Painaja ja muita runoja

AUTIOTALOJA Minkä löysin tämän maaseudun perukoilta, sai minut sydänjuuria myöten vapisemaan Mieleni ylle on asettunut vainoava pimeys, joka saa huoneiden varjotkin huhuilemaan Sähkövalot sammuivat viimeisestä talosta Varikset sähkölangoilla kuten aina ennenkin Seuraan elämöintiään kuin alhainen hahmo Jälleen ilmaantuvat vanhat pahat merkitkin   Miljöö vuosikymmeniä vanha ja luhistuva avautuu takaa viillettyjen ikkunaverhojen Minkä kuvittelet tänne, muuttuu näkyväksi Yksinkertaisen ikkunan rikkonut tietää sen Peräkamarin kirjaillun kokolattiamaton alla pyörteinen luukku suureen tuonpuoleiseen Olohuoneessa nuotio ja sanomalehtien pahna Tiedät siellä satunnaisen kulkurin yöpyneen   Täällä elämän kantaja on kuoleman ajomies Hämeen perukoilla lepää lohduton taajama Pitkään elänyt usko alkuperäisille jumalille Yöt läpeensä kukkula on kokkojen valaisema Jos haluat tietää, mitä on ylimmäinen kauhu, vietä meidän kanssamme tunti tai muutama Jos tahdot tuntea, minkä Jahve muilta pimitti, nosta kivi ja katso, mitä piilee puun takana   Autiot tienoot, hylätyt talot – sieluni kuvat Kuljen aina täällä, vaikka olisin jo kaukana Mieli vangittuna olen tutkinut yksiä kivikehiä Kylällämme on kätketty myyttinen historia Raitilla koikkaa mummo mustassa koltussa, joka hautautunut on tänne niin kuin talotkin On kulkeminen kituliasta, hengitys vaikeaa Näet hänessä miehensurmaajan arkkityypin   Myymäläautoa odottaa epämääräinen joukko, mutta se myymäläauto ei pysähdy koskaan Kaikki ihmisiä niin kuin unohtuneessa ajassa Vuosi vaihtuu, hahmot hautautuvat loskaan Bussikatoksen alla maleksimassa nuoripari Millaisia epäsikiöitä lienevätkään lapsensa? Olen kuullut, miten täällä naimiset hoidellaan Kaikkialla haistan hajun pilaantuneen lihansa   Metsänreunan painostavassa hiljaisuudessa syntyneet äänet kiertävät ympäri tienoota Puiden narina, alati murtuvat kiviperustukset Ryömiviä raajoja ja sisään työntyviä oksia Muutamat merkit Jerpinmäen taloon piirretyt kertovat kieltä syväneläjien perinnejuhlista Vaan mitäpä tietäisi niistä houkka ihminen? Kasvojaan se kansa ei paljasta päivänvalossa   Piikkilangalla kokoon parsittu tomumajani Paikallisten palvojien vartioima ja kätkemä Vaikka ei ole minussa henkeä rahtuatakaan, tästä kummajaisten pitäjästä poistu en ikänä Kannoin maallisuuteni pihakaivon raunioille Aloitin uuden eloni vailla arkielämän kahleita Heitän hatkat koko menetetylle ihmisyydelle Ohikulkija saattaa päilyvän varjoni huomata

AIDANTAKAISET Mukava saattopäivä täällä kotoisilla syrjäkylillä Mummot mustissa ovat kymmenittäin liikkeellä Joukolla kailottavat omia turhanaikaisia asioitaan Seuraavat sitä, kun kiviristin yhteyteen kuljetaan Eukot koltuissaan ovat täynnä puhetta ja naurua Siunailevat ja kiroavat meidät samoilla lauseilla Mitä pikimustin kirous seuraa jälkeen aamenen Aamen taasen hiljennyttyä pikimustan kirouksen   Heidän kälätykseltään et saa lainkaan sanansijaa Joku sanoi: ”Ovat sellaiset lähempänä saatanaa.” Kukapa niitä laskee; Ave Marioita tai saatanoita? Hartaissa puheissaan on piilomerkityksiä monta Puuaita on ollut täällä jo ikuisuuden korjaamaton Siellä naapurin lehmäkarjan yksi ruoholaidun on Ammuvat hölmöinä, missä huoneenhajottaja pesii Kaivavat samalla hajamielisesti ihmisluita esiin   Eukkojen kööri kerääntyy yhteen papin messua kuulemaan Vaan kun pappi selkänsä kääntää, toisenlaiset puheet alkavat: ”Leuhottakoon tiehensä se kireäkaulus, musta pyryharakka. Emme tänne sielunpaimenta kaipaa, vaan ruumiinnostattajat.”   Hämärät kaiut kiertävät ympäri aitoviertä vinoa Niitä toistetaan kalmistojen päivänpäätöslauluissa Sanat, jotka sanottiin muutama sata vuotta sitten koppaavat pään hautausmaan piinaaman mielen: ”Musta kirous tulkoon päällesi kirjoittamattomana. Saatanan sakastin perältä lyijynraskaassa kalkissa. Se tulkoon tuotuna paholaiskirkon palveluksista. Lahjana kalmiston kinkereistä, herätyskokouksista.”   ”Tulkoon osallesi sielun riivaus, kalmon kalpeus. Pääkoppasi päälle pimeys tai hirmuinen valkeus. Pohjattomien näkyjen tulista, ikuisuuden kuilusta. Päiväsen ankeasta epätoivosta, öisestä kauhusta. Kaiva, poika, kaiva kuoppaasi alati syvemmäksi. Hautaa samointein myös päiväinen vakaumuksesi. Tulkoon täyteen tummasta viinistä uskonmaljasi. Kaada siitä kaikkinaiset nimettömät ikeet päällesi.”   Ei ruohonleikkaajapoika arvaa, ketkä tänne on haudattu On pölyinen pyhäpuku päällänsä, silmissä outoa kiiltoa Lyhyt kesäpestinsä muuttui hengelliseksi kutsumukseksi Vaikka aita on yhä kenollaan, ei hän saata täältä poistua   On elävä nuorukainen kuin kivi kivien joukossa Häntä kaitsee paha paimen, yksi harhaanjohtaja Lukee nimiä ja päivämääriä kuin pitkää tarinaa Tänne kirottu ei merkatun rajan poikki käydä saa Päivät vierivät mustassa apaattisessa horroksessa Käy paikallinen elon kello nyt menetettyjä aikoja Rotat jäytävät Luoja-Jumalan reikäistä kuontaloa Ne hullut yöt juhlivat kuin ennen maailmanloppua   Sanomattomia hourailuja kuuluu maan povesta Aika jättänyt miehen muista maallisista vaivoista Vaikka mies on vironnut kuolosta, aitakin matala, niin vanha ja heikkopolvinen ei saata ylitse astua Aistit turtuneet, raajat puutuneet ja voimattomat Ihmettelee orpona, missä luvatut taivastarhat ovat Katseessa suuri tympeys sekä kimmeltäviä tähtiä Seisoo portin edessä, mutta ei saata enää lähteä   Sanailee saatanallinen eukkokööri ruohonleikkaajapojalle: ”Kunnioittakoon sinun rippipäivääsi korppein juhla-atria. Tämä asia on tulen tosi: heitit hyvästit vaan et siunannut. Saat olla oma riittoisa voisarvemme, enkelten kornukopia."

Sarjassamme samaa sarjaa...   JÄHMETTYNEET PITÄJÄT Kuljen sorateitä hajamielisiä kolinoita kuunnellen Jotkut äänet ovat tähän miljööseen kuulumattomia Tarkkailemalla saatan ymmärtää naakkojen puheet Talo tummunut vuosia, seinissä tippuvaa kosteutta Puoliksi näkyväinen seinänväki keskenään elämöi Kuin jäätynyt paikoilleen on koko ajankulu täällä Vanha meijeri paloi maahan joitakin vuosia sitten Muuttuvat vuodet ikuisuudeksi peruskivien päällä   Seinänvierustalla kumarran, puutalossa asuu puujumalani Näiden temppelien peittämiseen ei riitä tuhatkaan kirkkoa Luen, mitä näkymätön käsi tihrustanut on seinien uurteisiin Kuuntelen metsäin puheita ja kolkkoja tuulia savuhormissa   Ei ole muuta tekemistä näillä poloisilla syrjäkylillä, kuin toistuvasti koko ruumiinsa ja sielunsa häpäistä Mustat taiteet ovat menettäneet mielessäni hohtonsa Elän eristäytynyttä eloa kuun eri vaiheissa ja rytmissä Ajoittaiset harhat jatkuvat, syntyneet sielun tyhjiössä Kuuntelen mieluiten pimeän ääniä, en ihmispuheita Vaan eipä täällä ketään ihmiseläjää näe muutenkaan Vuoksi vararikon ja sairauden talot kantavat kirousta   Herran palvelijat kadonneet, jäljellä enää välinpitämättömyys Suojelusenkeli-kuvat rikottu, jokainen Raamattu-kirja riivitty Tauluaiheet kuin kuilun syövereistä, tyhjyydestä silmien takana Kiesuksen silmät sytyttimellä poltettu, Madonna-kuva viilletty   Syövän kalvamilta näyttävät täällä kaikki ladotkin Niitä kulkuritkaan eivät arvaa pitää kortteereinaan Kiirehtivät äkkiä niiden ohi Herran pelko sisällään On pimeää, vaikka niissä pitäisit kirkasta valkeaa Tiet kiemurtelevat tässä pahojen sielujen maassa Kylät niiden vieressä tienvarsikirkkoina uupuneen Minne jatkuu tämä seutu – maankuoreen aliseen? En koskaan näiden pitäjien nähnyt ole päättyneen   Omistan täällä Päijät-Hämeen mielenhäiriöisimmän pirtin Helvetin kihlat pitävät minut sen piirissä raskailla raudoilla Haravoin muistot syyslehtien alle, paljastan ne kevätaikaan Ikuisesti jatkuu elonkehä elämän ja kuoleman rajatontilla   Pihan perille astuessa raajat kummasti puutuvat Joutomaa täynnä on pressuja ja helvetinkoneita Paikan entinen asukas halajaa kuolleena uneksia Kuolee inhimillinen pahuuskin näissä ajanoloissa Tuhkaluukun tuhkat ovat jäännös hengen liekistä Täällä yksi sielu paloi kuin tuhat hautakynttilää Posti on vuosia jäljessä, hiljaa huoneenhallitus Joku huokaa: ”Voi näitä tuhatta elettyä elämää.”   Läpeensä ontto pytinki kaikuu kuin kartanot kauhu-unissa Huudat tervehdyksesi kolmesti, niin vastaus on aina eri Täällä henget pitävät peliään pelottomien vieraiden kanssa Kysyt: ”Missä talon herra?”, niin kaikki visusti vaikeni

