Mitä unta näit viime yönä?

[quote="Hiistu" post=9024]Monenlaista omituista harmia on noista Skarsgårdeista...[/quote]   Tosiaankin. Tässähän saa pian alkaa jakamaan jonotusnumeroita.   Viime öisessä unessa olin hetkellisesti Eric Northman ja huomasin olevani nenätysten Odinin kanssa.   Lisäksi Jokeri kävi ruokakaupassa ja Risingille kirjautui joku Ichabod Crane.     Stellania odotellessa.

Näin tosi ahdistavia unia joissa pakenin milloin mitäkin. Joissakin unissa yleensä minut on tapettu, mutta viimeöisessä minä olinkin tappaja. Ne loppuivat juuri kun olisin päässyt ratkaisujen jäljille ja odotan salaa jatkoa näille mystisille unille.

Minä muistan mitä näin ja pidin paljon unestani, monestakin eri syystä, mutta itse unta en kerro julkisesti, koska k-18 ja henkilökohtainen... Hassua kuitenkin unessani oli se ,että aamulla kun punastellen sitä mietin tajusin monta aika filosofistakin merkistystä siitä unesta, vaikka itse "juoni" ja tapahtumat itsessään eivät kamalan sivistäviä olleetkaan. Punainen lanka vain näkyi niin selvästi ja nyt olen astetta fiksumpi, ehkä.

Pöh. Mäkin haluaisin nähdä unta Eric Northmanista.... Jouduin tyytymään kuumehoureiseen uneen. Kaikkea jännää alitajunta pukkaa uniin, kun sairastaa.   Tarkalleen ottaen en unta muista, mutta päällimmäisenä mieleen jäi sen ahdistavuus ja synkkyys, vaikka uni itsessään oli aika "hauska". Siinä sekoittuivat Poirot (kiitos Yle!), Candy Crush Saga ja Eldrich Horror (kiitos lauantaisen peli-illan!). Yritin suorittaa Eldrich Horrorin jotain tehtävää siten, että minun piti saada pudotettua Candy Crushissa oikeasta kohdasta Poirot-karkkeja ( :cheesy: ) tai -palikoita alas. Ja tätä jatkui vaikka kuinka pitkään. Välillä havahduin hereille, mutta uudelleen nukahtaessani jatkoi "peliä". Loppu viimein peli taisi jäädä kesken. Ehkä sitten ensi yönä onnistun...

Unen alussa juttelin äitini kanssa lapsista. "No siis oikeest, mähän oon teini, en mä voi tulle raskaa-"   Ja yllättäen olin sairaalassa omituisen keski-ikäisen poikaystäväni kanssa. Suloinen, luiseva poikavauvamme lojui sylissäni käsittämättömän flegmaattisesti. Pojalla oli mahdollisesti jokin sairaus, sillä toisinaan heijasin pelkkää paljasta pääkalloa ja selkärankaa (joita sairaalassa säilytettiin pärekorissa), joissain vaiheissa lapsoselle oli kasvanut oikein kunnon ihokin, ryttyinen, liian iso ja karsean punertava. Yritin poikaystäväni kanssa keskustella, muttemme päässeet kunnon alkuun, sillä emme tienneet poikamme nimeä.   Kuolin synnytykseen hiukan jälkikäteen ja tietoisuuteni siirtyi isään. Lähdin kuljeksimaan hiekkakentälle, kunnes huomasin unohtaneeni jotain oleellista. Vastasyntyneen poikalapseni. Aloin panikoida ja tapasin muutaman nettitutun, joiden mukaan lähdin. Kävin vierailemassa erään tytön asunnossa ja hän kokeili rauhoitella: "Älä hätäile mitään, katso, minunkin lapsi tuolla ihan yksin jaksaa olla, ei sillä ole mitään hätää... Iloisesti konttailee."   Lähdin juoksemaan ympyrää hiekkakentällä ja palauduin omaksi itsekseni (herättyäni kuolleista?). Eräs luokkalaiseni lupautui kitisten heittämään minut traktorillaan sairaalaan, jotta saisin poikani kotiutettua. Traktori ei vain ollut traktori vain muovinen polvenkorkuinen formula, jonka "tosi pahis kovis" -jengi oli hajottanut. Aloin parkumaan täysillä ja hysteerisesti. Tätini saapui paikalle ja lupasi lainata legoautoaa, jotta pääsisin perille.   Pahisjengi seurasi minua ja jouduin pakenemaan Kuhmon Makasiiniin. Piilottelin rekkien välissä ja sukelsin kaupasta ulos valeasussa. Juoksin uuteen rakennukseen ja kirmailin mukaan liittyneen kaverini kanssa kauniita, vanhanaikaisi portaita ja käytäviä pitkin.   Revimme ovet auki ja juoksimme ulos Helsingin lämpöiseen ilmaan.   Äiti kävi lopulta hakemassa minut ja kävimme ottamassa poikani kotiin. Annoin äidin käydä vauvan kanssa ulkona ja sammutin asunnostamme kaikki valot. Havahduin kuulemaan ääniä kolmannen kerroksen parvekkeelta. Raahauduin makaamaan olohuoneen lattialle ja katselin ikkunan läpi, kuinka kaksi postimiestä tunki mainoksia oven ali. Yritin olla salaperäinen, ja teeskentelin näkymätöntä, mutta postimiespariskunta kääntyi yhtä aikaa, asitikkaasti ja kuvauksellisesti katsomaan murhaavasti suoraan minuun...   Parvekkeellani seisoi Kristen Stewart ja Robert Pattinson.   Säikähdin ja heräsin. Uni toimi parempana ehkäisyvalistuksen kuin mikään, mitä koululla on esitelmöity. Voi juma. :cheesy: Mitä mun alitajunnassa liikkuu?

