Painaja ja muita runoja

KUN PIMEYS NIITTÄÄ VALOA Jo varjo poikineen tunkee sisälle porstuaan Turha on taistella vastaan alkavaa marrasta On jokainen meistä jo langennut uskossaan Turha on taistella vastaan näkyä ja houretta   Saapuu kohtalomme nyt saatavia hakemaan Se vieras kyselee toimittamatonta siunausta Pitkään kävimme sitä koputusta kuulemaan, joka manasi esiin meissä levottomia voimia   On yön pimeys ja hiljaisuus vaikea kohdata, sillä siellä asustelee yksin pelkkä kuolema Tunnen itseni noissa yhdeksässä huoneessa; yhden olevaisuuteen kahlituista ruumiista   Saapuu uskovainen kantaen tyhjää lupausta Samalla käy mielessään pimeä valoa niittäen Visusti varoitellen meitä kulkijoista pahoista Näet vain halon viikatteen terän muotoisen   Jumalan selän takaa käy synkkä huominen Pian nimettömän hautaan meidät haudataan Pimeys valoa syö, valo vain tähteitä yöhyen Peloteltuja mieliä se loppuun asti valvottaa   Mielessään sanat sadonkorjuun vertauksen Hän vuosisadasta toiseen teräänsä teroittaa On askeltensa alla pelkkä viljapelto verinen Kuin hiomatahkona käy aurinko laskemaan

Tämä maailmanaika kaipaisi miestä. Kipeästi. Missä luuraa hän?   TYHJÄ RISTI Näin sänkyni päädyssä olennon tummasiipisen Mitä raskain hautapaasi vierähti syömmeni sijalle Se ilmoitti minulle lukumäärän vähenevien päivien Silti jotain pysyväisempää löysin epäuskoni tilalle   Sain tietää nuo sanat hämärässä illan viimeisen Taivaiset sanat pimitetyt seuraajilta uhrijumalan Golgatalla kuullut, panttaamat kirkon oppi-isien Ne sanat, jotka paljastivat salat ristinkuoleman   Sanovat talonsa sijaitsevan sydämissä syntisten Maan rauhattomille lepokammio lienee hautansa Tyhjä ristinsä yksin merkkinä ylösnousemuksen Yhä se samainen risti löytyy sydämeni paikalta   On yksin tyhjä risti – jäikö ihminen puuttumaan? Kuuliko kukaan kadonneen Jumalan Pojan huutoa? Kovin harva todisti, kun valmisteltiin ruumistaan Muut asiasta juoruavat, mutta minä olin paikalla   Näin kasvot runtelemat tappurakruunun piikkien Näin silmistä kaiken järjen ja elämän kaikonneen Yhden tomumajan puoliksi syömänä raatolintujen Mies tyystin oli sortunut ja osallinen taikuuteen   Verta ja vettä vuosivat naulojen jäljet kehossaan Kai tietoisena monelle merkkinsä nousi suojaksi Nousi uusi temppeli kolmessa päivässä lihastaan Hän tekojensa kautta tuhannen kirkkoa synnytti   Asuu miehessä tietous kymmenen vuosituhannen Mitkä käsittämättömät voimat pitää hän sisällään Moni jatkuvasti vartoaa merkkejä toisen tulemisen Yksin pääsin minä salaisen hehkunsa näkemään

Enhän miekään mittään tierä...   VAIN VARIKSET TIETÄVÄT Paha tietous pilkottaa pikimustissa silmissä Kertoo hiljaista tarinaa niistä peninkulmista, jotka moni tietää jo mielessään käyneensä; se taival, jota käydään hautakivien varjossa   Useat meistä vasta sen tien alussa lienevät Käsität, että siellä pelkkä mitättömyys odottaa Minne loppuvat käytetyt maalliset elämät, siellä päättymätön kylänraitti eteen aukeaa   Kylän kaikki juorut verekseltään tienneenä linnunretaleet ne alati panttailevat tietojaan Raapahduksensa käsittämättömänä kielenä Sielunkulta kiiltäviä sormuksia rakkaampaa   Ei päättäväinen mies saattojoukkoja kaipaa Kanssakulkija orpojen sielujen varislintunen Heistä tuskin kukaan enää tietää elon taikaa Paholaisen riimujalat puussa ruumisarkkujen   Lihan raunioilla kuin suuri lauma nyt häärisi Hiljalleen hiipii kuolemanpelko ihmiskallossa Manalan piireissä ne yhä muistavat nimesi Sielusi on reikä kyntein ja nokkien kalvama   Sähköpylväiltä raikuu raakunta hajamielinen Siinä ihmissydänten haltija yksin nauraa vain Yhä juoruilevat parvensa voimasta tyhjyyden Jo yksikin katse voi niittää miehiä sadoittain

