Se on naisen kuukautiskierto hyvin mystisch juttu... Kyllähän siitäkin runon tekee.
TAHRATTU VAATE Likainen aate, likainen kieli Likainen vaate, likainen mieli Verinen nainen, verinen idoli Paha paimen sinua vuodatti
Kerran kuussa vuodat verta Pilattu on vanha vaatekerta Naisen ikään viimein ehätit Demoneita risteille synnytit
Nuolevat ne häpeän tahroja Piirtävät lakanoillesi karttoja Päättyi elämä pyhien liitossa Pyhä elämä pyhien varjossa
Hartauden transsi harhoissa eilisen Morsiamen tanssi tarhoissa matojen Pois jo makselit velat vaatteiden Parsit ja panttasit mekon puhtoisen
On veriset siteesi vaihdettu Seremoniamekkosi punattu Vitivalkoiseen vaatteeseen näit kuin tervan tarttuneen
Uskovaisten piti pyhittämän nuo tahrat synnin ja häpeän Vierelläsi pastorin käsi vapisi Vihitty oli huoruutesi alttari
Sinä pyhitettyjä luita kaluat ja idolisi kohtalon haluat Musta valo krusifiksista virtaava Se koskaan lähde ei sinusta On usko kuin luuranko elävä Sen äärellä sinä – verta itkevä Olet yksi kirkon prostituoitu...
Vanhaa visiota vuosikymmenten takaa jälleen kerran uudesti tuotettuna. Tää oli mun bändin nimi joskus ysärin lopussa/tuutausarin alussa.
HÄMEEN WIHA Tuhat vuotta nahoissa hurtan Yksin vaalin kaukaista muistoa Kaikki nostalgia ja vanhat ajat Kuollut pappi peljätin paikalla
On miehillä mielet vaitonaiset Sydän korpeilta ja sielu susilta Pystypäin käymme me pedot Eivät välty he pitkiltä katseilta
Täältä ikuisuuteen kirottu on valon kasti Kirouksemme säilyy tuomiopäivään asti Puukkoja teroitamme muistellen kaunaa Viha kasvaa vaarana Metsä virret laulaa
Pimeydessä leiskuavat silmät kuin uskon arpemme palavat Hiljaa ovat tornit linnoituksen Yllä kuolemattomat vaakunat
Katkerat esi-isämme puhuvat Käyvät vielä rikokset muistaen Myöhäisen yön kosteille kiville päättyy kokous mustatakkien
Sen kirkon nurkalla pimeä on valamme Niin kuin tuli kytevä on katkeruutemme Peto sieluissamme kurottautuu karjuen Pihamaita varjostavat hahmot kahlittujen
Ennusteli pohjoinen tähtitaivas tulevan kostomme ruumiillistumaa Valloittajien ohuita kauloja käyvät leukukynnet raastamaan Symbolinsa veren tahraama pyyhi pois ei vuosisatojen historiaa Kodossa muinaisten tähtien; siellä kohtalomme odottaa
KUN KULJIN KIVILLÄ Join vettä ihmistiedon kaivosta Henkeäni hämärillä pulmilla piinasin Täällä näin ruumiin ensi kerran Täällä koin ensimmäisen murhani Kohtasin valmiina tuonpuoleisen
Seisoin rajalla ruohoisen kansan jokainen valon olento vierelläni Löytyisi edes jonkinlainen rauha! Minä tietoon maanalaiseen tukehduin Kuulin kolkutuksia mieleni ovilta
Näin pieniä verikaapuisia neitoja Merkkini nähdessään ne kaikkosivat Näin hylättyjä käärmeennahkoja, saleja kerran mahtavia, torneja korkeita Oli kivien arkisto tyystin lahonnut
Totutut valat jäivät tekemättä Suuhun sanat kuivuneina kuihtuivat Taivaista näin vain katkotut siivet Turhaan olematonta Herraa kuulutin, kohtasin päivän ja ihmisen pelon
Kuolleen tuijotus, ilme sanaton Tahdoin kysyä: ”Mitä näet sinä siellä?" Mutta arvasin, ettei tietäväinen kerro Se jätti minut yksin aatteineni Tiesin vain sen, mikä oli luvattu
Vuosikaudet vanha hauta odotti Sen löysin nurkkavieriä kolutessani Pidin heille sen, minkä olin sanonut Myötäjäisiksi mieleni lahjoitin En puhunut enää tämänpuoleisista
Onko työni vain kaikilta unohtua? Olenko elävä vain joukossa vainajien? On elävien maailmaa vaikea tajuta On kuin kompuroisin pimeässä, näkisin pitkää unta kivien lehdosta
This is a great representation but my concern is with a controversy that person needs to follow certain structure to write a poem. Is this really meaningful statement to be followed as I have also discussed the similar thing on my essay outline template
Ikävä sanoa, mutta lukijasi on todennäköisesti mainosbotti. (Viestin linkin url ei kuitenkaan näytä nettikasinolta tai muulta sellaiselta, joten ei ehkä kovin tuhma botti.)