Olin koulussa, jossain sisäoppilaitoksen tapaisessa, lukiotasolla. Koulussa oli jokin mysteerikilpailu missä piti seurata vihjeitä. Karkasin yöllä salaa opiskelija-asuntolasta selvittämään yhtä johtolankaa, johon pääsi käsiksi vain keskellä yötä. Löysinkin uuden johtolangan (nyt en enää muista mistä), vain sen että se oli paperi joka oli kiedottu rullalle ja piilotettu kuulakärkikynän sisälle. Avasin sen ja seuraava piilopaikka oli kaupungin toissella puolella olevassa museossa.   Kun palasin takaisin asuntolaan näin yllätyksekseni että kaikki oppilaat olivat jalkeilla ja matkalla kohti juhlasalia. Liityin jonon jatkoksi muina miehinä. Paljastui että pohjois-korealaiset tekivät maahan vierailun ja luennoivat meille täydellisestä maastaan. Istuin pohjois-korealaisen kapteenin ja everstin välissä. Molemmat puhuivat sujuvaa englantia. Siinä vaiheessa kun pohjois-korealaiset sotilaat avasivat asekaapin ja alkoivat varustaa itseään ammuskelunäytöstä varten, iski paniikki että ne ovat hyökkäämässä suomeen ja aloittavat tappamalla koulumme oppilaat. Tilanne kuitenkin jatkui rauhallisena ja seuraavana päivänä teimme koulumatkan pohjois-korealaisten kanssa.   Välillä istuimme bussissa ja sitten taas junassa, ja yllättäen olimmekin Pohjois-Koreassa. Junamme suistui kiskoilta ja muutama oppilas kuolikin, moni loukkaantui. Myös pohjois-korealaisia oli loukkaantuneiden joukossa. Kovakuntoisena juoksijana lähdin hakemaan apua, kuuntelematta takaani kuuluvia huutoja. Edelleen olin vähän paranoidina ja odotin hetken aikaa luotia selkääni. Juoksin pieneen kylään, kaikki matkalla vastaan tulleet naiset olivat tummahiuksisia kaunottaria ja kaikki miehet olivat lihavia ja lyhyitä. Aloin epäilemään, että tässä yhteiskunnassa säädellään lisääntymistä, rumia naisia ei päästetä lisääntymään ja miesten kohdalla komeuskäsitys oli erilainen, täydellisenä pidettiin Korean johtajaa, joka oli hänkin pikku pullukka.   Kukaan vastaantulleista ei osannut puhua englantia ja monet pakoilivat minut nähdessään. Vasta sitten aloin miettimään että se saattaa olla heille vankituomion paikka, tai pahempaa, mikäli heidät nähdään keskustelemassa kanssani. Kokeilin katsella kylän suurinta ja komeinta rakennusta ajatellen että hänellä saattaa olla riittävästi valtaa välttyäkseen tuomiolta ja saattaa olla riittävästi koulutettu. Löysinkin sellaisen ja siellä oli teinipoika joka innostui minut nähdessään. Ei osannut englantia mutta kaivoi esille lasten käännöslelun joka osasi muutaman sanan englantia. Koitin selvittää asiaani kun takaraivooni painettiin pistoolin piippu. Talon isäntä oli tullut paikalle. Karskin näköinen luutnantti. Sain selitettyä että olimme vierailevia opiskelijoita ja saattojoukkomme joutui onnettomuuteen.   Lähdin hänen kanssaan kävelylle hakemaan apua, kylän ainoa puhelin oli muualla. Yhtäkkiä hän sitoi mittanauhan kiinni paaluun, sitoi toisen pään kaulaansa ja hyppäsi hyiseen jokeen. Ajattelin että tappamalla itsensä (hirttäytymällä ja hukuttautumalla samaan aikaan) hän koitti pelastaa perheensä tappotuomiolta länsimaisten kanssa veljeilemisestä. Kiskoin hänet kuiville ja annoin tekohengitystä. Sain elvytettyä hänet ja koitin kysellä että miltä tuntui kuolla. Hän oli saanut uuden perspektiivin elämään kokemuksen ansiosta ja kiitollisena antoi minulle kolme mikrosirua jotka olivat piilotettuna koulutarvikkeisiin, pyyhekumin ja muoviviivoittimen sisälle. Minun piti salakuljettaa ne takaisin länsimaihin. Olin vähän epäileväinen, että saankohan kuljetettua nämä Pohjois-Korean tullin tarkastuksesta läpi. Varsinkin kun mikrosiru näkyi viivoittimen sisältä tarkasti katsoessa. Kirjoitin päälle haukkumasanoja ja yliviivasin ne sitten osittain mustalla tussilla niin, että se kohta peittyi. Heräsin...