PEDON SILMUKKA Miehen näin, vaikka toinen silmäni oli pimeä Kirkon penkillä piinattuja sanansa rauhoittaa Takaa vuosisatojen toistavat he ikuisen nimeä Taustalla pauke - arkkuja hiljalleen naulataan   Pahan pastori lyö rukousta päälle rukouksen myöden jälleen ilmaiseksi lihaa uhrikaritsan Valmis seurakunta kokee saatanassa yhteyden Heidät kastaa hän oikeudella jumalattoman   Hän liikkuu päiväsellä, hän liikkuu yöjalassa Totisesti pelkään häntä kuin tautia kulkevaa Ehkä ainoastaan minut se vie, eikä kaikkea? Valuva veri ja mätä nyt askeleensa kavaltaa   Tänä aikana ihmiset tulevat aatteista hulluiksi Lait jotka pitivät tänään, eivät pidä huomenna Totuus harhailee, vaan köytensä istuu tiukasti Taikauskoasi ruokit kuin ruokkisit varislintua   Yön käsivarsilla olet sinä kauhu-unia näkevä Kuin nukkuisit sinä mustien tammien oksilla Puissa kuolleissa itsemurhien muisto on itävä Alati tiukemmaksi kiristyy pedon silmukka   Huiputtajan tavat tietää kaikki valat rikkonut Hän aina kulkee laitapuolen kulkijan matkassa Tyhjillä viinapulloilla on hän tiensä merkannut Innokkaana korvaan kuiskaa tarjoten narua   Pedolla maailma otteessaan Kuin käsi vainajan kurkulla Meistä pitää kiinni ja pakottaa Henkiä riivaa ulos ruumiista

Lempi se on joskus yksinäistä puuhaa.   HULLUUTENI ENKELI Aikaa kulunut – avaan ristikkoportin uudestaan Suurella nokallani haistan lähtöni olevan lähellä Halu päästä hautareliikkien keskelle uinumaan Maahan maanalaiseen lentää voi tyngillä siivillä   On armelias mantu piirteensä tyystin piilottanut En muuta muista kuin neitosta palavatukkaista Muisto hänen on minua koleudessa lohduttanut Vaan se muisto on hautakynttelin lailla hiipuva   En muuta pyydä, kuin että olisin hänet tunteva Että loistonsa loisi hän tähän mielen pimeyteen Mutta elämän hehku on jo silmistään katoava Kaiken hyvän ja pahan tiedon vei hän itselleen   Tuli hulluuden enkelistä yksi demoni pilkkaava Peileihin tuijotus käänsi katseensa ylösalaisin Madot ryömivät nyt taivaisen serafiinini iholla Murtuneet kasvonsa kaikkoavat puolivarjoihin   Täysin huomaamatta imee hän minut itseensä Täysin pysyväisesti muuttaa sieluuni asumaan Seuraa humallus kaikesta viiltelystä ja viinistä Veren tulkkeina käyvät unohdetut huutamaan   Kai hengetön lienisin, jos ei olisi tätä hulluutta Elävien romansseista minä en poika enää välitä Kuolleiden sikiöistä enää turpoava on vatsansa Siivissä enää helvetin kärventämää höyhentä

MANAN KÄVIJÄT Yksi nuotteja kirjoittaa kuin edellä kuoleman Urun piipuista yksikään ei saata enää puhkua Alitajunta mysteerien kielelle etsii tulkinnan Merkkejä raapustetaan vanhuksen käsialalla   Paikkakunnan pastori on kauan ollut kateissa Kanttori kaikkosi sillä samalla kellonlyömällä Julma etsintä haihdutti kuolevaiset hahmonsa Humaltuivat miehet hulluuden ehtoollisviinillä   Kärsimyksistä kirjailtu perinteinen saarnansa Jumalan temppelistä kuollut on nimi Joosuan Pikimusta roskapönttö on nyt tuhkauurnansa Taakseen jättivät he pitäjänsä pirun riivaaman   Sanat oikeat he löysivät vain kautta vaistojen Ei ollut arvoa kahden silmäparin todistuksilla Tiesivät niksit manan monisalpaisten lukkojen Ei hautamaa salaisuuksiaan luovuta helpolla   Jo laulavat sydämensä ylpeyttä vääräuskoisen Tuulessa he seisovat, yön ja päivän rajatontilla; missä aukeavat portit alitajunnan ja ajatuksen Sen kävijöinä isänsä yhdeksässä sukupolvessa   Eivät etsinnän vuotensa näkijänä ja kokijana saata koskaan heitä korottaa syntiensä alhosta Portinvartija puolivaltaa sekä mustaa lautturia mielistelevät he sielun turmelluksen pauloissa   Perintönsä nyt mysteerimiehien, kierosilmien Niiden, jotka tietoa päätään enemmän kasaavat Pahan tiedon porteilla toistuu jatkumo verinen Miehet sielunsa myöneenä jälkiään seuraavat