Vähän pidempää kerrontaa tällä kertaa.   KIROUKSET KIRKON KIVISEINIEN RAOISSA Sanaset pienillä, nimeämättömillä paperiarkeilla Nöyrät toiveet osoitettuna korkeimmalle pyhyyden Ne kokoon rullattiin, pantiin kiviseinän väliköihin Humalainenkin aisti siellä ylimaallisen ohjauksen Kaikki lappuset yön aikana salaperäisesti katosivat Kaikki almunanelutkin kävivät toteen huomenissa Ilmiötä saavuttiin ihmettelemään läheltä ja kaukaa Aika kului uskonmenoissa kirkkovallan siunaamissa   Pitkään viipyili varjo sairaan miehen ohimolla Harvoin kirkkopihalla näit hahmon niin hirtehisen Musta mekko päällänsä, naama kalkilla maalattu Kirkonmiehelle hän teki vilpillisen tunnustuksen Hän tunsi erinäiset haudan kirot ja niistä kertoili; niihin kuuluivat hyttyseksi uudestaan syntyminen, tarkoitukseton elämä Järvelän kyläsen piirissä, taikka lauta-arkussa ihmiskivenä maleksiminen   Hän paljasti hihansa, julmetut haavat käsivarsissa Kertoi samalla sieluaan tutkineensa kuin lihaansa Ei viilto syvinkään enää mielihyvää hänelle tuonut Ei verta pisaroinut, vaikka arpensa olivat avoinna Lupasi hän hylätä portot ja itsensä leikkelemisen luvaten palata ensi viikolla ennen aikaa aamenen Kuunnella pelastuksen sanaa etummaisessa rivissä Vielä seinään tahtoi tallettaa yhden aneen alhaisen   Näytti miehen katumus yksinkertaisen vilpittömältä Sanoi: ”Viime kerran musta taikuri minua huiputti.” Siitä heräsi papin laupias ja pyyteetön auttamishalu, mutta pois katsoessaan pirunilkinen hymy häivähti Päivien edetessä alkoi miljöön salakavala muutos Sen panivat merkille ensin hurskaista parhaimmat Hyvänä pidetty kirkko alkoi silminnähden rapistua Seinärappaukset murenivat ja kattotiilit tippuivat   Ristiinnaulitun kuva lahosi ilman näkyvää syytä ja halkesi tummaa verta vuotaen keskeltä kahtia Säällistä jumalanpalvelusta oli mahdoton suorittaa vuoksi kaikkinaisen häirinnän räyhääjien taholta Saattoi outo hyökkäys urkurin soiton keskeyttää Ihmiset alkoivat kovin pelätä ja vierastaa kirkkoa Kokivat siellä vanhojen kauhujuttujen tunnelman Kellot alkoivat soida itsekseen aina suden tuntina   Seinäkiviin nähtiin kirjoitetun väkeviä riivauksia Äkkiä alkoivat ne tippuilla pikimustaa ulostetta Tuli pyhästä henkien karsinasta saastainen lätti Koko kirkkosalin lattia oli vuorattu sianpaskalla Jos sisällä minuutin viivyit, tunnelmasta ahdistuit Löyhkäsi pahasti myös idoli huoneen päädyssä Outo ympäristö Jumalan palvelijain mieltä pakotti Aniharvoin yksinäinen uskalsi sen liepeillä viipyä   Seinät sylkäisivät kaikki uskovaisten toiveet pois Pian jäljellä oli enää muutama rytistetty lappunen Kaikenlaista saastaa luki jäjellejääneissä arkeissa: ”Tulkoon paikasta ylimmäinen temppeli riettauden. Älkööt yksikään uskovainen rohjetko astua tänne vailla väkivahvaa sielullisen riivauksen tunnetta. Tulkoon mustin traaki helvetistä taloon isännäksi. Kaikki rukoukset on mitätöity tämän lain nojalla.”   Puolikuun jatkui ilmiö käyden sikäläisten hermoille Asia tuntui kaipaavan astetta väkevämpää pastoria Olivat tämän huuhkajakulmakarvat kuin itse pirulla Juoruilivat jotkut: ”Häntä pelkää myös itse Jumala.” Olivat tämän saarnat tylsiä kuin pitkitetyt hautajaiset Tämä vihasi kaikkinaista ihmisluonteen heikkoutta Ääni kirkuva kuin tritonuksia suoltava urkuharmooni Pukinpartansa kaartuili kuten kuutosluvussa sakara   Riivauksen tunnelman saattoi aistia jo asehuoneessa Kirkkaat kuva-aiheet muuttuneet olivat mielisairaiksi Ikkunassa pälyili kalpea ja ahdistava kuoleman valo Kaikki ristien varjot olivat kääntyneet nurinkurisiksi Huusi pastori: ”Nyt kaikki satiaiset ulos seinänraoista. Ei ole minulla aikaa koko ehtoota peeveliin kuluttaa. Ensin miehen huhuiluun vain oma kaikunsa vastasi Sitten virkkoi ontto ääni: ”Ette muistaneet kolkuttaa.”   ”Tervetuloa uudenajan kirkkoon, Jahven renkimies. Mustin riitein vihittyyn, siunattuun saatanan painolla. Te pastorismiehet olette täällä Herraamme lähellä, harjoitattehan vakaumusta hänen siipiensä suojassa.” Pappi virkkoi: ”Mahtava Herranne on käynyt täällä? Miksi hylkäsi hän teidät tähän kirkkoon perähikiän?” Vastasi henki: ”Tottahan tunnette maan alhaisimmat, kun itse olette tavanneet sen kaiken alhaisen tekijän.”   Äkkiarvaamatta seisoi papin edessä kolme hahmoa Ilmestyneet siihen olivat ne suoraan seinien raoista Kaikilla sikakarjun päät hartioiden yllä keikkumassa Raajat eriparia olivat, tunkivat saastaisista kaavuista Vatsapuolella näkyi ihmisen avonainen konehuone Sydänten saattoi huomata sykkivän vapaasti rinnassa Sisäelimet eivät olleet paikoillaan, mutta löytyivät Käyty penkomassa oli hautapihan varaosakaupoilla   ”Tämä se on tällainen pahojen paavien konklaavi. Mietimme, kuka laumastasi seuraavaksi riivataan. On uskossa pysyttelemistä, hengessäkin pitelemistä kyläpapilla, joka uskovien ripittäytymiset tallettaa. Kuin ruumiinosat, ovat aatteet yhteydessä toisiinsa. Siis mieti tarkoin, kenelle osoitat viimeisen valasi. Kuten vaikenevat edessäsi ylimmän vallan huoneet, alat sinä toteuttaa täällä yöllistä kutsumustyötäsi.”   Vääntäytyi pastori pakottavista katseista polvilleen Teki rukoilemisasennon vieressä pyhän alttariliinan Otti raamattukirjan käteen, alkoi lausua sitä ääneen yliluonnolliseen tahtiin ikeessä hurmoksen ja piinan Monta sivua hän tavasi vain muutamassa minuutissa Silti kaikki lauseenpainot olivat kuultavissa selvästi Arkitodellisuus ja ajantaju kaikkosivat silmäin takaa Niiden myötä hän kuin outoon transsitilaan lankesi   Nyt miljöö oli autio, mittasuhteet mielenvikaiset Kylän kirkko muuttunut oli suureksi katedraaliksi Hän kävi läpi ovesta, jossa seisoi sana: ”REALIS” Hän arvasi tuon luvatusta maasta anagrammiksi Ennen pitkää hän tapasi saveen louhitun käytävän, jonka seiniin oli muurattu irvisteleviä luurankoja Piplian sanat ja vertaukset pyörivät pääkopassaan Hitsiliekin sinisinä paloivat soihtuset muureilla   Viimein saapui pappi raotetun sakastioven äärelle Salaisuudet, jotka avautuakseen ihmisiän vaativat samalla oven aukaisulla ilmestyivät hänen eteensä Huoneen reliikkejä tunteneet eivät kirkkotaiteilijat Hän tapasi epämääräisen ja kasvottoman hahmon Tämä julkeasti esittäytyi hänelle sielunmestariksi Pikkuhiljaa nuo kasvonpiirteet hänelle kirkastuivat: mies kammokseen tunnisti ne tutuksi partapapiksi   ”Mitäpä löytyypi piilotettuna mielesi komeroista? Ei Jumalaa, ei Jeesusta, ei valtaa, väkeä tai voimaa. Ei muuta, kuin yksinkertainen riivauksesi alkusyy, joka kiviin lyötyinä pitämiäsi henkilakeja soimaa.” Sanoi pastori hahmolle kaiken kauheuden uhalla: ”Henkeni annan, jos annatte kirkon meille takaisin.” Sanoi henki: ”Käyköön henkikultasi siitä pantiksi. Kuin kivinä pidit oppejasi, saatat jähmettyä itsekin.”   Viikon päästä kaikkinainen riivaus oli kaikonnut Sianpaskaa löytyi enää lattian ja seinien raoista Kankeana hahmona pastorin tomumaja löydettiin, eivätkä raajansa oienneet enää millään konsteilla Nyt tunsi miekkonen hautain monenkirjavat kirot rukousasentoon kangistuneena pyhyyden patsaana Tehtiin arkku hänelle erityisten toiveiden mukaan: löytyi ylimääräinen laajennusosa sen jalkatilasta