Olin "pelissä" mukana. Zombie apokalypsi ja olin tosi bad ass. Tuntui kamalalta möyhentää kavereiden nassuja ihmeellisellä pumppuhaulikon ja paineilmatykin hybridillä, kutsuin sitä plasmasubbariksi.. (??)   Olin saanut kokoon pienen lauman ihmisiä, lähinnä lapsia ja suojelin heitä. Jouduimme omituisiin tilanteisiin, mutta löysin turvapaikan lapsille ja silloin peli loppui. Mutta, homma jatkui.. Lähdin etsimään ystävääni, jonka kuulin selviytyneen ja löysin hänet oudon kulttimaisen ryhmän hoteista.. Heiltä kuulin armeijan tukikohdasta, missä oli ainoa toimiva radiolähin ja mahdollisesti aseita. Sinne päästyäni törmäsin sotilaaseen, jolla ei ollut kasvoja, mutta samaan aikaan oli useita.. Taisin vetää häntä nekkuun.. Jatkoa odottaen..

Harvemmin muistan uniani , jos niitä on edes kunnolla nähty. Nyt heräsin ilmeisesti oikeaan aikaan ja uni jäi mieleen. Aika ´perus´uni jossa kokoajan muuttuu jotain.   Alussa oltiin radiojuontajia, juonnettiin jotain ohjelmaa, mutta sitten tuli tieto että on tulossa myrsky. Sitten pian oltiinkin jossain isossa liikuntasalintapaisessa ja jostain syystä tietokoneen ja meidän väliin oli ilmestynyt lumikasa. Ja siinä naureskelimme, että jos heitämme lumipallolla ruutua niin se menee varmaan rikki (joo yllätys :lol: )   Pian meitä olikin melkein kymmenen henkeä ja joku varoitti, että varmaan katto lentää kohta, ja viereisen huoneen katon kulma irtosi ja pyörremyrsky tuli siitä sisälle ja me kaikki juoksimme ulos rakennuksesta bussipysäkin penkin taakse piiloon :cheesy: . Tässä vaiheessa meitä olikin vain kolme jäljellä.   Seuraavaksi huomaisimme hylätyn mustan avoauton ja ajattelimme että pääsemme sillä pakoon, mutta yksirengas olikin tyhjä. Joten yhtäkkiä olimmekin parkkihallissa, josta löytyi toinen auto ja tässä vaiheessa minä totesin, että minun varmaan kannattaa ajaa, koska olen ajanut automaattivaihteista autoa aiemminkin. Olimme päässeet autoon ja ajaneet muutaman metrin ja minä totesin, että jompikumpi takaovi on auki, koska merkkivalo palaa, pysähdyimme jotta takana istuva voisi mennä ulos ja kokeilla kumpi ovi ei ole kiinni, ja uni päättyi siihen kun jäin miettimään että kyllähän sen oven voi sulkea vaikka istuu auton sisällä, ei tarvitse ulos asti mennä :lol:     Uneni tuntuvat yleensä olevan sellaisia, että niissä paikka ja henkilöt muuttuvat kokoajan, tässä unessa sentään edistyttiin kokoajan ja juoni melkeinpä kulki jotain päämäärää kohti :smile:

