Painaja ja muita runoja

Hyviä enkeleitä ympärillenne. Ja Herran siunausta.   ENKELIT MINUA PIIRITTÄVÄT On minulla tunne, etten viivy täällä enää pitkään On kaikki ennen tuttu alkanut kääntyä vieraaksi Kun askeleeni lyhenee, samalla varjot pitenevät Riippuvat oksat käyvät ylleni muuttuen raajoiksi Näen repaleiset siiventyngät ja roikkuvan nahan Seisoo edessäni kuin syvästi rikkinäinen ihminen Mystisesti tulleita vaivoja ovat iltapuoleni täynnä Näkemääni usko en, vaan puolisokeana kävelen   Miksi suuria rahoja tuhlata tiiliin, kun temppeli on minulla sisälläni Vielä kuluttua vuosikymmenten etsiskelen yhä aukkoja muurissa Palkeiden säestämät alkuvirret tuhatäänisinä tärykalvoissa soivat Niissä puhuu pelkkä hiljaisuus – kuulen seinien henkäämiä sanoja   Kyseinen entiteetti ei paljastanut todellista nimeään Valaisi minulle polkunsa visusti kätketyn ja salaisen Osoitti minulle ne paikat, missä päivisin lepuuttavat Sitä paikkaa syvän raukeana vartioin ja muistelen Entisaikojen tiedemiehet luulivat sellaisia enkeleiksi Hengen kultansa etsinnässä kuluu mieleni lahoava Vieläkin näen tomuissa nuo samaiset kengänjäljet Kaikki lukuisat ristit kaulassani eivät mitään tarkoita   Vino muistokivi pääni alla nukahdan, näen unta Raamatun päivistä Maanalaisen maan syövereistä taas yksi nimetön olento tänne sikisi Yhä hulluna minua pitävät, kun yksinäni hautakalmistoilla puhelen Yhdeksän päivän päästä salaa rupikonnan sama epäsikiö synnytti   En puhellut kanssa arkkienkelin, vaan perivihollisen Henget aamunkoitteen elävät; ehtoopuolen vainajat Kallis ajatukseni sikisi rauhasta; totaalisesta rauhasta Saat riivauksen mukana, jos täältä reliikkejä anastat Horteisina tunteina mieli käy muinaisia kivikäytäviä Mädän kielen nuolemia ovat alamaailman kerrokset Lukuisat seinäpiirrokset julistavat sielujen anarkiaa Etsiskelen soppea, missä tyhjinä makaavat arkkuset   Kolmesti siunattuna vannon minä sen kaiken tästä lähtien olevaksi; on pelkkä ruumiiden halkoma kylänraitti ikuisuudesta ikuisuuteen Makailemasta tapaan kaiken sukuni; ensin nuoret, sitten varttuneet Ei ole ketään minulla maailmassa – siipiensä kuulen vain havisseen   Kolmesti kirottu myös tuo kohtalon kolmiyhteys Vanhan eritteen tahrimia kiviä nuolen paljaaksi Saatan maun tuntea: veren tapettujen enkelten Ne maahan lankesivat ihmismiehelle viihteeksi Ei siipi auringossa korvennu, vaan maan ahjossa Pikimusta on syömmensä, siellä hiilikekäle palaa Hiilenmusta on myös ilmeensä - hymyt tuhkatut Heidät uudestaan kaivan ja peittelen aivan salaa   Eloni kuluessa olen rippipastorin pettänyt ja kaikki valani rikkonut Mitä tapahtui ennen saatanallista kääntymystä, sitä en muistakaan Näen olkisen ja tervatun naisen, maahan höyhenet satavat lumena Kadunmiehelle suunnattomaksi iloksi taivaiset tarjoavat porttoaan

Tolling 40k, perkele. Mennään siis teemalla: "Täältä seuraavana etappina ikuisuus".   SANOJA SYVYYKSISTÄ Isä Meidän, joka olet syvyydessä – mikä lienee oikea nimesi? Vailla pohjaa on ehtoollismaljasi, tähtien laki se ainut moraali Mitäpä merkkaavat jumalanpilkka ja pyhäinhäväistys sinulle? Koko olevaisuutemme pelkkä lyhyt askel mysteeriesi äärelle   Vaikka miten tuijotan, näen vain tähdet entisestään etääntyvät Kuulen kaikuja maailmanlopusta, sanat vähitellen selkiintyvät Välinpitämättömän veisuu kuuluu kuin naapuripitäjän kirkolta Välinpitämättömän pimeyden huomata saattaa ristin juurelta   Kuilun valtias tutkijoilleen silmästä silmään eri kasvot paljastaa Jokaiselle tuijottajalle hänellä lauseet, joilla pauloihinsa kietoaa Mikä onkaan hänen huoneensa perimmäinen ja syvin arvoitus? Kuten pyhällä piplialla, lienee sillä jokaiselle erilainen tarkoitus   Muinainen herätyskäsky avaa teräslukot oveen olemattomaan Vailla opinkappaleita käy moni äärettömyyksiä tarkkaamaan Samalla sieluparka kuin vankilaan siihen huoneeseen lukittuu On hänelle enää yksi vartija; tunkeileva ja hupeneva puolikuu   Synkän filosofin mietinnöillä kumottu on koko elämän antaja Kuorin eteen mahtuvat kaikki seurakunnat ja jokainen jumala Samaan kastiin ja kuoroon kuuluu täällä uskova ja epäuskova Takoo meidät uusiksi astioiksi yksi lasimestari ja savenvalaja   Puhalla palkeillasi meihin henget, kutsu olemattomat olemaan Miehen pään pyörälle se panee, jos universumi käy puhumaan Kirkonkellot ja sydämenlyönnit kumisevat samaisessa rinnassa Epäharmonian korkea, salattu kieli kuperan ämpärin rummussa   Kuilun juonet koetat selvittää, vaan niitä ei voi kukaan tuntea Juonivat henget kattilassa tuhannen tuntia jatkavat musisointia Luuranko lentää repaleisin enkelin siivin ja puhaltaa torveensa Kadotuksen orkesterissa elämöimässä luunlaiha huilunlurittaja   Sen entiteetin ympärillä lakkaamati murhaajan ajatus työtelee Mies otti toisen nimen – hän synkkää menneisyyttään peittelee Palanen palaselta taivainen kartta muuttuu ruumiiksi Tyfonin Mielessänsä hämäränä, kun sekaantui hän muinaisiin rotuihin   Kuolevainen hirttää aikansa keskelle köydensilmä-tähtikerien Sydän lakastuu ja sielut sammuvat alla jäätävien linnunratojen Voi vanhan ajan kivialttareilta palvojan henki kulkeutua pitkälle Sanaton yhteys toimii yhteen suuntaan kutsumuksena houkille   Näytä minulle ikivanhus kuu Näytä minulle tähtien kohtalo Vailla selvää mieltä tai tahtoa on korkeimman kastin olento

