Tämän osan käsittely alkaa maanantaina 11.5.2015.

Tässä lukupiirissä luemme Atorox-voittajaksi ehdolla olevia novelleja. Äänestäjäksi ilmoittautuminen päättyi 30.4., mutta vaikka et olisikaan äänestäjä / mukana juuri Risingin raadissa, olet tervetullut mukaan keskustelemaan kyseisistä novelleista. Atoroxista ja lukupiirin aikatauluista on keskusteltu yleisesti täällä

Käsiteltävänä ovat seuraavat novellit:
- Anne Leinonen: Tyttö niityllä
- Shimo Suntila: Chudakovin aaveet
- Anni Nupponen: Vihreästä sylistä
- Anni Nupponen: Kirjaimet lumessa

Anne Leinonen oli viime vuonna minulle hieman mielipiteitä jakava kirjailija. Päädyin äänestämään kahta hänen novelliaan, Ken vainajia muistelee ja Turmankalma, surmansuitset, joissa pidin mystisestä sävystä ja sopivasta avoimuudesta, mutta toisaalta moitein novelleja Falachustin talossa ja Ykkösen ja nollan välissä siitä, että niissä ei selitetty asioita riittävästi ja/tai mentiin aivan liian absurdiin suuntaan.

Hänen tämän vuoden novellinsa Tyttö niityllä kärsii ironisesti täysin päinvastaisesta ongelmasta, koska se rikkoo yhtä kirjoittamisen suurimmasta säännöistä. Se kertoo, ei näytä. Tytön todellinen olemus paljastetaan heti ensimetreillä ja suorastaan väännetään rautalangasta, joten se, mikä olisi voinut olla lukijalle riemastuttava oivallus novellin puolivälissä tai lopussa, paljastetaankin antiklimaattisesti lähes suoraan.

Samoin tytön ja niityn historia käydään läpi hyvin selväsanaisesti ja suoraan selittäen, melkein kuin lukisi historian oppikirjaa. Esimerkiksi tytön kohtaaminen kynttiläpojan kanssa olisi voinut hyvinkin toimia paljon paremmin esimerkiksi takaumana. Samoin kuin venäläissotilaiden kohtalo tai ensimmäinen shamaani. Ei niiden olisi tarvinnut olla edes pitkiä. Lyhyt katkelma samasta niitystä tyttöjen keskinäisten kohtaamisten väliin. Nyt tunnelma ei pääse kehittymään, koska kaikki kielestä lähtien on tehty niin kliiniseksi.

En myöskään arvostanut lopetusta. Kyllähän kummitustarinoissa saa olla onnellinenkin lopetus - tai tässä tapauksessa positiivisen haikea - mutta mielestäni tässä tapauksessa se ei palvele tarkoitustaan. Etenkin, kun joudun epäröimään, että miten ihmeessä porukkaa löytyi paikalle noin nopeasti tai että jos aikaa on kulunut jo jonkin aikaa, niin miten ihmeessä siitä porukasta on enää mitään hyötyä keskellä pahinta talvea.

Kokonaisuutena erinomainen idea, mutta toteutus jätti kylmäksi.

Tyttö niityllä
Olen aika samoilla linjoilla Jaragilin kanssa. Tarina oli ihan hyvä mutta sitä seliteltiin vähän liikaa, ja lisäksi loppu oli turhan onnellinen ja tuntui päälleliimatulta kauhunovellissa. Toisaalta koko juttu oli aika epätavallinen kummitustarina: tyttö pelastui, tarina oli kerrottu aaveen näkökulmasta, kummitus itse näki unia (!).
Juonenkäänne Näytä spoilerisiis että Mäkiniityn Maija tajusi tulleensa petetyksi ja alkoikin auttaa Siljaa oli kyllä ihan jees, olin oikeastaan aika yllättynyt tapahtumien kulusta.
Tässä tarinassa esiintyi aika yleinen teema että lapset voivat nähdä asioita, joita aikuiset eivät näe, vähän kuin kissatkin. Mielenkiintoista myös oli että tämä oli tavallaan aikamatkustustarina myös, historiallinen tausta yhdistyi nykyaikaan.

