HourglassEyes | Lukupiiri | 162 viestiä | 28.12.2023
Viimeisin HourglassEyes | klo 09:51
punnort | Vanha linna | 13 viestiä | 04.08.2017
Viimeisin Helen Barton | klo 02:51
Painaja ja muita runoja
09.12.2016
Nebu
104 kirjaa, 166 viestiä
Kyllä tällä ketjulla varmasti on monia muitakin seuraajia. Itse taidan vain olla sitä äänekkäintä sakkia :smile:. Ainakin mitä näihin runoihin tulee.
Käsittelet runoissasi sellaisia aiheita - kuten teet tässäkin -, joista itse en osaisi kuuna päivänä kirjoittaa. Niissä on paljon pohdintaa uskonnoista tavalla, joka ihmettelee kuinka sokeaksi kirkkousko saatta ihmisen tehdä. Esiin nousee myös ulkopuolisuudesta käsiteleviä aiheita sekä myös jotenkin se, että omasta kohtalostaan pitäisi saada itse päättää. Tai näin ainakin itse olen kokenut monet tekstisi. En sitten tiedä kuinka mönkään näkemykseni menee :skull:.
Runoudessa parasta on, kun antaa oman mielen puhua juuri sitä kieltä, kuin se haluaa puhua. Silloin teksti on mielestäni aidointa. Ja aitoutta näissä teksteissä on. Kuin on myös sitä hyvin harkittua kirjoittamista.
En ole kyllä kummoinenkaan analysoija tai mitään muutakaan, mutta kunhan tässä kirjoitin ajatuksiani aiheesta :smile:.
Käsittelet runoissasi sellaisia aiheita - kuten teet tässäkin -, joista itse en osaisi kuuna päivänä kirjoittaa. Niissä on paljon pohdintaa uskonnoista tavalla, joka ihmettelee kuinka sokeaksi kirkkousko saatta ihmisen tehdä. Esiin nousee myös ulkopuolisuudesta käsiteleviä aiheita sekä myös jotenkin se, että omasta kohtalostaan pitäisi saada itse päättää. Tai näin ainakin itse olen kokenut monet tekstisi. En sitten tiedä kuinka mönkään näkemykseni menee :skull:.
Runoudessa parasta on, kun antaa oman mielen puhua juuri sitä kieltä, kuin se haluaa puhua. Silloin teksti on mielestäni aidointa. Ja aitoutta näissä teksteissä on. Kuin on myös sitä hyvin harkittua kirjoittamista.
En ole kyllä kummoinenkaan analysoija tai mitään muutakaan, mutta kunhan tässä kirjoitin ajatuksiani aiheesta :smile:.
Kyllä tällä ketjulla varmasti on monia muitakin seuraajia. Itse taidan vain olla sitä äänekkäintä sakkia :smile:. Ainakin mitä näihin runoihin tulee.
 
Käsittelet runoissasi sellaisia aiheita - kuten teet tässäkin -, joista itse en osaisi kuuna päivänä kirjoittaa. Niissä on paljon pohdintaa uskonnoista tavalla, joka ihmettelee kuinka sokeaksi kirkkousko saatta ihmisen tehdä. Esiin nousee myös ulkopuolisuudesta käsiteleviä aiheita sekä myös jotenkin se, että omasta kohtalostaan pitäisi saada itse päättää. Tai näin ainakin itse olen kokenut monet tekstisi. En sitten tiedä kuinka mönkään näkemykseni menee :skull:.
 
Runoudessa parasta on, kun antaa oman mielen puhua juuri sitä kieltä, kuin se haluaa puhua. Silloin teksti on mielestäni aidointa. Ja aitoutta näissä teksteissä on. Kuin on myös sitä hyvin harkittua kirjoittamista.
 
En ole kyllä kummoinenkaan analysoija tai mitään muutakaan, mutta kunhan tässä kirjoitin ajatuksiani aiheesta :smile:.
10.12.2016
Hyvinhän sie analysoit. Tämänkin runon suhteen osuit naulankantaan. Löydät myös teksteistä usein sellaisia juttuja, joita kirjoittaja itsekään ei välttämättä löydä.
Tuo kristinuskon halveeraaminen on ollut mulle pitkään yksi lempiaiheita. En sinänsä vihaa ko. uskontoa itsessään. Itse oppia enemmän mielipiteeseeni ovat vaikuttaneet ne kyseisen uskon seuraajat, joita olen sattunut tapaamaan. Aikamoista sakkia välillä...
Tuo kristinuskon halveeraaminen on ollut mulle pitkään yksi lempiaiheita. En sinänsä vihaa ko. uskontoa itsessään. Itse oppia enemmän mielipiteeseeni ovat vaikuttaneet ne kyseisen uskon seuraajat, joita olen sattunut tapaamaan. Aikamoista sakkia välillä...
Hyvinhän sie analysoit. Tämänkin runon suhteen osuit naulankantaan. Löydät myös teksteistä usein sellaisia juttuja, joita kirjoittaja itsekään ei välttämättä löydä.
 
Tuo kristinuskon halveeraaminen on ollut mulle pitkään yksi lempiaiheita. En sinänsä vihaa ko. uskontoa itsessään. Itse oppia enemmän mielipiteeseeni ovat vaikuttaneet ne kyseisen uskon seuraajat, joita olen sattunut tapaamaan. Aikamoista sakkia välillä...
22.12.2016
Lemmyn syntymäpäivän alla sitä on hyvä miettiä kaikkeuden olemusta. Siinä saattaa kyllä joulumielen lisäksi mennä myös mielenrauha - jota olen toivonut lahjaksi joka vuosi.
RUKOUS JOLLEKIN
Sinä, joka loit kaiken ja synnyit ei-mistään
Kuolitko sen jälkeen omaan mahdottomuuteesi?
Sanelit testamenttisi pimeiden kielien kautta
Mieleni palaa tietämään: kuka olet, koettelijani?
Miksi et tuo minulle tahtoasi julki selkeämmin?
Ikäkuluja opinkappaleita harvoin järkeni tavoittaa
Viskasitko minut tänne etsimään tosiolemustasi,
Vai sieluni sisäistä valintaa panitko pohtimaan?
Kokonaiskuva universumista
Muodostuu pienistä palasista
Sokeana elämän näyttämöllä
Masturboin kohtalon kädellä
Pääni kuurona jotakin ylisti
Täältä jonnekin katosi alttari
Saanko koskaan sinuun yhteyttä,
Vai kurkottelenko tyhjyyttä?
Raitis ulkoilma muuttui minulle myrkylliseksi
Istuin yksin kotonani peläten ulkomaailmaa
Tahdoin tietää, mikä on luomistyösi resepti
Toistuvasti kuulutin sinua ilmoittautumaan
En sääliä kaipaa, en liioin ymmärrystäkään
Haluan vain, että jossain joku minut kuulisi
Kieltäni hillitse ja kurjaa mieltäni varjele
Tai tee kohdallani niin kuin kuuluu tahtosi
Työsi luonne monet eksyttää
Ilman sitä ei voi luotua selittää
Kuin katsetta jokaisen ihmisen
Käy mieleni valepukujasi tutkien
Tuikkusi vetää minua puoleensa
Vaan ei elämän kaavoja paljasta
Kutsuu minut tutkimaan kuilua
Mutta sen reuna on liian korkea
Sinua pohtiminen tuottaa sekavia vertauksia
Kunpa vähemmän voisin toimiasi pähkäillä
Tätäkö on ihmiselo? Sielu kuorensa valitsee
Silmät sulkee ja antaa unien itsensä vietellä
Kuka pitää maailman koossa ja pyörimässä?
Kuka sanelee värssyt väsyneelle kynäniekalle?
Kuka saa meidät merkityselämyksiä näkemään?
Se työ kuuluu sinulle, suurelle vaikenijalle
RUKOUS JOLLEKIN
Sinä, joka loit kaiken ja synnyit ei-mistään
Kuolitko sen jälkeen omaan mahdottomuuteesi?
Sanelit testamenttisi pimeiden kielien kautta
Mieleni palaa tietämään: kuka olet, koettelijani?
Miksi et tuo minulle tahtoasi julki selkeämmin?
Ikäkuluja opinkappaleita harvoin järkeni tavoittaa
Viskasitko minut tänne etsimään tosiolemustasi,
Vai sieluni sisäistä valintaa panitko pohtimaan?
Kokonaiskuva universumista
Muodostuu pienistä palasista
Sokeana elämän näyttämöllä
Masturboin kohtalon kädellä
Pääni kuurona jotakin ylisti
Täältä jonnekin katosi alttari
Saanko koskaan sinuun yhteyttä,
Vai kurkottelenko tyhjyyttä?
Raitis ulkoilma muuttui minulle myrkylliseksi
Istuin yksin kotonani peläten ulkomaailmaa
Tahdoin tietää, mikä on luomistyösi resepti
Toistuvasti kuulutin sinua ilmoittautumaan
En sääliä kaipaa, en liioin ymmärrystäkään
Haluan vain, että jossain joku minut kuulisi
Kieltäni hillitse ja kurjaa mieltäni varjele
Tai tee kohdallani niin kuin kuuluu tahtosi
Työsi luonne monet eksyttää
Ilman sitä ei voi luotua selittää
Kuin katsetta jokaisen ihmisen
Käy mieleni valepukujasi tutkien
Tuikkusi vetää minua puoleensa
Vaan ei elämän kaavoja paljasta
Kutsuu minut tutkimaan kuilua
Mutta sen reuna on liian korkea
Sinua pohtiminen tuottaa sekavia vertauksia
Kunpa vähemmän voisin toimiasi pähkäillä
Tätäkö on ihmiselo? Sielu kuorensa valitsee
Silmät sulkee ja antaa unien itsensä vietellä
Kuka pitää maailman koossa ja pyörimässä?
Kuka sanelee värssyt väsyneelle kynäniekalle?
Kuka saa meidät merkityselämyksiä näkemään?
Se työ kuuluu sinulle, suurelle vaikenijalle
Lemmyn syntymäpäivän alla sitä on hyvä miettiä kaikkeuden olemusta. Siinä saattaa kyllä joulumielen lisäksi mennä myös mielenrauha - jota olen toivonut lahjaksi joka vuosi.
 