INFERNO, PURGATORIO, PARADISIO Tienvarsikirkko on autio ja kaitselmuksen hylkäämä Täällä satunnaista vierailijaa enää yönseutu vartoaa Tunnen sisimmässäni eksytyksen elämän keskitieltä Yksinäistä polkuani vain kauhu ja epätoivo vaeltaa Hiljaa olen miettinyt Minoksen odottavaa tuomiota; kuulunko piiriin itsemurhaajien vaiko kerettiläisten? Pihakalmiston kryptassa puoliksi näkyvin kirjaimin seisovat kuulut sanat kuolevaisen toivon heittämisen   Kammarissa papit housuttomat juovat viinaa, kiroavat ristiään Suuri toivottomuuden kirjo, jälkeen jääneet asuttavat huoneita Toisaalla miehet narut kourassa lakkaamatta itseään hirttävät Ei ole tämä kirkko, kristityn suoja – tämä on sielujen vankila!   Ristin varjo antaa suojan tuomitsevilta katsannoilta Kalmiston piirissä kaapupäät outoa juonta punovat Neuvonpidot jatkuvat kirkon nurkilla läpi sydänyön Kavalia sanoja hörhöilijät mustalle koiralle puhuvat Johdinlankana heillä toispuoleiseen murtautuminen Ne lait kyllä mainitaan, mutta niitä ei saata eritellä Ne merkityksen saavat vasta, kun tarpeeksi toistetaan Silti kukaan heistä ei tahdo tarkoitusperiään peitellä   Näen, kun arkkuja avataan, vainajien raatoja kammetaan pihalle Ne yksitellen kokoon kaikki parsitaan, rikotut raajat korvataan Ne suojaa uuden elämän kauhuilta huivillaan mystinen Annikki Kun haavansa salvataan, lähden revohkaa holviin seuraamaan   Asuttaisinko alisessa maailmassa tulenpalavaa hautaa? Makaisinko yksin nevassa pohtien piinallisia kaunoja? Uisinko nuolten armoilla verisessä Flegethon-joessa? Kerryttäisinkö haavojani sadisti-sarvipäiden ruoskilla? Vaeltaisinko pääsemättä koskaan yhtään minnekään? Saisinko selkälihaani kulkurin katseen nurinkurisen? Kyynelihtisinkö kummatkin silmäni tyystin sokeiksi? Pääsisinkö harvaan joukkoon hengellisten kavaltajien?   Tuli sisälleni valkoinen kerubi, käteni laajoiksi siiviksi kohotin Sisäinen nauru kasvoi, kuin olisi korkein sydämeeni saapunut Pyhä Henki puhui kristikansan lakeja päässäni ehtoot läpeensä Tunsin koko piplian laajuuden, vaikka tuskin olin sitä tavannut   Maailmantasoilla näin itseni kolmena muukalaisena Näin, miten atrainkätiset Herran herhiläiset saapuivat Samalla luurankomiesten armeija hyökkäsi taivaaseen Rutolla terästettyä myrkkynuolta kummatkin ampuivat Kiirastulen näin syntyvän kaivetusta maasta helvetin Ylhäällä hihhulit katsoivat minua terälehtinä ruusujen Keskistä asuttavan näin pienempien pahojen tekijät Sama määrä löytyi kerroksia kadotuksen ja enkelten   Ylenin maaherraksi helvetissä, oli legioonia alla käskyvaltani Oli minulla siellä kivilinna, tilukset ja tuhat hehtaaria peltoa Minulla valtuudet oli piinata ja kiusata vähäisempiä henkiä Kerran pelkkä kuolevainen manalan nimismieheksi vuoltuna   Tapasin minä siellä itse Jehovan sekä kontra-jumalan Näin kahdet kasvot, jotka taivaankappaleet peittivät Öisen avaruuden keskiössä luimi kolmisarvinen kuu Päivänpyörän takaa timanttikeihäillä minua heittivät Taivasplaneettojen piiri kiersi ympyrää tulikerinensä Kyinen parvi pilaamaassa kävi paratiisin peltotilkkuja Samaan aikaan pääkopassani kolme kerrosta tuomion Pronssilla, hopealla, kullalla silatako sielun haarniska?   Judaicasta ja Kolkytoksen ikiroudasta aina luokse Empyreanin Primum mobilesta jauhettavaksi Luciferin hampaisessa kidassa Kolusin läpi kaikki piirit ja kuilut, vaan en niistä itseäni löytänyt Tuomioni oli herätä tyhjän pyhätön lattialta yltäpäältä paskassa   Levotonna kävin outoa maantietä eteenpäin talsimaan Hämäläiset puut ne huminoiden lauloivat sorasointuja Näyistä Danten en löytänyt yhtä rangaistuksen paikkaa Kuka olinkaan minä; pelkkä puuttuvan sielun omistaja? Sen tiesin, ettei tieni ollut vasemman käden tai oikean Yksityinen hengenpolkuni kulki jossain niiden välissä Se elämän keskitie ei ollut, vaan jotain toivottomampaa Helvetin hehkuista oli saattanut oma hehkuni himmetä

Vanhaa paskaa uudelleen värkättynä.   VIIKATTEIDEN TANSSI Vasten mustaa hiomakiveä hopeinen teräsi teroita Leivo pyöreä rukiinen leipä keräämästäsi viljasta Vaaniva merkki taivaalla pelkona syvällä mielessä Sieluviljaa lakoaa, riippuu hirtettynä kuunsirpissä   Missä surun siemen itää, siellä korjataan pian satoa Kadonneen elo onneton kuin viljankortena tuulessa Yksi öisen taivaan kuningas maassa kituvalle nauraa Ei ehdi heittää työtänsä, vaan niittelee ihmiskauraa   Viikatteiden tanssi, vanhempi kuin ihmissuvun tarina Sen viimeinen päätös ja valta koskee kaikkia kansoja Viikatteiden tanssi, kuin kuoleman tarkka ennustaja Kun hehkuva terä laskee, saa taivahalle veren puna   Niin tuolla satoisten peltojen perillä kuin myös täällä sielua kuin tähkäpäätä on tämän maankamaran päällä Sadonkorjuun ennustus ihmisen takaraivossa toteutuu, kun taivaalle nousee tuikituttu symboli; niittäjän kuu   Vertauskuvani vanhat ovat Raamatun sivuilta peruja Kähvelsivät uneni ammoisina sielunahdingon aikoina Taas huomaan eläväni uusia hengellisiä etsikkoaikoja Vaiettujen ääni kärttää: ”Niitä kaksi on, ei kolmatta.”   Viikatteiden tanssi surevaisten kyynelistä voimaa saa Antaa vilpillisiä lupauksia ja turhat toiveensa anastaa Viikatteiden tanssi, kanssaan voimakas saattaa nauraa Joka ruumisleipää syö, se myös ruumislauluja laulaa   Minä valvoin pitkiä öitä lukien kauhua, mystiikkaa Kun viimeinen sivu aukeni, en voinut enää unohtaa Voi kuinka paljon minä vihasin ajatuksiani ja tekojani Kironneeni vielä luulin kaiken sukuni ja perintöni   On jälleen tullut aika kirjoittaa kaikki vanha uusiksi Mitä kamalaa löysinkään, kun penkoilin papereitani Nuo karkeat hulluusvärssyt vuosikymmenten takaa, joiden riivauksien tähden maassa hengetön makaa   Viikatteiden tanssi repii kaikki unettomat vuoteistaan Laittaa julmaan pyöräänsä pakon edestä valssaamaan Viikatteiden tanssi, päiviä mietin minne joudunkaan On hulluus pitkä tanssi, joka päättyy mielisairaalaan

Syysterveiset psyykkisestä helvetistä.   TYÖTTÖMÄN PAPIN HOURAILUT Kasvoillansa jäännökset sielun syvimmästä ahdingosta Paljonko riemua tuotti määrätön tutkiminen Raamatun? Koettaa kiertää kirkon, kuten kiertää oman Jumalansa Pimeässä toistelee Herransa nimeä äänellä haudatun   Piti hän saarnaspuheen niin viisaan, jotta pantiin viralta Sen jälkeen kiertänyt on hän helvetin järvet ja rajamaan Etsinyt puhumattomia totuuksia opinkappaleidensa takaa Syyttäjän ikeessä maallista eloa tutkinut vain puukollaan   Löytyy kotikirkon ovesta lista pannattujen henkilöiden Ainokaisena nimenä siinä seisoo nimi vanhan pastorin Sanoo moni: ”Menköön metsään se helvetillinen mies. Otsansa jatkuu päälaelle, kuin hirttonuora on partakin.”   Aamuisin alkavat kankkuset teologisessa tentturingissä Ainaisena tavoitteena taivaallinen kirkollisviinihumala Jos ei hälle taivas aukene, auetkoon sitten vaikka helvetti Jos ei häntä Jehova armahda, niin armahtakoon saatana   Päiväsellä päällään oli tiukasti entinen virkakaapunsa Sitten puki ylleen viitan, silinterin ja valkohansikkaan Ihmiskuvatusten pettämänä kääntyi puoleen kuolleiden Hampaat ja kävelykepin pää kävivät yössä loistamaan   Virkavuosien jälkeen alkoi hänellä yksityinen tutkimus Väet pahalan ja hyvälän sekoitti hän tyystin keskenään Vastaanotti ristiriitaisia viestejä pyhätön katonharjalta Näkymätön ylimaallinen siirtokunta päilyili silmissään   Yksi raamatullinen lupaus elämästä jälkeen kuoleman on se ainoa lupaus, jonka toteutumista hän yhä vartoaa Todistellen näkyä, joka noussut on tulisijojen tuhkasta Monet laumastaan henkivät naapuritontilla kirkkomaan   Aurinko kiertää maata – maa kiertää ”piispaa” pitäjässä Joku kuuli hänen koivupuulle kuin eukolleen puhuneen Työtön on nyt, henkivaltojen paimentelema sielunpaimen Väitti kylätaiteilijan hänet pirulaisena puusta veistäneen   Vaietut valhepuheet kuulee täällä moni tarkkaava korva Vielä sykkii iskuja saanut sydän sairaan miehen povella Jäljestää kivisiä perustuksia entisten palvontapaikkojen Jonkun käskemänä istuu korppi vartiossa talonsa ovella   Synkkä vakaumus koostettu uskonvalheista, epätoivosta Siunattu työ viedä seurakuntalaiset mukanaan tyhjyyteen Johtaa rakkaimmat Herran lapset mukanaan harhateille Muuttaa käsitykset kolmiyhteydestä Luciferin ykseyteen

Taas vaivaan. Vanhaa visiota uusiksi, tällä kertaa ilman niitä iänikuisia riimipareja.   HUVIRETKI KUOLLEIDEN KESKUUTEEN Olen pystyttänyt telttani vanhojen reliikkien päälle Se kesäinen turvapaikka on hautausmaa-leiriytyjän Roskaväen kansoittamat hiekkarannat ovat kaukana Saan viettää vuosittaisen lomakauteni vailla huolia   Kilometrien pituiset jonot porttien edestä puuttuvat Leiripaikkani sijaitsee pohjattoman kuilun vieressä Kaikki mitä on jäljellä, ovat ammoin rakastetut luut Siihen seuraan täydellinen outsiderikin saattaa sopia   Kanssaleiriytyjät ovat pelkkiä puhumattomia patsaita Naulat ovat painuneet kurkkuihin miesten menneiden Varastan takin kätköön pienen ristin matkamuistoksi Pilaan sieluni myöhemmin perusteellisesti sen avulla   Keskellä heinäkuun hullun ja kuumoittelevan helteen valmistaudun saapumaan kuolon kalpealle näyttämölle Näillä perusteellisilla matkoilla, salaisilla huviretkillä käyn tutkiakseni sitä, mitä pidettiin näkemättömänä   Onko eloa tässä maailmassa vielä paljonkin jäljellä? Sitä en arvaa, enkä viitsi sen pahemmin kyselläkään Rento lukuhetki koivupuun alla mystiikkakirjaa lukien Tältä lomalta en palaa ruskettuneena, vaan kalpeana   Hiiteen täältä valkoinen velho ja ruohonleikkaajapoika Saan elannot kuolon renkimiehenä, kuun akolyyttina Olen vallannut tontin, jota kiertää matala kivinen aita Täällä virvoitan itseäni surevien leskinaisten lauluilla   Naamioin piirteeni tunnistamattomiksi possun nahoilla Piilotan salatut tarkoitusperäni alle kaavun riekaleiden Chillailen varjoissa seitsenmetristen kaltevien paasien ja suoritan pitkän päiväreissun hautajaisten kaupunkiin   Kävin tänne kerran umpeen kasvaneita polkuja pitkin Muokkaan lukuisia taikojani piilotetuilla tarvekaluilla Saat kernaasti pitää sisimmältään onton ystäväpiirisi Olen mieluummin vain toivoton ja yksinäinen houkka   Riemullisesti alistun tämän lomakyläseni kurjuudelle kuulematta ääniä, tyystin kuurona iloisille puheillesi Totuuksillasi ei ole mitään maallista painoarvoa täällä Mies syvästi pakkomielteinen ei omaa vapautta valita   Tulee taas syksy, kuin pitkitetty ja hivuttava kuolema Olen kolmatta kuukautta täällä, kesän turvapaikassani Kuolleita suvisiippoja näen kuljeskelevan kaikkialla Seuraava lomakohteeni on päätetty - alainen maailma

