä kappaleessa.[/spoiler]

[quote=Jaragil]Emelien kysymykseen lopusta: [spoiler]Ainakin itse tulkitsen sen vain jälleen uudeksi painajaiseksi, kun siinä kuitenkin puhutaan havahtumisesta toiseksi viimeisessä kappaleessa.[/spoiler][/quote]   Joo, se on ehkä tuo, hankala kyllä sanoa. Olisin ollut varmaan tyytyväisempi novelliin, jos sen loppu olisi ollut sellainen, kuin kuvittelin aluksi.       [b]Maria Carole:[/b] [i]Ruusunnuppuni, kaikkeni[/i]   Novelli jäi minulla tämän nelikon viimeiseksi luettavaksi. Hämmentävä novelli. Pidin oikeastaan todella paljon, mutta jokin ei ollut ihan kohdallaan.   Eka ajatukseni oli suurinpiirtein ekan sivun jälkeen: "Okay, brutaalia. Cool." Hetken päästä ajatus muuttui muotoon: "Kinkyä. Jännää.", jonka jälkeen se sitten asettui uomiinsa: "Mielenkiintoista, hitusen creepyä." Tavallaan tämä ajatusten jatkuva muuttuminen teki novellista eläväisen, kun ei oikein alkuun tiennyt, että miten siihen pitäisi suhtautua.   Pidin juonesta, vaikkakin loppuratkaisu oli ennalta-arvattava aika nopeasti alun jälkeen. Mutta idea siitä, että pätkäistään käsi pois, jonka jälkeen tyyppi elää kätensä kautta, on todella hieno. Aika creepy asettelu, mutta samalla ihan kamalan hieno. Tunnelma oli kohdallaan ja juonen elementit toimivat. Varsinkin lopun nukkien tiputtelu oli hieno yksityiskohta. Minulla on ollut ihan lapsesta asti ahdistus siitä, että mitä jos nuket ovat oikeasti eläviä; lelunuket oli aina pakko piilottaa kaappiin melkein lukkojen taakse. Tämä novelli ei kyllä helpota sitä ahdistusta.   Kovin lyhythän tämä oli. Ehkä juuri novellin lyhyys yhdistettynä aika selvään loppuratkaisuun aiheuttaa sen, että kaikki ei ollut ihan kohdallaan minun mielestäni. Jotenkin koko tarina jäi tyngäksi ja asetelman potentiaalia aiheuttaa lukusia erinäisiä tuntemuksi (huumorista ahdistavuuteen asti) ei käsitelty niin paljoa kuin olisin halunnut.     [quote=Jaragil]Pidin erityisesti siitä, miten kovin kissamainen luonne minulle päähenkilöstä välittyi. [/quote]   Aika hauska näkemys, ja kun mainitsit siitä, niin tavallaan itsekin pystyn näkemään sen. Muuten minulle ei tullut tuota oloa, olin ehkä liiaksi keskittynyt siihen, että miten tilanne kehittyy.   Hyvin kirjoitettu ja idealtaan hieno novelli, mutta harmillisen lyhyt.