RUKOUS JOLLEKIN
Sinä, joka loit kaiken ja synnyit ei-mistään
Kuolitko sen jälkeen omaan mahdottomuuteesi?
Sanelit testamenttisi pimeiden kielien kautta
Mieleni palaa tietämään: kuka olet, koettelijani?
 
Miksi et tuo minulle tahtoasi julki selkeämmin?
Ikäkuluja opinkappaleita harvoin järkeni tavoittaa
Viskasitko minut tänne etsimään tosiolemustasi,
Vai sieluni sisäistä valintaa panitko pohtimaan?
 
Kokonaiskuva universumista
Muodostuu pienistä palasista
Sokeana elämän näyttämöllä
Masturboin kohtalon kädellä
Pääni kuurona jotakin ylisti
Täältä jonnekin katosi alttari
Saanko koskaan sinuun yhteyttä,
Vai kurkottelenko tyhjyyttä?
 
Raitis ulkoilma muuttui minulle myrkylliseksi
Istuin yksin kotonani peläten ulkomaailmaa
Tahdoin tietää, mikä on luomistyösi resepti
Toistuvasti kuulutin sinua ilmoittautumaan
 
En sääliä kaipaa, en liioin ymmärrystäkään
Haluan vain, että jossain joku minut kuulisi
Kieltäni hillitse ja kurjaa mieltäni varjele
Tai tee kohdallani niin kuin kuuluu tahtosi
 
Työsi luonne monet eksyttää
Ilman sitä ei voi luotua selittää
Kuin katsetta jokaisen ihmisen
Käy mieleni valepukujasi tutkien
Tuikkusi vetää minua puoleensa
Vaan ei elämän kaavoja paljasta
Kutsuu minut tutkimaan kuilua
Mutta sen reuna on liian korkea
 
Sinua pohtiminen tuottaa sekavia vertauksia
Kunpa vähemmän voisin toimiasi pähkäillä
Tätäkö on ihmiselo? Sielu kuorensa valitsee
Silmät sulkee ja antaa unien itsensä vietellä
 
Kuka pitää maailman koossa ja pyörimässä?
Kuka sanelee värssyt väsyneelle kynäniekalle?
Kuka saa meidät merkityselämyksiä näkemään?
Se työ kuuluu sinulle, suurelle vaikenijalle
02.01.2017
Nebu
104 kirjaa, 166 viestiä
Tämä oli omaan mieleeni todella syvällinen runo. Pohdit tässä aihetta, jota olen joskus itsekin runoissa pyöritellyt. Lopputulema on ollut erilainen, mutta niinhän me itse kukin olemme.
Itselleni teksti ei jättänyt yhtään tulkinnan varaa, vaan se meni jonnekin syvälle ymmärrykseen kuin naula. Jos olenkin sanonut näin aiemminkin, niin sanonpa taas: varmaankin parasta antia tässä ketjussa tähän mennessä.
Rakenne, soinnut ja olemus hyvin linjassa sisällön kanssa. Ihminen kurottamassa vapisevaa kättään Taivasta kohti vastausta pyytäen.
Teksteissäsi on aina läsnä tietynlainen synkkyys. Tässä olet onnistunut pukemaan se mielestäni kysymykseksi, jolloin runo tuntuu nyt enemmän siltä kuin tumma sametti liukuisi mielen päällä sen sijaan että hiilenpalat hiertäisivät tajunnan pintaa (ota tästä nyt sitten selvää, mitä tarkoitan :skull:).
Toivottavasti olet saanut tänä jouluna edes hitusen mielenrauhaa itsellesi, ja toiveesi siten olisi kuultu.
Itselleni teksti ei jättänyt yhtään tulkinnan varaa, vaan se meni jonnekin syvälle ymmärrykseen kuin naula. Jos olenkin sanonut näin aiemminkin, niin sanonpa taas: varmaankin parasta antia tässä ketjussa tähän mennessä.
Rakenne, soinnut ja olemus hyvin linjassa sisällön kanssa. Ihminen kurottamassa vapisevaa kättään Taivasta kohti vastausta pyytäen.
Teksteissäsi on aina läsnä tietynlainen synkkyys. Tässä olet onnistunut pukemaan se mielestäni kysymykseksi, jolloin runo tuntuu nyt enemmän siltä kuin tumma sametti liukuisi mielen päällä sen sijaan että hiilenpalat hiertäisivät tajunnan pintaa (ota tästä nyt sitten selvää, mitä tarkoitan :skull:).
Toivottavasti olet saanut tänä jouluna edes hitusen mielenrauhaa itsellesi, ja toiveesi siten olisi kuultu.
Tämä oli omaan mieleeni todella syvällinen runo. Pohdit tässä aihetta, jota olen joskus itsekin runoissa pyöritellyt. Lopputulema on ollut erilainen, mutta niinhän me itse kukin olemme.
 
Itselleni teksti ei jättänyt yhtään tulkinnan varaa, vaan se meni jonnekin syvälle ymmärrykseen kuin naula. Jos olenkin sanonut näin aiemminkin, niin sanonpa taas: varmaankin parasta antia tässä ketjussa tähän mennessä.
 
Rakenne, soinnut ja olemus hyvin linjassa sisällön kanssa. Ihminen kurottamassa vapisevaa kättään Taivasta kohti vastausta pyytäen.
Teksteissäsi on aina läsnä tietynlainen synkkyys. Tässä olet onnistunut pukemaan se mielestäni kysymykseksi, jolloin runo tuntuu nyt enemmän siltä kuin tumma sametti liukuisi mielen päällä sen sijaan että hiilenpalat hiertäisivät tajunnan pintaa (ota tästä nyt sitten selvää, mitä tarkoitan :skull:).
 