Uneni oli pitkähkö ja sekava, mutta muistan siitä yhden kohdan selvästi .....   Olin jossain lääkärin vastaanotolla tai vastaavalla. Joka tapauksessa siinä oli ilmoittautumistiski. Seisoin sen tiskin vieressä ja yhtäkkiä jonossa siinä minun vieressäni seisoo Putin. Hämmästyin ihan totaalisesti, ja vielä enemmän äimistyin kun herra Putin alkoi puhua minulle suomeksi. Hetken aikaa asiaa hämmästeltyäni ja jotain pientä smalltalkkia jutusteltuamme löysin jostain rohkeutta ja kysyin:   "En nyt tiedä onko tämä kohteliasta tai mitään, mutta jos nyt vaikka voisin kysyä, että mitä mieltä olit tämän päiväisestä Suomi-Venäjä jääkiekkopelistä?"   .... Ja sen jälkeen en enää muistakaan unesta muuta, en edes Putinin vastausta. Ja ehkä ihan hyvä vaan, jos [url=https://twitter.com/b_judah/status/436132452671565826]tämä kuva[/url] mitään kertoo.

Lähtökohtia ja alkua en tähän hätään muista, mutta loppu-uni oli lievästi sanottuna mielenkiintoinen.   Eli. Olin sattumanvaraisen joukkion mukana juhlimassa erään pikkutytön synttäreitä. Ensin arvioin porukan laumaksi Little Pet Shopeja, mutta hetken tutkittuani asiaa tunnistin olennot risingläisten avatareiksi pienellä kuvanmuuntelulla. (Ei sillä, että hengaisin täällä yhtään liikaa :lol: )   Olimme Lego Cityssä ja kiertelimme paikkoja. Emme ehtineet vierailla Jack Sparrow'n laivassa tai Star Wars -paikoissa, mutta palo- ja poliisilaitoksen kiersimme. Kiersimme sen nopeasti juosten, sillä huonosti animoitu zombie-lauma seurasi perässä. Pikkutyttö osoitti seuraavaa rakennusta riemuissaan. "Mennään akvaarioon!"   Muistaakseni Dyn selitti pikkutytön selän takana: "Ei tämä oikeasti ole akvaario. Tämä on BB-talo ja tuo levä on todellisuudessa barbie-malliston kalteriverkko, joka estää heitä pakenemasta." Kirjaneito (?) alkoi innoissaan selostaa paikan tarjouksia. "Minä saan aina kymmenen euroa alennusta ja pääsen sisään ilmaiseksi, jos joku tarjoaa!"   Zombiet seurasivat ja jouduimme lukittautumaan seuraavaan huoneeseen. Koska kukaan ei luonnollisesti tuntenut minua, piti aloittaa tutustumisleikki. Minun piti kirjoittaa teidän jokaisen selkään oma nimeni ja teidän täytyi kertoa omat nimenne. (Logiikka huipussaan.)   "Älä pelkää, Susi! Kaikki me osataan ilmassa uida!" Emelie rohkaisi.   Jossain vaiheessa (olikohan) Formaldehyde huomasi, ettei selässäni lukenut mitään. Aloitte syrjiä ja lopulta vainota minua. "Sinä et kuulu tänne! Et ole yksi meistä!"   Barbiekalteriverkko putosi ja jäimme siihen jumiin samalla kuin BB-zombiet vyöryivät sisään...   Heräsin. Ja tuota... :lol: Ei saa kiusata pienempiä! :wink: Hehee, oli hauskaa. Tervetuloa uniini myöhemminkin! :heart:

Mitä se kertoo minusta jos unessani juoksen karkuun Homer Simpsonia?   Uneni koostui samasta lyhyestä pätkästä, joka toistui muutaman kerran ja muuttui aina hieman. Mutta siis pätkät kulkivat aina näin: kuljeskelin jossain suurkaupungissa ja sitten jättiläismäinen Homer alkaa jahdata minua. Päädyin pakenemaan aina eri paikkaan, mutta paikasta riippumata huomasin aina jossain vaiheessa "sulavani" niin etten enää voinut liikkua. Ja sitten tietenkin tuli taas sama pätkä uudelleen, kunnes jossain vaiheessa heräsin. Oikeastaan se oli aika karmivaa, vaikkei siltä kuulostaisikaan. :lol:

Kaverini piti uimahallissa synttärinsä. En tuntenut paikalta kovin montaa, mikä ei ehtinyt muuttua esteeksi kun jo huomasin seurustelevani Unelmieni Prinssi Arthurin kanssa.   Arthur lähti hakemaan meille juotavaa ja istuskelin altaan reunalla. Joukko eläkeläisiä jumppasivat siisteissä riveissä ja minähän pulahdin mukaan. Sukelsin pohjaan ja nousin reunalle takaisin odottamaan Arthuria.   Altaaseen jonotti joukkue nuoria huippu-uimareita. Valmentaja usutti ryhmää veteen tuloksetta. "Hss, nyt tulee Putous!"   Tein tilaa kun valmentaja tarttui kyynärvarteeni. "Sinun avullasi me voitamme mestaruuden!" Yritin selittää pelkääväni vettä, mutta herra ei suvainnut kuunnella. "Etkö sinä ymmärrä? Minä näin sinut, sinä loistit. Pysyit pohjassa pidempään kuin kukaan! Kerrankin sinä olet paras!"   Kävin sitten muuttamassa tavarani ammattiurheilijoiden kaupunginosaan postilaatikkoasuntooni ja luin salaa teinihöttölehtiä. Piilotin naapurieni (komeita nuorimiehiä) paidat omenapuuhun ja flirttailin. Valmentaja suuttui ja ajoi minut takaisin hallille. "Sinun täytyy ansaita asuntosi!"   Valmistauduin sukeltamaan Suomelle kultaa kun Arthur hyökkää vaaleanpunaisten juomien kanssa miesten pukuhuoneesta. "Minä kuvittelin jo menettäneeni sinut!"   Samassa hyppytornien takaa hyökkää Pahatar, joka ei hyväksynyt menestystäni sukelluskisoissa. "Minä kiroan teidät! Pelaatte tätä lautapeliä ikuisesti ja kun häviätte, te KUOLETTE!" Rouva kirosi minut, Arthurin, Johnny Deppin Hatuntekijän ja pari randomia kuolonsyöjää lumottuun pelilautaan.   "Oi Arthur, älä jätä minua!" "En rakkaani, meillähän on yhteinen pelimerkki!"   Liittouduimme Johnnyn kanssa, sillä tyyppi kertoi tappavansa meidät vasta kun olisimme tuhonneet kuolonsyöjät. Johnny heitti ensin noppaa ja joutui pudottelemaan maissia pellolle. Minä ja Arthur pakenimme huvimajaan.   Kuolonsyöjät piirittivät meidät enkä ehtinyt leikata pahvista naamioita. Olimme tuhon omat...   Ja huomenta. Kellohan on tunnin enemmän...   Mitä tästä opin? En ui enää koskaan. Ties vaikka löytyisikin lahjoja ja kateus herättäisi kaikkea ikävää...

olin paikassa jota en muista tilanteessa jota en muista. mutta tämän jutun muistan. päättelin unessa että olen vieraassa paikassa. ja koska en muistanut menneeni sinne, taisin uneksia. yritin todistaa sen lentämällä mutta en onnistunut. hyväksyin kuitenkin tosiasian että nukuin ja jäin odottamaan missä herään

Revin käärmettä ulos kurkustani. Jouduin pitelemään sen päätä sormieni välissä ja katselemaan kuinka sen myrkkyhampaat pullottivat silmieni edessä. Lopulta käärme katkesi ja putosi maahan kuolleena. Sääli, ajattelin.   Olin bussissa ja odotin pääseväni ulos. Painoin nappulaa. Kuski huristi pysäkin ohi. Pahoitin mieleni. Kuski tunnusti kuvitelleensa minun olevan menossa aivan eri paikkaan kuin todellisuudessa. Bussi kääntyi ja hoipuin kadulle. Se oli hiekkainen.

En tiennytkään, että unessa voi tuntea kipua. Siis ihan oikeasti, eikö todellisuuden ja unen pitäisi pystyä erottamaan toisistaan nipistämällä itseään? Mutta joka tapauksessa, olin unessani jossain aika karun näköisessä metsässä. Oli taistelu meneillään, ja joku ampui minua. Se SATTUI ihan oikeasti!   Joudun sitten sairaalaan, tietenkin, mutta pysyin yllättävän tyynenä koko ajan. Luoti oli osunut oikeaan reiteeni, aika ylös, ja oli siinä vieläkin. Jouduin odottamaan monta päivää, ennen kuin lääkäri saatiin paikalle. Haava oli kipeä, enkä pystynyt kävelemään kunnolla. Kulutin aikaa lukemalla hyviä pokkareita.   Seuraava kohta oli aika ällöttävä. Lääkäri saatiin paikalle, mutta minua ei nukutettu eikä tehty leikkausta. Herra tohtori vain tuli, tarttui jalkaani ja puristi luodin ulos. Se ei ollut siinä unessa niin karseaa kuin miltä se kuulostaa, mutta alan voida pahoin kirjoittaessani tätä. Hmm, joo... Siitä eteenpäin en muista muuta, kuin että olin hirveän iloinen saatuani luodin viimein pois ihoni alta...

