Painaja ja muita runoja

Se on naisen kuukautiskierto hyvin mystisch juttu... Kyllähän siitäkin runon tekee.   TAHRATTU VAATE Likainen aate, likainen kieli Likainen vaate, likainen mieli Verinen nainen, verinen idoli Paha paimen sinua vuodatti   Kerran kuussa vuodat verta Pilattu on vanha vaatekerta Naisen ikään viimein ehätit Demoneita risteille synnytit   Nuolevat ne häpeän tahroja Piirtävät lakanoillesi karttoja Päättyi elämä pyhien liitossa Pyhä elämä pyhien varjossa   Hartauden transsi harhoissa eilisen Morsiamen tanssi tarhoissa matojen Pois jo makselit velat vaatteiden Parsit ja panttasit mekon puhtoisen   On veriset siteesi vaihdettu Seremoniamekkosi punattu Vitivalkoiseen vaatteeseen näit kuin tervan tarttuneen   Uskovaisten piti pyhittämän nuo tahrat synnin ja häpeän Vierelläsi pastorin käsi vapisi Vihitty oli huoruutesi alttari   Sinä pyhitettyjä luita kaluat ja idolisi kohtalon haluat Musta valo krusifiksista virtaava Se koskaan lähde ei sinusta On usko kuin luuranko elävä Sen äärellä sinä – verta itkevä Olet yksi kirkon prostituoitu...

Vanhaa visiota vuosikymmenten takaa jälleen kerran uudesti tuotettuna. Tää oli mun bändin nimi joskus ysärin lopussa/tuutausarin alussa.   HÄMEEN WIHA Tuhat vuotta nahoissa hurtan Yksin vaalin kaukaista muistoa Kaikki nostalgia ja vanhat ajat Kuollut pappi peljätin paikalla   On miehillä mielet vaitonaiset Sydän korpeilta ja sielu susilta Pystypäin käymme me pedot Eivät välty he pitkiltä katseilta   Täältä ikuisuuteen kirottu on valon kasti Kirouksemme säilyy tuomiopäivään asti Puukkoja teroitamme muistellen kaunaa Viha kasvaa vaarana Metsä virret laulaa   Pimeydessä leiskuavat silmät kuin uskon arpemme palavat Hiljaa ovat tornit linnoituksen Yllä kuolemattomat vaakunat   Katkerat esi-isämme puhuvat Käyvät vielä rikokset muistaen Myöhäisen yön kosteille kiville päättyy kokous mustatakkien   Sen kirkon nurkalla pimeä on valamme Niin kuin tuli kytevä on katkeruutemme Peto sieluissamme kurottautuu karjuen Pihamaita varjostavat hahmot kahlittujen   Ennusteli pohjoinen tähtitaivas tulevan kostomme ruumiillistumaa Valloittajien ohuita kauloja käyvät leukukynnet raastamaan Symbolinsa veren tahraama pyyhi pois ei vuosisatojen historiaa Kodossa muinaisten tähtien; siellä kohtalomme odottaa

PALUU RÖYKKÄÄN Kävelen harhoissa syksyisissä puutarhoissa koivujen katveissa   Kulkijan varjona, mitättömänä haamuna kalpeana aamuna   Pelko sisäsyntyinen, pelko luonnottomuuden kävi tieni määräten   On vaikeneviin levon huoneisiin kaikki maalliset taudit koostettu Ne koettava on syvällä mielessä Vanhoihin oviin löydy ei avainta   Siellä unien laidalla, tutkin vanhaa julkisivua ryppyisillä sormilla   Näen vielä ikuiset maassa jäljet multaiset; viestit ajantakaiset   Kuin pölyä kielessä Vanha potilas mielessä ja elo kärsimyksessä   Likainen peili minulle valehtelee Kasvoni luonnottomiksi venyttää Katoavat piirteeni muistuttavat, kuinka läpeensä sairas olenkaan   Ei kello raksuta On vain hetki kuoleva alkuillan tunteina   Elämä ja kuolema ovat yksi ja sama asia lahoavassa talossa   Tunnen orastavan sairauden puhkeavan Sisässäni puhuvan   Näen itseni potilaan hahmossa Ympärillä sähkönsiniset vartijat Kuulen, kun joku hiljaa rukoilee Kasvoton joukko seisoo pihalla