Eipä tässä nyt taida muuta tekemistä olla, kuin runoja prustata yksin vaan.   SATURNUS KULKEE Mielessä kummittelevat huoneet ja käytävät ja vuosien aikana nähdyt kuolemat hämärät Värssyistä vielä vanha talokin kovin vapisee Hiljainen kieli sanoja marraksesta toistelee   Arkku nousee maasta, pappi sylkee viininsä Kaikki alkoi heti, kun luopui hän siitä rististä Pyörätuolissa häntä kalmistolle kammetaan Kylän vanhinkin häntä tunteneensa unohtaa   Peltojen takaata kaikuu saarnapuhe ikuinen Sadonkorjuussa kulkee haamu Saturnuksen ikivanhan huonojalkaisen miehen hahmossa Tien varrella pelkkiä kuoleman surumuistoja   Väkevä henkensä ruumiinnesteistä juopuaa Mies maailman rajan takaa panttaa juorujaan Luunvalkea hahmo tekoihimme meidät ajaa Vieraana täällä käy ja niittelee Jumalan viljaa   Hän on mies monien uskomuksien ja nimien Kulkiessaan raitteja tuo tänne syksyn hiljaisen Tielläsi kuulet valitukset tyhjenevien talojen Hiljentynyt maaseutu kuin alla käden likaisen   Hän seisoo edessäsi rääsyisenä, epäpuhtaana Tunsit hahmonsa kerran hyvänpäiväntuttuna Tutut lievät kasvonsa, vaan vieras katseensa Moni tietämätön ei erota jumalaa kylähullusta   Kulkumies aidan takaa laulaa ja maata äestää Langenneiden kuoro häntä kellokielin säestää Rääkyy sorasoinnuilla sinfonioita universumin Mätäkuu ohi, mutta vielä pilaantuu ruumiskin

MANAN KATSANTO Yöllä koko hautapaikka riekkuu valveilla Ei kukaan suostu kuolleita siunaamaan Ei haudattavakaan suostu haudattavaksi Kalman katkua ei peitä haju tervankaan   On pastori täällä tuhannen valheen mies Seurakuntansa ajalta menneiden pyhien Pinttynyt katseensa hänet aina kavaltaa Yhä käyskelee variksena keskellä elävien   Turhaa on miehen elävää teeskennellä On harmaa pärstänsä, kaula tummunut Silmänsä kuin tyhjän kaljalasin pohjat Liekki sydämessä pohjaan asti palanut   Vielä pappilan seinällä kello seisahtuu Alkavat aionit jälkielämien lainattujen Silloin kaikuvat täällä mätänemislaulut Säestää kuoro taivaasta pudotettujen   Entisen kirkon pohjakaavaa kartoittelee hän, jolle ihmisruumis on pelkkä alttari Hänellä nyt uusi on pöydässään järjestys Tulevaa kaaossanomaa soittaa psalttari   Näet pastorin kalman katsetta kantavan, puukolla punatulla valansa vannoneen: ”Satakoon ylhäältä vaikka rautanauloja, ennen kuin minä pakenen taivaaseen!”   Yksi oli entisellä miehellä hartain toive: ettei hänelle ikipäivänä tuotaisi kukkia! Hän on täällä aina oleva merkitty mies, ja katsantonsa laatu on manalta peruja

PETOKSEN SEINÄT Jo aikoja on puu tummunut ja märkinyt, aivan kuten kaiken-kertojan kerkeä kieli Pastorilla taas edessään valheiden ehtoo Menneet vuosisadat kätki paatunut mieli   Pitkään katsoit sinäkin; sitten ymmärsit, mikä haamu lieni aikojen päästä saapuva Ryhdistä itsesi ja suitsi mielesi levoton Olet jäljittänyt vain kadonneita valheita   Ristiinnaulitsit sinä kaiken, mikä liikkui Armosta langenneet veit alle lautalattian Vielä kiven alla sykkii peikon sydämesi Henki sidotaan paasiin keinolla liturgian   Täällä pelkkä hiljaisuus vastailee hänelle, joka haluaa kuulla nimet pyhätön herrojen Kirkonkello täällä salaisuutensa juoruaa Käy vanha puoskari esikuviaan seuraten   On meillä yhteinen työmme ja uhripöytä Päädymme kaikki keskiöön päätyseinien, jotka huutavat yksin petosta ja kuolemaa Seisoo Kristus takana toisen Kristuksen   Kaikki raamatulliset kolme tuhatta vuotta saman luhistuvan kivikupolin alle mahtuvat Papin haaska salaisuutensa vie alle maan Sen jälkeen ikuisuudeksi rauniot vaikeavat   Puusta, joka käytettiin tähän pyhättöön, ei pidä sinun ikinä puujumalaa vuoleman Manalan myllyt yhä ihmisluita jauhavat Jäljellä ovat enää vanhat kivut kuoleman