LUONTOMENOJA Kolusin metsän pylväskäytäviä; koivikoita, hongikoita ja kuusikoita, joiden sisällä ihmisotukset olivat astelleet kenties vuosipolvia sitten Näin jalanjälkiä, mutta ne olivat metsän petojen tai joidenkin muiden Outoja jumalhahmoja näin muistellun tienoon aarnipuissa ja kivissä   Silmiini pisti omituinen keidas, sen reunustoilla kaltevoita ikihonkia Taiten muovattuja kiviportaita astuin vaivattomasti syvälle rotkoon Ympärilläni jyrkkä seinämä sen vaiteliaan seurakunnan väkilehterinä Mutta sitä kirkkoväkeä en huomannut, sillä mysteeriä vain kartoitin   Pyhätön keskiössä oli kaksi koivupuuta varret toisiinsa kietoutuneina Rungoissaan kääpäkalloja, joiden kasvoilta huuto oli muinoin kuollut Tämä oli se nimenomainen ristinpaikka, johon minun tuli lapio iskeä Aloitin pitkällisen työni, kun päivänpyörä vielä lakipisteessä majaili   Paljastin haudan, jossa luut oli aseteltu siisteihin riveihin koon mukaan Tiesin täkäläisen pimeäuskoisen väen sitä jumalansa rangoksi sanoneen Kaikki merkit täsmäsivät – omituinen koukelo oli ollut miehen rahtu Hautaan mukaan laitetut tarvekalut olivat ehdan velhon ja puujumalan   Vaatimaton leposija, vaan vanhempi kuin yhdenkään itämaisen taikurin Kalmon käsissä puristuneissa kissannahkahansikkaat ja säilä pronssinen Neljä pronssista keihäänkärkeä osoittivat jokaiseen väli-ilmansuuntaan Arvoitus oli maalattu pääkalloon, jonka sanaset lukivat: ”Tässä lepää...”   Vaan mikä kumma sai luontopyhätön koivut niin punaisina hohkaamaan? Sen teki pyhitetty veri tapettujen pappien, jota juurensa ahnaasti imivät Lieni pari edesmennyttä hengenmiestä joutuneen niiden runkojen sisälle Siksi ihmisen muotoisia olivat vartein pullistumat, tomumajat rutikuivia   ***   Päiviä kului, jäljestin vieläkin kolkkapolkuja perimmäisten mysteerien Tulin paljaalle kankahalle, jossa paloi hyytävä liekki kuin vainovalkea Sitä hoisi pitkä mies erikoisessa messukassukassa; Haadeksessa sikissyt Tiesin: iättömät silmänsä olivat täynnä taikaa kirkonmiesten pimittämää   Magneettiset silmät kuin verenimijöiden, joissa tuonela tuijotti takaisin Mutkalle vääntynyt hällä ase, vaan kantoi tämä sitä kuin selkärankaansa ”Jos lienet alku- tai loppusanoja etsimässä, olet tullut paikkaan oikeaan. Minulla on niihin valtuudet, olenhan kokenut kävijä manan ja helvetin.”   ”Tahdotko ehdan jumalan tavata? Tai ne, joihin Jahvella ei ole valtaa? Ei löydy tänne kierteleviä taikureita, kuten löytyi kiesusten aikoina. Minä tiesin sinun etsineen piilotettua kupolia, sukumme alkukirkkoa. Sinä ennen yksisilmäinen ihminen tulet kavahtamaan sen sanomaa.”   Miesi nostatti ankeaa väkeä kymmenpäin alta kankahan värssyillänsä Huonohampaista nauravaa väkeä, joiden palttoita ei erottanut nahasta Ne kävivät pirulliseen, kalisevaan tanssiin, joka alkumenoista periytyi Mietin, mikä lie niitä kannatteli; tuskin ainakaan henki kalmon sisässä   Sitten reiästä tunkeusi miesi, kädessään näkemäni miekka pronssinen Luuranko ja kasvot väärällä kuin väkipyörässä kertaalleen väännetyt Otsassaan se ratkaisu arvoitukseen, jota en tässä saata millään mainita Lausumansa saarna sai elämöivän kankaan taas kokonaan nukkumaan   Noiden näkyjen edessä pinttyneet uskomukseni pantiin tyystin valalle Loitsun kuulleena, mysteerin nähneenä en saattanut kuin pahasti peljätä Nyt olivat aivoni tyystin väärällä, kuin sen vanhan kansan jumaluuden Minä tuhannen kertaa itseni siunasin, kun kotikirkkoani kohti kävelin

Eräs ystävä vähän antoi kritiikkiä, että pitäisi kirjoittaa lyhyitä novelleja näiden sijasta. Mutta tämä tuntuu nyt omimmalta ilmaisulta kuitennii.   LUMOTTU KIRKONMIES Vanhan kansan aikoina saattoi metsäinen väki kokonaan lumota, sekä ottaa ihmisen valtaansa Mutta nyt lienevät kaikki haltijat, menninkäiset puun syihin ja vuosirenkaisiin tyystin paenneet Niistä tiedottomana tylsämielinen saarnasmies kulkee loppukesästä yksinään retkellä marjassa Tyynesti aprikoi sen armoitetun Jeesus-pojankin Kalevan kankaalla kuten puolukasta syntyneen   Äkkiarvaamatta saapuu pappi suulle ahtaan vuorikomeron On kuullut siellä entisaikoina kieromielisen erakon eläneen Sydämensä melkein halvaantuu, kun hän kuulee nuo sanat: ”Täällä haisee veri uskovaisen, veri mätänevän juutalaisen.” Mies kaivaa esiin krusifiksin ja kohottaa eteensä suojaksi, mutta puu taipuu täysin mutkalle ja käy häntä herjaamaan Hän tuijottaa muutaman hetken kolon omituiseen hehkuun Menettää tietoisuutensa, arki ja ajantaju häneltä unohtuvat   Nyt kulkee humalassa, päänsä kuin pilvinen auer Metsän käytäviä käy laahavassa kaapuhameessa Liperit hän roikkumaan lennättää kuusenoksalle Ei häntä merkkiensä perusteella ristityksi arvaisi Polvistuu kuusen eteen, yhteen panee kämmenet Sanoo: ”Sinä olet se uuden jumalani maamerkki. Tässä maailmassa mies kulkee kuten hautapaasi. Pelkästään Pyhä Henki ei häntä pidä leivässään.”   Vuosikymmenet teologian opissa unohtuvat minuuteissa Hunnun herrana itseään pitää, Kaalimaassa kasvanutta Kuin piispan hiipan painaa havuisen seppeleen päähänsä Huutaa metsän hiirille: ”Kaikki irvijät koloon painukoot!” Jo väikkyilee tumman autiotorpan matala katto silmissään Ei varma ole, mutta luulee siellä tapahtuvan kohtauksen Takaa kolhon petäjäisen oven kuulee outoa messuamista Samein silmin jää todistamaan perämetsän kirkonmenoja   On jähmettynyt lika pimentänyt talon kaikki ikkunat Viimeisen sadan vuoden aikana huoneissa liikkunut lienee vain yksi ja ainoa varjo etsivän muukalaisen Lukuisat kohmekärpäset roikkuvat katosta seiteissä Parketilla risumatto männäsyksyn lehtien peittämä Olennot epävalon nurkat ja seinänrakoset täyttävät Vaikkei alhainen pappi puheenpartta ymmärräkään, tapaa hän siinä eriskummallisen sielujen yhteyden   Huoneessa läsnä sadan sorttista puun- ja seinän väkeä Siellä möröt ja kummajaiset taaplaavat tuohiraamattua Teologioittensa lainalaisuudet on kaivettu kivien alta Jokainen ottaa kuivan viisikantaisen keksin kitalaelleen Mies tyystin hämmentynyt jää ovensuuhun pälyämään Niistä olioista on hän lapsena lukenut pahoista saduista Tuo revohka keskeyttää menot, jää katsomaan tulijaa Jonkinlainen röllikkä, tummaturkki jo virkkoilee hänelle:   ”Astu tänne, vieras mies, kirjattomien kinkereihin! Ei ole verevän hengenmiehen tapana kainostella. Teroittele meille pitkämielinen saarna, saarnamies, parempi kuin kotikirkkojenne piirissä vain osataan. Älä anna pinttyvän taikauskon sinua työssä häiritä. Hengitä tupakansavua, päästä musta henki sisääsi. Sinä omaat Sanan mahdin, niin kuin sadattelunkin. Lahjakkaasti voi kirota siveän suukin halutessaan.”   Kehotuksesta pastori jonkin sorttisen pakinan valmistaa, mutta puhe on miehen, joka ei lainkaan Jumalaa tuntene: ”En tahdo viisastella, sillä on täällä väkeä vanhempaakin. Silti unohduksen alhosta minä kutsun teitä maanalaisia. Nämä lopunaikojako lievät, kun maasta ristiä ilmaantuu. Kämmenviivoissa lienee tiemme kartta piplioiden sijasta. Vaan epäonni sen sielun, joka oman kohtalonsa aavistaa. Viimeinen ehtoollisemme lienee variskansan noutopöytä.”   ”Ovat Jehovan palkka ja ikeet kaikille samanlaiset. Saatana antaa meille kaikkea määräänsä enempi. Silti sama demoni tuijottaa palvelijoidensa silmistä. Siellä ovat ja elävät, kunnes kuolo sielut ulkoistaa. Totisella etsijällä kaksi on hengentietä kuljettavana. Todellisen palvojan ehdoton alistuminen määrittää. Silti suurempi riemuista lienee olla kaikkein pettäjä. Tuleva vuosi kertoo, onko kuka vuohi tai lammas.”   Kirjava seurakunta miekkosen hulluille teeseille naureskeli Seurasi yöhyt hullun tenuttamisen ja hautapartaan humpan Korttia lyötiin, pappi ihmetteli pata-ässää taskuun eksynyttä: ”Jos jään maksumieheksi, kierros juodaan helvetin laskuun.” Vihkikaavat hylättiin, mies naitettiin sinipiialle alkumenoin Pastorinnan muisto unohtui, tuli miehestä henkien siitosori Vatsat turposivat minuuteissa, tunnin päästä sikiö jo ulostui Kaikilla pirpeloilla parta, pälvikalju, hiuskiehkura päälaella   Havahtui hän maantieltä makaamasta aukko muistissa Nyt tunsi vetäneensä tenttua viikon pari peräjälkeensä Siksi kummallista oli ollut metsäläisten panema kalja, että oli päässään huuruisia väläyksiä yön kohtauksista Mustalainen maantieorkesteri soitti iljettäviä laulujaan Kyseli: ”Viinako miehen vei, vai kuollut vanhapiika?” Nyt ikuiseen liekkiin käy tie taivassatunsa hyljänneen Kengistään jää soratielle pitkä, musta, tervainen vana