Toivottavasti olet saanut tänä jouluna edes hitusen mielenrauhaa itsellesi, ja toiveesi siten olisi kuultu.
03.01.2017
Tusen tack! Ja hieno vertaus tuossa lopussa. Sitähän tämä jumalattoman ja erinäisten henkivaltojen olemassaoloa kovasti puntaroivan ihmisen elämä enimmäkseen on - pelkkää luulottelua ja tyhjään kurkottelua. Kirkastumisen hetket ovat harvassa. Yleensä kaikki on pelkkää sumua.
Olen sitä mielenrauhaa toivonut varmaan jo 11 vuotta, mutta enpä ole saanut. Tässä on usko Joulupukkiinkin ollut koetuksella.
Olen sitä mielenrauhaa toivonut varmaan jo 11 vuotta, mutta enpä ole saanut. Tässä on usko Joulupukkiinkin ollut koetuksella.
Tusen tack! Ja hieno vertaus tuossa lopussa. Sitähän tämä jumalattoman ja erinäisten henkivaltojen olemassaoloa kovasti puntaroivan ihmisen elämä enimmäkseen on - pelkkää luulottelua ja tyhjään kurkottelua. Kirkastumisen hetket ovat harvassa. Yleensä kaikki on pelkkää sumua.
 
Olen sitä mielenrauhaa toivonut varmaan jo 11 vuotta, mutta enpä ole saanut. Tässä on usko Joulupukkiinkin ollut koetuksella.
08.01.2017
Julkaistaanpa jotain häilyvästi asiaan kuuluvaa, ennen kuin Italiassa vuori poksahtaa.
MAAILMANLOPUN TURVAPAIKASSA
Istun kirkon kattoristin päällä
Hahmoni Bretagnen kuvatus
Ajan ilmiöitä kovasti pohtien
Mitä mietin, minä kauhistus?
On pääni niin kuin uppokivi
Alimpaan syöveriin manattu
Kaikki hengentöitteni mukana
Kuilun syvyyksiin viskattu
Tornikaton terävästä kärjestä
Näen kauemmas kuin Jumala
Ihmissuvun henkitoreissaan
Edessänsä kulttuurin kuolema
Kuin kuoppa, hauta ammottava
Auki revitty on koko maailma
Kummalliset aatteet kukoistavat
Tänä mielettömyyden aikana
Täällä papit saatanan sijaisina
Ja noidat Jeesuksen pappeina
Pyllistelevät milloin minnekin
Eikä kukaan arvaa puoltansa
Kurjimuksista säälittävimpiä
Heitä lempilapsina vaalitaan
Viisaat laitetaan häpeämään
Kallista hengen mammonaa
Kuu on irstas ja kammottava
Se teroittelee teihin sarviaan
Loputtoman ennustelun kautta
Joku paskiainen osui oikeaan
Vaan saivatko sellaiset riemua
Tuomitessaan vääräuskoisen?
Myöskin maan alle paenneen
Näen paratiisi-seurakuntien
Vain hiljaisuus kulkee perässä
Apokalypsin käydessä ohitseni
Sen myötä henget kaikonneet
Saan riivata vapaasti itseäni
Vaikka sisäinen ääni pakottaa
En sielulleni kaipaa sovitusta
Se ääni on kuolleen Jumalan
Jäänne eilispäivän harhoista
Kurja kotimaa lopunaikojen!
Kovin vaivainen on varjosi
Hipiäsi niin heikko ja hauras
Tuhon valo paistaa päällesi
Taivaan tähdet ovat sekaisin
Sieluton silmä meitä vakoilee
Vapahtajan tuhkat puhallettu
Tekokuut päihimme putoilee
MAAILMANLOPUN TURVAPAIKASSA
Istun kirkon kattoristin päällä
Hahmoni Bretagnen kuvatus
Ajan ilmiöitä kovasti pohtien
Mitä mietin, minä kauhistus?
On pääni niin kuin uppokivi
Alimpaan syöveriin manattu
Kaikki hengentöitteni mukana
Kuilun syvyyksiin viskattu
Tornikaton terävästä kärjestä
Näen kauemmas kuin Jumala
Ihmissuvun henkitoreissaan
Edessänsä kulttuurin kuolema
Kuin kuoppa, hauta ammottava
Auki revitty on koko maailma
Kummalliset aatteet kukoistavat
Tänä mielettömyyden aikana
Täällä papit saatanan sijaisina
Ja noidat Jeesuksen pappeina
Pyllistelevät milloin minnekin
Eikä kukaan arvaa puoltansa
Kurjimuksista säälittävimpiä
Heitä lempilapsina vaalitaan
Viisaat laitetaan häpeämään
Kallista hengen mammonaa
Kuu on irstas ja kammottava
Se teroittelee teihin sarviaan
Loputtoman ennustelun kautta
Joku paskiainen osui oikeaan
Vaan saivatko sellaiset riemua
Tuomitessaan vääräuskoisen?
Myöskin maan alle paenneen
Näen paratiisi-seurakuntien
Vain hiljaisuus kulkee perässä
Apokalypsin käydessä ohitseni
Sen myötä henget kaikonneet
Saan riivata vapaasti itseäni
Vaikka sisäinen ääni pakottaa
En sielulleni kaipaa sovitusta
Se ääni on kuolleen Jumalan
Jäänne eilispäivän harhoista
Kurja kotimaa lopunaikojen!
Kovin vaivainen on varjosi
Hipiäsi niin heikko ja hauras
Tuhon valo paistaa päällesi
Taivaan tähdet ovat sekaisin
Sieluton silmä meitä vakoilee
Vapahtajan tuhkat puhallettu
Tekokuut päihimme putoilee
Julkaistaanpa jotain häilyvästi asiaan kuuluvaa, ennen kuin Italiassa vuori poksahtaa.
 
MAAILMANLOPUN TURVAPAIKASSA
Istun kirkon kattoristin päällä
Hahmoni Bretagnen kuvatus
Ajan ilmiöitä kovasti pohtien
Mitä mietin, minä kauhistus?
On pääni niin kuin uppokivi
Alimpaan syöveriin manattu
Kaikki hengentöitteni mukana
Kuilun syvyyksiin viskattu
 
Tornikaton terävästä kärjestä
Näen kauemmas kuin Jumala
Ihmissuvun henkitoreissaan
Edessänsä kulttuurin kuolema
Kuin kuoppa, hauta ammottava
Auki revitty on koko maailma
Kummalliset aatteet kukoistavat
Tänä mielettömyyden aikana
 
Täällä papit saatanan sijaisina
Ja noidat Jeesuksen pappeina
Pyllistelevät milloin minnekin
Eikä kukaan arvaa puoltansa
Kurjimuksista säälittävimpiä
Heitä lempilapsina vaalitaan
Viisaat laitetaan häpeämään
Kallista hengen mammonaa
 
Kuu on irstas ja kammottava
Se teroittelee teihin sarviaan
Loputtoman ennustelun kautta
Joku paskiainen osui oikeaan
Vaan saivatko sellaiset riemua
Tuomitessaan vääräuskoisen?
Myöskin maan alle paenneen
Näen paratiisi-seurakuntien
 
Vain hiljaisuus kulkee perässä
Apokalypsin käydessä ohitseni
Sen myötä henget kaikonneet
Saan riivata vapaasti itseäni
Vaikka sisäinen ääni pakottaa
En sielulleni kaipaa sovitusta
Se ääni on kuolleen Jumalan
Jäänne eilispäivän harhoista
 