Black Metal...   MUSTA PETO Maatuvien paasien keskellä seisoo joukkio syksy-yön pimeiden tuntien hiljaisuudessa Kirkkopuisto kauan ollut töilleen näyttämö Vasta-ajeltu ruohikko aamukasteen peitossa Vuosisatoja kultti on kutsunut ja odottanut Yhden mielissään voi palava ajatus herättää Kituliaasti palaa nyt kauhunliekki kynttilän opastaen yliseen sitä, joka yön voi lävistää   Keritsetyt päät ja sateen kastelemat kaavut Laulun myötä mustaturkki manalta saapuva Myyttistä demonia salassa on elossa pidetty Kyntensä leukupuukot ja harjaselkä kumara Kryptisiä symboleita ilmestyi ladon nurkille Ei huudoitta kukaan myöhään kulkija katoa Kaikuu musta rukous paikkaan kuulumaton Kirkastunut Pohjantähti ennusteli sen tuloa   Riimusilmiin puolijumalan voimat vangittu Susimainen peto yön usvan tänne hengittää Syttyy kellotapuli sen leimuavasta katseesta Kirkkoherran päälle kivi särkyen vierähtää Rikkinäisiä ihmisraatoja vasaroidaan oviin Kuuden papin verta roiskunut pitkin seiniä Sisälmyksensä jo kylmää ruohoa koristavat Risti painetaan alhoon koristamaan heiniä   Hiilenmustana hahmona aitavieriä koluilee kumarassakin kolme miehenmittaa pitkänä Nimettömänä muistona veressä kristittyjen Pihamaata varjostaa kuin nukkuvien mieliä Yhä läsnä, vaikka pakana-aika on päättynyt Kostonhenki sikissyt vuosisatojen valheista Ne vuodet silmänräpäyksessä ohi vilistävät Metsän kätköpaikat täyttyvät kultin uhreista

PAKANAN PYHÄTTÖ Mustan portin mysteeri etsijöitä odottaa On polkunsa vailla valoa, vailla kulkijaa Avaa suuaukkonsa hautuumaa syksyinen Houkka vartoilee yhä jumalaa houkkien Puu vetänyt puoleensa kuolevia lauluilla Juoneet juurensa vertaan ämpärikaupalla Vaan vieläkään ei sen jano saata hellittää Ruumiin ikuisuus vapisevissa lehdissään   Mullissa nyt joskus rakastaneet sydämet Kaikki totuutemme sisuksissasi tuntenet Jo kauan on tontti kristittyjä vieroksunut Hautojen iäisyys rukouksensa piilottanut Nyt levolliset verenimijöiksi muuntuvat; aina yösydännä levotonna kuuta ulvovat Ei kivi päällä kiven vakaumusta piilota; täällä lepäävää pakanan salaista kirkkoa   Nyt kyllästyneissä sanoissa leipäpappien puhuu kansamme ääni avulla riivauksien Pistää Jumalan miehet töitään hoitamaan Värssynsä vainajat kääntymään sijoillaan Se repii lattialle messiaat ristinkuvineen Apostolien kaulat tiedetään sen katkoneen Se jäljittää perimänsä aina alkukirkkoihin ja talloo alas niiden jokaisen muistonkin   Paha maaperä odottaa uusia käskysanoja kuin yhtenä sielun pohjattomana nieluna Kauhun ehtoo seurassa valvovien väkien Jäljellä pelkkä kumppanuus raatovaristen Yksi palava aatos aina asustaa luonamme Vaarna sydämessä kuolleen ylipappimme Harva pysähtyy ja tontille luo katseensa Moni kulkee sen lävitse mitään saamatta

KIROTTU OLEVAISUUS Koskaan eivät lopu täällä työt etsiväisten Laahustavat lävitse hautapihojen ikuisten Kuin kannettaisiin heitä torniin hiljaisten Maan ääriin kurkottelee torni käänteinen   Suut täynnä maata maaten sahajauhoissa Joku kaivelee heitä ylös päivänpaisteessa Lienemme me kaikki saman äpärän poikia; kasvottomia miehiä pirujen liekanaruissa   Pimeä silmä erottaa piirteet yön kasvojen Suuri nokka haistaa läsnäolon kuolleiden Voiman tunnen vahvistuvan myötä vuosien Syysaikaan käyvät talot kulkuani seuraten   Olen minäkin täällä yksi yksinäinen surija Lohtua ei suo sukulaishenki näinä tunteina Raamatun taiat tuskin enää käyvät avusta Oudoin tekstein siunailtu katoavaa sielua   Päivät kulutan elämää synkkää muistellen Alla makaan seuraavaa maailmaa odottaen Iltapuhteet käytän hautakiveäni kaivertaen Ei käy taivainen valo kasvoilleni paistaen   Toistuvasti kiellän piinatun olevaisuuteni Lienevätkö pimeydessä nimeni ja paikkani? Hautamatojen sokkeloissa jokainen aistini Kirkot ja seurakunnat alla kengänpohjani   Minua eivät seinät kappelinkaan pidättele Silti ulos päästyäni en ulkoilmaa haistele En samaa kirousta vuodesta toiseen toistele Eivät kahleet olevaisen paina taikka kalise