Oletko koskaan kirjoittanut proosarunoutta? Runoissasi on vahva tunnelma ja kuvasto. Runomuodosta syntyy tietty rytmi ja jo sinänsä omanlaisensa tunnelma, mutta mietin, miten sisältö mahtaisi herätä lukijan mielessä eloon, jos teksti ei noudattaisikaan niin tarkasti runon mittaa (eli tavallaan huomiota ei lukiessa menisi siihen). Jos olisi sinänsä sama sisältö mutta paikoin vapaampi sanajärjestys, ehkä joissain kohdin jokin sana lisää, voisi lukija kokonaisvaltaisemmin keskittyä pohtimaan ja aistimaan säkeiden ja sointujen sijasta sitä sisältöä, jota näissä runoissa on todella paljon. Tiedän, että olet musiikkimiehiä, joten säkeiksi jaettu teksti on ehkä sitäkin kautta rakasta ja kerrottava asia jäsentyy siten. Sinulla on ihailtava kyky saada asiat asettumaan säkeisiin. Mutta jos vaikka sen syntyneen runon joku kerta vielä kiepauttaisi proosamaisempaan muotoon? Ainakin minusta olisi kiinnostavaa nähdä, mitä siitä syntyisi.
Itsehän en ole proosarunouteen mitenkään perehtynyt, joten en tiedä, onko siinäkin jotain omanlaisiaan ns. muotoseikkoja, joita täytyy huomioida. Mutta tälleen nyt hyvin nopeasti kokeilin muokata sanajärjestyksiä ja laittaa lauseet perätysten:
Join vettä ihmistiedon kaivosta. Piinasin henkeäni hämärillä pulmilla. Täällä näin ruumiin ensi kerran. Täällä koin ensimmäisen murhani. Kohtasin tuonpuoleisen valmiina. Seisoin ruohoisen kansan rajalla. Vierelläni jokainen valon olento. Löytyisi edes jonkinlainen rauha! Minä tukehduin maanalaiseen tietoon. Kuulin kolkutuksia mieleni ovilta. Näin pieniä verikaapuisia neitoja. Merkkini nähdessään ne kaikkosivat. Näin hylättyjä käärmeennahkoja, kerran mahtavia saleja, korkeita torneja. Kivien arkisto oli tyystin lahonnut. Totutut valat jäivät tekemättä. Sanat kuihtuivat kuivuneina suuhun. Taivaista näin vain katkotut siivet. Turhaan kuulutin olematonta Herraa, kohtasin päivän ja ihmisen pelon. Kuolleen tuijotus, sanaton ilme. Tahdoin kysyä: ”Mitä näet sinä siellä?" Mutta arvasin, ettei tietäväinen kerro. Se jätti minut yksin aatteineni. Tiesin vain sen, mikä oli luvattu. Vuosikaudet vanha hauta odotti. Löysin sen nurkkavieriä kolutessani. Pidin heille sen, minkä olin sanonut. Myötäjäisiksi lahjoitin mieleni. En puhunut enää tämänpuoleisista. Onko työni vain kaikilta unohtua? Olenko elävä vain joukossa vainajien? On elävien maailmaa vaikea tajuta. On kuin kompuroisin pimeässä, näkisin pitkää unta kivien lehdosta.