Pian sinunkin junasi saapuu, takaa verenpunaisen horisontin...   VALMISMATKALAISET Kauhtuneessa junailijan takissa yksi vanha asemanvartija seurailee verenpunaisessa horisontissa sirppiä ja vasaraa Muistelee aikaa ennen eläkettään ja kiskojen autioitumista Tuijottanut on hän tyhjiä raiteita jo päälle vuosikymmenen Hän yksinäisyyteensä lohtua saa enää lämpimästä pullosta Ajettavaksi viimeistä ilmoitettua aavejunavuoroa vartoaa Välipysäkkejä on kuten taannoin Lahti-Riihimäki -välillä Järjestäen jokainen kadotettu poimitaan laitureilta matkaan   Kauhu-unessa nähnyt on kiitävän mielipuolista nopeutta Musta ja koliseva juna, tavaravaunuissa ylikuorma hiiliä Käy ohitse korvia vihloen, eikä vaunujono pääty koskaan Kuljettajalla hullu katse naulittuna lähestyvään tunneliin Kuolevainen kauhu ja paniikki katseissa lipun saaneiden Raapivat matkustajaosaston ovia, niin että kynnet irtoavat Ikkunaverhot palavat, ja viikatemies kulkee rahastamassa Käytävillä kuulet kirouksia – huutoja sielujen vankilasta   Joku aprikoi: ”Liekö Jahve sietää ihmisten pilkkapuhetta? Saatana lienee niihin tottunut, kun niin paljon on parjattu." Virkkoilee toinen: ”Kohtahan tuo seikka meille selvinnee; edessäpäin käsi luiseva jo heiluttelee pysähtymismerkkiä.” Yksi manaa: ”Ei tänne myyty yhtään meno-paluu -lippua. Päätepysäkillä kuulemma odottaa jonkinlainen kiertoajelu.” Vielä lisää joku: ”Siellä meitä vartoo suuri maailmanpalo. Hulina, mekastus, sekasorto kuin käristettyjen porsaiden.”   Löytyy valmismatkalaisten joukosta yksi kenopäinen mies Kuin haavoistaan raapisi iskelmää, käy hän puhelemaan: ”Ei ole aika seurannut kirkkoa, vaan kirkko aikojen oloja. Kenties petetyt seurakunnat samassa kyydissä matkaavat. Muutenkin olemme me täällä seurassa kovasti parjatussa. On viereinen osasto täynnä parantumattomia sodomiitteja. Tunsipa joku minunkin sydämeni rikokset kirjaamattomat: tänne jouduin siksi, kun menin autiotaloon hirttäytymään.”   Pölyttynyt lappalaismies, kuin Siperian roudasta kasvanut, istuu juntturana kanssa vuotavan, yhteen puristetun nyrkin Leuku-puukon terä on painunut syvälle kämmenpohjaansa Virkkoo lohduttomasti: ”Tässä on oma uskontunnustukseni. Ei täällä paskapuheiden keskellä muu satavarmaa olekaan. Kun tarpeeksi pähkäilet, ymmärrät elämän olevan valhetta.” Yksi häntä lohduttaa: ”Täytyy meidän ottaa rennosti vaan. Ainakin vaunujen penkit ovat perin ylelliset ja mukavat.”   Työmiesten kädet lappovat lakkaamatta lisää hiiliä ahjoon Matkustajajoukko tuntee vaunujen hytisevän ja kirskuvan Ei matkaa yhtäkään veturia vastaan viereisiä kiskoja pitkin Pitkään kuljetaan loivasti alaspäin tuhkavuoren uumeniin Junan ikkunoista aukeavat maisemat karut ja elämättömät Savuttavia tehdaskomplekseja ja suunnattomia kivilinnoja Pimennetyllä asemalaiturilla orvon näköinen pikkulapsi Vain yksi kaapupäinen luurankomies on hänellä saattajana   Juna pysähtyy, kuluu tovi kuin kuoleman odotushuoneessa Sitten ontto ja tunteeton ääni heille kaiuttimesta ilmoittaa: ”Teitä odottaa valmis paketti viihteineen ja virkistyksineen, kuin varsinaiset Keihäsmatkat Jeesuksen kyljen lävistäneet. Herhiläismäinen hellekeli on taattu sesongeista huolimatta. Luvassa on pitkä turistireissu nähtävyyksille Necropolisin.” Alakuloiset ihmiset ajetaan kuin teuras omiin karsinoihinsa Viisikantaisen merkki polttomerkitään jokaiselle otsikkoon   Tässä hornalan kivikaupungissa kaikki kasvot ovat petturin Piinatun oloisista ihmisistä kuka lienee vanki, kuka vartija? Katseet kertovat, ettei mikään enää väiky silmiensä takana Totiset sieluntuskat vain metalliset kadut saattavat heijastaa Tehtaan ruokalassa lieroja spagettina, ulostetta kastikkeena On turha yrittää tapattaa itseään edes tupakkaa polttamalla Kaikki tahtovat kuoloa, vaan ruumiit pitävät heitä hengissä Helvetti on päättymätön tila myrkytyksen ja kuristumisen

Huuto tyhjille saleille.   MISSÄ KIVET MAATUVAT Kun perustukset oli valettu, oli loppu-urakka valmis pikaisesti Muista poiketen talon uksi heti ensimmäisenä pystyyn pantiin Sitä koristi tasapäinen neliristi, koivuinen vuohenpää-kolkutin Vaikken ole mikään tiilenmuuraaja, ryhdyin työhön pieteetillä Tornien nousua leimasi alusta alkaen pyyteetön mieli ja hartaus Aina pystytetyn kiven jälkeen lausuin rukouksen työn puolesta Olivat taivaankannen ja alisen jumaluudet suopeita mahdissaan Viimein ylös katsoessa totesin: ”Siinäpä talo kaikille kauhistua!”   Nurkkakivet anastettu vieraan uskon pyhätöistä Siunattu uudelleen tummalla ehtoollisviinillä Tänne kannan vaihtoehtoiset psalmit ja pykälät Tänne kannan tomumajani arkielämää hylkivän Tänne kannan koko sanattoman vakaumukseni On jokainen päivä ja ehtoo kuin uusi sunnuntai Uskoon vihittäviä ihmisiä löytyisi tuhatmäärin, mikäli vain jokainen saisi kuulla tästä paikasta   Ei liene temppelillämme ikää vielä muutamaa vuosisataakaan Jo niittujen kukat kasvavat rehevästi lattialankkujen väliköistä Nousee lukuisa multainen kourakin haromaan tunkkaista ilmaa Ne menot läpikäyneenä sydän seisahtuu, vaan varjot liikkuvat Kirkon penkkejä peittää paksu piki, jolla ruumiskin voideltiin Viikkoja vanha kalmo saattaa kävellä tontin poikki talutettuna Heille elämä oli vahva humala, mutta kokonaan vailla krapulaa Vielä pysähtyneet keuhkot henkivät itseensä savua mahorkan   Ristejä peittävät tammenlehvät tummuneet Nimettömät väet ne seinänraosta huhuilevat Peräseinällä veriset kuvat uskonsaarnaajien Niitä mieli puhtaana ja kunnioittaen lähesty Osoita uhrimielesi ja antaudu palvelukselle Kyyristy edessä variksenpelätti-Kristuksen Täältä löytyy hajottaja-hyönteisten kauppala Etkö jo tiedä sinäkin yksin kuollut olevasi?   Ei ole tämä mitään Iisakin kirkkoja ihmisen tarpeille pyhitettyjä Silti saatat selvästi kuulla kutsumme kuin kuoleman tuvista Tämä kerran-taivaisen on herramme maanpäällinen valtaistuin Salamyhkäisen isäukkomme, jonka renki kaivosta huhuilee Ulkoseinustalla kasvaa köynnösmäisesti metrikaupalla suolta Alttarin päällä rivi hampaita, kasa kynsiä ja kimppu hiuksia Luihusti liikuskelee koko kasti pappienkin ruumismaskeissa Seremoniakaavat noudattelevat kirkon verisimpiä perinteitä   Lienee pytinkimme huiputtanut monen vaistoja Joka vuosia vietti sisällä, ei käyntiään muistanut Ei tiennyt, ketä kumarsi, ketä haistatteli, rienasi Suloinen unohdus lienee täällä vallitseva olotila Porttikäytäviä aukeaa edessäsi jälkeen toisensa Ne johtavat sinut yhä maagisempiin puutarhoihin Kallosokkelot täyttäneet ne, jotka uneksuvat unetta On uskomme niin vanhaa, että kivetkin maatuvat   Määrättömästi löydetään tuhkaa, nokea, pyhiä poltettuja niteitä Sappea, visvaa, verta, virtsaa, räkää, kuolaa, rasvaa juotavaksi Savua, suitsuketta, kaikenväristä tuikkua kynttilämessuja pitää Raamattuun kuulumattomia ja nimettömiä henkiä, joilta udella Blasfemian, pyhäinhäväistyksen, loukkausten, kirousten sanoja Samea viinakulju ja lieroinen leipä on hyljeksittyjen eukaristia Vaikka olemme nekromansereita, saat ylösnousemusta odottaa Takaa puhtoisten julkisivujen tapaat hometta ja ruumismädän   Totuutemme ovat nurinpäin käännettyjä valheita Seinät sekä ristiinnaulitun kasvot silmän pettävät Yksinäinen rukous saa viestinviejän vain tuulelta Kadotuksen musta varjo pitkin seinävieriä luimii Aaprahammilaisen uskon mies veljensä kavaltaa, vaan täällä meillä ei ole kaunaa, eikä salaisuuksia Tänne kolehtina käyvät kaikki ihmisten varaosat Nyljetty hurskas on alttarivaate hullujen käsissä