Kurja kotimaa lopunaikojen!
Kovin vaivainen on varjosi
Hipiäsi niin heikko ja hauras
Tuhon valo paistaa päällesi
Taivaan tähdet ovat sekaisin
Sieluton silmä meitä vakoilee
Vapahtajan tuhkat puhallettu
Tekokuut päihimme putoilee
08.01.2017
Piru Naiseksi
1064 viestiä
Synkkä tunnelma välittyy, mutta onko siihen jokin syy, että joka säikeen aloitat isoin kirjaimin. Runomagiaa tuntematta, tätä vähän kummeksin.
Synkkä tunnelma välittyy, mutta onko siihen jokin syy, että joka säikeen aloitat isoin kirjaimin. Runomagiaa tuntematta, tätä vähän kummeksin.
08.01.2017
Eipä siinä mitään sen kummempaa syytä. Näyttää omaan silmään vaan paremmalta. Voihan tuo olla vääräoppisuutta. Pitäis melkein tarkistaa.
Eipä siinä mitään sen kummempaa syytä. Näyttää omaan silmään vaan paremmalta. Voihan tuo olla vääräoppisuutta. Pitäis melkein tarkistaa.
13.01.2017
Nebu
104 kirjaa, 166 viestiä
Synkkä tunnelma todellakin välittyy tästä runosta. Vaikkei tuo tulivuori olekaan vielä poksahtanut, saa tämä runo aikaan mielikuvan, jossa niin olisi jo käynyt. Laava virtaa kivisen kirkon muurin reunaa pitkin, tulipalot roihuavat ja kansa juoksee astaloiden kanssa toisinaa jaakaamssa. Ehkä mielikuvitukseni hieman värittää kerrontaasi, mutta se lähtee aina melko helposti laukkaamaan :smile:.
Synkkä tunnelma todellakin välittyy tästä runosta. Vaikkei tuo tulivuori olekaan vielä poksahtanut, saa tämä runo aikaan mielikuvan, jossa niin olisi jo käynyt. Laava virtaa kivisen kirkon muurin reunaa pitkin, tulipalot roihuavat ja kansa juoksee astaloiden kanssa toisinaa jaakaamssa. Ehkä mielikuvitukseni hieman värittää kerrontaasi, mutta se lähtee aina melko helposti laukkaamaan :smile:.
09.02.2017
Unohtuneet mandatory thanksit Nebulle.
Ajattelin syntsäpäivieni kunniaksi yhden outsider-runon julkasta. Tuntuu kummalta olla samalla Hollolan piirin vanhin teinari ja paikallisten laitapuolen kulkijoiden nuorin kaveri.
TIE MAAILMASTA POIS
Minä havahduin sydänyöllä pimeän eläväiset kimpussani
Mietin, miten löytää rauhan, koska häirittiin lepoaikaani
Pitkä oli matka aamunkoittoon, matka pitkä kuin elämäni
Astuin jälleen tutulle tielle – kunpa löytäisin sieltä lohtuni
Mitäpä saatan täällä nähdä? Mikä tieltä kulkijat karkottaa?
Täällä paha henki ja ryöväri aina laupiasta miestä pelottaa
Ei päällä edes päällystakkia, kengätkin unohtuneet jalasta
Matkaviittana selkä yön - joku kannoillani aamunkoitteessa
Virstoja kertyy määrättömästi, tuskin huomaan ajankulua
Tienoon talot käyvät vieraiksi, ohitan outoja siirtokuntia
Omituisia ovat asukkaatkin, heillä kasvot on lepratautisten
Kotikylän raitit muuttuneet ovat asuinsijoiksi kuolleiden
Käy vastaani kadotettujen revohka maalaisrääsyissään
Täällä satunnaista kulkijaa he tervehdi eivät mitenkään
Kuten hahmot talojenkin, he viettävät jäännöspäiviään
Kauhut vuosisataiset saavat karttamaan jalanjälkiään
Pettyneet pyhiinvaeltajat, tien syrjässä kuolleet kulkurit
Epäsikiöt, kulkukoirat ja hulluuteni pilkkaavat demonit
Rienaavat muotopuolet, joita mieleni on saattanut kuvitella
Koko sakki hengen seuraajilta tuhannen virstaa karussa
Polvet taittuvat kummallisesti – kävelen kantapäät edellä
Tiestä en saata katsetta nostaa, on yksi silmä vain selässä
Olemassaolostaan vanha kehno kokee alati muistuttaa
Vuosien takaa huono jalka on taas palannut vaivaamaan
Soraiselle tielle sievästi koko purukalustoni putoilee
Näin epätodellisessa kyydissä ajan hammaskin lohkeilee
Liityn toivottomaan porukkaan Jerusalemin suutarin,
kuulun Mustalaiskuninkaan ja Hamelnin pillipiiparin
Puhumattomat eivät puhu, eivät ruumiinsa heitä elätä
Tällä tiellä maailmasta pois ruumisvaunu kulkee edeltä
Puolimatkassa pirun huomaan yksi ajatus itää aivoissa:
halu kulkea kalmiston portista, olevaisten luota kadota
Hylkään tomumajani ja siirryn seuraavaan maailmaan
Kuoleman pyhätön portsari kolistaa harmaata oveaan
Siellä odottavat portot, kolot syvemmät kuilua helvetin
Minulle aina tutkimattomat - muut salat kaikki selvitin
Ajattelin syntsäpäivieni kunniaksi yhden outsider-runon julkasta. Tuntuu kummalta olla samalla Hollolan piirin vanhin teinari ja paikallisten laitapuolen kulkijoiden nuorin kaveri.
TIE MAAILMASTA POIS
Minä havahduin sydänyöllä pimeän eläväiset kimpussani
Mietin, miten löytää rauhan, koska häirittiin lepoaikaani
Pitkä oli matka aamunkoittoon, matka pitkä kuin elämäni
Astuin jälleen tutulle tielle – kunpa löytäisin sieltä lohtuni
Mitäpä saatan täällä nähdä? Mikä tieltä kulkijat karkottaa?
Täällä paha henki ja ryöväri aina laupiasta miestä pelottaa
Ei päällä edes päällystakkia, kengätkin unohtuneet jalasta
Matkaviittana selkä yön - joku kannoillani aamunkoitteessa
Virstoja kertyy määrättömästi, tuskin huomaan ajankulua
Tienoon talot käyvät vieraiksi, ohitan outoja siirtokuntia
Omituisia ovat asukkaatkin, heillä kasvot on lepratautisten
Kotikylän raitit muuttuneet ovat asuinsijoiksi kuolleiden
Käy vastaani kadotettujen revohka maalaisrääsyissään
Täällä satunnaista kulkijaa he tervehdi eivät mitenkään
Kuten hahmot talojenkin, he viettävät jäännöspäiviään
Kauhut vuosisataiset saavat karttamaan jalanjälkiään
Pettyneet pyhiinvaeltajat, tien syrjässä kuolleet kulkurit
Epäsikiöt, kulkukoirat ja hulluuteni pilkkaavat demonit
Rienaavat muotopuolet, joita mieleni on saattanut kuvitella
Koko sakki hengen seuraajilta tuhannen virstaa karussa
Polvet taittuvat kummallisesti – kävelen kantapäät edellä
Tiestä en saata katsetta nostaa, on yksi silmä vain selässä
Olemassaolostaan vanha kehno kokee alati muistuttaa
Vuosien takaa huono jalka on taas palannut vaivaamaan
Soraiselle tielle sievästi koko purukalustoni putoilee
Näin epätodellisessa kyydissä ajan hammaskin lohkeilee
Liityn toivottomaan porukkaan Jerusalemin suutarin,
kuulun Mustalaiskuninkaan ja Hamelnin pillipiiparin
Puhumattomat eivät puhu, eivät ruumiinsa heitä elätä
Tällä tiellä maailmasta pois ruumisvaunu kulkee edeltä
Puolimatkassa pirun huomaan yksi ajatus itää aivoissa:
halu kulkea kalmiston portista, olevaisten luota kadota
Hylkään tomumajani ja siirryn seuraavaan maailmaan
Kuoleman pyhätön portsari kolistaa harmaata oveaan
Siellä odottavat portot, kolot syvemmät kuilua helvetin
Minulle aina tutkimattomat - muut salat kaikki selvitin
Unohtuneet mandatory thanksit Nebulle.
 
Ajattelin syntsäpäivieni kunniaksi yhden outsider-runon julkasta. Tuntuu kummalta olla samalla Hollolan piirin vanhin teinari ja paikallisten laitapuolen kulkijoiden nuorin kaveri.
 