Olin sairaalassa. Yritin tulla toimeen katkenneen sääreni kanssa, mutta kuten tavallisesti, tuo vamma oli viedä henkeni. Itkun kipua, kun jalka nostettiin ylös ja kytkettiin tippaletkuun. (Puutunutta tunnetta en välttämättä uneksinut.)   Pari lääkäriä ilmaantui päivittelemään tilannetta.   "Tyttö on jo kuollut. Meidän täytyy tehdä ruumiinavaus." "Mutta onko se eettistä?"   Nousin istumaan osoittaakseni olevani yhä hengissä, jolloin toinen lääkäri alkoi kiljua. "Ruumis kouristelee jo! Meidän täytyy pitää kiirettä!"   Otin yöpöydältäni taikajuomaa, joka paransi kaiken. Nousin seisomaan ja kävelin hetken. Muutamia sukulaisia ilmaantui hämmästelemään ihmettä. Kyllästyin taivasteluun ja lähdin uimaan.   Ulkoterassilla istui creepy äijä, josta olen joko nähnyt unta aikaisemmin tai sitten uneksin nähneeni tyypistä unta aikaisemmin. Muistin paenneeni herraa keksivarastoon ja keijumetsään. Kuinka ollakaan, mies nousi ylös ja alkoi uhkaavasti lähestyä.   Juoksin labyrinttimaisia käytäviä, kunnes löysin edellisen unen keksivaraston. Äijä ei varmaan menisi toista kertaa lankaan, joten piilouduin eri lajikkeiden sekaan kuin edellisellä kerralla. Se kauhu, kun konttaa ahtaassa hyllyvälikössä ja kuuntelee askeleita...   Vaara ohi. Pakenin jälleen keijumetsään ja otin serkkuni mukaan. Piileskelimme puiden takana kun näimme äijän pitävän picniciä parin metrin päässä. Onnistuimme hivuttautumaan mäkeä alas omakotitaloalueelle, jossa lapset lauloivat turvallisista lähiöistä. Pompimme trampoliineja pitkin tuttujen luo ja hengähdimme hetken.   Mies oli seurannut. Käynnistimme lattianraossa säilytetyn teleportin, joka vei meidät turvaan idylliseen maataloon. Jätin serkkuni Hansu Hanhen huomaan ja kiirehdin soittamaan äidilleni, että soittaisi poliisit. Lopulta mielsin fiksummaksi lähettää postia, joten suttasin sarjakuvalehtien osoitteet ja postitin ne äidilleni. Olin tyytyväinen, kohta äijä joutuisi telkien taa...   Kun palasin takaisin serkulleni, Mummo Ankka löi kätensä yhteen ihastuksissaan ja osoitti poroilla ratsastavaa stalkkeriäijää. "Nyt Joulupukki on taas löytänyt joulun taian!"

Näin unta, että olin Helsingissä. Kävelin kaupungilla äitipuoleni ja pikkusiskoni kanssa. Sitten kuului kovaa jylyä ja näimme kuinka sodan ensimmäiset pommit putosivat taivaalta. Oli savua, tulta ja räjähdyksiä. Uneksin tätä sotaa pidemmälle. Me ajoimme äitipuoleni ja isoäitini kanssa juuri autolla (joka oli 20-luvulta kuten äitipuoleni vaatteetkin), kun pommit alkoivat taas putoilla. Oli kaunis, aurinkoinen päivä ja meri kimalsi sinisenä. Mietin Ranskaa ja kaikkia paikkoja, joissa en ole ehtinyt käymään. Yritin kuulostaa siltä, kuin se ei tuntuisi missään. "Muistatteko kun me kävimme Prahassa?" sitten jatkoin ihmetellen, kun pommit putosivat ilman vastusta "miksi Suomi ei tee mitään?" unessa vielä lisäsin vihaisesti: "olen aina tiennyt, että tässä kävisi näin. Että jonakin päivänä Venäjä... se ei yllätä ketään." Sukulaiseni katsoivat minua varuillaan. Tämän jälkeen uni muuttui. Oli ilta ja minun piti pikkusiskoni kanssa keksiä joku paikka jossa piileksiä. Löysimme vanhan hylätyn teatterin, jonka seinät olivat utuisen sinisen väriset. Talutimme hevosemme sinne ja sidoimme ne kaiteeseen. Ne eivät pitäneet siitä vaan yrittivät pukittaa vastaan, mutta saimme ne rauhoittumaan. Rakennuksessa oli myös muuta väkeä. Siinä kaikki mitä muistan. Sota tuntui pelottavalta ja nöyryyttävältä.

Ei viime yönä mutta tällä viikolla... En muista paljoa, mutta erään yksityiskohdan.   Olin jossain linnassa tai vastaavassa suuressa rakennuksessa. Kotitonttu Dobby (unessa nimellä Orlok) tuli innoissaan kertomaan, että hän ja isommat tontut ovat päättäneet alkaa syödä ihmisiä, aloittaisivat parin tunnin päästä. Hän oli oikein iloinen asiasta, koska ei ollut koskaan maistanut ihmistä. Kysyi, saisiko maistaa jo etukäteen vähäsen. Sanoin, että ei saisi. Oli talvi, joten pakkasin tavarani rekeen ja häivyin.