Takavuoden kummitteluja tuoreeltaan dokumentoituina.   REIKÄ OTSIKOSSA Tammikuun oravanpyörä kuun hyisessä, palvovassa valokeilassa Sama vainoaja on taivaalla niin aamulla, päivisin kuin ehtoollakin Minä hallaista pihamaata tuijotin ja näin kaiken silmät suljettuina Tunsin, kuinka epäpyhä valo virtasi sisuksiini ja otsikkoni valaisi   Se oli kait viidestoista päivä, kun tuhkaisen ruumisarkun paljastin Siinä lepäsivät jäänteeni, tahdoton naurunpuuska minussa kohosi Kädet siiviksi kohottautuivat, vaan ei löytynyt yhtäkään höyhentä Kait sisälläni majaillut eloton enkeli luuli minussa voivansa elää   Sellainen määrä hallitsematonta energiaa teki minusta levottoman Sai minut kalpeaksi, noudattamaan nurinkurista vuorokausirytmiä Vaikka oli minulla reikä otsikossa, ei ulostunut psykoottinen ajatus Noidankehämäiset aatteet olivat kuin pyörteinen spiraali helvettiin   Vaikka raajoja kuinka lepuutin, ei voinut mielen karuselli seisahtua Unet jäivät pariin hassuun tuntiin, näin painajaisia öistä tehtaalla Radioni tuuttasi jonkun vainajan rakkauslauluja yksistään minulle En uskaltanut taivaalle katsoa, en miettiä sirppikuun symboliikkaa   Sanovat merkkien korkeampaa ymmärrystä kolmanneksi silmäksi Vaan mikä on sellainen silmä, joka ainoastaan sisäänpäin tuijottaa? On kovin kotoisaa, kun huoneen lattialla on menneen syksyn lehtiä Vaan minkä tuulenpuuska mukana toi, sitä en tervetulleeksi toivota   Minä luin yösydännä kirjoja helvetin ja taivaan riivamien miesten koettaen tuntea hulluuteni laadun; sen hengen, joka minut ympäröi Peilissä itseäni toistuvasti manaamalla saatoin sen päähäni kutsua Miten sellaiset henget tulevat ja menevät, sitä tiedä ei kait kukaan   Oli torni sisälläni huojuvin perustuksin, kokoajan tiesin hukkuvani Kesti kauan laskeutua sen kerroksista kanssaeläjien puheen tasolle Vaikka monia tunteja vietin ystävien seurassa, olin aina vain yksin Tyyneysrukouksen sanoma ei minulle hengellistä lohdutusta tuonut   On kovin lohduton tuo apokalyptinen visio kosmisesta noppailusta Joku suurempi meitä täällä ohjailee, pakottaa epätoivoisiin tekoihin En itse sen junan eteen hypännyt tai mystiikan lakeja julki puhellut Elin eloani taivaan harmaan tahkon rytmissä tahdottomana renkinä   Talvitie oli reunustettu surukynttilöin, kaikki kait minun muistolleni Jokainen tuikku, jonka ohitin, merkitsi yhtä kohtalon askelta minulle Se saatanallinen riivaus oli, laittoi päähäni outoja hävettäviä himoja Täällä pakkasessa hautaholvi vartoaa pimeyden mielivaltaisia tekoja   Siinä makasi nainen vielä kauniina, alta kolmenkymmenen ikäisenä Mitä muuta saatoin tehdä; minä kaiken pettänyt sielunahdingossani? Ei ole paljonkaan tuonela varalleni luvannut: pelkän lyijyisen arkun Hajamielisillä äänillä päässäni keskustelee yksi liuta riitaisia henkiä   Siitä vuosia jo lie, kun ensimmäinen aionini päättyi ja toinen alkoi Taas voin aavistaa koronkiskuri-hengen tulevan hakemaan osaansa Olen tympääntynyt katsomaan maailmaa ymmärryksen okulaarilla En tahtoisi tietää enempää – siksi koittaisi minulle täysi sokeus jo!

SYDÄN LIIKKUVI Lähetän sotahuudot maailmalle Jäävät paperihallitukset käteni alle Kaikki voimalla yhden kalvan   On sydän täynnä haavoja vaan Ne kirvelevät, umpeutuvat tultuaan Kaikki samalla leu'ulla tehty   Vaikka kaukaa ikävöin sinua, et enää saata sinä satuttaa minua Myrkkyysi vastamyrkyt on   Olen syvällä, kuin Jeesus ois' Ajan vuosien pinttämät henget pois Suolla soi itseyden kylmä laulu   Monesti on se todeksi näytetty, että Jumalan paikka lienee täytetty Vaan rienaajaa alati kaivataan   Tuuli lakaisi tomumajat sisälle; ja mukanaan huolet tulevalle kesälle Muistelo syksy-yötä lämmittää   Kuin joutunut olisin paaden alle Satanut on multaa sekä lehtiä lattialle Se kirkkopiha on ajan hylkäämän   Vaikka muurien varjossa vaelsin, syömmeni vuosiksi koppiin telkesin, olivat työni silti hengen työt   Sydän vapaa joukossa vankien Kuin olin herra korppien, varisten Allani paloi sielurovion valkea   Häkkiin pantuna sydän liikkuvi, ja vuodet toinen käsi toista leikkavi Jo mies vei viikatteen naulaan   On ilo kun teräs ranteen tapaa Ihanaa olla henkisistä tuskista vapaa Se ylin on sielullinen katarsis   Tuskin se huomenissa kaduttaa, jos tänään päätän itseäni satuttaa Koreasti soi viulu harmaan luun   Uusi koti kehikko sahatun laudan Levottomana sykkii hauta alla haudan Siinä talo kirjattomille hengille

Menevät mielestäni jo kauas runoista, enemmän tarinoinnin puolelle. Mutta kyllä näitä lukee, ajatuksia herättäviä tekstejä usea. Montaa ei kyllä jaksa peräkkäin lukea kun asiaa on paljon.

Kiitti, Carpe, kommentista. Hyvä kun joku viitsii vielä täälläkin luuhata. Ei ole tähänkään topaasiin tullut kommenttia kymmeneen vuoteen.

Joo oon aika uusi täällä, lueskelen näitä kaikenlaisia juttuja aina kun on aikaa. Ja voin jopa omiakin tekeleitä laittaa. Olen myös huomannut että täällä on toiminta hiipunut aika paljon. Joihinkin juttuihin ei ole jatkoa tullut moniin vuosiin. No ihmisillä tulee tietysti muutakin tekemistä elämässä, työtä, seurustelua, perustetaan perhe ym.   Ja se sama vika täällä on kun Kirjoittaja sivullakin...ei viitsitä.(välitetä, osata, haluta) kommentoida toisten juttuja. Myönnän etten itsekkään jaksa kaikkea lukea ja ihan kaikkeen kommentoida. Yritän kyllä, ainakin jos huomaan että sitä tarinaa on tosissaan tehty.   Täällä kyllä tulee väkisin mieleen että on muutaman vuoden myöhässä löytänyt tämän sivuston.

Juu, myönnän että voisin itsekin olla aktiivisempi kommentoinnin suhteen, enkä vain postailla omia juttujani. Saisi parikin hiukan ahkerampaa lukijaa tänne, niin hommahan piristyisi heti.

Variksenpelättimen sielunelämää.   TUULI TOMUMAJASSA Enää synkkä ajatus vartoaa miekkosta kotona Sudenmaito harmaan puuoven päällä viihtyilee Hampaansa ovat läpimädät ja ikenensä veriset Pärekaton ylisillä pahkainen visakuu paistelee Kasvonahka roikkuu, et sitä vaatteesta tunnista Tyhjin silmin avautuvalle kylänraitille tuijottaa Käsi noussut kuin Herran miestä tervehtimään, mutta saman tervehdyksen hän kaikille tarjoaa   Näyttää niin kuin olisi hän johonkin lähdössä, vaan koipikaan ei hänellä levostansa liikahda Hän lähdössä on ollut kohta vuosikymmenen Virkkonut eläessään tien olleen toinen kotinsa Kallostaan kuuluu vain hajamielinen vihellys Kolvi puoliksi pudonnut silti haistelee tuulia Ja mitäpä virkkoo kolkosti ulvova tuulenvire: ”Kestä vanhat synnit nahoissasi, sinä saatana!”   Tuuli tuo mädän kananmunan hajun mukanaan matkojen päästä Se kulkee nopeammin kuin keskuskylän pappi hautajaiskahveille Nyt naamansa rei'istä näkyville pyrkivät ne samaiset limasienet Läpilaholta haisee mies jo itsekin, on rujo tauti pesinyt kasvoille   On tie mutainen, sadetta vihmoo taukoamatta Mutta vihtahousun jälkiä se pois ei pyyhkiele Kohottuneeseen kouraansa oman ristinsä sulki Sanoi: ”Saarnaile sinä kaikille seurakunnille.” Unohtavaista sorttia on se pettäjän seurakunta, mutta hyvin pitkämielinen puisilla parvillaan Mielenrauhan voi kadottaa sanojaan tarkkaava Läsnä lievät, kun pitäjän viimeisiä haudataan   Katselee kaikkien aikojen ohitsensa kulkevan Niin kuin sokea idiootti hän ikuisesti tuijottaa Ajatustakaan ei silti uhraa tauteihin kuoleville Olonsa ovat oudot – elämäkin täysin sijoiltaan Vaan ikeiden kautta kaikki kääntyi nurinkurin Toiset rujouttava sairaus antaa hänen hengittää Kahdennenkymmenennen vuosisadan pastori, jonka keuhkopiippujen kautta viima viheltää   Ulkopaikkakuntalaiset huomaavat kaukaa miehen tervehtimässä Kallonsa jo puoliksi roikkuu, silti seurailee väkeä ohitsekulkevaa Aina pellon ohi käydessä moni vanhurskas perinpohjin järkyttyy Ruumiinsa on aika alhoon painanut, ei sille enää löydy siunaajaa   Jossakin mutkan takana jo ruttokellot kalkattavat Valuu virta kädestä kuin sekoitus verta ja sappea Demoni lentää ilkkuen kaikkia maisessa ikeessä, kun samainen käsi heiluttaa aitaa läpeensä lahoa Mies, joka pilkkaa rotuaan sekä perheensä uskoa, kiikuttaa sanomia teiltä henkipattojen polkemilta Saman pitäjän poikki moni Jumalan lapsi vaeltaa, eikä voimaton merkki suojaa heitä kauheuksilta   Täynnä sekalaista vaeltajaa on vanha kylämiljöö Kirkon piiristä päässeinä kuljeskelevat irrallaan Hulluutensa aiheuttivat vanhat myyttiset jumalat Ei vanha lauta-arkku enää voi pidätellä vainajaa Useat aprikoivat sen olevan pelkkää naamiaista Harva tajuaa katsoa mielenvikaisten silmien taa Jos sanot heille: ”Tiedän, keneltä te karkasitte”, moni takaperin laukaten hautausmaalle palajaa   Hengittäessään maan multaa sai hän kuolleiden henget sisäänsä Sielunsa alisti pahalaisten sykkivä kohtu, armoton ristien nielijä Pian koittaa vapauttava hetki, kun tuuli viimein hänet korjaa pois Tomumaja makaa lukuisina kappaleina lähitalojen portinpielissä