Kosmischer Visionär.   VARJOT YLI KIRKONTORNIEN Eivät lopu täältä olevaisen kauhut milloinkaan Pihavalot kauniit, mutta hiipivän pelon aavistaa Ihminen nyt yksin kasvokkain kanssa totuuden Henkiopit elävät kanssa juopuneiden pappien Seurakunta uusiin mustiin vaatteisiin puetaan Merkistä totisen kristikunnan meidät tunnistaa Yhteisiä ovat täällä kulttimme ruumis ja henki Itsensä tänne kantanut vain tyhjyyden on renki   Alijäähtynyt sadetihku piiskaa korkeaa ikkunaa Kirkkopuistojen kylmät lait kohtaavat kulkijaa Joku huhuaa saarnojaan päällä näiden muurien Messu yhteinen pimeyden puolella käyneiden Täällä ulvomme me kanssa tähtien nimeä vailla Sisimmässä tiedämme: joku on ollut siellä aina Katsoessasi luuletko, ettei kukaan katso takaisin? Elävä varjo roikkuu yllä luterilaisen temppelin   Temppelin seinustalle avautunut silmä palava Vartioi, kuka täältä poistuu ja kuka on palaava Sielun lukumäärää käänteinen jumaluus valvoo Vääräkatseista epeliä tuskin sokeakaan palvoo Muurilla päivysteli se, kellä korva oli tarkkaava Kaiverteli murtunutta tiiltä ja irronnutta laastia Seinien koloissa nöyrimmät aneet ja rukoukset Huominen totisesti antamatta jätti vastaukset   Aavemaiset kellot soivat vanhetessa ehtoiden Lopunajasta saarnaten, kadotustaan pauhaten Ei yksi ohikulkija saata sitä sanomaa tunnistaa Hänen vie unohdus ennen kuin aamu sarastaa Lohikäärmeen selkään iäinen yötaivas kirjailtu Sitä aikakaudet kuin pyhiä tekstejä on tavailtu Varjo käy ylös kellotapuliin ja päihin palvojien Luojan luomat nyt peilikuvina sielunvihollisen

VANHALLE NIMELLENI Satoja tunteja jatkuvat täällä palvontamenot Puhdistumisriitti suvun saastaisten kasteiden Uuden valan otan tahriintuneilla alttarikivillä, jotka ripoteltu on pitkin kulmauksia metsien Ihmisten kesken pidin itseäni muukalaisena, mutta näissä joukoissa ei maineella ole väliä Sameasta vedestä tunsin totuuteni löytyvän Vaikka poissa olinkin, olin aina isieni tykönä     Aina uudelleen tapaan samat vanhat rauniot Matala muuri männäsyksyn lehtien peittämä Kutsuvat sitä peruskiveksi jonkin temppelin Mustan sydämeni kautta olen sinne löytävä Mielessäni hän, joka sanoillaan papit lumosi, ja joka noidille ja velhoille oli suoraa sukua Hän, joka haastoi kielellä vaikeaselkoisella Nyt hänet haudannut suo henkii suuria suruja   Vanhat isäni tunnen, olen kanssaan puhunut Ystäväni ulkopuolella pinnallisen maailman Täytin mädän sieluni heidän mädillä unillaan Nyt sivusta katselen aikakausien vaihtuvan Ovat omat sydämenlyöntinsä hidastuttaneet Meditoineet jatkuvassa kärpässienitranssissa Pohjalta tuijottavat silmänsä minua kutsuvat Tähden lailla ovat ne valoja jossain kaukana   Ei minun lisäkseni kukaan enää uhreilla käy Tänne käy toivoton mukavuutensa hyljäten Vielä tulee aika, etten palaa siihen maailmaan hautakivien kaupunkien ja likaisten kohtujen Isieni kanssa käyn suon hautaan nukkumaan sekä vaikeapääsyisille alueille henkimetsien, missä purppuranpunainen veriusva aina itkee keskellä värikkäiden sienihuuruisten näkyjen   Näillä aroilla yksinäni nauran maailmallisille Tänne apatiani myötä syyssateet langenneet Elän ja hengitän pelkästään vanhalle nimelle, jonka kuolevaiset ovat jo tyystin hyljänneet Polvistuen otan vastaan nuo mahtavat lahjat Merkkini jälleen tuttuun mäntyyn raapustan Suovettä juon, riisuudun, nokkosia suutelen Pyhä maa juo vereni – tuntuu kutsu manalan

Ihan kesäviilareissa jo. Ei haittaa edes satunnainen lumisade.   MIDSOMMARIN YÖ Muistopäivän tavat tietää jokainen pakana Ystävällisiä kasvoja ja maaginen tunnelma Ihmisiä järven rannalla kokkojen loimussa - pimeimpiä hautariittejä Suomen suvessa   Tänä ehtoona välttele kaikkia pitkiä katseita Älä kauaksi lähde, älä usko sanaa vierasta He kaikki tunsivat sinut jo ennen syntymää; kaksitoista apostolia elontiensä hylkäämää   Varo, minkä kiven juurella annat lupauksen Voit saada yhteydenottoja entisten aikojen Nähdä asioita, joille ei löydy selviä selityksiä Juhlakansan ääni pinoaa tiellesi eksytyksiä   Tänä iltana luota älä ohikulkijoihin iloisiin; nuoriin rakastavaisiin, juoppoihin hilpeisiin Epäkuolleet kulkevat eläväisten hahmoissa Ei heitä muu kuin noitatuli täältä karkoita   On niillä ainoastaan yksi lyhyt yöhyt aikaa viedä eksynyt sielu käyttäen manan taikaa Alamaailmoihin salainen portti meidät vie Varomattomille kivetty pahan kohtalon tie   Kaksitoista kalkkinaamaa vastaan kävelee Papin puvuissa kulkee ja huurua henkäilee Nurinkurisista ilmeistä et ottaa voi selkoa Ei todellista hahmoaan katsekaan paljasta   Tuo kutsu vie sinut kauemmas juhlaväestä Vielä kaikuvat korvissa saarnat tulikivestä Pakanoiden menoissa unohtuu kastajan työ Jumalattomissa merkeissä jatkuu yötön yö