Taas tuli "kerrattua" vanhoja unia... Tosin tällä kertaa yritin toistaa kaavaa niin pitkälle kuin pystyin.   Olimme leffassa kavereiden kanssa. "Jee, nyt me nähdään 2012!" "Eikä nähdä, tää on Sosial Network!" "Mä oon nähny tän, tää on hyvä!" "Ei varmaan oo, tässä ei oo hidastuksia!"   Kolmedeenäytös imaisi minut mukaansa ja juutuin keskelle leffan tapahtumia.   Oli keskitalvi. Olin miesystäväni kanssa "halpisreilaamassa" eli kävelimme ympäriinsä ja varastimme ruokaa taloista. Meillä oli monitoimiteltta ja paljon viihdeteknologiaa mukana. Emme jaksaneet kantaa telttaa mukana kovin pitkään, joten leiriydyimme erään mummelin takapihalle. Murtauduimme talon sisään ja etsimme jääkaapista kinkkua ja juustoa. Kun makuuhuoneesta kuului jotain rapistelua, ampaisimme ulos ja maastouduimme telttaamme.   Seuraamme liittyi kaksi kaveria, joilla oli ylisöpö lemmikkisudenpentu. Unessa oli pitkä vaihe, kun tutustutin sutta omaan lemmikkipuudeliimme ja leikin kummankin kanssa. Olivat suloisia.   Pian miesystäväni huusi anoppinsa ilmestyneen sabotoimaan leiriämme. (Kyseessä ei ollut äitini vaan varmaan jonkun eksän. Tai sitten herra kylmästi petti minua.) "Minä pelastan meidät!" Jätkä jäi teltan taa kun me loput pohdimme raaskimmeko jättää pokaalikokoelman jälkeen.   Miesystäväni hautasi naisen jäännöksiä hankeen ja kohautti olkiaan. "Se vain juoksi kirvestäni vasten." Taivalsimme poliiseja pakoon ulos ja leiriydyimme umpihankeen. Minulle annettiin takki peitoksi, mutta muut jäivät värjöttelemään kylmään. En kestänyt epätasa-arvoa ja päätin sen vuoksi lähteä sotimaan.   Löytämäni innokas poroilla ratsastava armeija laukkasi parijonossa kohti vastustajaa ja lauloi jotain suuntaan "Luodit teemme nuolenpäistä". Pelkäsin liikaa ja pakenin metsään. Tulipalo syttyi ja kaveri herätti.   Mukava nähdä taas vaihteeksi pitkiä unia. :lol:

Pakko sanoa, että Sudella on varsin jännittävä yöelämä. :lol: Itse muistan unistani aina vain palasia, jos sitäkään.

Ohan se joskus. :cheesy: Vaikka nuokin muistaa vaan jos aamulla kirjoittaa ylös. :wink: Kohta tämä hyvien unien tulo laantuu...