It's a long way to the top, if you want to be a lukiolainen runotyttö.   PIDÄ RISTISTÄSI KIINNI Minä rakensin tämän kirkon, ja kirkko rakensi minut Kenties muistetaan pyhättö jättiläisten kannattelema Veritahrat niin tummia, ettei niitä erota tammipuusta Saarnaajana seppelepäinen mies hämäräkasvoisena Vaikka aurinko on korkeimmalla, ei valo pääse sisään Krusifiksi ei kuvaa Jumalan Poikaa itsensä ikäisenä Tämä mies haudatiin kolmannellatoista vuosisadalla Siitä asti on riemukas henkensä kulkenut seinävieriä   Kun kiipeät portaat tahritut, jätä kengät kynnykselle Vala ympärillesi valoisia enkeleitä, pyhyyden kuvia Tummalla koristeovella vanno uusiksi vanhat valasi Vuosiksi meidät unhoitit, kaipaamme takaisin sinua Älä anna loppuun kulua vielä näiden kuuden yöhyen Älä anna, sillä kaikki huomiset olen ehtinyt tuomita Pimeän monituisia vakoojia ja painostajia älä pelkää Tässä arkaaisessa kivisalissa merkki suojelee sinua   Pihamaa lakastunut, enää kuulet sanoja takaa kivien Käväisi itsensä pihakoivuun hirtättämässä ohikulkija Herrani vei meidät paikkaan, missä ikuinen on loka Nyt aidattu karsina toimii langenneiden puutarhana Ovat kasvonpiirteensä ihmeteltävän hyvin säilyneet Vuosisadat vanha ruumis on täynnä tuoreita haavoja Ei ole päässyt häneen aika, eivätkä hänen renkinsä Itseensä kieltäytyy uskomasta lihaksi tullut jumala   Mustan kuun sirppi valaisee kaltevan tien taivaaseen Mustan kukan terälehdet peittävät mustaa lautalattiaa Ihmismielen kuvittelemattomien kauhujen on se tie Mitä rienauksia näit täällä, sitä et saata sinä unohtaa Kuin uurteet muuritiileissä ovat uurteet ihmisnahan Saatat mies viimein merkitsevän haudan äärelle osua Yhtä vanha kuin rakennus ovat sen pihoille haudatut Keskikäytävää astellessasi varo, ettet itseäsi kavalla   Karun kivikupolin alla aika kiertää toistuvasti kehää Rukoukset toistelee epeli alttarin takaa peränurkasta Kummitteleva tuulenvire sytyttää tuhannet kynttilät Vielä hengit sinäkin, vaikka tuntuu se perin vieraalta Ovat kastemaljatkin kokonaan siannahoilla vuoratut, ja ehtoollisastiat peitetty saastaisilla hiirien turkeilla Tunnet nimettömien tulijoiden niskavilloja pöyhivän Luulet henkivaltaa vikkeläksi oravaksi selkäpuolella   Ei nimeä eikä hautakiveä, ellei gargoilia siksi lasketa Jumalankuvanamme, luomuksena olet keskeneräinen Ei väliä, muovaako sinut savenvalaja vai lasimestari Tämän näyn keskiössä; katso itseäsi, valmis ihminen! Pidä merkkisi lähellä, vaikka rauta jo hipiääsi polttaa Usko profeettaa – hän runotaidon takia itsensä riivasi Pidä kiinni rististäsi, vaikka kaulaa se kuinka kiristää Laske Kristukseen, alimman kansanosan oli hän idoli

Joskus on elämä niin Jeesusta, niin Jeesusta. Ja saatanaa. Läheinen ihminen väittää, että minulla on joku pinttymä näihin asioihin. Ja oikeassa on.   HAUDATKAA USKONNE Ei jäänyt minulta mitään testamentattavaksi, paitsi tuotokset kieroon kasvaneiden mielien Kuolinvuoteellani toivotin pastorin helvettiin ja mitätöin kaikki tunnustukset viime hetkien En kuunnellut edes lähiomaisiani tai hoitajia Katkeriin värssyihin raamatunlukunsa hiljeni Jo kaikkosi luotani tuo Jehovan hännystelijä; käännettyä valhetta pakonomaisesti tulkitsi   Kiitos pastorille vuosikausien kärsimyksistä Kiitos kaikesta loasta, joka päällemme sateli Kiitos hänelle kateudesta ja nöyryytyksestä Kiitokset, kun meille kahdella suulla puheli Kiitos pastorille, kun vaati hän painokkaasti sydäntemme rikokset ääneen tunnustamaan, harhauttamaan jokaisen Herraa kyselevän, syyllisyyden tunnolle riemulla antautumaan   Värväyskonstinaan ovat epätoivo ja ahdinko Nyt on aika myöhäinen tuomiopäivää varrota Kaikilla maailmantasoilla olemme kidutetut Täynnä ”syytöntä” ovat penkkirivit kirkossa Lopun profeettoja sikiää kuin sieniä sateella Kuka saattaisi manalle myöhäisen kulttinsa? Kaikki pyhitetty yhdelle ja samalle raadolle Uskollensa syvä mielenvikaisuus on perusta   Kyselivät Jeesuksen verellä synnit pesemään Vain Styksin pullovettä annoin heille kumota Painokkaat värssyt nyt Herramme nostattavat Loputtomana jatkuu valitus ja parku haudalla Jo haisee tomumaja, matoja tunkee kasvoilta Älä päästä kynnyksen yli hengetöntä kulkuria Se toivoton käykööt yksin raitteja tallaamaan On merkkipäivänsä täynnä pirullisia sattumia   Loputon ruumisvirta käy kohti lähikalmistoa Siunailet tyhjiä katseitaan ja uupuvia raajoja Monituiset perinpohjaisesti petetyt oppipojat uusia valoja vannovat salaperäisessä valossa Sen reissun jäljiltä olen kokoon parsittu mies Selvästi näkösällä jokainen ompele nahassa Epätoivoisessa elossa kaikki liittyy aineisiin Henkisyys on totuuden etsijöiltäkin kateissa   Haudatkaa uskonne – on turha vainajaa palvoa Päivämme lienee laitimmainen päivä historian Muistomerkit ne joutilasta energiaanne sitovat Äänettömänä joukosta tapaat entisen julistajan Silmiäni poltti ja muita ruumiinosiani kylmäsi, kun pohdin minä, että mihin vielä joudunkaan Kaikki ehtoot kalmiston koiran kanssa haastelin En kestänyt enää arvailla lähestyvää kuolemaa   Ohitse kirkkomaiden käy vanha hengen valtatie Ajatus sen loppumattomuudesta alati painostaa Joku ikeelleen kasvoja etsii saleista hyljätyistä Sydämen vai aistien kautta tutkisinko Jumalaa? Yksityinen vakaumus maatuu näihin ajanoloihin Henkilökohtainen reliikkien omistus selvitetään Verilinjoja vedellään sukuhautoja kauemmaksi Kuoppia peitellään, ristiriipus poveen sysätään

Satan never sleeps.   MUUKALAISIA MAANTIELLÄ Yöksi lahonaamainen matkamies tuvan penkille hän änkesi Ei tervehtinyt mitenkään, eikä torpan väen kanssa puhellut Ilmoitti olevansa ystävä jokaisen, joka kulki silmät selässään Värssyllä väitti hän voivansa herättää kirkkomaille haudatut Tiesi vanhempi väki miehen olevan lähempänä vihtahousua Rippikirjoissaan lieni hänen kaltaisiaan toistuvasti herjailtu Katuojasta olivat vaatteet, väsyneeltä kulkumieheltä perityt Samaten lieni peritty armoton vakaumus puukolla mittailtu   Alati ovat laskussa taivaiset johtotähdet Tie kulunut, mutaisen kavion polkema Sateenkaari ja pilvet happoa tihkuilevat Ristiriipus toimii ukkosenjohdattimena   He tulevat kuulemma sieltä, missä ruumiita naarataan vesistä Toivottomat askeleensa enää kutsuvat seuraamaan surun tuulia Kovat puheet kuullessaan Jeesus-poikakin pitkään kyynelehti Täällä laulaa langenneiden kuoro, saarnaa pimeyden saarnaaja Miekkonen matkassa Herran huomaan idän luostarit jo ohitti Kuka uskoo kiertolaista henkien piirittämää, itsensä ajamaa? Täällä kuljeskelee hän, missä vain seinät näkevät ja kuulevat Hullu hevosmies ja hohtava knihtijoukko ohitsensa ratsastaa   Ikuisuuden kolttuun he hikensä pyyhkivät Aina hämärästä sarastukseen palaa nuotio Yöllinen tulikehänsä on piirejä pahuuden Läsnä on ihmiskansan ylimmäinen luopio   Yksityinen syrjätiensä käy välistä onnellisuuden ja epätoivon Kuka sai vaistot tottelemaan, kuka sydämenlyöntinsä anasti? Tie lopusta alkuun ja alusta loppuun – kuin käärmes manalan Minne askel viettää, siellä kiehuu yksistään matoinen helvetti Lopunajan käännynnäiset, löytyy heistä pelkkä ihmisen kuori Sielustansa toistuvasti pois-manattu musta toukka kuoriutuu Jokaisessa heissä lienee pieni uskovaisen paikka täytettävänä Airueitten mukana vanha raamatullisen ajan sanoma palautuu   Korvat haaraisten kielten puheet kuulevat, mutta ovat tyystin kuuroja äänelle Jumalan Yhteistuumin kaikki mustan kasteen ottivat Luokseen leuhottavat vain korpit hornalan   Joku sytytti poveen pohjattomaan palamaan epäpyhän liekin Joku ajoi heidät irtolaisina koettelemuksen teitä tallaamaan Ovat ilmeet nurinkuriset, mutta ne tuntee jo takaata vuosien, kun kolhosti käyvät ontot silmänsä fosforivaloa hohtamaan Tiukasti ovat ylimmän filantroopin näkymättömässä lieassa; joka käsikynkkää kulkee täällä kanssa vaeltajan yksinäisen; joka kaikkoaa aivan kuin tulikin – jonka selänpuolta et näe; joka alati sielujen kultaa haalii ja on omistaja ihmissydänten   Kuljet täällä aina toiseen tulemiseen asti Ehditkö maate ennen sarastusta aamun? Sinut minä haluan perhehaudalla tavata, kun puen päälleni isäni tahratun kaavun

Vampires never forget.   VERINEN VÄKI Vielä muistan ehtoon, kun aloimme nähdä mystisiä auroja Muistan, kun kirkon piiristä alkoi kiiriä unohdettua puhetta Moni hurskas luuli ensin tarkanneensa enteitä lopunaikojen Yliluonnolliseen ilmiöön syypää oli satavuotias väki verinen   Hullut kuolinnaamiot kasvoilla Varret tynkiä, arkkuja hakanneet Paljaat ruumiit satiaisia täynnä Suuvärkit maan multaa ahmineet Monet taannoisia kylänmiehiä; kaikki syytettyjä, asianomistajia Läpeensä veriset koukkukynnet ovat raapineet uskovien kauloja   Askeleillamme täysi paino täällä arkkujen kanssa kävellessä On orjantappura alkanut viihtyillä hautasijojen läheisyydessä Häpeälliset vaietut salaisuudet kylän menneiden sukupolvien Ne ja takavuosien verityöt muistaa täällä yksin väki verinen   Kotikirkkoon kun astumme, puukot ja astalot jätetään ovelle Viinapullot laitetaan piiloon, ristiriipukset näkyvästi kaulalle Täällä lupa vuotaa on vain Vapahtajan ja eukkojen kyynelten Niiden yliluonnolliset vaikutukset huomaa vain väki verinen   Ovat vuohensorkkien näköisiä puumerkkimme henkikirjoissa Niissä samainen merkitys on kuin saarnaajan solmusanoissa Nyt tummat eritteet seinillä valuvat, täyttävät raot tiilimuurien Niiden piirtämät kirjaimet tulkinnee yksin vieras väki verinen   Ennen oli pappi pitkäveteinen, nyt sanoissa on outoa magiaa Puhelee, että oma pyhättönsä kaikkina aikoina kaikille aukeaa Tänne sovussa mahtuvat kaikki palvelijat muidenkin jumalten, joille entisaikoina seurakuntansa pyhitti riekkuva väki verinen   Hämärät kulttikuolemat, selvät merkit pahalaisten läsnäolosta Hidas ruumiin mätäneminen seuraa varjosielun valaistumista Kuin pyhätön rauniot, ovat hekin pelkästään raunioita ihmisen Heitä tuonpuoleisessa muistelee enää yksistään väki verinen   Tympeät mielet vuosikaudet olleet luokassa Vanhan Vihtorin, jonka auktoriteetille alisteinen lienevi myös verinen väkikin Seinäntakainen kuiskaus toivottaa kaikki sakkiin toivottomien Välikattoon ja kattoparville hiljattain pesiytynyt väki verinen   Ikuinen pitäjä on kadonnut, vaan vielä vuotaa risti marttyyrin Krusifiksin valossa elostelee nyt helvetikseen verinen väkikin Vuosien jälkeen et löydä kasvien seasta raunioita pyhitettyjen Elävien suku tyystin vaiennut - on äänessä vain väki verinen

Älkää huomista murehtiko. Elämä risaiseksi vaan.   AMOK Yöllinen humalainen hengenpalo epäpyhän soratien valaisee Seurakunnan hän kavalsi, nyt päällensä käy varjo syytösten Tietää välttävänsä maalliset käräjät, vaan ei taivaan tuomiota Ratsastaa vainoharhan kalvamana halki lähikylien horteisten Ainoa helpotuksensa lienee se, etteivät vainajat paljon piittaa Uskalla ei pysähtyä, sillä näkee tienpenkoilla menneitä tuttuja Silmät sulkiessa seisoo surmattu pojanjolppi hänen vierellään Katse tyhjä, kaula sininen – ei rauhaa saa vaimealta puheelta   Ilmestyy hengetön kulkuri – naama tuttu, luodinreikä otsassa Viereensä käy nainen, jonka hän parin markan takia murhasi Kuuli kanttorin epäilevät sanat, siitä tyystin musteni mielensä Nyt piinaavien ikeiden alla ulvoo yöllä kirkon urkuharmooni Vain yhden kerran puheli hän kanssa sen juopon kirkkoherran Luuli perkeleellä olevan päällänsä vain papinpuvun päällinen Vaan aikamoinen piru oli hänkin – kova kulku- ja osaton mies Yhtään ei tunnolleen käynyt, vaikka hiljensi hän sen variksen   Lienee mies kuin mikäkin juutas ja luopio kanssaihmisilleen Vähät kolehtirahat on nopeasti juotu, elo perinpohjin risana Ei ole muuta kuin henkipattous ja pakomatka halki Hämeen Sydämensä kuin musta möhkäle – jatkuva kivistys rinnassa Ei kestä sisimpäänsä katsoa – siellä loimuaa lieska helvetin Ei perusteellista syntiä tehneenä voi paeta hän kauhutarinaa Hämärän tihentyessä pitäjien välit määrättömästi pitenevät Vanha vaivainen ukkokin hänet melkein kuoliaaksi pelottaa   Myöhään hän huomaa, että allaan lienee muukalaisen ratsu Kaakkinsa nahka on kuin parsimattomia rääsyjä maalaisten Kaviot ja jalat uppoavat mutaiseen tiehen koko pituudeltaan Kärryistä muovautuu rankoja toisten lakia kuulemattomien Päänsä roikkuvat ja kolisevat hervottomina puisiin laitoihin Turinoivat siitä, kuinka käy kirkon omaisuutta varastaneille; kuinka käy sille, joka tappaa lähimmäisen kopeekan tähden: ”Se kirous on, se kirous on murhaajalle, kaiken kavaltajalle!”   Mielessänsä nyt puhelee haudan väki ennen kovin hiljainen Harmaiden ihmisten äänet kutsuvat joukkioonsa liittymään Alitajunnan mestari ottaa miehen harhaisen mielen valtaansa Saa epämaallisilla konsteilla hänet olemattomia näkemään Jos kastevettä saisi kasvoille, käristäisi se hänet kokonaan Kolmesti siunatut ja kirotut vainajat pettivät kaikki valansa Henkivallat jalkapatikassa vain kymmenen askelta perässä Jos aiempi elämä vastaan kävelisi, nirhaisi hän sen armotta   Silmän säteellä väikkyy viimeinen verityö, kun hän kiroaa: ”Muistavat vielä, kun pikkusielut puukon terällä kastettiin!” Sen jälkeen tapaisi hän herransa kaksin kauppalassa hiirilän Alikaupunkiin kävisi tie – on väsynyt kyliin mielisairaisiin Tahtoisi laittaa jokaisen mustan tammen oksaan kiikkumaan Kaiken katkeruuden omistaa hän nyt hyvälle lähimmäiselle Ei liene laitaa antaa armoa toisille, kun ei sitä itsekään saa Ainoa teko laittaa kirkko liekkeihin ja palaa itse sen sisälle   Kirkkorovion roihussa hän viimein näki sen; kaikki kasvonpiirteet tuonpuoleisen herrojen Kuolleiden silmät nuoran läpi kaulakiikussa Muorinsa pöhöttyneenä limbon keinutuolissa

In darkness, thou shalt come unto me...   ALITAJUNNAN MESTARIT On meillä kalmistolla yksityinen suljettu noitijapiiri Hämyinen maisema täynnä satunnaisia harhailijoita Kaikki eläväiset täällä juhlapäivän kokoilla kulkevat Etsivät alati jotakin, mitä löydä eivät päivänvalosta Metsän pahalaisten juhlijoiksi joukkomme pinttynyt Lähitienoon puissa lukee ikuistuksia misantrooppien Koskaan yksinäinen ei ole täällä työ haudankaivajan Kulutamme kaikki ehtoot vainajien uniin syventyen   Ei kukaan meistä ole yksin kivuissa eikä muistoissa Me olemme se julkea epäjumala heidän lauluissaan Ei tarvetta kalpoja nostella; puhdas sana tekee työtä Todellisen palvojat – olemme syntyneet seuraamaan Emme anna aikojen kuluessa sydäntemme lakastua Tunnin täyttävät askareet salamyhkäisen puhdetyön Ovat tekomme sellaisia, että niistä hiiskuilla ei saisi Kuolleiden sielujen initiaatio jatkuu läpi sydänyön   Vaikenevat paadetkin – eivät luovuta salaisuuksiaan Vaikka kuinka kaivaa, ei tapaa kuin omat kasvonsa Taivaanvallat vaienneet kohtaloitamme miettimään Maanalaiset henget puhelevat kieltä kovin vierasta Se aaprahammilaisen uskon lienee syvin ilmentymä Tutunoloisista varjoista eräs lienevi Nasarettilaisen Murhaamme kaikki opetuslapsensa Herran nimessä Raatovarikset kööreissä käyvät vainajista kisaillen   Kautta kuun ja tähtien polkujen löydämme luoksesi Haalimme aina äänettömän äänen ahkeria toteuttajia Hallitsemme kaikkea tietoa, mitä et suoraan tiedosta Anastamme mielenliikkeet näkymättömillä valjailla On joku ajan saatossa koettanut kasvojamme kuvata, mutta ne työt me täysin Jumalan lapsilta pimitämme Tiedät et-minkään nähneesi, peljänneesi olematonta Maallisen tuskan keskeltä riemukkaasti hymyämme   Löysit sanasi, mitkä aikoinaan löysi kansanvapahtaja Sinut tavoittivat lauseet, joista tummeni sydämesi ies Piirtyi mieleesi kuva demonien riivaamasta joukosta Kutsut saaneena katosit tien lokaan kuin mennyt mies Kirkkoon pääkopan sisällä ovat ovet avoinna ainiaan Jokainen kristitty on tervetullut alaisuuteen kuorimme Puolestaan on ruumiit jo annettu – uhrit kuolevaisten Monta surevaista heittää hyvästit Kristuksen päiville   Alitajunnan mestarit – me humalaisen papin kuoripojat Helvetin suurlähettiläät – se uniesi pikimusta komitea Ne, jotka näit ohimennen pakkanaaleissa kadotuksen, nyt puhelevat julki asioitaan päivän puolella vaiettuja Luulitko tuntevasi kaikki itsellesi ilmestyneet henget? Ei mennyt monta hetkeä, kun jotakin kallista menetit Pelasit pelejäsi, joissa kuolevainen saattaa vain hävitä Arpa vain ratkaisee, koska päättyvät iloiset juomingit   Ei köörimme lepää yöhyenä – sitähän varten päivä on Mystinen valo paistaa kellareista salatut työt valaisten Mielestäsi piirtyy tuttuja hahmoja rapatuille tiiliseinille Löysit etsimäsi psyykkisestä helvetistä keskeltä seittien Valittavat rangot makaavat kuin linnoituksen pylväinä Niiden ammoiset omistajat koettavat vaistosi tavoittaa Horteisina tunteina saatat heidät harhan teillä kohdata Ajatusten sontatunkiolla juhlii sata vuosien kaihtamaa