TIE MAAILMASTA POIS
Minä havahduin sydänyöllä pimeän eläväiset kimpussani
Mietin, miten löytää rauhan, koska häirittiin lepoaikaani
Pitkä oli matka aamunkoittoon, matka pitkä kuin elämäni
Astuin jälleen tutulle tielle – kunpa löytäisin sieltä lohtuni
 
Mitäpä saatan täällä nähdä? Mikä tieltä kulkijat karkottaa?
Täällä paha henki ja ryöväri aina laupiasta miestä pelottaa
Ei päällä edes päällystakkia, kengätkin unohtuneet jalasta
Matkaviittana selkä yön - joku kannoillani aamunkoitteessa
 
Virstoja kertyy määrättömästi, tuskin huomaan ajankulua
Tienoon talot käyvät vieraiksi, ohitan outoja siirtokuntia
Omituisia ovat asukkaatkin, heillä kasvot on lepratautisten
Kotikylän raitit muuttuneet ovat asuinsijoiksi kuolleiden
 
Käy vastaani kadotettujen revohka maalaisrääsyissään
Täällä satunnaista kulkijaa he tervehdi eivät mitenkään
Kuten hahmot talojenkin, he viettävät jäännöspäiviään
Kauhut vuosisataiset saavat karttamaan jalanjälkiään
 
Pettyneet pyhiinvaeltajat, tien syrjässä kuolleet kulkurit
Epäsikiöt, kulkukoirat ja hulluuteni pilkkaavat demonit
Rienaavat muotopuolet, joita mieleni on saattanut kuvitella
Koko sakki hengen seuraajilta tuhannen virstaa karussa
 
Polvet taittuvat kummallisesti – kävelen kantapäät edellä
Tiestä en saata katsetta nostaa, on yksi silmä vain selässä
Olemassaolostaan vanha kehno kokee alati muistuttaa
Vuosien takaa huono jalka on taas palannut vaivaamaan
 
Soraiselle tielle sievästi koko purukalustoni putoilee
Näin epätodellisessa kyydissä ajan hammaskin lohkeilee
Liityn toivottomaan porukkaan Jerusalemin suutarin,
kuulun Mustalaiskuninkaan ja Hamelnin pillipiiparin
 
Puhumattomat eivät puhu, eivät ruumiinsa heitä elätä
Tällä tiellä maailmasta pois ruumisvaunu kulkee edeltä
Puolimatkassa pirun huomaan yksi ajatus itää aivoissa:
halu kulkea kalmiston portista, olevaisten luota kadota
 
Hylkään tomumajani ja siirryn seuraavaan maailmaan
Kuoleman pyhätön portsari kolistaa harmaata oveaan
Siellä odottavat portot, kolot syvemmät kuilua helvetin
Minulle aina tutkimattomat - muut salat kaikki selvitin
04.03.2017
KIVET HAASTAVAT
Perjantaisin kokoontuu maanalainen seurakunta
Suljetun kultin iltamat koostuvat loitsujen luvusta
Perättäisinä öinä herätykset hautausmaille toimitin
mutta siinä työssä muutuin hautapaadeksi itsekin
Hulluuteni laatua ei osannut kallotohtori määrittää
Epäpyhät rikokseni koki hengenmieskin pimittää
Jumalan valtakuntaa en osakseni saa enkä halua
Minulle riittävät kaltaisteni menot kirkon nurkalla
Jos maltat yösydännä kuunnella,
voit kuulla, miten kivet haastavat
Vaan kun ensivalo ristiin paistaa
kaikki turpavärkkinsä sulkevat
Keskellä hautapihaa tuijottelee korkea patsaani
Turkoosinvärinen kosteus valuu pitkin ruumistani
Hirtehinen naurunpuuska alati kasvaa sisälläni
Kivettyneitä lakeja demonit latelevat kielelläni
Kylmyys asuu siellä, mistä kerran olen kulkenut
Empimättä perässäni olen viimeisen oven sulkenut
Tallaamillani poluilla käärmeet kulkevat edeltä
maahan, missä syntyi julkeus Sodoman synneistä
Runsas on raatimme tarina-aitta
Monta kaskua kulkee kirkkomailla
Kursailematta teille paljastamme,
kuka maailmassa on nimeä vailla
Uhrasin maallisen itseni mustan magian alttarille
Kieroutuneet lainalaisuudet sälytin sanataitureille
Syömmessä itää syöpä, mutta kivi säilyttää kipuni
Ilmestyskirjan syövereistä on kirottu olevaisuuteni
Armollisille lauseille olen sydämeni kovettanut
Edes surevalle leskelle en kyyneliä vuodattanut
Rakasta on minulle vakaumus elämänvastainen
Sisälläni murtuneena kuihtunut hahmo ihmisen
Olemme kohdanneet kaikki kirot
Nautimme kuolevaisesta pelosta
Kuin musta liekki me elämöimme
Yönseutuina nousemme levosta
Perjantaisin kokoontuu maanalainen seurakunta
Suljetun kultin iltamat koostuvat loitsujen luvusta
Perättäisinä öinä herätykset hautausmaille toimitin
mutta siinä työssä muutuin hautapaadeksi itsekin
Hulluuteni laatua ei osannut kallotohtori määrittää
Epäpyhät rikokseni koki hengenmieskin pimittää
Jumalan valtakuntaa en osakseni saa enkä halua
Minulle riittävät kaltaisteni menot kirkon nurkalla
Jos maltat yösydännä kuunnella,
voit kuulla, miten kivet haastavat
Vaan kun ensivalo ristiin paistaa
kaikki turpavärkkinsä sulkevat
Keskellä hautapihaa tuijottelee korkea patsaani
Turkoosinvärinen kosteus valuu pitkin ruumistani
Hirtehinen naurunpuuska alati kasvaa sisälläni
Kivettyneitä lakeja demonit latelevat kielelläni
Kylmyys asuu siellä, mistä kerran olen kulkenut
Empimättä perässäni olen viimeisen oven sulkenut
Tallaamillani poluilla käärmeet kulkevat edeltä
maahan, missä syntyi julkeus Sodoman synneistä
Runsas on raatimme tarina-aitta
Monta kaskua kulkee kirkkomailla
Kursailematta teille paljastamme,
kuka maailmassa on nimeä vailla
Uhrasin maallisen itseni mustan magian alttarille
Kieroutuneet lainalaisuudet sälytin sanataitureille
Syömmessä itää syöpä, mutta kivi säilyttää kipuni
Ilmestyskirjan syövereistä on kirottu olevaisuuteni
Armollisille lauseille olen sydämeni kovettanut
Edes surevalle leskelle en kyyneliä vuodattanut
Rakasta on minulle vakaumus elämänvastainen
Sisälläni murtuneena kuihtunut hahmo ihmisen
Olemme kohdanneet kaikki kirot
Nautimme kuolevaisesta pelosta
Kuin musta liekki me elämöimme
Yönseutuina nousemme levosta
KIVET HAASTAVAT
Perjantaisin kokoontuu maanalainen seurakunta
Suljetun kultin iltamat koostuvat loitsujen luvusta
Perättäisinä öinä herätykset hautausmaille toimitin
mutta siinä työssä muutuin hautapaadeksi itsekin
 
Hulluuteni laatua ei osannut kallotohtori määrittää
Epäpyhät rikokseni koki hengenmieskin pimittää
Jumalan valtakuntaa en osakseni saa enkä halua
Minulle riittävät kaltaisteni menot kirkon nurkalla
 
Jos maltat yösydännä kuunnella,
voit kuulla, miten kivet haastavat
Vaan kun ensivalo ristiin paistaa
kaikki turpavärkkinsä sulkevat
 
Keskellä hautapihaa tuijottelee korkea patsaani
Turkoosinvärinen kosteus valuu pitkin ruumistani
Hirtehinen naurunpuuska alati kasvaa sisälläni
Kivettyneitä lakeja demonit latelevat kielelläni
 
Kylmyys asuu siellä, mistä kerran olen kulkenut
Empimättä perässäni olen viimeisen oven sulkenut
Tallaamillani poluilla käärmeet kulkevat edeltä
maahan, missä syntyi julkeus Sodoman synneistä
 
Runsas on raatimme tarina-aitta
Monta kaskua kulkee kirkkomailla
Kursailematta teille paljastamme,
kuka maailmassa on nimeä vailla
 
Uhrasin maallisen itseni mustan magian alttarille
Kieroutuneet lainalaisuudet sälytin sanataitureille
Syömmessä itää syöpä, mutta kivi säilyttää kipuni
Ilmestyskirjan syövereistä on kirottu olevaisuuteni
 
Armollisille lauseille olen sydämeni kovettanut
Edes surevalle leskelle en kyyneliä vuodattanut
Rakasta on minulle vakaumus elämänvastainen
Sisälläni murtuneena kuihtunut hahmo ihmisen
 