...and don't you loaf too long on a crossroads, on moonless nights...   HENGEN ELÄTIT Puheet kiertelevät ympäri härmäläisiä kyliä Mieleltäni tympeäksi kaikki minua kutsuvat Ihmisten keskuudessa ei minulla nimeä lie Vastaantulevat aina kadunpuolta vaihtavat Edeltäni kaikki päivänvalo tyystin pakenee Hirtehiset henkivallat ovat myötäni ainiaan Ovat herrat taivaisen täällä minua vastaan Oikea totuus tullut on vanhasta valheestaan   Sanoin Herran kuivalle morsiolle: ”Se vakaumus ihmisen kalkkeuttaa!” Nyt liikehtii kuin olisi elämän vettä saanut tyhjäsilmäinen naikkonen Lopunajat meidät hetekasta herättivät – sen myötä sain viihdyttäjät Nyt ruosteista sänkyä autiotorpassa peittää kerros kuivan höyhenen   Ruumis elää nykyhetkessä, sielu keskiajalla Läpi kaupunkien pukinviitta päällä taivalsin Ei muuta toivetta, kuin kuolo elävänä tavata Jalat kopisevat koreasti mukulakivikatuihin Eilisen varjot perässä pakko liikkeellä pysyä Sivukujilta vaimea, etäinen nauru kantautuu Olisinko tänään se julkea puhuja totuuksien? Jos huomiseen selviän, niin silloin kirkastuu   Huusin pitkäikäisille demoneille: ”Lähtekää helvettiin sisuksistani!” Oli jälleen aika totiselle kevätsiivoukselle – aika päänsä tuulettaa Tutunoloisen ruumiin löysin takavuosien lakastuvasta pihapiiristä Se lieni vain muistelo maallisesta elämästä, joka pakenee ainiaan   En enää vuosikausiin ole kirkossa vieraillut Niillä portailla vakaumuksemme punnitaan Siksi kiroan ristejä jokaisella katonharjalla, ja yönseutuina lahopirttilä minut majoittaa Maailman murheelliset laidat hengenkotini Varisee tien pintaan tuhka ikuisen vaeltajan Moni meistä täällä kuin tähtien kiertolainen Tummien matkassa omat verilinjani ohitan   Minä sanoin vieressäni nukkuvalle pojalle: ”Kerää jo jätkä luusi!” Koltiainen otti lautavuoteensa ja selvänä aamunkoittoon käveli Vainajien keskuudessa harjoitimme tekoja himokkaan pahuuden Mutta eihän kukaan päivän puolella elänyt meitä syyttää arvaisi   Eivät korviaan lotkauta yläkerran olevaiset, kun pyytelen heiltä myrskytuulia ja sadetta On kulkukoirana mukavampi tehdä matkaa, kun siltakäytävä on autio ja vailla kaidetta Itsenäinen tieni kaareutuu kuin hirttonuora Jos väistämätöntä pakenen, se aina lähestyy Nimetön kanssamatkustaja takkini vuorissa joskus yhdeksän askelta perässä näyttäytyy   Näillä poluilla hengen elätti on kuten vanha mies tai linnunpelätti; syntyneenä liian myöhään hän ainaisesti selkänsä taakse tuijottaa Maankiertäjän valan tehnyt ei sen kummempia ennustajia tarvitse Tulkoot kaikki hevosmiehet ja hullut – kaikki lähempänä saatanaa

Sukupolvien mittainen kirous.   PAHOLAISEN LOUKKO Hän on kuin tuuli ja sade – kaikki yön varjot ympärilläsi Kuin kuollut maankiertäjä, joka seuraa mielessä kulkijaa Hän on seurassasi pitkät ehtoot, nuotiolla sinua vartoo Aamunkoiton hetkellä hän kirjattomat teillensä toivottaa Hän on unohdettu ääni tuhansien piinattujen temppelien Kaikki kielletyt rukoukset koivupuun lehtien havinoissa Hän on varjostava korppi, joka alati seurassasi maleksii Ulvoo tavoittamattomana yösutena kirkon kellotornissa   Seuraa kulkijoita katseellaan tyhjänä tuijotteleva pytinki Seinustalla muotokuva kuin tuijottaisit suoraan helvettiin Kaikkiin kasvoihin pesiytynyt kulkutauti ja sisäsiittoisuus Ei koskaan hämärällä kuulu sukumme hautasija hiljaisiin Suu henkää jäätävää huurua, multainen käsi kohottuu Kyseinen ilmiö on leimaava ainoastaan tälle kalmistolle Maalatun katseessa tarkkaavat silmät, aika seisahtunut Myöten holvikäytävää käyvät kengät kellarin portaikolle   Paholaisen loukko – viimeinen soppi kuolleiden taiteiden Kantatalo vanha henkäillyt aatteilta rauhassa vuosisatoja Vaikka torni on korkea, ei uskomme ole pelkkä rakennus Tämä huone on perustettu ja periytynyt meille keskiajalta Joukossa kylän syntiparkojen monipolvinen veljeskunta Mietin niitä perhepiirin hautajaisia, joita vielä on tulossa; joita yksinäni täytyy minun valvoa, siunailla ja todistaa Syntymä koittaa esi-isälle nyt elävän poikansa ruumiissa   Mies nöyränä kerjäävä veistetty vanhasta joutopuusta Persjalkainen makaa lähikirkon lattialla pitkin pituuttaan Miten läpeensä köyhältä näyttääkään kolehdinkerääjä? Ei sisuksissaan lie yhtään anetta, ei pennin kopeekkaa Ei syömmessämme sijaa kristuksille väärille tai oikeille Jokainen piilotettu haavamme on aikojen päästä märkivä Kylänraitilla tallailee kalpeita ja ilottomia sieluhaaskoja Tummat lokakuiset värit saa täällä kaikki kristitty elämä   Juhlapäivänä käy joku ympäri lähipitäjää vitsoja selässä Sanoo taivaisen Herran kannattelevan hirttonuoraamme Lähinnä meitä jälleen se pimeän herruus kaikkivaltainen, kesän paikalliset pakanafestivaalit ja talven tuikkeemme Ovat kaikki työmme täällä kaikkien elävien töistä erossa Merkkaa mitään ei vuodenkierto vangeille hautapihojen Hiljaa paljastuvat kasvot kivikummun merkkaamattoman Siitä kielii se valaistus, joka istutettiin päähän juoppojen   Hautakiviin kirjattuna määränpää helvetti nimien ohella Taivaalta pudonneet enkeliruumiit kivettyneet paaseiksi Kalpa kädessä synnyimme neljännellätoista vuosisadalla Mitä tapahtuu kartanolla ja kalmistoilla, jää yksityiseksi Kokoontumiset salassa kyläläisten tunkeilevilta katseilta Huhut saavat kiertää – kaikilta kätketyt hengen tulemme Yksi lamppu vain palaa ikkunassa yönseudun läpeensä Mielemme valvovat aina ja kurkottavat manalan porteille   Olemme voittaneet ajan ja ihmisiän, samoin alistumisen Kaikki kellot käyvät kohti mennyttä marmorihuoneissa Talomme salvatut ovet käyvät aina kuntiin maanalaisiin Voi seinustalla haarniska miekkakädellä jonkun kolkata Kahtia jakautuneet ristit ja niissä ruumiiden puolikkaat On jakautunut mielenkiintomme maan alle ja taivaalle Suurmiesten patsaiden yhteyteen piirrämme salakaavat Oopiumihoureen vallassa vanhat idolit me kohtaamme