Vähän erilaista kokeilua. Saattaa joitakin topaasin seuraajia jopa virkistää.   PAHAN POIKA Saatanasta sikissyt, perinjuurin perkeleestä Sikojen siittämänä, saastojen saattamana maailmaan mahdottomaan, pelloille peräkylien   Kylänraitilla rallatteli kirottujen kierosilmä irtolaisena iäisenä, olemattoman orpolapsena, ylipapistonsa ylistämänä, alamaailmojen alistamana rajoilla rikottujen rinkien, noitapiireissä nokisissa   Käräjöimässä kävi kanssa kirotun kirkkoväen Rallatteli rauhantuomari Lauloivat lautamiehet Saarna kuului sakastista Kiireessä kalkit kumottiin   Yöhyen ylitsekin ehti Aina uusi aamu aukesi Tunsi kivut kylkiluissa, rajat ruumiin ruokittavan Tuli vaiva vainoajaksi, seuraksi seuraava varjo   Tutki tuonpuoleiset, selitti selkosetkin Jäljitti yliluonnollista järkeä Viisaus paisusi pääkopassa Kaikki opettajansa ojensi Luki luvut lukkarillekin Kullervona lehdossa leikki Musta sonninsa mylväsi   Vaan liekkiään ei löytänyt Kalmistolle kävi katseensa, askeleensa, ajatuksensa Tiennyt ei arkkua autuaampaa Kätilöittensä kaitsemana maan poveen palasi Kaikille kadotusta toivoi Korppi kuulutti kuolemansa

Kerrankin jottain henkeä...   KUOLLEIDEN LEIPÄ Huutavat vatsansa kalvavasta nälästä Itää kadotuksen taikina kohdun sisästä Käyvät ehtoolliseen henkeään raviten Miten löytävät he sovituksen syntien?   Takaa aikojen on kuolonvuosi saapuva Tumma leipä leivotaan ruumistarpeista Loputtomalta kivipellolta rukiit kerätty Siemenviljat samoihin multiin kätketty   Puukonteriä yllätyksenä sisään leivottu Niillä pulisseita kieliä ikuisesti leikattu Limpun synnyttäjinä kuolleet kätilönsä Koirat syötyään syövät omat sikiönsä   Kova on kuorensa ja kova on ytimensä Pyöryläinen reikä paikalla sydämensä Möisitkö koko sielusi vuoksi appeiden? Antaisitko taivasosasi vuoksi känttyjen?   Kuolemankultin almuleipää puremaan käyvät nimettömät lapset kirkkomaan Yhteisen pöytänsä jakavat koiransäällä kaikki kaadettujen hautakivien päällä   On koruton uhriastia asetettu eteensä Muistavat Herran kuoloa yöt läpeensä Pyhitetty vesi jo valuaa suupielistään Sydän murru ei, niin kuin ei leipäkään   Ateriansa kanssa epäkuolleiden jakavat täällä kaikki pyhiinvaeltajat ja pakanat Aina vahva veres kielen päällä maistui Helvetin kiviuuneissa uunituore paistui

KRISTIKANSAN DEMONI Turhaan tavoittelet syvää hartautta Näet enää kuolleen näkemiä unia Päivää palvoit, mutta yötä pelkäsit Asujaisilleen sinä mielesi menetit   Kauniit kasvosi veitsen runtelemat Tietoisesti haavat itsellesi aiheutat Koit tuntea kärsimykset Kristuksen Riuduit edessä ristinkuvan verisen   Turhaan syyttelet häntä, joka palveli Ei liene oma demonisi sen parempi Kaipaa pöhöttynyt sielusi Golgataan Raudan lävistämä se oli jo alkujaan   Raamatun vanki, puhuva vertauksin Inkarnaatioita sitten Herrasi tapasin Oma hengen paloni liekistäsi erillään Jo palanut on usko siihen kynttilään   Hehku kuoleman paistaa silmistäsi Pakotetun riemun tapaan irveestäsi Kirottujen merkki ympärillä kaulasi Sisältä sinua kalvaa sairas demoni   Katkerana laittoi sinut kuokkimaan sen hurskaiden sielujen perunamaan Epäkiitollisessa työssä se lähteköön; maaginen yhteys Jahven pyhättöön   Olet haudoilla käyvä kuollut itsekin Tapaat papin vaatteissa yökyöpelin Sateessa istuva varis sukulaissielusi Miksi yksinäinen ketään muistaisi?