Olemme kohdanneet kaikki kirot
Nautimme kuolevaisesta pelosta
Kuin musta liekki me elämöimme
Yönseutuina nousemme levosta
Muokannut LordStenhammar (07.03.2017)
18.04.2017
AAVEPOHJOINEN
Hän sivakoi aina Pohjantähti suuntimenaan
Virvoittaa itsensä hörpyllä Otavan kauhasta
Tähtikiertolaisen lailla aika ajoin ilmaantuu
Suihkivilla nuolilla tähtäilee taivaanpeuroja
Taidolla ja maltilla sauvat luista vuoleskeltu
Sivakat voidellut vastasyntyneiden rasvalla
Kekäleiset silmät, jotka aavevaloa hohtavat
Olkapäillään istuu joulun henkien revohka
Kontti painaa, on miehen hahmo on kumara
Tuomisina hänellä pala myyttistä maailmaa
Sitä taikauskon ja pakkasen pimettyä maata
Ultima Thulen syrjäiseksi saareksi sanotaan
Siellä kolea tähtitaivas on kuin kirjava ryijy
Luminen peltotanner pilven pintaa kuvastaa
Se on maa, missä ohikiitävistä vakaumuksista
pelkät risteävät latu-urat kokevat muistuttaa
Lumi narskuu kuin Pakkasukon hampaat,
mutta kylmempää on sielunsa komeroissa
Yksinhiihtäjä huurteisen parran kätkemä
Kaukalainen – pelkkä muisto kotipuolessa
Päiväkaudet hän on seurannut jäljitettävää
Myyttisillä tarinoilla mieltään marinoinut
Loistava hahmo alati pakenee edeltään
Jahtimiehen toivo on vähitellen kadonnut
Joulukuun taivaalle syttyvät tuikkivat valot
Monta päivää ovat kuolleet elävien seurana
Tielle, johon pelko loppuu ja vapaus alkaa,
käy mies, joka hyljännyt on totutut latunsa
Hän sivakoi muuttumattomissa maisemissa
Tutkii taivaan ääret, tulkitsee tähtimerkkejä
Tietää jutut vanhan Pytheaksen sepittämät
Aavepohjoisen myytti kasvaa ihmismielessä
Hän näkee valkean valon silmiin paistavan
Se valo onko kaitselmuksen vai eksytyksen?
Äärimmäiseen pohjoiseen kulkutiet päättyvät
Täällä karttaa ei tarvita, vain polut sydämen
Öljylampun lailla valo kulkijasta sammuu
Kaukalainen luulee jo jahtinsa päättyneen
Hän löytää kontin sauvan nokkaan lyötynä
Vanhan ladun uuden lumen alle peittyneen
Huikaiseva hahmo päilyy silmiensä edessä
Miehen lähestyessä se kasvaa ja loittonee
Mies arvaa kuvan muinaisen nähneensä
Luulee itsensä jo maan piiristä kadonneen
Harras näky häivähtää lumipyryn keskellä
Siellä seisoo kirkko puoliksi näkyväisenä
Hiljaa kumisevat kellot, tornit laavakiviset
elävän uskon toivorikkaana ilmentymänä
Jossain täällä kulkee kadotettu kirkkoväki,
joka puron sijasta Sanalla itsensä virvoittaa
Syntisyyden kaavun alla piinatut kasvot
Kurjimukset peittelevät maallisia tautejaan
Kirkkosalin penkeillä he istuvat hytisevinä
ja taivashurmoksen vallassa kirkuvat virsiä
Palkinto kärsimyksistä heille odottaa siellä,
minne herra Sebaot valmistelee pöytänsä
Ateriointia saa Kaukalainenkin todistaa
Yksi ruumis on kammettu huoneen ristille
Muodollinen tapa muuttuu ruumiilliseksi
Veret laskettu on kalkkeihin, liha lautasille
Valkoinen luu alkaa paistaa pääkallostaan
Terillä vuoleskellaan uhrikaritsan raajoja
Kaukalainen käy sammuttamaan nälkänsä
Puukko särpii verta, leikkaa lihanpaloja
Hän maistaa suussaan keltaisen lumen
Kaavut muuttuvat mytyiksi penkeillä
Kellot putoavat korkealta lattian läpi
Kylmennyt kalmo roikkuu suksiristillä
Siinä, missä kirkko vielä äsken seisoi,
seisoo Kaukalainen hankien keskellä
Lienivätkö näkynsä väsyneen haamuja;
kuvajaisia, jotka Uller jätti jälkeensä?
Hän sivakoi aina Pohjantähti suuntimenaan
Virvoittaa itsensä hörpyllä Otavan kauhasta
Tähtikiertolaisen lailla aika ajoin ilmaantuu
Suihkivilla nuolilla tähtäilee taivaanpeuroja
Taidolla ja maltilla sauvat luista vuoleskeltu
Sivakat voidellut vastasyntyneiden rasvalla
Kekäleiset silmät, jotka aavevaloa hohtavat
Olkapäillään istuu joulun henkien revohka
Kontti painaa, on miehen hahmo on kumara
Tuomisina hänellä pala myyttistä maailmaa
Sitä taikauskon ja pakkasen pimettyä maata
Ultima Thulen syrjäiseksi saareksi sanotaan
Siellä kolea tähtitaivas on kuin kirjava ryijy
Luminen peltotanner pilven pintaa kuvastaa
Se on maa, missä ohikiitävistä vakaumuksista
pelkät risteävät latu-urat kokevat muistuttaa
Lumi narskuu kuin Pakkasukon hampaat,
mutta kylmempää on sielunsa komeroissa
Yksinhiihtäjä huurteisen parran kätkemä
Kaukalainen – pelkkä muisto kotipuolessa
Päiväkaudet hän on seurannut jäljitettävää
Myyttisillä tarinoilla mieltään marinoinut
Loistava hahmo alati pakenee edeltään
Jahtimiehen toivo on vähitellen kadonnut
Joulukuun taivaalle syttyvät tuikkivat valot
Monta päivää ovat kuolleet elävien seurana
Tielle, johon pelko loppuu ja vapaus alkaa,
käy mies, joka hyljännyt on totutut latunsa
Hän sivakoi muuttumattomissa maisemissa
Tutkii taivaan ääret, tulkitsee tähtimerkkejä
Tietää jutut vanhan Pytheaksen sepittämät
Aavepohjoisen myytti kasvaa ihmismielessä
Hän näkee valkean valon silmiin paistavan
Se valo onko kaitselmuksen vai eksytyksen?
Äärimmäiseen pohjoiseen kulkutiet päättyvät
Täällä karttaa ei tarvita, vain polut sydämen
Öljylampun lailla valo kulkijasta sammuu
Kaukalainen luulee jo jahtinsa päättyneen
Hän löytää kontin sauvan nokkaan lyötynä
Vanhan ladun uuden lumen alle peittyneen
Huikaiseva hahmo päilyy silmiensä edessä
Miehen lähestyessä se kasvaa ja loittonee
Mies arvaa kuvan muinaisen nähneensä
Luulee itsensä jo maan piiristä kadonneen
Harras näky häivähtää lumipyryn keskellä
Siellä seisoo kirkko puoliksi näkyväisenä
Hiljaa kumisevat kellot, tornit laavakiviset
elävän uskon toivorikkaana ilmentymänä
Jossain täällä kulkee kadotettu kirkkoväki,
joka puron sijasta Sanalla itsensä virvoittaa
Syntisyyden kaavun alla piinatut kasvot
Kurjimukset peittelevät maallisia tautejaan
Kirkkosalin penkeillä he istuvat hytisevinä
ja taivashurmoksen vallassa kirkuvat virsiä
Palkinto kärsimyksistä heille odottaa siellä,
minne herra Sebaot valmistelee pöytänsä
Ateriointia saa Kaukalainenkin todistaa
Yksi ruumis on kammettu huoneen ristille
Muodollinen tapa muuttuu ruumiilliseksi
Veret laskettu on kalkkeihin, liha lautasille
Valkoinen luu alkaa paistaa pääkallostaan
Terillä vuoleskellaan uhrikaritsan raajoja
Kaukalainen käy sammuttamaan nälkänsä
Puukko särpii verta, leikkaa lihanpaloja
Hän maistaa suussaan keltaisen lumen
Kaavut muuttuvat mytyiksi penkeillä
Kellot putoavat korkealta lattian läpi
Kylmennyt kalmo roikkuu suksiristillä
Siinä, missä kirkko vielä äsken seisoi,
seisoo Kaukalainen hankien keskellä
Lienivätkö näkynsä väsyneen haamuja;
kuvajaisia, jotka Uller jätti jälkeensä?
AAVEPOHJOINEN
Hän sivakoi aina Pohjantähti suuntimenaan
Virvoittaa itsensä hörpyllä Otavan kauhasta
Tähtikiertolaisen lailla aika ajoin ilmaantuu
Suihkivilla nuolilla tähtäilee taivaanpeuroja
Taidolla ja maltilla sauvat luista vuoleskeltu
Sivakat voidellut vastasyntyneiden rasvalla
Kekäleiset silmät, jotka aavevaloa hohtavat
Olkapäillään istuu joulun henkien revohka
 