Chudakovin aaveet
Avaruus-scifiä ja kauhua yhdessä, mukaan sotkettuna vielä dekkarimysteeri. Aika toimiva yhdistelmä ja tarina eteni mukavan verkkaisesti niin, että mysteeriin ja miljööseen ehti uppoutua. Bostonin taustatarinaa (tyttöystävän kohtaloa) pimitettiin sopivan pitkään ja se olikin juuri sopivan traaginen, sopi tarinan tyyliin hieman yliampuvassa dramaattisuudessaan.
Mutta Bostonin motivaatiot tuntuivat aika löyhiltä. Miksi hän etsii Jelenaa kun hänen pitäisi olla etsimässä äitiään? Äiti löytyy sitten vähän kuin sivulauseessa kysymällä. Miksi hän seuraa satunnaista kummitusta? Loppuviimein tarina on aika päämäärättömän tuntuinen, tarkoitus oli ehkä kuvastaakin juuri päähenkilön päämäärättömyyttä ja pohjustaa loppua mutta en oikein eläytynyt hänen tunteisiinsa. Nyt koko juttu oli vain laahuilua ympäriinsä, trillerissä olisi hyvä olla vähän kovempia panoksia joiden puolesta kamppaillaan.

Shimo Suntila oli yksi suosikeistani viime vuonna. Päädyin äänestämään kahta hänen novelliaan, Valkean naisen palvelija ja Milla ja Meri, joissa molemmissa oli hyvää kielenkäyttöä, hyvää kuvastoa ja mukavia nyökkäyksi steampunkin suuntaan. Prestonin keikka -novellia en äänestänyt, koska siitä puuttui sisältöä.

Chudakovin aaveet ikävä kyllä kärsii hieman samanlaisesta päämäärättömyydestä. Jäi lukijana sellainen olo, että puitteet olivat kyllä kunnossa, mutta itse tarinan oikeutus, se minkä vuoksi se on ylipäätään kerrottu, oli puutteellinen. Boston Rosen kamppailu äitinsä löytämiseksi oli selitetty hyvin puolivillaisesti, tämä äkillinen aave-elementti jäi sekin vaillinnaiseksi ja ylipäätään nautein enemmän itse miljööstä ja kuvailusta kuin itse tapahtumista.

Nimistä sen verran, että pidin erittäin paljon itse novellin nimestä. Se nappasi välittömästi kuin luin listaa tämän vuoden ehdokkaista ja saivat minut kiinnostumaan itse novellista. Sen sijaan Rose sukunimenä ei toiminut ollenkaan. Tajusin vasta novellin puolivälissä, että se onkin sukunimi ja että päähenkilön onkin tarkoitus olla mies. Sinällään päähenkilön sukupuoli ei ollut merkityksellinen novellin tapahtumien kannalta, mutta on silti harvinaisen ärsyttävää joutua korjaamaan mielikuviaan noinkin myöhäisessä vaiheessa. Sitä paitsi Boston Rose olisi äärimmäisen tyylikäs naisen itselleen ottama nimi.

Miljööstä pidin erittäin paljon, kuten jo mainitsinkin. Novelli hyödynsi varsin perinteisiä maisemia - paljon pleksiä, sinistä ja punaista, valojen värinää jne - mutta pidin valintaa enemmän klassisena kuin kliseisenä ja se oli toteutettu hyvin. Hieman jäin miettimään käytännön yksityiskohtia, kuten esimerkiksi sitä, miten painovoiman puutteen aiheuttama ruumiin surkastuminen on ratkaistu, kun näissä tukikohdissa ilmeisesti asutaan ainakin jossain määrin pysyvästi, mutta tuollaisia yksityiskohtia ei ole pakko lähteä avaamaan näin lyhyessä novellissa.

Kokonaisuutena jätti kuitenkin kylmäksi. Päähenkilön motiiveja olisi pitänyt avata enemmän, jotta lopetus olisi tuntunut merkitykselliseltä, eikä silkalta kirjoittajan johdattelulta tarinan tarpeiden mukaan.

Anne Leinonen: Tyttö niityllä

Hyvin kirjoitettu napakka tarina. Tässäkin novellissa kliseinen alkuosuus ei tarkoittanut kliseistä loppua.

Tässä oli paljon hyvää. Kuvailu toimi (näin kesän alla oli outoa lukea talvesta, mutta pystyin näkemään mielessäni talvisen niityn ja kuulemaan tuulen), ja päähenkilö oli mielenkiintoinen.