Going to the cemetery fiilistelyt all night long...   HAUTARAUHA Hengenvakaumus yöllinen, syvä pakkomielle hautapihojen sinut kuolon paratiisiin toi Ei mikään miekka sitä vartioi   Kysymyksin häiritset vainajaa Yksin tietää et voi tulevaa Valo kappelin valvoo ruumistaan Se tule ei tomuksi uudestaan   Enneunensa saapui ja lähti Pian sammui taivaan kirkkain tähti Pari hetkeä kesti virkoaminen Siitä iäisyyteen tila horteinen   Moni nimettömien tielle lähtenyt ei sitä tietä loppuun kävellyt Kohdannut ei vainajien katseita Hymynnyt ei päivä nouseva   Ruumis eilen Herran temppeli Jo kokonaan se eläneensä unohti Vain arkun tyhjyyttä kuunteli, kunnes kuuli hartaan pyyntösi   Häilyvä oli muisti siunattujen Kuuntelit joukoissa levottomien, kun huusivat tuulet puunlatvojen oman sanomansa unohtaen   Olet kuuleva ladeltuja sanoja Levottomuus valtaa kirkkopihoja Näet valoja etäisiä ja kolkkoja tämän puutarhan rauhassa   Näillä iäisillä ruumispahnoilla halpa hinta on mielenrauhalla Laulaa ja huokaa ruohoinen maa Kauhu kiviristien sinut saa

KUN KULJIN KIVILLÄ Join vettä ihmistiedon kaivosta Henkeäni hämärillä pulmilla piinasin Täällä näin ruumiin ensi kerran Täällä koin ensimmäisen murhani Kohtasin valmiina tuonpuoleisen   Seisoin rajalla ruohoisen kansan jokainen valon olento vierelläni Löytyisi edes jonkinlainen rauha! Minä tietoon maanalaiseen tukehduin Kuulin kolkutuksia mieleni ovilta   Näin pieniä verikaapuisia neitoja Merkkini nähdessään ne kaikkosivat Näin hylättyjä käärmeennahkoja, saleja kerran mahtavia, torneja korkeita Oli kivien arkisto tyystin lahonnut   Totutut valat jäivät tekemättä Suuhun sanat kuivuneina kuihtuivat Taivaista näin vain katkotut siivet Turhaan olematonta Herraa kuulutin, kohtasin päivän ja ihmisen pelon   Kuolleen tuijotus, ilme sanaton Tahdoin kysyä: ”Mitä näet sinä siellä?" Mutta arvasin, ettei tietäväinen kerro Se jätti minut yksin aatteineni Tiesin vain sen, mikä oli luvattu   Vuosikaudet vanha hauta odotti Sen löysin nurkkavieriä kolutessani Pidin heille sen, minkä olin sanonut Myötäjäisiksi mieleni lahjoitin En puhunut enää tämänpuoleisista   Onko työni vain kaikilta unohtua? Olenko elävä vain joukossa vainajien? On elävien maailmaa vaikea tajuta On kuin kompuroisin pimeässä, näkisin pitkää unta kivien lehdosta

This is a great representation but my concern is with a controversy that person needs to follow certain structure to write a poem. Is this really meaningful statement to be followed as I have also discussed the similar thing on my [url=https://penmypaper.com/blog/essay-outline/]essay outline template[/url] 

Okay, thanks for the comment. Did you use Google translator, or what? I admire that, those translations being what they are.   Don't know if following a certain structure is right or wrong. It has just always been MY way of doing things.