HÄNEN KALTAISENSA Saatatko itsesi tuntea, kuten tunsit Jumalan?   Tunnetko lähimmäisesi paremmin kuin itsesi?   Tunnetko ne työt ja teot, joista kirjassa kerrottiin?   Tunnetko jumalankuvat kuin oman kuvajaisesi?   Yksin vetten päällä kävi kävellen Hänkö täyttää köyhän sydämen? Yksin langennutta tahtoo opettaa Vaan tarttuisiko hän hukkuvaan?   Tullessa sen kultaisen kuoleman ken lienisi ylin tuomari Jumalan? Kuka päättävä on sen kokouksen joukoissa henkien kadotettujen?   Jotain muuta sain itseyteni tilalle Johti kutsumus sieluni sivukujalle Vuosien kuluessa paljon menetin Silmistä kyyneliä kuivia vuodatin   Tuska hengellinen merkkaa tekoni On kärsimys päivittäinen riemuni Tuo kiitollinen kärsimys Herrassa Valon sydämeen saa vastaantulija   Kirjan mysteerejä salassa aukaisin Puukkoa kuin ristinpuuta kaipailin On kuin jumalten tavalla kuolisin ja pyhää vettä kyljestäni vuotaisin

VAPAUTUMINEN Tuhannen vuotta, satoja sakramentteja Ovat koruttomat appeet puolikas surua Ei liikene täältä ruumista ruokittavaksi Päivän päässä ei uutta tulevaa huomista   Maalaistranssi kalpeissa kuolon unissa Puhuu kalpea peto epäpyhän periferian Kuulet sydänten lyövän jossain syvällä Niillä olemme ostava uuden maailman   Olemme lunastava tomumajan käytetyn sillä, mikä löytyy taskujemme pohjilta Huolellisesti solmut sidotaan kauloihin Nahkanyörit raajoihin nahkurin orsilta   Koitti meille henkemme kirkastushetki valaistuksessa yöllisten kirkkopihojen Yhä kiroamme sitä tornia kammottavaa Mielettömyys nyt epävalossa sielujen   Toisille koiria olemme, toisille yliherroja Jo aikoja olemme työtä tehneet pyyteettä tuodaksemme oman aikamme takaisin Olemme vapaat Raamatun ajan näyistä   Täällä pastori on kuolemalle käsinukke Sielunpaimenelle kadotusta toivomme Monesti kääntyi ristimme ajan tuulissa Kivillä pahnanpohjimmaista palvomme   Me alakerran saunan lauteilla laulamme vapaina vankilasta armon ja pelastuksen Kaikki aika kaikonnut ruhtinaitten luota Kuolevat jumaluudetkin kuten ihminen

JO RAAJA PUUTA PAINAA Taas ryömii sieluun suru menetyksen Ylimaallisen toivon; kokonaan jätti sen Huoli tulevasta kovasti vaivaa aatosta Kukapa ajaisi varjot pois tästä talosta? Ovat päällä synnit ja varjot syytösten Painon tuntee jo valmiiksi maatuvien Kovin myöhään täällä pannaan maate On papinmekko yllä nukkuvan vaate   Nyt tuijottaa hän vain alakuloisia oksia Käy kavaltajana narupatsaitten polkuja Koko elonsa vangittu puisiin kehyksiin Pysähtynyt aika maalattuna piirteisiin Kova tahto päästä vapaaksi ihmislihasta On veri parempi ulkona tomumajasta Täällä kulkee katse maailmalta salassa Pimeää katsoo elon päiviensä alhossa   Joku kovin tutisee kuoppansa pohjalla Vierellä varjoihmiset hengittävät lahoa Arkkuun tukehtuu hän ennen hautausta Ovat kirkonmenonsa vailla siunausta Sen jälkeen ketä kiittää niistä sanoista? Kaikuu kadotetun huuto maan povesta Sitä huutoa ei kuultu taivaiden kodissa Murhatalon alta kasvaa ruoho vihanta   On henkikulta nimettömillä käsissään Yksi vieläkin huoneen perillä hengittää Saattaako tietää, miksi eli hän uskossa? Mitä muuta koki sydän hänelle kertoa? On tässä talossa niin paljon kuolemaa On kaikki sen sokean sielun kertomaa Nyt raahaa ympäriinsä elämänsä arpia Ei irti päästää saata koetuista kivuista

HÄN HENGITTÄÄ KÄRPÄSIÄ Yksin paiseinen herra kulkutautien tuntee syvästi sielun pimennyksen Hän, jonka nimeä tuskin mainitaan Jota kirkkosalissa vain siunaillaan   Pian sorkankuva mieleen painetaan Merkki lähde ei meistä milloinkaan Sanat, joita aina kannetaan mukana Ne sanat, joiden unohtua ei anneta   Kuolleen herätykseen löytyy uskoa Ei meitä hän hengenvalolla lohduta Kulkee kirjaan haudattuna lauseena Sen, jonka valkeus loistaa mustana   On loistelias hän armottomuudessa Ei kanssakulkijalle pelastusta tarjoa Vain elämänsä kanssa salaisuuksien Ei ole jälkeenpäin lohtu lankeavien   Jo uudet nekrologit meille kirjoittaa Käyvät kivet tarinoitaan kertomaan syvistä haavoista, jotka me otimme Muiston lailla ei syyllisyys vanhene   On töistään hulluus yksin palkkana Ystävät vierellä yksin valjuja varjoja Salojaan ei järki päiväinen paljasta Lepää kaikki porttien tuolla puolella   Hengittää kärpäsparvia puhuessaan ja tarjoaa mierolaisena kadotustaan raamatullisen koston alaisuudessa, aina kymmenennessä sukupolvessa