Kontti painaa, on miehen hahmo on kumara
Tuomisina hänellä pala myyttistä maailmaa
Sitä taikauskon ja pakkasen pimettyä maata
Ultima Thulen syrjäiseksi saareksi sanotaan
Siellä kolea tähtitaivas on kuin kirjava ryijy
Luminen peltotanner pilven pintaa kuvastaa
Se on maa, missä ohikiitävistä vakaumuksista
pelkät risteävät latu-urat kokevat muistuttaa
 
Lumi narskuu kuin Pakkasukon hampaat,
mutta kylmempää on sielunsa komeroissa
Yksinhiihtäjä huurteisen parran kätkemä
Kaukalainen – pelkkä muisto kotipuolessa
Päiväkaudet hän on seurannut jäljitettävää
Myyttisillä tarinoilla mieltään marinoinut
Loistava hahmo alati pakenee edeltään
Jahtimiehen toivo on vähitellen kadonnut
 
Joulukuun taivaalle syttyvät tuikkivat valot
Monta päivää ovat kuolleet elävien seurana
Tielle, johon pelko loppuu ja vapaus alkaa,
käy mies, joka hyljännyt on totutut latunsa
Hän sivakoi muuttumattomissa maisemissa
Tutkii taivaan ääret, tulkitsee tähtimerkkejä
Tietää jutut vanhan Pytheaksen sepittämät
Aavepohjoisen myytti kasvaa ihmismielessä
 
Hän näkee valkean valon silmiin paistavan
Se valo onko kaitselmuksen vai eksytyksen?
Äärimmäiseen pohjoiseen kulkutiet päättyvät
Täällä karttaa ei tarvita, vain polut sydämen
Öljylampun lailla valo kulkijasta sammuu
Kaukalainen luulee jo jahtinsa päättyneen
Hän löytää kontin sauvan nokkaan lyötynä
Vanhan ladun uuden lumen alle peittyneen
 
Huikaiseva hahmo päilyy silmiensä edessä
Miehen lähestyessä se kasvaa ja loittonee
Mies arvaa kuvan muinaisen nähneensä
Luulee itsensä jo maan piiristä kadonneen
Harras näky häivähtää lumipyryn keskellä
Siellä seisoo kirkko puoliksi näkyväisenä
Hiljaa kumisevat kellot, tornit laavakiviset
elävän uskon toivorikkaana ilmentymänä
 
Jossain täällä kulkee kadotettu kirkkoväki,
joka puron sijasta Sanalla itsensä virvoittaa
Syntisyyden kaavun alla piinatut kasvot
Kurjimukset peittelevät maallisia tautejaan
Kirkkosalin penkeillä he istuvat hytisevinä
ja taivashurmoksen vallassa kirkuvat virsiä
Palkinto kärsimyksistä heille odottaa siellä,
minne herra Sebaot valmistelee pöytänsä
 
Ateriointia saa Kaukalainenkin todistaa
Yksi ruumis on kammettu huoneen ristille
Muodollinen tapa muuttuu ruumiilliseksi
Veret laskettu on kalkkeihin, liha lautasille
Valkoinen luu alkaa paistaa pääkallostaan
Terillä vuoleskellaan uhrikaritsan raajoja
Kaukalainen käy sammuttamaan nälkänsä
Puukko särpii verta, leikkaa lihanpaloja
 
Hän maistaa suussaan keltaisen lumen
Kaavut muuttuvat mytyiksi penkeillä
Kellot putoavat korkealta lattian läpi
Kylmennyt kalmo roikkuu suksiristillä
Siinä, missä kirkko vielä äsken seisoi,
seisoo Kaukalainen hankien keskellä
Lienivätkö näkynsä väsyneen haamuja;
kuvajaisia, jotka Uller jätti jälkeensä?
21.04.2017
Nebu
104 kirjaa, 166 viestiä
Pari kuukautta tässä ehtikin kulua, etten käynyt kurkkimassa, mitä täällä on tapahtunut. Uutta tekstiä on tullut paljon - tasaisen tutun laadukasta.
Tämä viimeisin on mielestäni kaikkein tunnelmallisin ja vahvimmat mielikuvat herättävä. Vain yksi sana jäi jotenkin kaivelemaan, ja se oli kolmannessa säkeessä oleva "marinoinut". Ja tämähän nyt on vain makuasioita, eikä varmasti edes mainitsemisen arvoinenkaan, mutta kun tällä päällä yksittäiset sanat ovat niitä pahimmin takertuvia :smile:.
Muutoin tekstin tunnelmalliseen ja vanhahtavaan asuun ruoanlaittoa kuvaava sana jotenkin pomppasi silmiin. Tajusin kyllä tässä sen merkityksen (ja niitä kertoja kun en tajua, on vaikka kuinka paljon), mutta... No, kunhan mainitsin, enkä pahalla.
Oli jotenkin mukavan turvallista tulla näiden runojesi pariin, kun aina tietää mitä saa. Suomenkielinen synkkä ja puhutteleva riimittely tuntuu kaiken oman enkussa tarpomiseni jälkeen hyvältä. Ja näiden tekstiesi kanssa täytyy aina ottaa aikaa, joka on hyvä asia.
Sen näkee selvästi, että kristinusko ei ole sinulle vieras asia. Se ei ole sitä minulle itsellenikään, mutta kokemuksemme ovat varmasti jossain määrin erilaisia. Ja runous on kyllä yksi parhaista taiteen keinoista purkaa kokemaansa.
Tämä viimeisin on mielestäni kaikkein tunnelmallisin ja vahvimmat mielikuvat herättävä. Vain yksi sana jäi jotenkin kaivelemaan, ja se oli kolmannessa säkeessä oleva "marinoinut". Ja tämähän nyt on vain makuasioita, eikä varmasti edes mainitsemisen arvoinenkaan, mutta kun tällä päällä yksittäiset sanat ovat niitä pahimmin takertuvia :smile:.
Muutoin tekstin tunnelmalliseen ja vanhahtavaan asuun ruoanlaittoa kuvaava sana jotenkin pomppasi silmiin. Tajusin kyllä tässä sen merkityksen (ja niitä kertoja kun en tajua, on vaikka kuinka paljon), mutta... No, kunhan mainitsin, enkä pahalla.
Oli jotenkin mukavan turvallista tulla näiden runojesi pariin, kun aina tietää mitä saa. Suomenkielinen synkkä ja puhutteleva riimittely tuntuu kaiken oman enkussa tarpomiseni jälkeen hyvältä. Ja näiden tekstiesi kanssa täytyy aina ottaa aikaa, joka on hyvä asia.
Sen näkee selvästi, että kristinusko ei ole sinulle vieras asia. Se ei ole sitä minulle itsellenikään, mutta kokemuksemme ovat varmasti jossain määrin erilaisia. Ja runous on kyllä yksi parhaista taiteen keinoista purkaa kokemaansa.
Pari kuukautta tässä ehtikin kulua, etten käynyt kurkkimassa, mitä täällä on tapahtunut. Uutta tekstiä on tullut paljon - tasaisen tutun laadukasta.
 
Tämä viimeisin on mielestäni kaikkein tunnelmallisin ja vahvimmat mielikuvat herättävä. Vain yksi sana jäi jotenkin kaivelemaan, ja se oli kolmannessa säkeessä oleva "marinoinut". Ja tämähän nyt on vain makuasioita, eikä varmasti edes mainitsemisen arvoinenkaan, mutta kun tällä päällä yksittäiset sanat ovat niitä pahimmin takertuvia :smile:.
Muutoin tekstin tunnelmalliseen ja vanhahtavaan asuun ruoanlaittoa kuvaava sana jotenkin pomppasi silmiin. Tajusin kyllä tässä sen merkityksen (ja niitä kertoja kun en tajua, on vaikka kuinka paljon), mutta... No, kunhan mainitsin, enkä pahalla.
 