Lisää kalmanhuuruista, tasalaatua, määrämittaista.   KIRKKOMAALTA KARUSSA Katson ihmistä toisin kuin ennen, sillä olen nähnyt liiaksi Vartoo kahle lyijyarkun – minut punoisivat maan pauloilla Kuoleman mutkat ja juonet selvitin, sitten teilleni painelin Jätin minä työni turhanaikaisen manan harmailla pelloilla Kuka varakas minulle säälliset hautaanpanot kustantaisi? Mieluummin lahoan pystyyn kera entisen vakaumukseni Täällä aikalaisteni tomumajat kaikki joutomaille joutavat Siksi maalaisilta olen eksoduksessa ja nimeä vailla kiveni   Vakoojat ja varjostajat saatanoiden maanteille lähettämät tahtovat minut hiljentää, koska raottelin tuonelan kirstuja Katuojasta puhe kantautuu, vuosisataiset varjot perässäni Ne tunnistaa saatan niin syrjäkylillä kuin ihmisjoukoissa Tienvarsikapakoissa mies pöytäseurueeseeni tuppautuu Joku vieras nahoissa kylähullun, tuijottajan tyhjäsilmäisen Hänet jätän taakseni ja kohtaan aina seuraavassa paikassa Tulin epäileväksi, kun näin suustaan ryömivän hyönteisen   Saavat varjojen hallitukset minua pitkämielisesti odotella Perstaskuun jemmasin mustat markat ja pennit mestaajan Kohdaltani tyhjiä ovat hengen astiat – tuopitkin kumottu Iltapuhteella kaljalasin pohjaa kuin lasisin silmin tuijotan Sanovat minun lähteneen naapuripitäjään kirkonpolttoon Vaikka muuttaisin kaupunkiin, jäisi mieleni maaseudulle Vaikka kuoppani on auki, haudatkoot he jonkun sijalleni Pitkään on se odottanut sopivaa asujaa pantiksi Herralle   Tien mutkassa raadon äärelle kokoontunut varisten kehä Irtolaisen tomumajassa sisällä jäänteet veren muinaisen Silmissään ikuinen ihmiselämä vain myyttinä näyttäytyy Metsäläiskäräjät käyty on elinkautiseksi kulkurin iäisen Tänä aikana makaaviin vainajiin tuskin viitsin katsahtaa Tuntuu kuin kallossani palaisi kynttilä mustille huoneille Kukapa alla avaran taivaan olisi Jumalaansa lähempänä? Kosto kuuluu aina kaikkivallalle, ei typerille lautamiehille   Minä iloisena kiertelen ympäri enkä juuri pilkasta perusta Katson hölmistyneenä ihmistä ikeissä hengen heikkouden Kovasti ylpistyneenä kuulen aina ne samat kokkapuheet Ei muuta repussani kuin ylpeys kadotetun ja ulkopuolisen Uuden merkityksen saaneet päivämäärät seuraavat eloani Pitkään en ole vanhaa hamunnut – en reliikkejä, en sanoja Kalpea kaiverrus kivessä, joka kirkon tontilta syrjään jäi, kaavan ulkopuolella viruu nyt kuin syrjäytyneen uskossa   Iltarukoukseni sanoja ei kuulu, vaikka sen sadasti lausuu Sieluni taivas pimeä – tähdet makaavat syrjässä radaltaan Vaikka kauas kulkisin, on mieleni aina viluinen ja kalsea Vaikka palttooni haisee, en ehdi hautapihalla makaamaan Lähestyessä siniliekin enää kirkkorovio iltaani lämmittää Tiesin lähelläni maanneiden olleen takapajuisia uskossaan Oli minulla niin kiire, etten ehtinyt sukulaisia hyvästellä Muistan vain sen ehtoon, kun esi-isät raottivat arkkujaan

Joko väsyttää?   YÖ KIRKKOPUISTOSSA Niin julma on syksy-yössä suden kuu Kuolevainen pelko syömmeen asettuu Pilvien takaa aavemainen kajo käy Eikö riivaajaa eilispäiväisen jo näy?   Lamput koko ehtoon palaneet suden tuntina sammuvat Samoin on kalvava väsymys päässyt ahkeraan tutkijaan Tuuli ulvoo sanatonta sanomaa syysyön kirkkopuistossa Joku siirtää temppelikivet eri paikkoihin yksi kerrallaan   Ennen vanhaan säälliset asujaiset maan; tahdottomia ja mitättömiä varjoja vaan Tomumajoista täyttyvät sielujen pellot Öistä kuolemaa paasaavat mysteerikellot   Unohdetut ajan hylkäämät alttarit kaatuneiden hautakivien valapatolle yksityisen hautaportaalin ammollensa avaavat Sen äärellä iltaisen valan vannovat puukolla kaikki kulkurit Ovat olosuhteet synkät, vieraannuttavat ja huolestuttavat   Yössä todistan, kun ruumista nostatetaan Se Jumalan Poika ei lie, eikä Lasaruskaan Hihhulitilassa edes huomista huomaa en Näin vain kaaret mätää valuvien kirjainten   Puistossa toimivat niin tuonen koura kuin kirkon lonkerot Salattua viiniä juon, kunnes hengestä juovun tai tukehdun Kalmanhuuruiset näyt ovat tällä kellonlyömällä tykönäni, kun kolkon tuulenvireen nimettömälle messulle antaudun   Mieli alati inspiroitunut ja kuolleiden vallassa Ilon kyyneleet valuavat lohtujakeen lopussa Ei paljonkaan jäänyt minusta haaskalinnuille Minä kaikkeni jo lahjoitin yksin tähtitaivaille   Ulvovat häirittyinä holvit, kryptat, katakombit ja kappelit Portit ja niiden teräskalterit nauravat päättymätöntä naurua Haudanusva, sameat katulamput ja sade luovat tunnelmaa Etsivät ovat liikkeellä kellojen tuomiokäskyjänsä soidessa

Kirjoitin, kun selvisin luostarin jeesuksista hengissä.   MATKAMIEHEN RISTI Soratiellä kaikaavat sorasoinnut raspikurkkujen Joku Erkki-vainajan hautalauluja yksin laulelee Aavistelee, että tuskin onnentuoja hänet hylkää, jos hän tieltä poikkeaa, idolinsa luona vierailee Samalla on mielessään pyhä ja kiitollinen ajatus: ”Kun voisi tehdä matkaa Herran luokse ainiaan!” Ulvovasta tuulesta löytyvät hengen kutsusanat Puun lehdistä koostettu piplia toimii karttanaan   Syrjäisellä taipaleella on matkaseuransa syrjäteiden kuningatar Hän huutelee: ”Kolmipäinen Hekate, nouse minulle katuojasta! Ole armollinen ja suotuisa, johdata minut tienhaaraan oikeaan! Aja pois pahansuovat eksyttäjät Haadeksen periferian valosta!”   Puolimatkan kirkko kulkijalle yösuojan tarjoaa Ulkoa päin on se kuin rakennus kaikille hulluille Talon mysteeri tuntuu pimeältä henkirikokselta Täällä tuskin painoa pannaan ihmisten puheille Kuka on saanut kaikki sadat kynttilät palamaan? Mistä mahtoi ikonin naama niin kovasti hiiltyä? Miksi tuntuu huoneessa kivenkylmä hengitys? Miksei liene pyhyyden teoista mitään merkkiä?   Seinustalla matkamiehen risti kerää itseensä saastaisen valon kuin totuuksien peili, joka näyttää kaikille sielunsa sairauden Kokonaan vaiti seisoo edessään se, joka pitää monia jumalia Verta eivät stigmat valu, vaan nesteitä mädäntymisen sisäisen   Hengen kaupustelija on pistänyt ristin ovipuuhun Se on merkki, että enkelit ovat täältä poistuneet Joku kuiskaa hänelle lattiaraosta äänellä esi-isien, minne pakanalliset temppelikivet ovat hukkuneet: ”Hamasta menneisyydestäsi me kutsumme sinua. Olimme kanssasi jo silloin, kun synkän tiesi aloitit. Olet voinut unohtaa, vaan me muistamme valasi. Vuosia olemme vartoneet, vaikka meidät unohdit.”   ”Älä viivy täällä liiaksi, sillä me olemme kaikki jo menetetyt. Paranna maallinen tautisi ja hylkää tämä matoinen maailma. On jokaisella matkamiehelläkin risti aina itsensä kokoinen. Tämä risti on uskottu sinulle, sillä olet sen arvoinen kantaja.”   Mies huomaa omat piirteensä kasvoissa Kristuksen Huomaa lattiatomun päällä vanhat kengänkuvansa Hihhulien riivityt naamat häntä kiinteästi tarkkaavat Muistaa välähdyksinä tuhannet eletyt ihmiselonsa Muistaa riutuvan hahmon ja puuristin laakavarjon Muistaa myrskyisän ilman ja naulittujen kironneen Tuntee kauan odottaneensa Jumalan Pojan paluuta Hän tuntee tuon äänen – tuntee itsensä puhuneen   "Nyt saat kulkea horjumatta sinne, minne ristinkuvasi viittaa tien. On sinun luotettava vain merkkiisi näissä ankeissa ajan oloissa. Pyhä Henki on se varpu, joka eteen tulevat risteykset ratkaisee. Tästä lähtien ylimmäisen hengen suojelus on sinulla matkassa."   Hän ottaa käteensä kuluneen reliikin ja samassa astuu hänen päähänsä kristallinkirkas ymmärrys Katselee näkyjä kivien ja kasvien muodostamia On kuollut kesken elävän, elävä kuolleen elänyt On puheensa tästä lähtien puhdas sana Jumalan Minne ikinä kulkeekin, se pätee kaikkina aikoina Vaikka hän kuolisi, hänet uudelleen nostatetaan Herra puhuu hälle havisevien puiden avituksella   ***   Vankina kohdussa, vankina miehessä, vankina ruumiissa Tuhannen ihmiselämän kiertolaisuus maailman laidoilla Mies matkaa tekee kera reppunsa sivuilla Raamattukirjan Samoin tuhatkunta uskovaa on sidottu sanaansa pauloilla