Jaragil

se rikkoo yhtä kirjoittamisen suurimmasta säännöistä. Se kertoo, ei näytä. Tytön todellinen olemus paljastetaan heti ensimetreillä ja suorastaan väännetään rautalangasta, joten se, mikä olisi voinut olla lukijalle riemastuttava oivallus novellin puolivälissä tai lopussa, paljastetaankin antiklimaattisesti lähes suoraan.

Jostain syystä tämä ei häirinnyt minua yhtään, ehkä nyt oli tarve lukea jotain suoraviivaista. Sitä paitsi, kun ottaa huomioon, että minkälaisessa kokoelmassa tämä tarina on, ei päähenkilön aaveluonne olisi edes tullut yllätyksenä. Toki, jos tämän olisi lukenut ilman kokoelman teemakehyksiä, olisi jonkinlainen aaveluonteen salailu ollut ok.

Vaikka tässä oli hyviä juttuja, niin siltikään novelli ei ollut minun makuuni. Onnellinen loppu oli sinänsä jees, mutta olisin mielelläni halunnut synkemmän lopetuksen.

Shimo Suntila: Chudakovin aaveet

Jostain syystä en pidä siitä, että tarina kirjoitetaan preesens-muodossa, ja tämän novellin alussa se häiritsi todella paljon. Onneksi siihen sitten lopulta tottui. Mutta muuten hyvin kirjoitettu novelli, mitä nyt muutamat sanavalinnat ärsyttivät.

Olen samaa mieltä Tapsan ja Jaragilin kanssa, melkoisen päämäärätöntä touhua. Alun puitteet lupasivat paljon, mutta se typistyi nopeasti ihme haahuluun. Tämä olisi toiminut paremmin pitempänä tekstinä, jossa juonta jne olisi pystynyt taustoittamaan enemmän. Tällaisena se oli vain raivostuttavan laahaava, kun ei saanut oikein mistään kiinni. Ja paljon jätettiin asioita auki, vähän liikaa

Jaragil

Nimistä sen verran, että pidin erittäin paljon itse novellin nimestä. Se nappasi välittömästi kuin luin listaa tämän vuoden ehdokkaista ja saivat minut kiinnostumaan itse novellista. Sen sijaan Rose sukunimenä ei toiminut ollenkaan. Tajusin vasta novellin puolivälissä, että se onkin sukunimi ja että päähenkilön onkin tarkoitus olla mies. Sinällään päähenkilön sukupuoli ei ollut merkityksellinen novellin tapahtumien kannalta, mutta on silti harvinaisen ärsyttävää joutua korjaamaan mielikuviaan noinkin myöhäisessä vaiheessa.

Minäkin pidin novellin nimestä, ja Boston Rosen nimi häiritsi. Toki tässä näkyy ympäristön vaikutus: Rose on hyvin feminiininen sana, jolloin sen ollessa sukunimenä tyypin olettaa olevan nainen. En ole kyllä ihan vieläkään satavarma, että oliko Boston Rose mies vai nainen, vaikka lopulta fiilis olikin, että tämä oli mies. Tämä ehkä hiukan häiritsi lukemista, kun ajatukset eivät pysyneet juonessa vaan siinä mitä sukupuolta päähenkilö edustaa. Mutta ehkä tässä haettiinkin androgyynisyyttä...

Mikä funktio Miralla oli? Tuntui ihan turhalta sivuhahmolta.

Ja jos matkalaukku nousee ilmaan sängylle heiton jälkeen painovoiman takia, niin miksi helmet sitten eivät tehneet samalla tavalla?

Kokonaiosuutena ihan hyvin kirjoitettu, mutta juonellisesti laahaava.

Satuin kuulemaan viidakkolinjaa pitkin, että vetoamistani "näytä, älä kerro" -sääntöön oli ihmetelty. Kyseinen sääntöhän on kutakuinkin jokaisen kirjoittamisoppaan ja -kurssin kulmakivi, mutta todennnäköisesti siinä siis on jotain perääkin, johon kannattaisi kiinnittää huomiota. Ainakin oman kirjoittamisharrastukseni aikana olen havainnut sen hyväksi nyrkkisäännöksi ja ohjenuoraksi, josta poikkeamiseen olisi useimmissa tapauksissa oltava jonkinlaiset perusteet.