Ikävä sanoa, mutta lukijasi on todennäköisesti mainosbotti. (Viestin linkin url ei kuitenkaan näytä nettikasinolta tai muulta sellaiselta, joten ei ehkä kovin tuhma botti.)   Oletko koskaan kirjoittanut proosarunoutta? Runoissasi on vahva tunnelma ja kuvasto. Runomuodosta syntyy tietty rytmi ja jo sinänsä omanlaisensa tunnelma, mutta mietin, miten sisältö mahtaisi herätä lukijan mielessä eloon, jos teksti ei noudattaisikaan niin tarkasti runon mittaa (eli tavallaan huomiota ei lukiessa menisi siihen). Jos olisi sinänsä sama sisältö mutta paikoin vapaampi sanajärjestys, ehkä joissain kohdin jokin sana lisää, voisi lukija kokonaisvaltaisemmin keskittyä pohtimaan ja aistimaan säkeiden ja sointujen sijasta sitä sisältöä, jota näissä runoissa on todella paljon. Tiedän, että olet musiikkimiehiä, joten säkeiksi jaettu teksti on ehkä sitäkin kautta rakasta ja kerrottava asia jäsentyy siten. Sinulla on ihailtava kyky saada asiat asettumaan säkeisiin. Mutta jos vaikka sen syntyneen runon joku kerta vielä kiepauttaisi proosamaisempaan muotoon? Ainakin minusta olisi kiinnostavaa nähdä, mitä siitä syntyisi. [img]/media/kunena/emoticons/rs_smile.png[/img]   Itsehän en ole proosarunouteen mitenkään perehtynyt, joten en tiedä, onko siinäkin jotain omanlaisiaan ns. muotoseikkoja, joita täytyy huomioida. Mutta tälleen nyt hyvin nopeasti kokeilin muokata sanajärjestyksiä ja laittaa lauseet perätysten:  [quote]Join vettä ihmistiedon kaivosta. Piinasin henkeäni hämärillä pulmilla. Täällä näin ruumiin ensi kerran. Täällä koin ensimmäisen murhani. Kohtasin tuonpuoleisen valmiina. Seisoin ruohoisen kansan rajalla. Vierelläni jokainen valon olento. Löytyisi edes jonkinlainen rauha! Minä tukehduin maanalaiseen tietoon. Kuulin kolkutuksia mieleni ovilta. Näin pieniä verikaapuisia neitoja. Merkkini nähdessään ne kaikkosivat. Näin hylättyjä käärmeennahkoja, kerran mahtavia saleja, korkeita torneja. Kivien arkisto oli tyystin lahonnut. Totutut valat jäivät tekemättä. Sanat kuihtuivat kuivuneina suuhun. Taivaista näin vain katkotut siivet. Turhaan kuulutin olematonta Herraa, kohtasin päivän ja ihmisen pelon. Kuolleen tuijotus, sanaton ilme. Tahdoin kysyä: ”Mitä näet sinä siellä?" Mutta arvasin, ettei tietäväinen kerro. Se jätti minut yksin aatteineni. Tiesin vain sen, mikä oli luvattu. Vuosikaudet vanha hauta odotti. Löysin sen nurkkavieriä kolutessani. Pidin heille sen, minkä olin sanonut. Myötäjäisiksi lahjoitin mieleni. En puhunut enää tämänpuoleisista. Onko työni vain kaikilta unohtua? Olenko elävä vain joukossa vainajien? On elävien maailmaa vaikea tajuta. On kuin kompuroisin pimeässä, näkisin pitkää unta kivien lehdosta.[/quote] Itse jos muokkaisit, olisi lopputulos hienompi. Mutta tahtoo siis sanoa, että kirjoitat hienoa tekstiä, josta olisi vaikka ihan uusiinkin aluevaltauksiin. [img]/media/kunena/emoticons/rs_wink.gif[/img]

Ihan käyttökelpoinen idea kyllä! Pidempään ollut aikeissa koettaa jotain uutta, ja tuo vois kyllä olla se seuraava juttu. Täytyy varmaan perehtyä proosarunouteen ennen kuin alkaa mitään kirjoittelemaan. Ei olla mekään tuttuja vielä.   Ensimmäinen kommentti miesmuistiin, ja se on joku valebotti. Heh, no nämä on näitä...