Koin tehdä erään teosofisen runoilijan runosta oman versioni. Sama totuuden etsinnän henki, mutta kankeampi rytmi kuin esikuvassa tietysti. Ehkä en julkaise täällä enää vähään aikaan mitään uutta. Ovathan kaikki nämä jo nähneet. Jos jotain poikkeavampaa syntyy, niin se on sitten eri asia.   KAMMIOON Kankaaseen pinttyneitä tahroja – hikeä ja virtsaa On repaleisen tomumajan ympärille kääritty vaate Yhä löyhkää Jeesuksen palvojan mätänemishuone, kuin kerran pilaantuneen miehen pilaantunut aate Jokin kumma tietämys joskus tässä miehessä asui; se unohtunut on vuosikausiksi vaateparren sisälle Ohjaa viimeinenkin opas minut pimeän tyyssijaan Ehtoon puolella palaan uudelleen ruumiin äärelle   Olin pitkään sen paikan suhteen pakkomielteinen Täällä vallitsee aina sama vuosisatojen hiljaisuus Jälleen liikkuvat täällä varovasti silmät tutkivaiset Kanssani totuuden etsijöiden viisaus ja ahkeruus Saatat sanat kuulla, jos kovasti korvillasi tarkkaat Mutta ne sanat eivät ikikuuna ihmisille auenneet Yhä puoleensa vetää inhottava, löyhkäävä vaate Lienevät nyt järki ja syy kasvoiltansa kadonneet   Eivät ole monen askeleet käyneet täällä edeltäni Kuulen käytävän perältä etäisen kaiun kutsuvan Vartoavana kuiluna käytävä nyt hahmoni nielee Näen tutun nokinutun lattialla laakana makaavan Katosi hän maailmalta, ei kukaan sitä huomannut Tippuvan mädän ja veden tanssi on hypnoottinen Läpitunkevana haistan turkoosia vuotavat kivet Kohtaan minuuteni, minne vuosiksi hylkäsin sen   Eivät koostu mietteet koskaan arkisista aatoksista Kuolleiden taiteiden kirjat luin, sydämeeni talletin Vanhoin silmin olen katsonut sitä hirtehistä irvettä, jota ilman ulkoista vaikutinta kauan turhaan selitin Ei ole mieli vastaanottavainen korkeuden valoille Korvissa paasaa kuoro niiden, jotka olen tappanut On näiden käsien kautta kulkenut sata ihmishenkeä ”Vie jo pois, jos viet”, lienen riivaajalleni lausunut   Tiedän teosofian äidin ilmestyneen minulle unessa Käski syventyä myytteihin, koluta hautoja esi-isien Palanen jumalviisautta asuu kanssa manan kävijän Nyt ajasta erossa on mieleni jäänyt vangiksi eilisen Moni minua parempi on täällä menettänyt järkensä Kalliita saloja pantataan, ne harsoihin hukutetaan Tyhjät silmät kohtaan, astuu minuun ilkeä iättömyys Kotiovellani enää petetty kohtalo vartoaa omiaan   Ammoin maahan tippunut veri näytti polun minulle Sen kertomat sanat otan tuonpuoleiseen turvaksi Taas tahdottomat raajat selittämättömästi vuotavat Kulkeutunut kammioon on soihtu palavan henkeni Tippaakaan haaskaamatta kaadetaan veri maljaan Se vanhaa, väkevää verta on – kaikkein parhainta Kirkon raskas rautaovi pysyvästi edestäni suljetaan Läsnä vain syvä huokaus tällä elämisen ehtoolla   Mistä luopuisit, että saisit tuntea luojamme kasvot? Kolme päivää kuolleena olen vartonut hautaamista Onko enää tietoinen ilme kivivuoteella makaavan? Tajusin: totuuden olemus löytyy kuolleen kasvoista Kaukana päivänvalolta saat muinaisen arvoituksen Voisiko se olla ristisiitos eroavaisista hengenopeista? Puoliksi näkymätön täältä toistuvasti kiroten poistui On oven edestä iäisyydeksi kaikonnut enkelivartija

Voi pentele tätä riivattua sielua. Se pettää heti kaikki antamansa lupaukset. Vaan minkäs teet. Mies on jo pilalla.   TUOMITTUJEN ELO Paennut olen koko maanpäällisen eloni ajan Olen käynyt ylitse sen viimeisen pitäjän rajan Kirkosta meidät ulos pakkasilmaan heitettiin Kolehdin kavaltajien tieksi tiemme merkittiin Ei noutajalla sielua, ei mitään alla vaatteiden Renki vailla tahtoa, parantaja taudin maallisen Harhautuneita on kuin alituisesti kuulostelisi Kohdatessa vain terän saat väliin kylkiluittesi   Pimeyden tyyssijassa varjelee hän hehkuaan Maan povesta pahat kukat käyvät kasvamaan Siellä liikkuu kulkijan henki häväistyksellinen Salatussa sopessaan kesken sukulaissielujen Lapsentappaja kerran mies puhdassydäminen Nyt vaimea syyllisyys käy mielen turruttaen Päässään puhelee nyt vain valhe salakielinen Matkaa tekee joukossa surmatyön tehneiden   Nimettömät varjot päällä hämärän taipaleen Karkotetut henget saavat sontaa kasvoilleen Seuranpitäjiksi alkavat laitapuolen kulkijalle, jolla takeita ei lie korkeimman suojelukselle Osaltaan luovat herranpelkoa matkamieheen Vaeltajakansa kesken kirkon pannan ja ikeen Muistavat kaikki pahat ripitykset ja petokset On aika hyljätä kirkkojen ikäloput totuudet   Juo muistoille, juo menneille tuttavuuksille Illan lopussa käy laulu maan kaikille lapsille Valon enkelin sijalla hahmo mustakaapuisen Varmasti saattelee se yön selkään kännisen Sisäiset helvettikäytäväsi lopullisesti salvaa Älä lausu sanaakaan; se vielä sinua kalvaa Kulje tie loppuun asti, itse säädä omat lakisi Älä sure sinä, vaikkei kukaan iltojasi jakaisi   Asuu näissä kylissä elämä vailla tarkoitusta; on elonsa valhe kuin puolikas papin sanasta Sitä seuraa kovasti ihmetellen ulkopuolinen Parempi olla omistaja puukon vakaumuksen Turkusilta olet sinä uuden maailman ostava Maankiertäjän kesäteatteri on täällä kulkeva On tie mennyt sijoiltaan mieliemme mukana Kauhuja penkereet täynnä, vaan eivät pelota   Mahtavat olla lopunajat, kun kalmisto elämöi, ja kirkon puoskari kanssa Herransa kärhämöi Epätodellisten piiristä epäkuollut sai näkynsä Ristillä viruavakin kohotti roikkuvaa päätänsä Alati eteenpäin käy elo tuomiotaan odottavan Valojen kulkeissasi näet entisestään erottuvan Kirkonisät totuudesta toisen puolen pimittivät He tiensä perineet helvetin hehkuun lähettivät