Eihän riivauksesta ole aina soveliasta kertoa.   PIILOTETUT HAAVAT On hän kuten muut arkiselta hahmoltaan, vaan verestävä katse hänet aina kavaltaa Rakkaissa partaterissään ja puukoissaan on porttikäytävät seuraavaan maailmaan   Kynnet syntymättömän kalvavat kovasti Laskee terävän ristinsä saatanan pastori Jo kuun mätä tuijotus ikkunansa lävistää Voi yksi viilto maalliset tuskat häivyttää   On silmissään kuin kirottu taivas tähtinen Ranteissaan täydentyy kartta maanalainen Päiväkirjassa myriadeja sanoja ja lauseita Kaikki omaa lihaansa vahvempia kalpoja   Pitää ratkotut haavansa hihan alla piilossa Saatanallinen kaste ei kenenkään tiedossa Käärmemäiset piirtonsa loputtomat iholla Tarinaa kertovat, mistä yksin tahtoo vaieta   Pimeässä käyneenä tanssii päivänvalossa Häviää tuska ja syyllisyys aamun saadessa Kylpenyt on sielun puhdistuksen tulessa Kuin ihmeenä paholaisen stigmat ihossa   Jälleen muukalaisena kirkkotietä kävelee Haavojensa polku johtaa taloon entiseen Maatuneet temppelit valaistussa mielessä Niissä kynttilä palaa muistona menneistä   Ovat ruumis ja veri turmiokseen annettu Kanttorin ehtoosoittoa pimeään kannettu Arpikudelmat nahassaan kaikuina eilisen Niissä käyvät uponneiden kuorot laulaen

MAALLISET KASVONSA Hän elonkorjuun aikana kummittelee Silmä pelloista työntekijää tuijottelee Pimentynyt on järki kaikkien ihmisten Tympeät mielet alla viisaiden tähtien Taas syrjäkylille musta marras ehättää Syksyn vaatteissa yksi siellä löntystää Kasvot kuin ääriviivoina universumin Armottomat silmänsä sielun kuvastin   Henkipattoja lokakuisten kylänraittien ja renkimiehiä kosmisten luutarhojen Varjoissa Saturnuksen ja kuun sarvien kuljeksii kuin painajaisena menneiden Ovat pimeys ja autiotalot siippojansa Lakastuvat hautojen pihat rakkaitansa Nahoistamme on opinkirjansa nidottu Väkevällä sydänverellämme tahrattu   Uskon irvikuvana ihmisraadot karmeat petetyin kasvoin kuolon kehää kulkevat Kolea päivä – hän yhä täällä raahustaa täynnä iäistä maanteiden kummittelijaa Tähtitaivaan äärissä sielujemme etsintä Sammuneet katuvalot, lähitienoo pimeä Yläpuolella käyvät planeetat kääntyillen Ajatus hamuaa ympärille yön pimeyden   Vanhan miehen kasvoja ei saata tuntea Todellista hahmoaan eivät aistit tavoita Elämämme ajan olemme häntä etsineet Kuolleita tähtiä ja periferioita löytäneet Nimetöntä monilla nimillä kutsuimme Ahdingossamme alati häntä mietimme Kuolevaisten kesken elävän hahmossa Verinen omega-merkki silmäkulmassa

Etsikää häntä, älkää luovuttako.   MESTARIN POLKU Herra syvyyksissä mustan kaivon unien Hän, joka paljastu ei teoissa arkipäivien Kolutun maantien kangastuksissa eläen vartoaa kuin outo pimeys keskiaikainen   Mies kulutetuista ryysyistään tunnettiin Vanhempi maata, johon hänet haudattiin Aina ajan ja paikan arvoitusten keskellä Tulkitsee veritahroja pyhättöjen seinillä   Kadotuksen ylipappimme lihaksi tullut Herramme todistajina me uskotut hullut Kiitollisilla näyillä ruumiimme täytetään Vaihdokkaat ihmisiäksi niihin säilötään   Täällä vainuan savut miljoonien uurnien pahassa katkussa vanhat ystävät tuntien Salaiset murhat vakaumukseni merkiksi Ymmärtänyt en - käännyin sydämessäni   Alaspäin johtavat ne tuhannen porrasta Etsin häntä, jota ei saata kukaan tuntea Tahto yksin sen kirjan arkkeihin hukkua Oma mieli saatanallisena tähtikarttana   Alati muuttuvat lukot mestarin talossa Aina varjostaa huoli kalpean illan tulosta Kade pimeäaikaan on kynnyksellä empijä Ollapa tässä elämässään laulujen tekijä   Pimeän herrani polun itseeni kaiversin ja kaikki tienristeykset rintaani painatin Hän asustelee minussa jossakin syvällä Syvällä kuten kirottu maallinen elämä