Esimerkiksi Leinosen novellissa minulle lukijana olisi ollut miellyttävämpää, jos päähenkilön olemusta ei olisi paljastettu kutakuinkin toisessa virkkeessä. Tällöin kahden tytön kohtaaminen niityllä olisi ollut kutkuttavampaa, koska kyllähän me antologian aiheen perusteella tiedämme, että jonkinlainen aave novellissa tulee olemaan, mutta perusoletus on se, että se ei ole päähenkilö. Joten tällöin, kun se toinen, hompsuisempi tyttö vielä vaikuttaa todennäköisemmältä aaveelta yleisen olemuksensa perusteella, olisi lukijalle voinut tulla mieluisa ahaa-elämys, kun aave onkin normista poiketen se päähenkilö. Mutta nyt Leinonen meneekin "ai niin btw, päähenkilö onkin aave ja hänen voimansa ovat nämä ja nämä", mikä on omaan makuuni kliinistä ja elämyksetöntä.

Samoin esimerkiksi kohtaaminen kynttiläpojan kanssa olisi omasta mielestäni ollut mukavampi lukea takaumana, koska kyseessä on ero siitä seuraako tapahtumia niin sanotusti paikan päällä vai kuuleeko niistä toisen käden tietojen perusteella. On parempi seurata matsia paikan päällä kuin kuunnella kun joku sanallisesti selittää sitä jälkikäteen. Luonnollisesti novelli ei ole sama asia kuin romaani, joten jotkut asiat on sanottava suoremmin tilanpuutteen vuoksi, mutta tässäkin tulee jossain kohtaa raja vastaan ja jokaista novellia ei ole pakko tiivistää niin lähellä kymmentä sivua kuin vain mahdollista.

Ylipäätään haluaisin sanoa, että emme me heittele näitä kommentteja aivan tuulesta temmaten tai perusteettomasti, vaan ne pohjautuvat mietittyihin mielipiteisiin siitä, mitkä asiat novelleissa toimivat ja mitkä muutokset tekisivät niistä parempia. Ensisijaisesti totta kai lukijan näkökulmasta, mutta ainakin omalla kohdallani myös pitkällisen kirjoitusharrastuksen tukemana.

Anni Nupposen novellit Vihreästä sylistä ja Kirjaimet lumessa muistuttavat toisiaan hämmästyttävän paljon niin genreltään, tyyliltään kuin teemoiltaan. Molemmissa pieni joukko ihmisiä joutuu kamppailemaan luonnon ja universumin armottomuutta vastaan samalla kun heidän henkilökohtaiset ongelmansa uhkaavat repiä heidät hajalle. Molemmissa käsitellään myös teemoina uskollisuutta, luottamusta, salaisuuksia ja kodin merkitystä.

XXXXX

Novelleista Vihreästä sylistä jätti minut kylmemmäksi tunnetasolla. Miljöönä ja alkuasetelmana aavikolle eristäytynyt joukko postapokalyptisia selviytyjiä ei ole erityisen omaperäinen, mutta enemmän minua häiritsi kuvailun harmaus. Kokonaisuutena aavikosta ja ihmisten tukikohdasta jäi varsin väritön kuva, mikä ei häirinnyt minua niin paljon kuin se yleensä häiritsisi, lähinnä koska värittömyys omalla tavallaan sopii postapokalyptiseen miljööseen, mutta olisin kyllä kaivannut edes muutamaa adjektiivia enemmän. Etenkin kun myöhemmin kohdattavasta metsästä sai huomattavasti paremman otteen, koska sen kuvailemiseen käytettiin edes pari lausetta.

Miljöö oli toisaalta mielenkiintoinen siinä mielessä, että tässä mitä ilmeisimmin ei oltu enää Telluksella. Aluksi mietein johtuiko nimien erikoisuus siitä, että tässä ollaan menty niin kauas tulevaisuuteen, että nimetkin ovat ehtineet muuttua, mutta kun mukaan tuotiin metsässä eläviä unennäkijä-keihäsihmisiä, niin päädyin siihen tulokseen, että kyseessä on toinen kolkka universumissa. Myönnettävästi keihäiden heiluttelu ja puissa eläminen, siitä huolimatta että käytössä on korkeampaa teknologiaa, on hieman erikoista, mutta olen pelannut tarpeeksi Final Fantasyja voidakseni hyväksyä moisen ilman sen suurempaa elämöintiä. Tavallaan jopa pidän kyseisestä estetiikasta.