Vanhaan kotikylään edelleen ajoittainen ikävä.   LAPPILAN YÖELÄMÄ Jälleen sama maaginen pimeys voittaa Joku vieras ovikelloa toistuvasti soittaa Kynnyksen takana miekkosta tapaa en Tervehdyksen tuo tuulenpuuska etäinen Tänä ehtoona eivät elävät täällä kolkuta Mustan kuun sirppi vain niittelee valoa Yhä syvimmän unettomuuden kourissa käsken itseni jälleen pakon alla nukkua   Hullujenhuone se teki miehen hulluksi Ristittiin tämä mielenvikaisten kyläksi Täällä ei löydy mitään, mihinkä uskoa Jäljellä lienee pahojen töiden muistoja Vanhukset täällä sitkeästi pysyttelevät Loputtomiin mustiin uniin kääriytyvät Himmeä kajo tulee yhdestä ikkunasta, vaan peräisin ei ole se sähkölampusta   On vain ääni, jonka aikaa sitten kuulit Pimeähehkuista auraa mieheksi luulit Kuun tahko on meillä seura ainainen Kaikkialla sama pimeys saatanallinen Tutut tienviitat ovat kaikki tummuneet ja tutut paikannimet kaikki kaikonneet Kuun sirppi muuttuu kylmäksi teräksi, tuijottaa sisimpääsi ja katkoo kaulasi   Tänään et tiedä, kuka on vastaantulija Paha henki voipi esiintyä valepuvussa Vainajat lievät jälleen tänne palanneet, vaikka milloinkaan eivät niin luvanneet Ovat pimeän olennot jälleen todellisia Kuin kujia on nimilleen kiertoilmauksia Niitä yömyöhällä ei sovi täällä lausua Ei löydy kylällä vakaumusta, ei kirkkoa   Harmaantunut hahmoni katsoo peilistä Minä sitä etsiskelin kuin ehtoota eilistä On kuin olisin jälleen vuosia vanhennut; Herrassa herännyt, perkeleessä ulvonut Läsnä on täällä koko edesmennyt suku Yhä uudesti tahraantuu sama pyhäpuku Henget olemattomat ilmestyivät leskelle Manasivat itsensä olohuoneen keskelle   Ei lupaa ole niiden täällä mitään puhella, tai sitten ääneen toisten asioita huudella On sanoissaan sitä eilispäivän nostalgiaa Ne voivat yhä häilyvän mielesi anastaa Jos tänne asettunet, kai sitten taiat tajuat Täällä yksin unettomien tähdet paistavat Muistan, kun virren verisen veisti Pentti Elollemme se lienee sovelias testamentti

Sellaista tulin sanomaan, että nythän tämä äskeinen runo on jopa jollain tapaa ajankohtainen:   https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/8eb77f2e-67e5-4885-84c1-5ef8636a5608   Valitettavasti värssyni ei vain ole totuudenmukainen. Oikea Lappilan yöelämä on sitä, kun yksinäinen Suomi-Jyrä hilluu ja hoipertelee laskuhumalassa aution kylämiljöön keskellä ja odottelee viimeistä junaa. Tekee ehkä siihen väliin horjuvan, mutta hartaan heilauksen. Ei mitään yliluonnollista.

AAMUTUIMAAN Kömmi ylös vällyistä ja paha maailma kohtaa Lue yksin kuolinilmoitukset paikallisaviisista Laita noutajan vierailun päivämäärä päivyriin Parranajolla mieti vain kurkkusi leikkaamista Aamutuimaan peilin edessä itsellesi valehtele Taas samoissa ajatuksissa aamunpuoli nyhjää Kasvonpiirteet mielisairaan perimäsi salaavat Vastaan katsovat mustat silmät täynnä tyhjää   Kumpi onkaan sinulle ahdistavampi paikka; sairaala vaiko hautausmaa sinut käännyttää? Tavalliseen arkieloon sekoittuu harhaluuloja Vielä Abrasaxi kaiken aikaa viestejä lähettää Paikkakunnalta tunnet ne laitapuolen kulkijat ”Kunnon ihmiset” katselevat sinua peljäten Ovat rahahuolet huolistasi niitä vähäisimpiä Nyt kuihtuviin ajatuksiin käy mielesi maatuen   Ahdistaa ajatus päivänvalossa liikkumisesta, sillä mielesi perukoilla pimeys aina kolkuttaa On määränpääsi siinä alitajunnan aallokossa, missä painajaisten Leviatan koko ajan velloaa Unissasi kohtaat salaisissa paikoissa häärivät, jotka tuntevat rikkeet kaikkien ihmissydänten Tulevat johtamaan sinut hauta-arkkujen tielle vielä jokaisen luun luurangostasi katkaisten   Kutsuit hartaasti itseesi ne helvetin keskoset Nyt kuin tuhatpäisinä ne sikiävät pääkoppaasi Vaiti ovat ajatuksesi; täysin Jumalalta piilossa Päiväsaikaan lepää synkkä varjo yllä mielesi Näit jälleen saman pahan unen, jota et muista Se piilevä kirous voi päivänvalonkin lävistää Arkisen epätoivosi keskellä yön musta kuilu Vain kuolemanpelko liikuttaa vainajaa elävää   Ei liene harvinaista potea Kristus-kompleksia Moni kuvitteellista ristipuuta itselleen rakensi Sinä syytön kärsijä saatat olla syyllinen itsekin Totuutta ei ole, vaikka kiellät kaiken kolmesti Täällä hamppari ei luota päiväiseen varjoonsa Mikään viisaus ei menesty joukossa moukkien Ovat mustan kirkon ovet heiltä iäisesti salassa Huomaamati terä saatanan käy heitä leikaten

Lisää skeidaa vaan. Sillä se maailma paranee. Not.   NIMETÖN HERRA Hengenmies taivaankappaleiden vainoama ja pettämä Teräviä olivat saarnansa, vaan oli säilä kuunkin terävä Sairaana eteensä aukeni totuus koko maailmankohtalon Siitä pelästyneenä manasi itsensä pienimpään kolohon   Eivät kuulleet kylällä, kun kello ylimääräisen kerran löi Vielä ennen kukonlaulua joku kalmiston tontilla metelöi Vielä kerran ruumiinsa kirkkomaalta pystyyn kammettiin Lähiomaisilta salassa hänet elävien kirjoihin merkittiin   Kummana sielunkeitoksena joi henkeä keppanapullosta Teki pysyvän kortteerinsa pimenneistä kallon kuopista Kiduksissaan lie jäljellä vielä muutama henkäys elämää Mitäpä muuta tointa ylösnousseelle pastorille keksitään   Silmänympärykset tummat, kasvot kuin kalkilla maalattu Kuolleen katseen taakse vanha ja vieras jumala vangittu Tuntuu, että maailmankaikkeus hänessä vastaan tuijottaa Mikä paha tietämys yhden päänkuoren alle mahtuukaan   Pukinpartaisesta miehestä tuli saatanallinen luppoparta Sulana rienaajana pitivät, kun puheli oppia vastakkaista Ehtoolla kun mies töikseen variksenpeljättiä näyttelee, saa alamaailman aurinko yhteyden maankuoren tyttäreen   Lintujen ylimpänä ystävänä oleminen lieni kutsumustyö Kylän hörhöporukan kesken jälleen koittaa uusi uhriyö On entiselle pappismiehelle petturin rooli kovin luonteva Yksi kuollut eläväinen nyt elävien kuolleiden joukossa   Luunlaihassa tomumajassa ylösnoussut herra nimetön Häntä pelkää mies – hänen jäljiltään taivas on tähdetön Hän tietää liikkeesi taivaan tahkon kautta tarkkaamalla Sata vuotta ikää on papinhameella näädältä haisevalla