Itse jos muokkaisit, olisi lopputulos hienompi. Mutta tahtoo siis sanoa, että kirjoitat hienoa tekstiä, josta olisi vaikka ihan uusiinkin aluevaltauksiin.
Ihan käyttökelpoinen idea kyllä! Pidempään ollut aikeissa koettaa jotain uutta, ja tuo vois kyllä olla se seuraava juttu. Täytyy varmaan perehtyä proosarunouteen ennen kuin alkaa mitään kirjoittelemaan. Ei olla mekään tuttuja vielä.
Ensimmäinen kommentti miesmuistiin, ja se on joku valebotti. Heh, no nämä on näitä...
Olen silloin tällöin lukenut runojasi. Sinulla on hyvin omaperäinen ja aikaa synkähkö tyyli. Tämä runo oli nyt kuitenkin sellainen, joka todella pysäytti. Hieno ja hyvin koskettava.
HAUDATUN VAKAUMUS Usko taivaan lakeihin oli sinulla Kätesi ristit syvästi kuunnellen Kuoleman rytminä tippuva vesi Täällä kaikki vihertää ja lahoaa Mustia perkeleitä näet kaikkialla Missä on sydämesi Vapahtaja?
Mätäinen vana virtaa kämmenistä Salissa läsnä on maailma kuopattu Maalaiset sielut pirun puntarissa Kuulit todistuksia poismenneiden
Tunnet vaivaisen hengityksen Se tänne koleaa ilmaa kantaa Seititkin jo housuihin tarttuvat Entinen temppelinsä lakastuu On kasvoillasi koetellun ilme Tunnet painon vakaumuksesi
Täällä kiellettyjä nimiä toistellaan Virrenveisuun on vire saatanallinen Akanilmako on, kun verta satelee ja punataivas vasamoista täyttyy?
Oli entinen hurskaan elämäsi yksin painajaisuni kieroutunut Jokin sinut aina öisin herättää Saatat tuntea kuluneet raajasi Yksin kuutasi täällä kumarrat Tuijotat vanhan kuusen latvaa
Enää tuntea et voi taivaan käskyjä Kuulet vain sanoja pastorin äpärän Maleksii henkesi huoneen nurkissa Kielillä maistui kuolleen vakaumus
MIELENI MAKAA Palaa mieleni näkemään, onko kuollut iloinen vai vakava Mitään en elämältä kaipaa Haluaisin vain maata Yhä niitä sanoja toistelen, jotka kuulin kirkossa
Kumpi onkaan harmaampi, minä vaiko tämä kuu? Pitkään toisiimme katsoimme Varmasti nähnyt on se saman kuin minäkin; vanhan, toivottoman vaeltajan
On pääni kirkon vintti Pitkään saattanut en ovea avata Mieleni hämähäkinverkot vihdoin pois tomutan Vietän tuokion kuvan edessä, joka pyhää naista esittää
Perhe, ystävät, maailma olivat kaikki mukana juonessa minun pääni menoksi Kuolemani hintaa laskettiin Sille löydy ei maksajaa Ovelleni vartoan velkojaa
Jäänyt on syvä trauma Skitsofrenia, paranoia, psykoosi; ne petoina mieleen hiipivät En ole kovinkaan taikauskoinen Silti näköihini luotan Teen, minkä vereni käskee
On lattiat verellä vuorattu Ehkä jäänkin tänne; kaksi metriä kauaksi kehosta Itsestäni järjen vuodatan Sen pysyvä menettäminen hyvän päiväni katkaisi
Toivoin itselleni sokeutta Pelotti ajatella, että ajattelen Koko kirottu tietoisuus kävi maan tasalle valuen Koitti viimeinen reinkarnaatio Ruumiissa mieleni makaa