Lähden koulusta suoraan metsätöihin. Isän, veljen ja parin muun kanssa kaadamme traktorikärryllisen komeita mäntypöllejä. Sen jälkeen pyöräilen keskustan laitamilla olevaa moottoritietä pitkin, kun pyörään tulee jotain ongelmaa ja huomaan että ketjut ovat täysin kuivia, eivätkä enää pyöri kunnolla. Pysähdyn huoltoaseman kohdalla ja huoltamon työntekijä, nelikymppinen mies, sattuu tulemaan juuri ulos takaovesta.   Kerron että pyörä kaipaisi huoltoa ja laitan pyörän nojalleen huoltoaseman seinää vasten.   "Laitetaanko bensaa?" hän kysyy. "Eihän toki polkupyörä bensaa syö, mutta ketjut kaipaisivat öljyä". vastaan. "Ei ole ongelma eikä mikään, tulehan sisälle".   Samassa isä ajaa traktorilla ohitse puukuorman kanssa ja kehaisen, että olin juuri tekemässä tuota kuornaa. Hänkin sanoo, että onpa komeita tukkipuita.   Seuraan miestä perässä kahvilan ohitse huoltotiloihin ja siellä istuu luokkakaverini, söötti brunette tyttö, joka hänkin on tätä huoltamo-yrittäjän sukua. Tyttö huomaa minut ja nyökkää, ja vastaan samaten pienen hymyn kera.   Mies sanoo "Ei tarvitse ostaa kymmentä kahvikupillista palvelua saadakseen, pikkuisen öjlyä saa kyllä ilmaiseksikin". "Kiitoksia, eipä minulle kahvi maistuisikkaan".   Mies lainaa minulle pienen suuttimella varustetun öljykannun. Sanon "Voin kyllä maksaakin tästä palvelusta jotain", mutta hän vain pyörittää päätään. Samassa perheen vanhin mies, jo kuusikymppinen tuiman näköinen vanhus, huoltoaseman omistaja, tulee sisälle hevosen kanssa. Pienikokoinen mutta kaunis hevonen. Silitän sen kylkeä ja kaulaa. Hevonen selvästi pitää kosketuksesta, mutta alkaa nopeasti hermoilemaan, vilkaisee isäntään ja siirtyy nopeasti sisälle pilttuuseensa. Aivan kuin hellyyden osoitus ei olisi sille sallittua ja se poistui rangaistuksen pelossa.   Sanon "komea hevonen, mutta pilattu väärällä kasvatuksella hermoherkäksi. Pidetty liian kovaa kuria". Isännällä alkavat kasvolihakset nykiä siihen malliin, että katson parhaaksi poistua huoltamaan pyörääni. Mutta ei mene kauaa kun isäntä tulee siihen ovelle ilkeän näköisen WWII konepistoolin kanssa (googlasin unen jälkeen ja se oli brittiläinen Sten MkII).   "Mikä saatana kloppi sinä luulet olevasi kun tulet arvostelemaan minun kasvatustaitojani". Hän sanoo. Näen että nyt on tosi kyseessä ja nappaan nopeasti aseen piipusta kiinni ja väännän sen sivuun, niin että laukaukset menevät ohitse. Sitten irrotan lippaan aseesta hänen vielä pidellessään asetta ja laitan sen takataskuuni pystyyn. Ja lopuksi väännän koko aseen itselleni.   Samassa veljenikin tulee paikalle metsätöistä. Hän oli nähnyt murhayrityksen ja impulsiivisena miehenä myös menettää malttinsa täysin. Hän vääntää vieressä kulkevan bensaputken luukun auki ja pian koko piha lainehtii bensaa. Tiedän että on vain hetken kysymys kun koko asema räjähtää ilmaan ja lähden veljen kanssa juoksemaan täysiä poispäin pientä kumpuilevaa ruohikkomaastoa pitkin edelleen asetta kädessäni pitäen. Ajattelen että isäntä on varmaankin hakemassa uutta pyssyä itselleen. Sanon "Meidän pitää mennä poliisiasemalle, kertoman tästä". Mutta nyt on veljelläkin maltti jo palannut ja hän alkaa murehtia että hän on kusessa mikäli bensa-asema räjähtää ja miettii pakoilemista. Samassa muistan luokkakaverinikin, kaiketi olevan edelleen kahvilassa ja mietin että pitäisikö hakea hänet turvaan. Herään...   Cliffhangeriin jäi pahasti.. kirjoitan lisää jos jatkan jskus tätä unta :D

Lähdimme luokkaretkelle pihatielleni. Luokanvalvojani (bilsa / mantsa) muuttui noidaksi. "Tältä retkeltä ei lähde KUKAAN kotiin ennen kuin jokainen on oppinut mitä hiukkaskiihdytys tarkoittaa!"   Tsädäm, ilmeisesti olimme nopeita oppimaan, koska sain lähteä kaupungille. Suomalaisessa kirjakaupassa oli alennusmyynnit meneillään ja kaikki lukuun ottamatta helppolukuista lastenkirjallisuutta oli ilmaista. Ehdin pallotella kahden hyllyn väliä pienen tovin, kun kuulutettiin: "Kirjakauppa suljetaan kolmen minuutin kuluttua. Jäljelle jääneet syötetään lohikäärmeelle." Jatkoin kirjojen kasaamista, sillä enhän tietenkään voinut lähteä tilaisuudesta vain kolmen kirjan kanssa. Löysin vanhoja (puuduttavan tylsiä) valtavia karttaopuksia ja heräsin.   Olisi ollut ihan mielenkiintoista jatkaa pidemmälle. :cheesy: Typerä aamuaurinko.

Viimeksi tuli nähtyä unta siitä että oli besuni kanssa kaupungilla ja eksyimme ja sitten oltiin jossain kujalla ja sinne tuli tyyppeja ja sitten uni loppui ja tuskin saan enää koskaan tietää mitä tapahtui :huh: mutta eihän se haittaa !

Näin unta että muutin Espanjaan jonnekkin tosi köyhälle alueelle. Talon vieressä oli pieni lampi josta kalastin joka päivä pari kalaa joiden piti riittää koko päiväksi itselleni ja muutamalle muulle ihmiselle. Oli jotenkin liian todentuntuinen uni.