Jotain pimeneville illoille. Pitäkää tulta.   SALATIETEEN ÄÄRELLÄ Aamupäivän käyttää hän pimeän koittoa varroten Hän välttelee kirkkaita valoja varjoaan vain etsien Hän päivänvalossa ei kävele demonilegioonineen Jälleen kauhu mielessään saa odottaa huomiseen   Illanpuoli täynnä on vanhan muistelua ja odotusta Hän kärttää kristittyä vaimoaan: "Nouse ikiunesta!" Visusti varoo hän, ettei toiveensa enää toteen käy Kun silmänsä avaa, on kaikki poissa; ei häntä näy   Se iänvanha vieras yhä mieltään kovasti pakottaa Hetken kuuli taas hän kuin kummallista puhettaan Sitten kaikki äänet tyystin vuosikausiksi vaikenivat Radiostaan soivat vain öiden loputtomat sinfoniat   Taas tuntuu, kuin nimetön paha ryömisi sieluunsa Oli se yksi illanpuhde kuin Mefistofeleen seurassa Kuluttua monen vuoden katuuko niitä kauppoja? Oudot näöt ja ilmestykset taas tulevat takkatulesta   Ei kuule hän, kun huominen jo ovellaan kolkuttaa Kuten kuollutta siippaansa hän varjelee korppiaan Katse kirjaan naulattuna koittavi tahdoton transsi Nyt kovalla parkettilattialla käy hiirulaisten tanssi   Mikä suojelisi täällä hänen poloisia ajatuksiaan? Päässään Necropolis yhä uudestaan kansoitetaan Eikä laupeus täällä hänen iltatorkkujansa vartioi Helvetti myytyjen sielujen takaraivossaan kipunoi   Ei loppunsa saavu nopeasti, vaan hitaasti hivuttaen Vuodet näyttävät totuudelliset kasvot henkivaltojen Kauan karkaistu mielikin kauhistuisi niitä kauhuja Mielenvikaisena pidetty on salaviisauden omistava

Skitsofrenia, hauska asia. Käänsin Google Translatorilla tämän englanniksi yhdelle foorumille. Tuli ihan tavanomaiset heavy-/black metal -lyricsit.   ME OLEMME SINÄ Älä kuuntele sinä kuin pelkästään meidän ääntämme Pyyteettömästi toteuta kaikki mielisairaat käskymme Me seisomme nyt edessäsi entisen Jumalasi paikalla Tee hiljaisiksi kanssaihmisesi – ei liene toisia lakeja   Me olemme sinä – kun sammuvat tuikut viimeiset Me olemme sinä – kaikki paholaiset keskiaikaiset Me olemme sinä – karkeat hahmot pyhätön seinissä Me olemme sinä – asiainhoitajat noutajan leivissä   Me olemme sinussa sisällä, ja sinä olet ulkopuolella Tämä murha jää pimeäksi – ei ole käräjiä kuolleilla Me olemme pakottajasi, etkä meiltä ikinä rauhaa saa Henkikirjurilta salassa saavuimme tähän maailmaan   Me olemme sinä – nuo sinun rikolliset salaisuutesi Me olemme sinä – vaietut ja häpeälliset ajatuksesi Me olemme sinä – nimettömät hallitukset varjojen Me olemme sinä – silmän kehä ympärillä alhaisten   Järjestäen varastamme me henkilökohtaiset haaveesi Murskaamme sydämesi ja sen mukana pienen tahtosi Kokonaan sairaiksi ja paiseisiksi me tulemme sinusta Silti läsnä olemme, kun kävelet yksin pimeitä katuja   Me olemme sinä – yliluonnollisen pelon monumentti Me olemme sinä – hyveellisen ihmiselon testamentti Me olemme sinä – niin kuin kuolleet sankarit vartiolla Me olemme sinä – sisäänheittäjät kalmiston porteilla   Hämärän jälleen koittaessa kokoonnumme sinua lähellä Omatunto lienee murhaajalla, mutta ei murhaajan kädellä Yksinäisen polkua kulkeissa oma varjosi sinua varjostaa Ennustustamme toteutat arkityöt unohtaneena kokonaan   WE ARE YOU Do not listen to anything but our voice Uncompromisingly obey all our psychotic commandments We are now standing before you in the place of your former God Silence your fellow humans - there are no other laws   We are you - when the last candles burn out We are you - all the devils medieval We are you - rough figures in the sacred walls We are you - ploughboys for The Reaper   We are inside you, and you are outside This murder remains dark - there are no trials for the dead We are your coercers and you will never get peace from us Hidden from the bookkeeper of souls we secretly entered this world   We are you - your criminal secrets We are you - your silent and shameful thoughts We are you - anonymous shadow governments We are you - the ring of eyes around the lowest ones   Systematically we steal your personal dreams We crush your heart and with it your little will Totally sick and swollen we are because of you Still, we are present as you walk alone in the dark streets   We are you - a monument to supernatural fear We are you - a testament to the virtue of human life We are you - like dead heroes at guard We are you - bouncers at the gates of the cemetery   As dusk comes again, we will gather near you A murderer may have consciense, but not the murderer's hand As you walk along the lonely path, your shadow casts a shadow over you You forget your daily work and start to fulfill our prophecies

IKUISEN TULEN LAAKSO Kukapa laaksossa käyskentelee aikaan illan varjojen, ellei itse se mies, joka käynyt on maan tuonpuoleisen On nyt itsekin vain pelkkä varjo maallisesta itsestään Hahmoltaan kerettiläinen, ja matoa tunkee silmistään   Ei kukkaseppeleitä päässä; tappurakruunu piikkineen Musta vesi ja veri tihkuavat noroina alas kasvoilleen Pyhiä haavoja pyyhkiessä eivät kädetkään tahraannu On taivainen tehtävä, yliluonnollinen kohtalo annettu   Kun pyhien maa peittyy ehtoon maagiseen hämärään, leimuaa kaatopaikka Jerusalemin keskustasta etelään ”Tänne joutuvat kaikki ne, jotka eivät sanomaani usko.” Tänne mätänemään viskattu on ristin nimetön rosvo   Sammumaton liekki, joka sielun polttaa tai puhdistaa Vanhukset ja lapsetkin on asetettu sen läpi kulkemaan Täällä jokainen tuomittu on omat rikoksensa tapaava Askeleensa kohti alisia maanpäällisessä kiirastulessa   Melkein aistia saattaa paratiisiin lankeavan hämärän; keskuspuun latvassa nähdä käärmeen kerää kiertävän Samanlainen pimeys, joka kerran puutarhan pimensi, siitä päivästä lähtien viljelijää Israelin maan varjosti   Jokainen kuolleen kallo kaikuu Jumalan Pojan sanoja Vaikka hän on lähellä, on taivaan valtakunta kaukana Hän sanoi: ”Sinä hullu”, ja siis helvetin tulen ansaitsi Täällä tyystin lohdutuksetta hengessä köyhä maleksi   Ikiaikainen kunnia Moolokille sekä Moolokin tulelle! Härkäpäisten patsaat ne asetellaan paikoille korkeille Missä ikinä kuljenkin, aina palajan teiltäni Gehennaan Siellä koko sukukuntani on – joka vaiteliaana odottaa

Maalaisromantiikkaa Päijät-Hämeestä.   VANHA SÄKKIPÄÄ Mikä lienee miehellä murhe, paitsi yksi yksinäinen surija? Mikä lienee miehellä seura, paitsi yksi yksinäinen kulkija?   Tylsimys – kuin yksi vartiomies ei-minkään Vahtii, kuka menee aliseen ja sieltä palajaa Täysi hölmöläinen – ei tiedä mistään mitään Nyt olematonta olevaista hän hiljaa vartoaa   Näkyy ristejä kaikenlaisia Kaikissa muistot ihmisten Näkyy ristejä kaikenlaisia Jotkut niiden alla puhellen   Sisältä tuli jo vuosipolvia sitten sammunut Hän herää ei edes heräykseen lopunaikojen Sielunsa kaikessa hiljaisuudessa tuhkataan Hiillos kuolee hiljalleen kääntyessä vuosien   Mutta et saata sinä arvata, mitä arveli hän pitäjän osalle Etpä tosiaan voi sitä arvata, mitä pitää vakassaan sinulle   Yksin hän tietää, mitä maan alle on haudattu Siellä liekki Gehennan palaa tyystin piilossa Mielenliikkeet hitaat, joskin samasta tulesta Hän ohikulkijaa ei herjaa eikä muista juorua   Kuka nyt yksin raitilla kyselee kauan kadotettuja tovereitaan? Kuka raitilla vieraille huutelee omia yliluonnollisia pelkojaan?   Kerran lieni hän murhamies tuonelan armosta Keräsi sielunvalon säkkiinsä niine kaikkineen Kolme reikää silmien ja turpavärkin paikkoina Joku viitseliäs ne vielä sadatta kertaa tilkitsee   Tekemättömiä töitä kyselevä saa katseen välinpitämättömän Sydämen vakaumusta urkkiva näkee ilmeen käsittämättömän