[i]Kielolinna[/i] Tarina talokummituksesta. Tämä oli mielestäni hyvin elokuvallinen - kohtaukset oli rakennettu visuaalisesti selkeästi ja seurasivat toisiaan kuin trillerissä. Perustoimiva tarina, jossa oli hyvä tunnelma, mutta juoni ei oikein tunnu johtavan mihinkään. Loppu oli ihan sovelias tarinan kontekstissa mutta ei ollut kovin iskevä.   [quote="Jaragil" post=32073] Rebekka päähenkilönä oli ainakin minulle ongelmallinen siinä mielessä, että hän tuntui jopa satiirisen nykyaikaiselta. Masennuksesta kärsitään, mielialalääkkeitä on määrätty, kumppani ei olekaan se oikea ja kaiken kaikkiaan elämän uraputki ei sitten menekään aivan niin hyvin kuin sen pitäisi, mistä pitää lähteä kärsimään yksikseen. Se kohtaus, jossa syödään jäätelöä huonon romanttisen komedian äärellä, jäi sentään puuttumaan.[/quote]   Kieltämättä tyyppi on aikamoinen klisee mutta stereotyyppejä kannattaakin hyödyntää novellin pituisissa teksteissä. Kun lukija tuntee hahmotyypin jo valmiiksi, ei henkilön esittelyyn tarvitse käyttää aikaa. Se on tehokasta!   [quote="Emelie" post=32135]Yksi kysymys jäi kuitenkin: [spoiler]Mitä tapahtui Raunille?! [/spoiler][/quote]   Itse jäin miettimään mitä Eskolle tapahtui. Mikä pointti koko tyypissä edes oli loppujen lopuksi?   [i]Maitoa mandariinilasista[/i] Minusta tässä oli vahva alku, tarina otti heti mukaansa. Tarinassa oli hyvät henkilöt ja todentuntuiset yksityiskohdat. Ylipäätään koko juttu tuntui realistiselta kuvailun rikkaudessa ja tosielämän kummallisuuksissaan. Tarinassa kuvailtiin paljon värejä, erilaisia sellaisia, ja niillä tuntui kullakin olevan merkityksensä - oli hyviä ja pahoja värejä. Seurusteliko Ronja serkkunsa kanssa? Tarinan shokkikauhukohdat tuntuivat aluksi vähän tökeröiltä mutta lopussa niiden merkitys olikin aika iso, ja tarinan päätös oli minusta järkevä ja toimiva.   [i]Ruusunnuppuni, kaikkeni[/i] Täytyy sanoa että näistä neljästä ensimmäisestä tämä tarina oli paras vaikka se ei ollutkaan kovin hyvin kerrottu. Kielenkäyttö oli välillä kömpelöä eikä siinä mikään oikein herätellyt estetiikkakorvaani mutta juoni oli aivan mahtava. Tarina oli erittäin rietas ja irstas, suorastaan irvokas. Se oli myös kekseliäs ja mukaansatempaava. Täytyy kyllä kysyä miten helvetissä irtokäsi voi leikata mitään veitsellä? Ja onko lopun pointtina että Beatastakin tuli kummitus? Miten käsi sen saattoi tietää etukäteen? Tehtiinkö hänestä itsestään kummitus sillä ruiskeella?   [i]Syyllisyyden varjot[/i] Talonpoikais-Suomesta kertova kauhunovelli. Juoni oli aika hyvä ja perinteikäs istutettuna mielenkiintoiseen miljööseen. Tuntuu muuten että suomalaisissa novelleissa aika usein ammennetaan Suomen omasta historiasta. Onko kansakunnallamme muuta annettavaa kuin saunat ja puukkojunkkarit? Nyrpeä päähenkilö oli minusta hauska, joka kohdassa korostettiin sitä miten paha ja tyhmä tyyppi hän onkaan. Selväksi kyllä tuli että Etelä-Pohjanmaalla ollaan menossa. Oikeastaan jossain vaiheessa alkoi tuntua, että koko tarina oli vain murteen osaamisella isottelua.

[quote="Tapsa"]Tuntuu muuten että suomalaisissa novelleissa aika usein ammennetaan Suomen omasta historiasta. Onko kansakunnallamme muuta annettavaa kuin saunat ja puukkojunkkarit?[/quote] Kukapa muukaan siitä tarinoita kertoisi. Minusta ainakin on vain hauska lukea myös omaan kotimaahani sijoittuvia novelleja, kun ei niitä muuten tule oman lukuharrastuksen puolesta luettua.   Myös huvittavaa, että nimenomaan sitä Pohjanmaalta kotoisin olevaa kaveria ärsyttää novellin pohjanmaalaisuus. :smile:

[quote]Täytyy kyllä kysyä miten helvetissä irtokäsi voi leikata mitään veitsellä?[/quote]   Miksei voisi? :cheesy: Se otus tuntuu kykenevän aika moneen muuhunkin fyysisesti irtokädelle melko mahdottomaan puuhaan, joten miksei leikkaamaan? Kyllä sitä fileerausveitsiosiota muutaman kerran pyöriteltiin toteuttamiskelpoiseksi. Enemmän huolestutti veitsen saaminen laatikosta ja sen rahtaaminen kuin itse viiltäminen. Minkä sormien välissä veistä täytyy pitää, jotta kykenee vielä etenemään? Nih, kokeiltu on. :D Joka tapauksessa, parempi tappotapa, kuristaminen, ei ollut tarpeeksi hiljainen eikä tarpeeksi verinen.   Priorisoin verisyyden todenmukaisuuden edelle.   Nyt poistun takaisin taka-alalle. :wink: