Painaja ja muita runoja

MUSTA MAANANTAI Tuulten surullisen viestin tunnemme Pimeät loitsut loputtomien syksyjen Muistuttavat puutkin surevia ihmisiä Ne kouruselät peitossa surupukujen   Taas koittaa sama musta maanantai Viikot kylvävät suruansa alakuloisiin Syrjäinen maaseutu herää henkimään, kun käymme töihimme apokryyfisiin   Tummat linnut alati oksilla vartioivat Ne kuuliaiset lapset tämän temppelin On vanha noidan kallo oppaanamme Sen neuvosta iki-avaruuksia rukoilin   Langenneet miehet Luciferin peilissä Savuhormit tupruttavat kylmää savua Koskaan eivät ne yksin jätä valvovaa Yksin ei saa tomumaja lauteilla virua   Nukkuu ruumis alla peiton harsoisen Päivä paljasti totuudelliset kasvomme Nyt vesi ja oksat hakkaavat ikkunoita Likaisen lasin takaa katsoo herramme   En koskaan mieltäni hautaa kirjoihin Enemmän tajuan kuolevia katsomalla On elomme täällä ohikiitävää pimeää Maanantait ja sapatit kylän laitamilla   On edessä viikko loputon ja lohduton Marras vanhoihin mieliimme asettuu Kuolevan välly täyteen on silmämunia Ainoa silmä taivaalla kalpea päiväkuu

Halloween. Ei lunta. Kehtaa tämänkin vielä tänne työntää.   SAATANAN SYKSY Langenneita arkkeja muistokirjoitusten Kantavat ne sanomaa tienoon hiljaisen Kirjeet kirjailtu on tulevalle huomenelle Epitaaffit keväästä syksyyn kulkeneelle   Tien vieressä spitaalinen kirkko seisovi Hahmonsa tyystin vanha vuosi hautasi Kalmisto nyt sekin olematonta odottaa Läpeensä tyhjänä yhtä viimeistä tulijaa   Mies sateesta märällä asfaltilla kävellyt Keltapunaisia lehtiä sieluunsa pinttynyt Taas surupukuunsa luontoäiti pukeutuu Elonkehä kasvoilleen huivina laskeutuu   Soivat muistorunot surevalle luonnolle Tälle tuhannen vuotta vanhalle syksylle Niinä aikoina käy mies tuskin vanheten Kääntyilee ajanpyörä mielissä ihmisten   Karu julkisivu on paljaan silmän pettävä Ei kylästä löydy yhden yhtäkään henkeä Koko elo lahjoitettu sarvekkaalle herralle sekä aikojen viininä vuodatetulle verelle   Käyvät metsät kuin viimeisiään huoaten Lähdön viestejä ei-kenellekään kantaen Porrasaskelmat vaikertavat alla kenkien nimettömät pimeyden vallat tunnustaen   Sureva mies etsii täällä puuttuvaa sielua Hautaranta on ainokainen vastaanottaja Kulki houreessa koko elonsa menettäen Vuodet kävi viikatemies sivuja kääntäen   Pahuuttaan henkivät unohdus ja rappio Saatanan syksy on luoja-Jumalan tappio Matka haudan reunalta kuopan pohjalle merkitty takavuosien vanhoille lehdille

SAATANA VALVOO Käy tuomittu vartoen uutta aamua uneksuen aurinkojumalan luolasta Makaa voideltu vankina houreiden loputtomia tuonelan katuja tallaten Aina rukoilemme häntä kuolemaan Kiertokehän lopullisesti sulkemaan Ylimaallista mieltä jokin koskettaa Töitänsä nyt käsi ikuinen johdattaa   Kuin temppelin kuolleen varjoissa valkoliina peittää saastaisia kasvoja Saatana tuntee syömmensä eteisen pyhättöönsä kuin kylmiöön astellen Kallis verensä säilöttynä ihmiseen ja sanansa haudattuina sydämeen Hän kynttilämeren keskellä viruen ikuisuutta katselee arkkuun paeten   Kaikki raajansa kankeina ja turtina lähetti hän eteenpäin tummia unia Kuin sairaan sängyssä hän makasi Pääpuolensa tilkkutäkin alle piilotti Tunkevat kasvot palvojansa peilistä Enää kuvastelevat maailmaa eilistä Ei lennä hän taivaan porttien tasalla Yksi mies katselee kuoppaa pihalla   Musta liekki valaisee meitä kaikkia On haltijallamme sydän kuin korpilla Pyhää vainajaa käsipuolessa taluttaa Nimeään kuollut ei enää tunnekaan Silmät kuin kirkas syyskuu palavat Menneiden kesien muistot salaavat Yhä käy yksi kuolemansa muistaen ja seuraavan syntymänsä aavistaen

TIE OHI TAIVAISIIN Langenneita ovat suojeluksen enkelimme Tomumajoillaan taivaspolun päällystimme Eivät turhaan olematonta aikaa kurkottele Eivät sydämistämme kieli taikka valehtele Makaa edesmennyt sisaremme penkallaan Matkan etäisyys rikkoo luut yksi kerrallaan Ontto veisuu ympäri kääntää sisuskalunsa Otti kuolema ne laulut, teki niistä omansa   Emme tiedä menneestä, emmekä tulevasta Emme totuuden hengestä ohitse kulkevasta Neljäkymmentä päivää jälkeen kutsun sen saman näimme me, mitä tiellä Damaskoksen Kärsivälliset pyhiinvaeltajat idän luostarien iloisesti kulkevat tietään kanssa tuomittujen Kilometrien myötä kadottivat he maailman Ei ollut se Uusi Jerusalem Israelin Jumalan   Mikä koskee hengen- ja ruumiinvaivaisiin? Kulkee kompassipisteestä tie ohi taivaisiin Yhdessä käyvät sitä epäilijät ja jalkapuolet Ruumiit säilyttävät elämisen synnit ja huolet Luut laulavat teoista kadonneiden jumalten, jotka kerran hylkäsivät muotonsa maallisen Hietaan likaisten sandaalien jäljet painuneet Elävien sielujen omistajat tieltä poikenneet   Seurakunnassa kirjo kulkutautien maallisten Jokainen kulkija polttomerkitsemä pahuuden Eivät horjahtele he, eivät ota harha-askelta Pahan taivaan alla yksin on ristinsä kantaja Saattavat kuulla he kuin kaukaisten soittoa Paratiisin portinpielessä aina nukkuu vartija Vain katumuksen ajatuksia, mieliä maatuvia Missä lepäsivät, ovat vuoteet nyt saastaisia

LOHIKÄÄRMEEN SYNTYMÄ Herra ei toivonut sen lapsen elävän Kohtaa nainen uuden valesyntymän Synkkyys ryömii kohtuun kantajan Ottaa paha kirous elämän antajan   Äidille ja pojalle on kirous yhteinen Kastemekkonsa kävi syvältä kaivaen Muumio alla lautalattian kapaloituna Nyt syliin otettuna raapii käsivarsia   Lapsen menetti - liekkiön sai tilalle Valmistettu oli maailmaa sille lihalle Vain päiviä sikiö sisällään kasvanut  Kalvennut kätilö eteisensä avannut   Saapuvat varjot lastaan noutamaan kalmanvalkoisissa heroiiniunissaan Kuilun syvyys pyörteilevinä silminä Löyhkää kuin mätääntynyt hedelmä   Henki tuoreena pyhätön alta kaivettu Riiteissä sadoille huntupäille naitettu Siitettiin kuin irvikuvaksi Kristuksen ylimmäinen hyväntekijä ihmislapsien   Toimii kantajana huonojen uutisten Kasvoivat sarvet kuluessa viikkojen syntytarinansa kirjoittaen hurmeella Käyvät uudet sivut peittäen vanhoja   Kuoleman lohikäärme nyt valmis on Tuntee ajan tuulet ja ristin kohtalon Yksin on tie suomuselkien painama Opetuslapsille aina valmis ja lavea

SIUNATTU AVIOVUODE Hän tumman harsonsa takana hengittää Ei muistele enää mennyttä lesken elämää Yhteinen matkamme alle ikuisten kivien käsikynkässä keskellä kuolleiden nimien   Vanha taivas ei pyyntöjämme kuunnellut Yksin vihkivalamme sen edessä vannotut Päällämme keskipäivän aurinko leimusi Koivupuiden kehää kohti meidät kuljetti   Hautuumaan piirissä vaietut kokoukset Lehtien havinassa iltapäivän rukoukset Saapui päivä, kun yhdistimme veremme Haaskattua aikaa enää tuskin suremme   Valvojaishuoneessa elämään heräsimme Vuosien jälkeen siunausliiton uudistimme Soivat täällä kellot kuolevaisille hiljaiset Valveilla sielut kymmenen kuilun alaiset   Ennen harjaannutin vain yksinäisyyttäni En toivonut ketään häiritsemään ikeitäni Nyt on yksi minulla ikiaikaisena seurana Kuivuneita veritahrat tällä aviovuoteella   Maan lapset häiden tunnelmaa ahmivat Päivittäiset kyyneleensä heitä siunaavat Taivainen miekka surut kahtia halkaisee Siunattua vettä virvoitukseksi sieluilleen   Tänä suvena ei siementä maahan lasketa Hautaan pistän sirpin syömmeni mukana Musta multa kaikki ruumisnesteet kulutti Oli Jumalan sukulinja ihmistä viisaampi   Päivystää nuokkuva vartija unen portilla Ikuisuuteen valmistettiin kaksi ruumista Oma sielunsa arkussa ja ajalta turvassa hän aidan läpi tanssii hautajaismekossa

She's a gothic girl...     KORPINHIUKSINEN NAINEN On nainen kuin haaska Kantaa yöllistä lupausta Helvettiä nahkansa alla ei hän muille paljasta Mustien vuosien jäljiltä ontto tunne sydämessä Samat hänellä vaivat kuin kertaalleen eläessä   Hän aina jalkeilla on, kun päivänvalo kaikkoaa Ennen kello yhtätoista tuntea et voi puhettaan Ovat kasvot ja elkeet hänellä kuin nokisutarin ja lepakkomaiset vaatteet kuin vänttyyt noiturin   On hän täällä kuin yksi pohjaan palanut enkeli Hän mustat siivet sai - silti maahan asti lankesi Kantaa piikkiruusunsa rukouksien kanssa kirkolle ja vanhat ohdakkeensa vanhan uskon haudalle   Alamaailman käskyläinen – nainen ilman kohtua Kaikista portoista alhaisin, kätkytkuolleiden kantaja Silmänsä kuin hiilenpalat Kieroon katsoo kulkijaa Tietää: ovat mustalaiset aina lähempänä saatanaa   On unohdettu elonsa kuin puolikas totuuden Manalan siippoja monta – yksi vain maanpäällinen Kaikki mustankipeiksi saattaa hän tehdä vainajat ja kylmään jalkoväliinsä kahlita kaikki painajat   Häneltä aina piilottelee taivaankaton Jumala Maantien pirujen kesken hän laulaa pilkkalauluja Kaikki sanansa ovat manan asujilta saatuja; syvän sieluntutkiskelun pieniä aneita ja almuja

PETO Lakinsa laitimmaiset kaikki laatijansa pettävät Kiihkossaan he tuskin käärmeen päätä näkevät Elämän puun oksistoille hän ripusti mielensä Miekalla kahtia leikatun heille lahjoitti kielensä    Ikuisen elon hedelmän seurassaan vastaanottivat Kaikki muut ihmislapset heitä kovasti kadehtivat Aavemaisessa tähtivalossa saapuu alttareille ikiyö Yksi katetussa pöydässä ehtoollisruumista syö    Satanikamainen ranko kiemurtelee pitkin runkoja Riittoisat ruumiinsa ruokkivat häntä vuosisatoja Ovat nyt kuin kaloja Jumalan Pojan merrassa Tuhannet orjan elämät sanoja valheen kirjassa    Surunsa lähti suremalla ja kuolema kuolemalla Kaikkinainen elon ahdistus elämän puusta ottamalla Polkua sille puulle nyt leimuava miekka vartioi Jumalan pimittämä tietous siinä terässä kipunoi    Ihmisten edessä jatkuvasti uudeksi nahkansa luo Helvetin tulissa karaistun viisauden luokseen tuo Kaksi kuukautta sielunsa on kahtaalle kasvanut Yhdeksän päivää syntymätön kohdun sisässä varttunut    Porttojen vuoteissa vietti kaikki pitkät päivänsä Turmelukseen tuomittuna tuskin kääntyi teiltänsä Herjaavat nimet ylpeydellä hän hipiässään kanteli Oli kansoitettu sydämensä jokainen suurkaupunki

Pieni laulu (post-?) apokalyptiselle ajalle.     TYHJYYS Taivaan valtakunta lienee meiltä kokonaan kadonnut Ei Jeesuksen välikappale kiroustamme kumonnut  Ylös kutsutut ovat toisaalla,  eivät täällä kanssamme Kuluu tuomittujen seurassa  apokalyptinen aikamme    Kaikilla vuosikymmenten  kaamos syvällä sielussaan Emme haavojamme kaivele; silti vuotavat ne ainiaan Vain vaitonaiset varjomme viipyilevät uskon saleissa Vailla ääntä ovat henget  ja tämä hyljätty maailma   On kaiken nielevä tyhjyys  keskellä taivasta palavaa Kuolevan äänellä puhuri puiden latvoissa valittaa  Kuilun syvyys meidät petti Sen veto vangitsi syntiset Sen pyörteissä kohosivat vale-enkelit nahkasiipiset    Saman katon alla kastetut sekä arkkujensa hautaamat Juuri elämään heränneet  ja vanhaan ikään kuolevat Laulaa röhkivä kirkkoväki  kaikille saarnoille kuurona Hengen etsijöitä vartoilee tyhjyys alttareiden takana   Tiedät, mitä on narisevalle penkille kidutettuna istua Ovat seuranasi unilukkari, kolehdin kerääjä nukkuva Menojen jäljiltä olet valmis; mies ontto, tyhjäkatseinen Ohitit sinä reinkarnaatiot ja vältit ylösnousemuksen   Tutkimattomissa nurkissa  uuden ajan siemen itänyt Hengenvakaumus sisälläsi on yksin tyhjää ilmaa nyt Täällä kuljet pimeinä öinä kera herran tienristeysten Karmea on haudan miasma; haju valtatien, syrjäkujien

Pitkä aika, ei merta.   KAIKEN PETTÄNYT Kaikki pitkät virstat jalkojen kolotusta Kaikki valveaika tulevaisen odotusta Yksi irtolainen, kuningas mustalaisten Kävelevä kulkutauti ruton messiaiden   Niinä hetkinä paljon hylkäsin Niinä hetkinä paljon menetin Päälleni manalan suitset sain Elin läpi hautajaissunnuntain   Kävelen saastaisen verivanan perässä Kenkäni nimettömien kengänjäljissä Ylimmäinen rienaaja ja taudin kantaja Kasvot petturin kuin Jumalan lapsilla   Taas esiin kutsun hautakiviä ja toistelen menneiden nimiä Ammoin olen kaiken pettänyt Taivaiset tienviitat vääntänyt   Kaukana ovat menneet uhrit petosten Olen iloinen tielläni kanssa haamujen Menneisyydestä minua alati kutsuvat Mielestä tavat israelilaisten hautaavat   Mietin onko jokin muuttunut siitä, kun ristille olen kulkenut tunnettuani kuolonkankeuden ja mieleni syvän puutumisen   Nämä mädät silmät päästäni kaivaisin ja hampaattomilla ikenilläni nauraisin, jos Jeesuksen elävänä tiellä kohtaisin Häneltä käännytyksen sanoja kuulisin   On ylläni vain pettäjän taivas On oloni kovin autuas ja harras Vailla toivoa käyn kulkemaan ja maan päältä katoan ajallaan

Mielestäni teksteistäsi näkee sen, että Iso Kirja on sinulle tuttu. Niin se on minullekin (onneksi en ole sen orja). Saan jotenkin näistä runoista nykyään paljon enemmän irti, kun luen niitä uusin silmin. Tällä sivuilla 8 olevista teksteistä eniten mieleenpainuvia olivat [i]Kristikansan demoni, Kaiken pettänyt [/i]ja [i]tyhjyys. [/i]   Voin olla väärässäkin, mutta minulle saattaa olla syntynyt pieni aavistus siitä, mistä nämä tekstit kumpuavat. Itsellenikin on tullut tarve saattaa samoja aiheita käsitteleviä tekstejä maailmaan. Kovaa tavaraa taas, kuten tavallisestikin.

Moro! Kiva kun tulit taas piipahtamaan. Muistan sut takavuosilta kyllä juu.   Onhan Raamattua tullut silleen luettua. Tai lähinnä ne omasta mielestä mielenkiintoisimmat palat, eli alun ja lopun hörhöilyt plus Jeesuksen duunit. Onhan se hieno kirja. Perverssi ja mielenvikainen, mutta hieno.   Tuskin kantsii seitsemättä sivua aikaisempiin juttuihin hirveästi venturoida. Tuli nääs kirjoitettua vuosi-puolitoista pelkkää skeidaa. Mutta onneksi löysin takaisin "valoon".  

Sitä on tosiaan viimeksi tullut oltua täällä aktiivisena takavuosina. Paikalla olen kyllä satunnaisesti käynyt, mutta kommentoinnit jäivät jostain syystä tekemättä. Mutta oli mukava huomata, että tämä ketju on yhä aktiivinen. Josko sitä taas itsekin aktivoituisi.   Kirjoittamiseen taitaa kuuluu myös ne sellaiset "pimeämmät" jaksot. Niitä tulee varmasti itse kullekin (itse ainakin rämmin välillä aika synkissä vesissä, kun mistään ei tule mitään :)), mutta hienoa, että sinä olet löytänyt jälleen "valon". Tuo valo- sana on ihan hyvä laittaa heittomerkkien sisälle, koska itselläni nämä tekstit kolahtavat juuri siksi, että ne ovat synkkiä ja sieltä pimeämmältä puolelta.   Jään odottelemaan, mitä tähän ketjuun on vielä tulossa.

Kaupunkiahdistusta päivään. Kaikki tiet vie pois Lahdesta.   RAPPIOTA, RAPPIOTA VAAN Saastaisia asuntoja sotketaan Näet rappiota, rappiota vaan Naapurissa kovasti rukoillaan Näet rappiota, rappiota vaan   Kadut ihmiskuonaa virtaavaa Näet rappiota, rappiota vaan Vuokralla saatanakin asustaa Näet rappiota, rappiota vaan   Kulkee täällä rahaton pakana ylpeänä kivikatujen porttona Misantrooppeja kassajonossa, palvelutiskillä, virastotalossa   Urbaani-helvettinsä romahtaa Näet rappiota, rappiota vaan Kortteleissa elävää kuolemaa Näet rappiota, rappiota vaan   Vanha runoilija käy pohtimaan Näet rappiota, rappiota vaan Mikä sai paskaa rustaamaan? Näet rappiota, rappiota vaan   Pilkkansa lauloi rotta kolosta Nuolet saastat metallipinnalta On torakoita, koppakuoriaisia sokeritoukkia ja jauhomatoja   Kerkeä kieleni ei kuonaa peittele Kuolon ahdistus muuttaa lähelle Valkeaa sadetta kesällä impattiin Kahlitsen käteni kiinni patteriin

Rappioruno Lahdesta. Tässä pääsi hieman siihen fiilikseen kuin olisi itsekin taas talsimassa tuon kaupungin kaduilla. Lahti ja sen ympäristö ovat "valitettavasti" itsellenikin takavuosilta tuttuja, joten voin sanoa ymmärtäväni tuskasi ja sen, mistä nämä sana kumpuavat.

Joo, Lahti on hirveä. Koko ammattikouluiän siellä pyörinyt ja joudun satunnaisesti pyörimään vieläkin. Tiedä sitten onko vain omaa illuusiota, mutta esim. läheiset Riihimäki ja Hyvinkää paljon viihtyisämpiä kauppaloita.

Väitetty aatelinen perimäni... eihän sitä tainnut olla. Enemmänkin kieroilijoiden sukua taidetaan olla, ainakin äidin puolelta.   . KARTANO HÄMEESSÄ Yksin hämärä hengellisyys ja synkkä maalaismaisema Sukulaisten kuvia katselen suljetun kartanon huoneissa Ovat tuhruiset kättenjäljet kauan kuolleiden taiteiden Tie vie palvelijoiden ovelle Vieressään sijat kantaisien   Kadonneilla pakana-ajoilla eläneitä käytävällä kohtasin Veressä uinuneet muistot tiedottomuudesta vapautin Piilee katkera sukukirous näissä lakastuvissa saleissa Jotka vieraat tapansa toivat, heitä kiroan minä aatteissa   Silmäni kurjuuteen tottuu On mielikin vain köynnöstä Kuin miehen täällä näkisin, tunnistaisin tutut piirteensä Mutta kun luokse kävelen tuo sukulaisaave kaikkoaa Kiven päällä on orpo varis Tuuli tervehdystä kuljettaa   Yksityisellä hautausmaalla tiedän aatelisten katsovan Taas läsnä ovat henkivallat sen kivettyneen maailman Ammoiset silmät vartioivat miekankantajan patsasta Takana muinaisten tähtien kohottavat ritarit kalpansa   Kirkko rikkinäisin ikkunoin katsoo puukujanteelle päin Vuosisataisessa miljöössä vain ajan unohtuneen näin Läheisen pellon sumussa kuin neljä elävää näytöstä Vuorotunneilla he palaavat katkeran paaden kätköstä   Lokakuu edelleni ehättää Viimein koittaa poislähtöni Miehet mustissa puvuissa vaiteliaina käyvät vastaani Kuin tukahduttava koura seuraa hiljaisuus jäljessään Mykkä on sen talon hahmo, eikä tie enää tapaa etsijää

Tässä tekstissä oli mielestäni todella hyvä rytmi. Kerronta kulki vaivattomasti eteenpäin, ja sain varsin hyvin piirrettyä silmieni eteen tarinan tapahtumat - ja taisinpa ehkä tavata myös riimien sisällä olevan syvemmän merkityksen.

Tattis. Hyvä, jos on rytmi kunnossa. Se onkin tässä taas viime ajat mietityttänyt, kun on iänikuinen pakkomielle noihin tasariveihin - että mitä se tekee rytmille ja muutenkin tekstin sujuvuudelle. Mut' hyvä vaan, jos näin on.   EDIT: Lueskelin tossa sun blogia. Vaikuttaa ihan hyvältä matskulta. Jos saisi jollakin aikavälillä kaikki luettua. Hyvä kun ei ollut sen pidempiä kirjoituksia ainakaan alkuun. Voi mukavasti fiilistellä aina vaikka yhden tai kaksi lukua kerrallaan.

Ainakin tämän ruonon kanssa tasarivisyys toimii rytmin kannalta todella hyvin (kuten se muutenkin sulla toimii). Itse pidän sellaisista teksteistä, jotka kulkevat kuin metronimijuna. Niiden lukeminen on helppoa ja ymmärrettävää ja miellyttävää, ja silloin tekstin merkitys aukeaa miltei kuin itsestään.   Kiva kuulla, että blogini maistuu. Olen yrittänyt pitää luvut lyhyinä ja lukujen jaksotuksen noin A4 kokoisena - helppo kirjoittaa, ja ehkäpä sitten lukijan myös helpompi nauttia. Kohta vaan olen siinä pisteessä, että uudelleenkirjotettu loppuu ja pitäisi ihan tosissaan alkaa taas kirjoittaa lisää tarinaa. Ideoiden puutteesta en kärsi, lähinnä vaan jatkuva väsymys torppaa aikeeni.

Don't believe the voices of the dead!   NEKROPOLI KANSOITETTU Sydäntäsi kivelle vuotanet Luvutonta väkeä kuuntelet Luulevat he yhä elävänsä; elävän hehkun näkevänsä   On iäisyyden laulu viritetty Raajoihin naruja kiristetty Patsaat kuin elävät ihmiset Epäuskossa heitä kiertelet   On ruumis kovin viluinen vaan kynttiläliekki ikuinen Ei pronssikupu sammuta tätä eläväistä nekropolia   Sielut apokalypsin ajoilta, luumyllyistä ja -verstailta siinä epäkuolon paulassa tällä kadotettujen tontilla   Paadet vaihtavat paikkoja Elo nukuttavaa huumetta Tulevia ja menneitä aikoja Tuttuja ja vieraita kasvoja   Käytävä liittyy käytävään Saa alisen väet näkemään Musta kellari sinut nielee Kadotus iskostuu mieleen   Elää täällä kuin ennenkin Nooaa edeltävä perhekin Usko et vaeltavia ääniään Luotat yksinään pimeään   Kalmisto vailla raja-aitoja Siellä universaalia kauhua Silmän katse vailla pohjaa Henki kättesi työtä ohjaa

VARJON KAHLEET Päivänvalo karttaa minua On rauha pimeän puolella Tarjoavat illat vastauksia heille, jotka eivät kolkuta   Ehtoolla ruumiini lepää ei Valoinen enkeli järjen vei Aika kulkee, vaan minä en Kuulen kutsuvan sävelen   Juureni maasta nousevat Liekkien kanssa tanssivat Musta kuvajainen minusta Kynttilöitä polun varrella   Vainajat vaeltavat rinnalla Näen kasvot lasin pinnalla Minä olen varjo kuoleman Elosi myötä sinua opetan   Varjojen kahleet taakkana periytyvät armon vuosilta Riemu hiljaisuutta rukoilla, viritellä hurskaalle ansoja   Lehtolapseni tuhkattujen syntynyt varjoista liekkien Käy uskovaisen vuoteelle Ei selitystä pahoille unille   Tuomio hurskaan riippua lopunkäärmeen solmussa Ei kalmoa sadasti pilattua kristityn maahan haudata   Vankina varjon kahleessa Ei koskaan enää vapaana Meidät ainiaaksi merkitsi vanha ja verinen symboli

RAUHATON UNI Illan vietät esi-isiesi seurassa Ei ole hautausmaata ilman sinua Kunhan jälleen uusi kevät saa, valo manalta sinut virvoittaa   Vanhan kurkku kovin korisee Kuollut muistijälkiään seurailee Tässä paikassa ei nimiä kysytä Ei papin tulosta vainaja välitä   Nostattanut et itseäsi mullista Elit toisten pahoista aatteista Olit kuollut mies tuttu vaimonkin Sielun tautisi vainusi koirakin   Kello kulkee kuin aatos hämärä Lepäät vielä lepäämästä päästyä Silmän katse kuin valo tähdellä Pidät syntiset kauhusi lähellä   Olivat ristinpuusi vailla puolia Rukouksesi eivät ketään tavoita On kivestä pääliristi haljennut Hauta ajan alhoissa maatunut   Meitä kirjalla täällä pelotellaan Porttia viimeistä kovin raotellaan Näit tulijan tulevan jo kaukaa Oli unesi siitä asti vailla rauhaa   Sinä Jumalan valossa kävelet Kuulet kummuilta tutut sävelet Kestänyt et ajatusta Hänestä Kaiken tietämys kuulsi silmistä

Kaksi kohtausta...   RAUHAN LEHDOT Kokous paasien vieressä jumalanpilkan merkeissä Kansoitettu pelto sielujen syviä uhrauksia varroten Tuuma haudatun nimestä Alttari kaadetusta kivestä Kappelia syvään hengitän Iäisyyden luonnot käsitän   Keskellä rauhan lehtojen kuulit iänikuisen sävelen Keskellä rauhan lehtojen itsekö omistit totuuden?   Teillä pyhättöön isiemme hautajaiskoirat ohitimme Valkeaksi sielusi valahtaa Vasara maahan kalahtaa Sisimmässäsi kuulet sen; laulun rauhasta kumpujen He monia vuosia levossa makaavat armon pelossa   Keskellä rauhan lehtojen meiltä päättyi väliaikainen Keskellä rauhan lehtojen tavasit tutun kirjoituksen   ***   Etsit kesähelteillä virvoitusta Rauhasi löydät puiston puista hautausmaakirjallisuutta ahmien; kuolleiden sanoja sisääsi imien Kuin joku istuisi vieripenkillä, puhuisi korvaan salatulla kielellä Löydät kotisi maalaiskirkolta Kutsut kantautuvat kivikujalta

KIELLETYT JUMALAT Kiellettyjä jumalamme maahan poljettujen alttareiden Hiljaa vaikeneva pyhättö, jonka ihmisten tulo hautasi Vieras symboli talon nurkalla Jäämiä vanhasta verestä   Kiellettyjen jumalten kammottavat visiot kääntävät mielesi solmuun Rukoukset, joita yö kantoi heidän kuultavakseen, toteutuivat käskemättä   On takana taivaanvalojen pelkkä ontto kaipuu Päälläsi taakka ymmärryksen Mennyt polvi istuu kanssasi samalla penkillä Kuiskailevat isiemme isät   On toistuva vuodenkierto pidempi ihmisen sukua Madonreikien nielemät, tuhannen kertaa langenneet taivaskaton päältä saarnaavat Kirkon perustus murenee   Pimeän kultin alkuajat Kokoukset suljetuissa taloissa Maaseutu hengittää apokryfisessä hiljaisuudessa Muiden levätessä me valvomme Kylän hautapihaa verotetaan   Henkiin herätämme uhrauksien vuosikymmenet Heitä mielissä kutsutaan He astuvat esiin tähtisumusta Jotkut meistä saavat paikan kuolemattomien lahkossa   Tuulet meitä tottelevat Tavallisen ihmisiän ylitämme Meitä eivät taudit peittoa Vihollisia kohtaa onnettomuus Enkelten poikia olemme Meitä valansa oppinut pelkää