Hyvää uutta vuosikymmentä. Kohti apokalypsia näissä jalanjäljissä.   NIMETTÖMIEN JALANJÄLJISSÄ Yömyöhällä sortui hän väsyneenä fataaliin erehdykseen; luuli tekevänsä tarkkaa sieluntutkimusta tyystin yksikseen Koki henkilökohtaisesti madonsyömät salaisuudet paljastaa Ei huomannut nurkassa päivystävää yötä; sen vakoojaa   Vailla ajatusta kutsui hän tahdottomasti jotakin mielessään Mitä tahansa ilmestystä olisi pitänyt hän menestyksenään Luetut kappaleet tekivät myyräntyötä kanssa alitajuntansa Koki mahdottoman mahdolliseksi – voimat valjastavansa   Syrjäisen maaseudun nyt apokryyfinen hiljaisuus verhoaa Sukulaisensa vaikenevat – vuosisatoja verotettiin hautojaan Suvun kadonneet kantatalot ja ruosteiset miekat esi-isien Julman kuun merkissä nousee kalpea ritari kalpaa kantaen   Ääret mustan kirjan avautuvat eteensä kuin kurimuksena Pimeän piilevä kauhu loitsii nurkkiin levottomia hahmoja Miehet kaapupäiset käyvät häntä kohti hiljaa hivuttamaan Viimein öljylamppu sammuu käyden kovasti savuttamaan   Enää kello tekee yksinäistä työtään noilla pikkutunneilla Kirjan päälle sammunut pää miehen kovasti tiedottomana Painajaistensa musta koira nyt ulvoo läheisellä nummella Susimainen varjo on ajatustaan syvän unen läpi vainoava   Kuin yksi perkeleellinen jatkumo – kauhut sen huomisen Nyt kokee vahvana itseensä ulkoisen voiman vaikutuksen Jäljittelijä esoteerisen romaanin aiheet järjestäen varastaa ”Kirjoita kuolema”, nyt huutelee jumalaista käsikirjoittajaa   Yökaudet kovin huonosti syöneenä ja liiaksi valvoneena Nurinkurista kieltä vainajan kanssa tuntikausia puhuneena Uppoutuneena asioihin, joiden parissa järkikin se vapisee Mutta tautia pyhyyden ei päästää saa miekkonen sisälleen   Psykoottisessa mielessä nyt pelkkä paranoia on kasvava Vaan kenen suunnittelua ja tekosia lienee tämä maailma? Kaivajan seurana kallokynttilät palavat päällä hautakivien Niiden oppipoika nyt kuljeskelee jalanjäljissä nimettömien

Uuden vuoden juhlinta se inspiroi.   KAKSITOISTA MUSTAA KUUTA Kuka laittoi heidät harhaisina aamuun kävelemään? Kuinka käydä haaveista ihmisen kuori herättämään? Varjojen ja liekkien varjostamat, kuristamat juurien Koko ajan addiktoimat sadonkorjuun ennus-sanojen   Mustan kuunsirpin alla kulutimme vuosikymmenen Sen harhaisia unia uneksien ja pyyntöjään toteuttaen Emme olleet rauhan miehiä kukkaseppeleitä otsalla Kalmansäteissä taluttimme miehiä miehiksi vuoltuja   Kuluu ehtoo – taivaankappaleet pysyvät vaiheissaan Vino viikate uudesta vuodesta Sylvesteriin varjostaa Tarkkaavana kuollut silmä on heitä kohden suunnattu Sen takaisen hengen mykkä totuus hipiään painettu   Tänä aikakautena jumalat taivaankannen vaikeavat Olemustaan totuuden etsijät epätoivoisesti pohtivat Sama synkkä lupaus yhä ihmistä kiusaa ja pakottaa Koko ajan läsnä, missä surujen satoviljaa korjataan   Yksin mato manalan meihin kalvaa porttikäytävää Ovat kuluvat kuukaudet kaikki veljeksiä keskenään Ne opetuslapset, joista jokainen kavaltaja Jeesuksen Kaikille varattuna on ruumisarkku määrämittainen   Jatkuvasta seisauspäivästä vuosi mennyt sijoiltaan Sitä verestä parhainta naisemme vuotavat ainiaan Suut toistavat vanhat sanat – saman laulun melodiaa Vaikkei merkeistä välitä, näkee yksi ne yläpuolellaan

Ehkä sellainen runo, jota ei pitäisi julkaista milloinkaan yhtään missään. Ei tämä niin graafinen ole, etteikö voisi tänne laittaa, mutta poistoon, jos jotakuta häiritsee. Let's ride.   PALAVA SIEMEN Vaikka talo on harras, et hiljaisuutta saavuta Vaikka läsnä ovat kaikki, et rukousta tavoita Kristuksen morsiamet tuijottelevat syytellen Herran huoneen seinät veressä kuukautisten   Käy messu kiihkoilijoiden sekä mielipuolien Kehyksissä kuva-aiheet lasten ja Maarioiden Pimeät joukkiot sikiölleen kantajaa vartoavat He toistuvasti häpäisten ruumistansa astuvat   Piplian pukeista puhelee mies, jota tuntene et Sanomansa on vieras ja jakeensa nurinkuriset Saarnassa kansojen siittäjät, pojat ja tyttäret; nuo Eenosit ja Mahalalit vuosisatojen ikäiset   Kupolin alla rituaaliyhdyntä toiseen jumalaan Lihan porteista Kristus tunkeutuu maailmaan Taivaallisen siemennesteen saa lapsenkantaja Äidinrakkaudellaan nyt luurankoa saa kaitsea   Vaikka lihansa hedelmä, ei lapsi liene omansa Yksi ristiinnaulitun temppeli vain on vatsansa Sinne johdatetaan kaikki nuo tuhannen pappia Huora-alttarilla puhkotaan iäistä immenkalvoa   Pitää hän pyhitetyt aatteet varmassa paikassa, eikä omaa sieluaan saastaiselle valolle altista ”Taivaanportit” auki käydä kadunmiestenkin, joille Pyhä Birgitta lienee Baabelin porttokin   Jälleen kerran viedään oma sikiö häneltä pois Kuin talon lautalattian alla hänen itkunsa sois' Kutsumus on olla äitimuori tuhansien poikien; niiden äpäröiden, mielipuolien ja murhaajien   Todellisen perimänsä yksin katsanto paljastaa Silmät väärällä kuin kaksi pyörteilevää kattilaa Palava siemen kylvetään aina kerran vuodessa Syntyy öinen vaihdokas Ihmisen Pojan sijalla