Novellin suurin ongelma on se, että sen lopetus ei lunasta annettuja lupauksia. Se jättää kylmäksi, koska sen tuoma ratkaisu tuntuu liian hätäiseltä ja/tai tyhjästä temmatulta. Päähenkilöstä on kyllä saanut sen kuvan, että hänellä on ongelmia kotiin liittyvän identiteetin kanssa, mutta vaikka tämän lukijana ymmärtää ideatasolla, lopetus jättää silti kylmäksi tunnetasolla, koska kyseisen identiteetin puuttumiseen ei ole kulutettu tarpeeksi aikaa, jotta se olisi ehtinyt upota tarpeeksi syvälle vaikuttaakseen. Pidin päähenkilön suurimpana konfliktina pikemminkin sitä, että hän ei osaa tasapainottaa velvollisuuksiaan lapsiaan ja yhteiskuntaansa kohtaan, mutta tähän ei koskaan palattu lopun tapahtumissa, joten omalla kohdallani novellin suurin konflikti ei saanut ratkaisua. Minkä vuoksi lopetus tuntui hätiköidyltä ja äkilliseltä.

Kokonaisuutena tämä tuntui enemmän idean, eli tässä tapauksessa tapahtumapaikan, esittelyltä kuin kunnon novellilta. Romaanin aloituksena tämä olisi erittäin hyvä, jos lopun paluumatkasta jatkettaisiinkin uusiin seikkailuihin.

XXXXX

Kirjaimet lumessa oli sen sijaan paljon parempi. Tutkimusasema jäisellä planeetalla on sekin vanha idea, mutta tässä toteutus toimi paremmin ja kuvailuakin oli sen verran enemmän, että sain erittäin hyvän kuvan planeetan oloista ja sen pimeä autius avautui eteeni synkkänä ja uhkaavana.

Linda ja Shawn olivat myös molemmat hyviä hahmoja, joiden keskinäistä suhdetta oli kiinnostavaa seurata, mikä piti koko ajan hyvän otteen novellissa. Shawnin olotila Futurama-purkkina avautui hieman hitaasti - luulin häntä aluksi Lindan gigolorobotiksi - mutta ei niin hitaasti, että se olisi ruvennut ärsyttämään tosissaan. Oli myös mielenkiintoista seurata sellaisen parisuhteen kuvioita, jossa toisella osapuolella on täysi valta siihen, saako toinen edes puhua tai nähdä. Ja kuten arvata saattaa, eihän se ihan ruusuisesti mene, mutta loppuratkaisu oli siitä huolimatta yllättävä ainakin minulle, mutta hyvässä mielessä.

Erikoismainintana se, että pidin tavattomasti lumipuista. Ne kuvailtiin erinomaisesti ja ne olivat juuri sellainen majesteettinen kuva, jota kaipaan tämäntapaisessa scifissä. Loistava keino tehdä kouriintuvasti selväksi, että tässä ei olla enää omalla planeetallamme.

Pidin myös siitä, että tässä oli erinomaisen hyvä juonen kaari novellimitassa. Alussa esitellään henkilöt, miljööt ja keskeinen konflikti, sitten konfliktia käydään lävitse tapahtumien myötä ja aivan lopussa konfliktiin saadaan ratkaisu. Totta kai lukija pohtii, mitä seuraavaksi saattaisi tapahtua, mutta hänelle jää siitä huolimatta tyytyväinen olo, koska tarinan rakenne on ehjä, eikä huijaa lukijaa.

Kokonaisuutena pidin. Kerronta olisi etenkin alussa voinut olla hieman selvempää, jotta esimerkiksi Shawnin tilannetta ei olisi tarvinnut pohtia aivan niin pitkälle, mutta siitä huolimatta yksi vahvimmista novelleista tähän mennessä. Voisin hyvinkin kuvitella äänestäväni.

Anni Nupponen: Vihreästä sylistä

Alku oli mielenkiintoinen, koska ei yhtään osannut sanoa, että mihin suuntaan tarina lähtee.

Jaragil

minua häiritsi kuvailun harmaus. Kokonaisuutena aavikosta ja ihmisten tukikohdasta jäi varsin väritön kuva, mikä ei häirinnyt minua niin paljon kuin se yleensä häiritsisi, lähinnä koska värittömyys omalla tavallaan sopii postapokalyptiseen miljööseen, mutta olisin kyllä kaivannut edes muutamaa adjektiivia enemmän. Etenkin kun myöhemmin kohdattavasta metsästä sai huomattavasti paremman otteen, koska sen kuvailemiseen käytettiin edes pari lausetta.

Minä taas pidin tästä harmaudesta, värittömyydestä, koska sen takia Vihreä syli sitten metsänä piirtyin minun mieleeni todella syvän vihreänä ja hedelmällisenä paikkana. Sellainen paikka, jossa haluaa käydä vaikka kuinka tietäisi sen turhaksi.

Alun jälkeen tarina tuntui hiukan jämähtävän, mutta se sitten parani edetessään. Tämä novelli tuntui enemmän tosiaan paikkojen kuvailulta kuin varsinaiselta juonelliselta novellilta. Eikä siinä mitään, mutta minua vain itseäni kiinnostaa henkilökohtaisesti enemmän juonellisuus ja tapahtumat kuin paikat. Jokin kerrontatavassa tuntui minulle raskaalta, voi tietysti johtua ihan kirjoitustyylistäkin (kirjoitetun suomen kielen tempo tuntuu minulle edelleen oudolta, luen ilmeisesti sen verran paljon englanniksi tai sitten englannista käännettyjä tekstejä).

Anni Nupponen: Kirjaimet lumessa

Tässä novellissa oli sitten taas samankaltaiset puitteet kuin edellisessäkin, mutta nyt juonena oli ihmissuhdedraama. Tykkäsin.

Jäisen planeetan tutkimusaseman, jota pariskunta hoitaa kaksintaan, kuvailu oli onnistunut. Sitä hämmästelin, että miksi sinne oli lähetetty soveltava fyysikko ja teoreettinen matemaatikko? Mitä kummaa, ehkä insinöörit olisivat olleet paremmat? Minulla on teoreettisen matematiikan maisterinpaperit, ja minä en olisi pystynyt tekemään yhtään mitään järkevää siellä omilla tiedoillani. Mutta siis tavallaan hauska yksityiskohta, mutta käytännöllisessä mielessä hämmästytti.

Mutta pariskunta oli muuten mielenkiintoinen. Hämmästelin pitkään, että mikä Shawn on, mutta kun sen tajusi, koko idea kirkastui. Pidin kovasti tästä novellista, tässä oli kuvailua ja juoni, jolla oli kuitenkin selvähkö päätös.

"Emelie"

Sitä hämmästelin, että miksi sinne oli lähetetty soveltava fyysikko ja teoreettinen matemaatikko? Mitä kummaa, ehkä insinöörit olisivat olleet paremmat? Minulla on teoreettisen matematiikan maisterinpaperit, ja minä en olisi pystynyt tekemään yhtään mitään järkevää siellä omilla tiedoillani.

Tämä mietitytti minuakin. Soveltavan fyysikon voin vielä niellä pureskelematta, mutta teoreettinen matemaatikko on jo hieman erikoisempi valinta uudisraivaajaksi. Toisaalta olin rivien välistä lukien ymmärtävänäni, että tämä ei olisi suinkaan ainut planeetta, jota maankaltaistetaan, joten kenties niitä insinöörejä on lähetetty muille planeetoille. Tosin kyllä maapallolla pitäisi insinöörejä riittää.

Ehkäpä ilmaston töniminen oikeaan suuntaan vaatii monimutkaisia matemaattisia laskelmia päivittäin, joten paikan päällä on hyvä olla matemaatikko?

^ No joo, laskelmien tekoon matemaatikko on oikein sopiva, mutta silloinkin valitsisin ennemmin soveltavan matemaatikon (tyypin joka oletettavasti osaa yhdistää teoriat käytäntöön). Jos planeettaa maankaltaistetaan, luulen että matemaattisten mallien ym käyttäminen siihen vaatii soveltavaa otetta, eikä pelkästään teorioiden pyörittelyä. Teoriassa kaikki näyttää hienolta, muttei välttämättä toimi käytännössä. Mutta joo, pikkuseikka.