Proosarunohommelit vielä vähän vaiheessa. Eli tosiasiassa en oo laittanu tikkuakaan ristiin.    HAADEKSEN KÄSKYLÄINEN Viimeisen ajan pyhiinvaeltaja Sisälläni paholaisen tuli roihuava Olen haudan pirujen palvoma Askelteni jäljessä ihmistomua   Silmäni autiopihoille harhailee Katseestani ihmisvanhus palelee Se yöllisiin roihuihin sytyttää kaikki nekropolit vailla elämää   Käy hurmevirta alta vaatteiden Värit tummimmat kävin kantaen Juomani olut lävitseni haihtuu Kaikki ruokani hiekalta maistuu   Käy korkeus kulkuani seuraten Turhaan sala-aatoksia varjelen Rienaajajoukot kulkevat matkassa Kuin palaisi pilkkaristi otsassa   Anastettua kultaa tuomisiksi Hengen hopeoita kotiinviemisiksi Vaikka kuljen vieläkin vapaana, tottelen enää manalan tahtoa   Kuopan hirviö henkeäni vartioi Ei elämään takaisin päästää voi Tapaamme Haades-oven takana Yhtä ovat pyhä mies ja pakana   Ikuisen ajan merkitsemä mies Olen sinulle kaikkien ikeiden ies Anastin Simon Pietarilta avaimet Paljastin salat porttien takaiset   Salatut työni jatkuivat vuosia Soratie ei kuollutta miestä odota Pitävät he osia sielustani panttina Auta ei idän luostareihin paeta   Onnun kuten Hefaistos Garm, Fenris, Kerberos; kaikki vahtikoiria sieluni, pureksijoita puujalkani

PALAVIA NÄKYJÄ Tyhjä on hauta, tyhjempi sielu Alhaalla suunnaton ruumisnielu Kasvaa ruoho muistopaikalle   Kuollut katse pureutuu syvälle Ei tilaa anna kuolevaiselle järjelle Mitä tekisit, jos saisit nähdä?   Aistit hereillä, ruumis nukkuva Satoihin hautakuoppiin hukkuva Katosit valoon öisen maailman   Paljasta epätäydelliset näkysi Valaise ratkaisematon mysteeri Ei se näkemisen kauhua peitä   Saat palavia näkyjä kaivoista kuin mielisairaspotilaan aivoista Käy hulluus mielen kammioon   Kavahdat katalaa ihmismelua Puhuu sinulle hirttopuiden jumala Ovat hiljaiset aaveet sisälläsi   Kuoppa maassa tuijottaa sinua Ei paikkaa, minne kuolemaa paeta Mitä he ovat, tulet sinä olemaan   Hengittelit saasteita manalan Hautapölystä sait yskän kamalan Kalmo se vaatteitaan tomutti   Oli aarteesi lapiollinen multaa Täältä turhaan etsit henkikultaa Täällä multasydämet kuiskivat   Silmissäsi lähentyi taivaskin Sait tietää raja-aidat universumin Vuodet iäisestä ilosta kertoivat

Pöllin nimen yhestä X-Filesien jaksosta.   TULESSAKÄVELIJÄ Yksi ajatus aivoissa viivähtää; päästä alakerran sauna näkemään Et itseäsi tunne; yössä vaeltava On hipiäsi rautojen polttama   Nahkaasi otettu merkki; se sinua aina muistuttaa Kalvaa kuin vanha arpi Et koskaan voi unohtaa   Näit tietäväiset katseet lintujen Ratkaisusi kypsyi kuluessa päivien Olit yksinäinen seurassa ihmisten Yksin henkikotisi oli ainainen   Näyt tulisijoista helvetin kuvastivat pahaa luonnetta Pelkkä noki naamallasi nuohoat Herran huonetta   Nokiturpana maan päälle palaat Missä vuosia olit – sen muilta salaat Ilman henkeä olet tänne heitetty Läpi tulen kulkemaan käsketty   Ilmeissäsi palavat portit Hymyssä avain mysteeriin Olet vain eräs ilveilijä, joka vakavana tunnettiin   Katseesi peruja syvistä kuiluista Kasvojen rusketus helvetin ahjoista Piipunputsaajalta piirteet nokiset Vain silmänvalkuaisesi valkoiset   Tänne varjot asettuivat Minkä niille olet virkkonut? Ne elon liekkisi tunsivat Olit mies loppuun palanut  

Jottaan taas. Riimit kaappiin vähäks aikaa.   KALLO Kaksi syvää ja tummaa kuoppaa kuin iäisyyksiä tuijottelevaa Poskiluut säröillä – hiljainen hymy Korvaamaton jalokivi velhoille   Heille tyhjyyden tien kertoo Miten mahtavatkaan he ihmetellä sitä ilmettä olemattomuuden, joka kaikkeudelle suoraan irvistää   Säilövät sen kaapin perukoille Eivät uskalla sitä ystävilleen esitellä Kallein aarre vuosia hamuttu nyt takaraivoissaan kuiskuttelee   Viimeinen tahtoni on kuuluva, että jonakin päivänä omakin kalloni löytäisi hyllyyn kalliille paikalle keskiöön jonkin mustan alttarin   Että unohduksissa lojuttuaan joku sen maan tomusta puhdistaisi ja katsoisi syvälle sen silmiin etsien vastauksia ikuisiin pulmiin   Muistojemme perukoilla asuen, palavana pakkomielteenä hullujen saa pahat mielet kukkimaan kukkaruukkuna hautajaiskukkien   Täynnä siunaamatonta multaa Säröisestä päälaesta versoo ruohoja Perukoilta niittyjen ja peltojen käyvät tahratut kädet sitä etsien   Tuijotan, mutta en mitään näe Huudan, mutta ei minua kukaan kuule Pohjalla rehevöityneen kaivon kirottu tietoisuuteni nyt makaa  

UHRINEITO Tyttö aika hirtettynä kaulalla Eräs luvattujen uhriemme kantaja Kruunaamme me kesäneitosen kuivia kukkia poluille jättäen   Silmissään pimeän kertomia Valkea hipiänsä kuin marmoria Lähes huomaamaton viilto kädessä Vain parasta verta on hänessä   Ei käy hän kirkkoon kultaiseen, vaan taloon oksaiseen ja multaiseen Valju hehkunsa meidät opastaa luo mättään, kostean maan   Hentoon rankoonsa tarttuvat kätemme vanhat; kourat kovemmat Yksi varjo täältä vain erottuu Se varjo on uhriemme kelopuu   Kauan antoi taivas sadetta Oli itsemurha neidolle huumetta Pimeä kävi kohtuunsa ryömimään Oli jäätyneitä järviä silmissään   Jo katoaa loiste kasvoiltaan Värit elämän käyvät pakenemaan On puhdas kuin enkeli sielultaan Hän on vaate, joka tahrataan   Veripuun luona hänet uhrattiin Eritteillämme häpäistiin ja liattiin Katala todistus jäi kivialttarille kauhistuksena nykyihmisille   Vanha hauta oli uusi kotinsa Siellä söimme maksansa, pernansa Hiuksien välistä kalloluu paistaa Voi kohtalon hajun jo haistaa   Läpi unisten kylien kuljemme Taas valkean viljatukan löydämme Ryöstettynä omasta vuoteesta riippuu maailman kahleesta

Hail Satan vaan taas kaikille...   SYDÄNYSTÄVÄ Hän on yksinäinen ystävä pastorin vaimon sängyssä Kaikki tähtitaivaat sisällään taas rakentavat piirejään   Kuulit hänen sisälläsi puhuvan Se kuisketta oli aikakauden tulevan Oma tiensä tehty ei ole houkille Se tehty on valonsa nähneille   Kohtaloitamme käy arpoen herra tahrattujen sydänten Käy alhaisen tuomitseminen, helvetin tuliin heittäminen   Ikuisuus taivasvaltaa paossa Vuodet kaikkivaltiaan varjossa Vain näkyvä puoli hänestä hymyili Turhaan yritit sulkea mielesi   Kanssaan kävit häpäisten vuoteet pyhien vaimojen Sydän lakkaamatta pauhaa Ei se lepoa suo, ei rauhaa   Voi armo olla kauhistava asia sille, joka tahdo ei millään taipua Jäljellä haavaisen ihon pinnalla vain ohdakkeinen painauma   Kuulet vanhaa sydäntään tappuraisessa häkissään Hän vuohi on näiden juhlien Aina keskiössä sapattien   Hyvä aatos olkoon appeensa Jaa tämä seurakunta kanssansa Kuolleen kanssa makasit kerran Joit maljat maailman herran   On sisimpänsä täynnä ohdakkeita Jakaa vihtoja epäuskoisille lapsille Kummulla juhlivat mielen tähkäpäät ja sisässään elätelty lempeä ajatus  

PAKOTTAJA POVELLANI Olet kuin oksa kurkussani Olet kuin piikki polvessani Olet kuin kiviä harteillani Olet kuin juuret povellani   Olet pahan sydämen kulo Olet aikainen pimeän tulo Olet yksi ajatusteni vartija Olet taivasavaimen haltija   Olet kuin jälkiä ranteessa Olet haavoja käsivarressa Olet nukuttava huumeeni Olet vapauttava houreeni   Olet yksi yöpuolen renkini Olet nimeämätön henkeni Yksi piru hautani hakana Vieras tuttu oveni takana   Olet vihamieheni katkera Olet myöhäisen illan ilona Aina lähimpänä syöntäni valvot tutkimusta, työtäni   Toimit välittäjänä sielujen Toimit penääjänä velkojen Yksin kolistellen hampaita vartoilet takaisinmaksuja   Ajan takaa kutsuit minua En vieläkään tunne sinua Päiväsajan vietät piilossa Ehtoot kuun valokeilassa   Tuskin käydä voit katuen viedessäsi koko sydämen Tuskin jäädä voit aloillesi Ei arvoa anneta valoillesi  

Olen silloin tällöin lukenut runojasi. Sinulla on hyvin omaperäinen ja aikaa synkähkö tyyli.  Tämä runo oli nyt kuitenkin sellainen, joka todella pysäytti.  ​​​​​​Hieno ja hyvin koskettava. 

Kiitosta. Oli tää omastakin mielestä yksi parhaista kyllä.

Terveisiä Hollolasta.   PYHÄN MARIAN KIRKKO Kuin äänen vieraan maailman tunnen jälleen henkeäni kutsuvan Aikojen epäilys saliin tiivistyy Uskomme tragedia näyttäytyy   Mitä sanomaa kello soittaa? Mikä palveluksen jälkeen koittaa? Käyvät täällä sielutkin rahasta Niin ruokimme ukkoa vaivaista    Valo totuuden tänne asettuu paljastaen salat pyhän sukupuun Ollut ei poikansa valkoinen, vaan kulkuri hiekkakasvoinen   Missä lauloi paljastusten kieli, missä maistui likainen liemi, on henki hengessään langennut Oman itsensä tieltä paennut   Paljastus koskee täällä asuvia Tuomita saat tomun hautaamia Takana äidillisten kasvojen vanha portto on aviorikoksen   Apostolien kuvat verhottiin Kauan elänyttä tarinaa kerrottiin siltä ajalta luolahautauksen, pyhän ruumisuhrin kätkemisen   Haistaa sait eritteet vaatteista, synnytysvedet hameen helmoista Kiivas oli laulu äpärälapsien Kova haaskuu elon nesteiden   Huolensa oli naisella pyhällä Valhe keksitty poltti syömmellä   Kuiva leipä petokselta maistuva Pyhän salin kunnia haihtuva   Hirsiin pakeni kuolevan ajatus Niin katosivat järki, tarkoitus Neitsythuora; huora hyveellinen on maksettu nainen kirkkojen

TIE PYHÄTTÖÖN Kauas kuljeta pahat muistosi Anna hengityksen kantaa itsesi Miten pitkälle polkua pyhien kestää? Et hartaan aatteita saata estää   Takana pihamaan rehottavan muistatko vanhan kiven ja pihlajan? Kutsut hautakalmistojen jatkoille soivat eksyneiden korville   Käyt tänne hengessä ylväänä Seisoo ihmisranko uskon pylväänä Kuuluessa puheen salamyhkäisen löytävä olet paikan autuuden   Maailmasta ikävissäsi lähdet Lähtölaulunasi soi ”Tähdet, tähdet” Sinun täytyy se paikka kohdata, missä varjot ruokkivat varjoja   Kuljit nuoresta asti kirottuna Alavan kansan taholta vainottuna Uskoisitko henkeen manattuun? Luottaisitko sieluun riivattuun?   Esiin raivaat portin edessäsi Puristat hohtavaa avainta kädessäsi Käytävä käytävään sulautuu Aina uusi ovi eteesi ilmaantuu   Tyhjiksi puhallat palkeet sielun Tulet tuntemaan kivipyhätön nielun Ei tiellesi vehreitä palmunlehviä, vaan syksyn varisseita lehtiä   Jälleen alkaa yksi koirien yö Hautakello pitkään valomerkkiä lyö Olet jäljittämältäsi tieltä poistunut Polku vuosia sitten kadonnut

HAUDATUN VAKAUMUS Usko taivaan lakeihin oli sinulla Kätesi ristit syvästi kuunnellen Kuoleman rytminä tippuva vesi Täällä kaikki vihertää ja lahoaa Mustia perkeleitä näet kaikkialla Missä on sydämesi Vapahtaja?   Mätäinen vana virtaa kämmenistä Salissa läsnä on maailma kuopattu Maalaiset sielut pirun puntarissa Kuulit todistuksia poismenneiden   Tunnet vaivaisen hengityksen Se tänne koleaa ilmaa kantaa Seititkin jo housuihin tarttuvat Entinen temppelinsä lakastuu On kasvoillasi koetellun ilme Tunnet painon vakaumuksesi   Täällä kiellettyjä nimiä toistellaan Virrenveisuun on vire saatanallinen Akanilmako on, kun verta satelee ja punataivas vasamoista täyttyy?   Oli entinen hurskaan elämäsi yksin painajaisuni kieroutunut Jokin sinut aina öisin herättää Saatat tuntea kuluneet raajasi Yksin kuutasi täällä kumarrat Tuijotat vanhan kuusen latvaa   Enää tuntea et voi taivaan käskyjä Kuulet vain sanoja pastorin äpärän Maleksii henkesi huoneen nurkissa Kielillä maistui kuolleen vakaumus

MIELENI MAKAA Palaa mieleni näkemään, onko kuollut iloinen vai vakava Mitään en elämältä kaipaa Haluaisin vain maata Yhä niitä sanoja toistelen, jotka kuulin kirkossa   Kumpi onkaan harmaampi, minä vaiko tämä kuu? Pitkään toisiimme katsoimme Varmasti nähnyt on se saman kuin minäkin; vanhan, toivottoman vaeltajan   On pääni kirkon vintti Pitkään saattanut en ovea avata Mieleni hämähäkinverkot vihdoin pois tomutan Vietän tuokion kuvan edessä, joka pyhää naista esittää   Perhe, ystävät, maailma olivat kaikki mukana juonessa minun pääni menoksi Kuolemani hintaa laskettiin Sille löydy ei maksajaa Ovelleni vartoan velkojaa   Jäänyt on syvä trauma Skitsofrenia, paranoia, psykoosi; ne petoina mieleen hiipivät En ole kovinkaan taikauskoinen Silti näköihini luotan Teen, minkä vereni käskee   On lattiat verellä vuorattu Ehkä jäänkin tänne; kaksi metriä kauaksi kehosta Itsestäni järjen vuodatan Sen pysyvä menettäminen hyvän päiväni katkaisi   Toivoin itselleni sokeutta Pelotti ajatella, että ajattelen Koko kirottu tietoisuus kävi maan tasalle valuen Koitti viimeinen reinkarnaatio Ruumiissa mieleni makaa

Jottaan...   TIELLÄ YKSINÄISEN Taas sade ulkona lankeaa Vieläkään en täällä nukkua saa Yöhyt rauhattoman kutsun toi Kuin aave mieleni kapinoi   Se edessä odottava maa taas kaikki aatokseni varastaa En ajastani saanut olla kiitollinen Jäätyi mieleni alle mantujen   Olin tuttu kivisten perheiden Kävin polulle profeettasi sylkien Käy yksi elämäänsä hapuillen ja minä askeleitaan tukien   En eläessä tekojani katunut En eläessä Kristustasi tuntenut Olin silloin lähempänä totuutta, kun kuullut en ihmispuhetta   Vanha mieli kaiken kiroaa Syyllisyyttään saa ei nahastaan Saa ehtookin saapua aikaisin Minä muistosaliin painelin   On polkuni pelkkää sokeutta Vihaan tätä mieltä ja ruumista; miestä, jonka jano on verinen ja riemu ikuisten piinojen   Mistä polveutui polveton? Minkä ”sairas oksa” nähnyt on? Täällä vanhus kävelee vastaan Joku vielä taluttaa lastaan   Ruumisauto täällä pysähtyy Taas puolissa roikkuva lähestyy Haavat maailman kämmenissä eksyn huoneissa verisissä   Vanhan kohtalo odottaa Se tahtoo mieltäni huiputtaa Maisemissa eläväisten pelkojen käyn tienviitoitta kulkien

OUTOA HARHAA Arkitodellisuus piinaava koettelee miehen sielua Olin sairas; sairaana pysyn Uskonkysymyksiä kysyn   Turhaanko käyn peläten, kaikkia vaistojani epäillen? Kuka henkeni uudistaa, harhanäyistä puhdistaa?   Näen kummia joukkoja Valhetta tahtovat palvella Kuljen oudolla polulla Viivyn varjojen puolella   Henkien kirjoittama oli sopimus Rukous tyhjänpäiväinen harjoitus Koko illan kesti kalsea odotus, matalalta penkiltä pitkä pudotus   Pieni kuvitelma ihmisen muuttui saduksi enkelten Oli usko yhden miehen jätteenä laonnut tiehen   Päivät odotin ja odotin Hengen apettani kulutin Oli hehkuni pakenevaa, kangastusta kaikkoavaa   Saisipa näyn kestävän; ilmestykset kaikkitietävän Olisipa täältä kaukana painajaisunieni maailma   Lähestyvä ehtoo saa pelkäämään Palaan haudatuin silmin näkemään Valat eksyneen uskon todistuksia Harhaiset vanhurskauden perikuvia  

TÄHTIENVÄLINEN PSYKOOSI Makaan avaraa vuodetta kuullen taivasradion lauluja kuin meditatiivisessa arkussa, kuin Maaemon kurkussa   Hän, joka yksin on kasvoton, jolla yksinäinen ääni on, oli vartija menetetyn mieleni Luuni antenneiksi kohotti   Voiko rajallinen olla ajatus, kun päällä on tähtien kajastus? Soi täällä huilu mielipuolinen On mieli kaikuna kaikujen   Käsi ikuisuuteen tarttuva kuin hopeinen tähden sakara Yhä piinaa sama arvoitus Kadonnut on ajan tarkoitus   Jälleen viemänä aamun, viemänä etäisyyden haamun ikäni, aikani täällä käyneenä olen mustan ajan nielemä   Tunnet untesi kuninkaan Se tuijottajaa myös tuijottaa Taivaan paimen harmaja ihmishulluuden sai kaitsea   Haudattuja kirkkokiviä tavoittelen kuin kaukaisia asuinsijoja astraalisten On palanen maailmaasi osa minua Sinä tähtein rakastajallesi kirjoita   Kuuhun kiipesin; liityin Saatanaan Maahan manattu maasta manataan Turhaan pelkäänkö pimeää taivasta; aikojen petosta silmälle paljasta?