HILJAISUUDEN SAARNAAJA Kun makaat vuoteellasi, jokin kalvaa ihollasi Heräät aamutuimaan täynnä tuoreita haavoja Kuin joku peilien takaa öisin pimeitä puhelisi Paikoista, missä sydämesi kävi, et voi kertoa   Hiljaisuuden täyttää puhe entisten rakkaiden Rukouksen hiljennyttyä on oltava taustahälyä, jotta kuuluisi ei omantunnon ääni vaivainen Muutoin saatat itsesi kavaltaa yösyömmellä   Hautapaasien pastori, hiljaisuuden saarnaaja puhuu olemattomia maan poven seurakunnille, joiden pyhä vakaumus on ristinsä alle maatua Kutsu messun loppuyöstä kuuluu mielipuolille   Ne unohtuneet värssyt, ne jäivät vaille kaikua; niitä yötä pelkäävien piirissä tuskin tunnetaan On kalmiston tarkkaava korva kaiken kuuleva Vanha vuosi kantaa iänikuista käskysanomaa   Enää polku helvetin odottaa satoine ikeineen Jokainen vanha ystävä ohdakkeena vierellä Tyhjää ilmaa halkovat oksat hirttonuorineen Roikkuvat he vaiti, mutta niin kovin eläväisinä   Siellä pelkkä hiljaisuus kulkee kukkasia talloen Oppaana aliseen nyt sielun kartta tuntematon Saman tien käynyttä käyvät alkujuuret kuristaen Kivenä kurkkuun juuttunut kirous sanomaton   Totuus elämästä kanssa miesten vaikenevien Pattovala pidättelee hiljaista kieltä, suppusuuta He torjuvat maanittelun, anelun ja kiristyksen Sait sinä kolkon tuulen kaiut, et mitään muuta

MUILLE OPETTAJA Päiväkodin lapsille tarinaa Betlehemistä kannoit Moni nauravainen istui laulupiirissä ja kuunteli Vaan pilkka pilasi sen hyvän, minkä heille annoit Kuin kuuroille korville kaikuivat kaikki läksysi   Vuodet kuluivat – he varttuivat ja heidät menetit Loppui lapsenusko Raamatun vanhoihin satuihin Uhmaiän merkit kovin saatanalliset nyt huomasit Niljakas käärme kiemurteli pyhäkoulun loruihin   Yliluonnollisen yhteyden luulit Herraan saaneesi Moni hyvää uskoa ruokki aneillaan ja almuillaan Uskoasi mietit muiden taivas-polkua katsoessasi Vuosikaudet pelkkää leivän syömistä oli se vaan   Kirja kätki viisautensa – koit epäilyksen helvetin Mielenvikaisuus israelilaista perua täytti sivunsa Lakinsa portteja valhetulkintoihin, harhaoppeihin Tavaamasi lohtujae jo sinussa menetti voimansa   Kirkon penkillä tunsit lähestyvän varjoseinämän Universumi sinuun hetkiseksi suuntasi katseensa Kellä vaaran tuntemus, sillä avain täyden elämän Tahdoit sinne, missä loputon oli toinen maailma   Hylkäsit uskonkappaleet – muistelot ihmisyytesi Et kaivannut ketään selittelemään uskosi pulmia Jokainen kirkastushetki kuin sivallus rinta-alaasi Yökaudet ahmit noita mädättävän tiedon kirjoja   Näit edessäsi ainiaasti vuotavat siunatut haavat Etsinnässäsi edes päiväiseen varjoosi luotatko? Heille on pelkkä itsepetos ja ulkoa opitut kaavat, kunnes jäljellä on ajan hylkäämä hengen asunto

Terveisiä härmän striiteiltä.   MURHAKUUN ALLA Kylätien lopussa yksi houreinen lamppu palava Vieraiden katseista paistelee hämäräinen helvetti Taivas on näkymätön – on vain tuo yksi majakka Lähellä sinua sielunvihollinen ja ruumisnahkuri   Saman ihmismätää putoavan kivitahkon keilassa lienen minäkin eräs käyttelijä sirpin tai viikatteen Käy ruumishaju pitäjästä toiseen kulkijan mukana Täällä ainoa riemu lienee olla mieliksi esi-isilleen   Murhakuun alaisuudessa perisuomalaiset verityöt Murhamies oli vaarisi, murhamies lienet sinäkin Kaikki pahan verenperimän ja verikoston uhriyöt Hautaan kannetaan vanhan sukupolven synnitkin   Ja aina nousen ylös minäkin sen kuun noustessa Niinä tunteina ei minua päiväinen leposija pidättele Hetkiseksi pantiin minuun siunausvalta Herrassa Sen kokeneena en elolle kadetta ajatusta elättele   Se kulkee päittemme päällä kuin rukiita niittäisi Käyvät käskysanansa taas ihmissukua harventaa Ilman kiintopistettään emme eilispäivästä tietäisi Siunauksellaan sukupuun kieroja oksia leikataan   Katsot ylös, sieltä verekseltä löydät vainolaisesi Moni kuulee laulut uhripuukon hiljaa mielessään Irstas pyörylä kuin ihmisen ajatuksia kuvastelisi Näyn äärelle palajaa kuolevainen viime hetkinään

ISÄNTIEN ÄÄNET Täällä valtuuksia ei liene papeilla Ei näillä jumalattomilla tonteilla On portit vuorattu linnunraadoilla ja ovet salvattu pahoilla lauseilla   Ajankulu kätkenyt lahonneen talon muistonkin Sanovat jotkut: joku asuu siellä salassa vieläkin Verityöt, joista kukaan ei ole täällä kertomassa tutkivan mieltä koettelevat ikuisessa rajatilassa   On pelkkä kutsu ikuisten peltojen Kolkossa tuulessa sanat henkien Pelon laeista ja haavoista kertoen käyvät nyt äänet isäntien entisten   Itseään peljäten peilin henki huoneissa kuljeksi Kuulit sydämentykytyksen, joka ei ollut omasi Varjoiset huoneet kuin peräkammarit kauhujen Avioliiton kahle muuttunut kahleeksi välitilojen   Päättyy vuodenkierto sukukinkeriin Kyläjuhlat liittyvät sadonkorjuisiin Heidät kuolleista eläviksi hakattiin ja syntinsä saunassa pois vihdottiin   On ”elämä” täällä yksinäinen paholaisen loukko Täällä maatuvaa miestä vartoo marraksen eukko Täällä tunnin maleksineet jo vanhuudenheikkoja Olohuoneeseen mahtuu kolmetoista sukupolvea   Jälleen uusia merkkejä talon nurkalla Portaikosta kuuluu luurangon naurua Kadotustaan selittää ei saata sanoilla On paino täällä enää parojen puheilla

KULKUTAUTI Näin taivaan suojeluksen alaisen kulkevan alla Jahven nimen salaisen Jo ylleni kävivät varjot esi-isien sielun kavalluksista minua syyttäen Oli kuin mies nähnyt olisi suruni Sanoillaan hän minut ristiinnaulitsi: ”Jos tahdot lähemmäksi Jumalaa, lähde äläkä muistele maailmaa.”   Oli arkussa rippi-isäni – lienen adoptoima kirkkomaan Yhä etova haju sen miekkosen käy minuun tarttumaan Yhä henkii hän, joka loitsujensa turvin kulki yöjalassa Tuijotin orjantappuran piikkien naarmuttamia kasvoja   Olen hänelle kade niistä tempuista Turha rukoilla maailman puolesta Minulla viini loppui ennen uskoa ja tähti yksinäinen toimi oppaana Tuttu lieni se laupias matkalainen; maalareiden kuvaaman kaltainen Katseellaan sydämeni lukot avaten Minussa heijastuksensa kohdaten   Hyvä toivo syömmessä joku petollista arkkua raotti Taudin vuosisatoja uinuneen keskuuteemme vapautti Nyt ympäri kyliä käyskentelee se kulkutauti kiljuva, eivätkä korppi- ja varislinnut saata erotella raatoja   Mies matkaa yliluonnollista kyytiä Saat tuijotella epämaallisia silmiä Paksu tomu peittää takinkauhtanaa Omatuntoaanko hautaan kuljettaa? Olemuksensa täynnä valkeaa ruttoa Sana Isänsä hipiällä kuin ihottuma Hän anastetuilla maagikon kyvyillä yhä ympäri käy ja levittää myrkkyä