Oli jotenkin mukavan turvallista tulla näiden runojesi pariin, kun aina tietää mitä saa. Suomenkielinen synkkä ja puhutteleva riimittely tuntuu kaiken oman enkussa tarpomiseni jälkeen hyvältä. Ja näiden tekstiesi kanssa täytyy aina ottaa aikaa, joka on hyvä asia.
Sen näkee selvästi, että kristinusko ei ole sinulle vieras asia. Se ei ole sitä minulle itsellenikään, mutta kokemuksemme ovat varmasti jossain määrin erilaisia. Ja runous on kyllä yksi parhaista taiteen keinoista purkaa kokemaansa.
22.04.2017
Kiitoksia jälleen palautteesta! Kiva huomata, että olet tehnyt comebackit. "Marinoinut" pistää rehellisesti sanottuna omaankin silmään, koska ei ole tässä kontekstissa täydellinen riimi. Mutta kun parempaakaan en keksinyt, niin no can do.
Raamattua tulee tavallaan luettua joka päivä, vaikken ole isoa kirjaa vuosikausiin avannutkaan. Teksti-tv:n sivu 894 auttaa. :roll:
Raamattua tulee tavallaan luettua joka päivä, vaikken ole isoa kirjaa vuosikausiin avannutkaan. Teksti-tv:n sivu 894 auttaa. :roll:
Kiitoksia jälleen palautteesta! Kiva huomata, että olet tehnyt comebackit. "Marinoinut" pistää rehellisesti sanottuna omaankin silmään, koska ei ole tässä kontekstissa täydellinen riimi. Mutta kun parempaakaan en keksinyt, niin no can do.
 
Raamattua tulee tavallaan luettua joka päivä, vaikken ole isoa kirjaa vuosikausiin avannutkaan. Teksti-tv:n sivu 894 auttaa. :roll:
19.06.2017
Voipi ehkä olla vielä duunia tässä...
ABRASAXI
Olen tainnut vierailla täällä, mutta en tässä elämässä
Muistan yhä vanhan kalmiston, kirkon sen vieressä
Ennen se seisoi siinä muistutuksena elävästä uskosta
Nyt se on raunio, joka herättää taikauskoista pelkoa
Puumerkkini kirkon seinään joskus silloin raapustin
Yhden karkean kukonpään, jonka tunnen vieläkin
On kaulassani aurinkoriipus, jonka tuolloin kadotin
Paikallaan puinen ristikin, jonka itselleni kähvelsin
Täällä kävelin usein kirja kädessä
ja tutkin huvikseni hengentieteitä
Oli tunnelmakin usein hengellinen
Joku tarkkasi minua takaa kivien
Muina miehinä istahtaa vieras penkille kirkkomaan
Pitkään piilossa ollut muistijälki mieleeni palajaa
Luulen hänet joskus tavanneeni toisissa ajanoloissa
Muoto on muukalaisen, vaan tuttavalliset tapansa
Epäilyttävä monimielisyys hallitsee miehen puheita
Ristiriitaisilla viesteillä hän kokee mieltäni ohjailla
Hän puhelee niin kuin olisi hänellä kaksi suuvärkkiä
Ovat toisen sanat ystävällisiä, toisen myrkytettyjä
”Saatoit olla täällä taikka sitten et
Ehkä jonkun toisen eloa muistelet
Kenties jonkinlaista arkkityyppiä,
jonka haudat ovat merkittyjä kiviä”
Onko tapaamani miekkonen entiteeteistä ylimmäisin?
Luulin saaneeni varmuuden, kun tarkkana kuuntelin
Kylän kaikki ihmiset puhelevat suuhun pantuja sanoja
”Abracadabra!”, kiekuu lihava kukkokin takapihalla
Tunnen taas olevani lähellä henkiviestien maailmaa
Mies hautuumaan penkillä alkaa itseään muistuttaa
Hän sanoo: ”Tahtoani saattaa vain harva ymmärtää
Yksinäinen maan tallaaja ei voi sellaista selvittää”
”Sanojen, kirjaimien ja numeroiden
kautta aukenee arvoitus olevaisen
Koen teiltä kaiken sellaisen piilottaa,
mitä yksikään elävä ei tuntea saa”
”Olisiko arvannut kukaan maallisten lakien säätäjä:
korkein kaikista olen minä – päättämätön päättäjä
Minä yläilmoista tähtäilen ajatus- ja sananuolilla
ja annan houkille heidän mielenvikaiset aatteensa”
Näin mustan kollikissan kävelevän hiljakseen tien yli
Sillä samalla hetkellä miekkonen vieripenkiltä katosi
Mietin silloin: ”Tällaistako on taivaallinen huumori?”
On tahtonsa suuri arvoitus, vaan kielensä universaali
Korkeimpien arvoitusten laatija
voi olla satunnainen ohikulkija
Kohtaaminen hänen kanssaan on,
kuin tapaisit kanssa kohtalon
ABRASAXI
Olen tainnut vierailla täällä, mutta en tässä elämässä
Muistan yhä vanhan kalmiston, kirkon sen vieressä
Ennen se seisoi siinä muistutuksena elävästä uskosta
Nyt se on raunio, joka herättää taikauskoista pelkoa
Puumerkkini kirkon seinään joskus silloin raapustin
Yhden karkean kukonpään, jonka tunnen vieläkin
On kaulassani aurinkoriipus, jonka tuolloin kadotin
Paikallaan puinen ristikin, jonka itselleni kähvelsin
Täällä kävelin usein kirja kädessä
ja tutkin huvikseni hengentieteitä
Oli tunnelmakin usein hengellinen
Joku tarkkasi minua takaa kivien
Muina miehinä istahtaa vieras penkille kirkkomaan
Pitkään piilossa ollut muistijälki mieleeni palajaa
Luulen hänet joskus tavanneeni toisissa ajanoloissa
Muoto on muukalaisen, vaan tuttavalliset tapansa
Epäilyttävä monimielisyys hallitsee miehen puheita
Ristiriitaisilla viesteillä hän kokee mieltäni ohjailla
Hän puhelee niin kuin olisi hänellä kaksi suuvärkkiä
Ovat toisen sanat ystävällisiä, toisen myrkytettyjä
”Saatoit olla täällä taikka sitten et
Ehkä jonkun toisen eloa muistelet
Kenties jonkinlaista arkkityyppiä,
jonka haudat ovat merkittyjä kiviä”
Onko tapaamani miekkonen entiteeteistä ylimmäisin?
Luulin saaneeni varmuuden, kun tarkkana kuuntelin
Kylän kaikki ihmiset puhelevat suuhun pantuja sanoja
”Abracadabra!”, kiekuu lihava kukkokin takapihalla
Tunnen taas olevani lähellä henkiviestien maailmaa
Mies hautuumaan penkillä alkaa itseään muistuttaa
Hän sanoo: ”Tahtoani saattaa vain harva ymmärtää
Yksinäinen maan tallaaja ei voi sellaista selvittää”
”Sanojen, kirjaimien ja numeroiden
kautta aukenee arvoitus olevaisen
Koen teiltä kaiken sellaisen piilottaa,
mitä yksikään elävä ei tuntea saa”
”Olisiko arvannut kukaan maallisten lakien säätäjä:
korkein kaikista olen minä – päättämätön päättäjä
Minä yläilmoista tähtäilen ajatus- ja sananuolilla
ja annan houkille heidän mielenvikaiset aatteensa”
Näin mustan kollikissan kävelevän hiljakseen tien yli
Sillä samalla hetkellä miekkonen vieripenkiltä katosi
Mietin silloin: ”Tällaistako on taivaallinen huumori?”
On tahtonsa suuri arvoitus, vaan kielensä universaali
Korkeimpien arvoitusten laatija
voi olla satunnainen ohikulkija
Kohtaaminen hänen kanssaan on,
kuin tapaisit kanssa kohtalon
Voipi ehkä olla vielä duunia tässä...
 
ABRASAXI
Olen tainnut vierailla täällä, mutta en tässä elämässä
Muistan yhä vanhan kalmiston, kirkon sen vieressä
Ennen se seisoi siinä muistutuksena elävästä uskosta
Nyt se on raunio, joka herättää taikauskoista pelkoa
 
Puumerkkini kirkon seinään joskus silloin raapustin
Yhden karkean kukonpään, jonka tunnen vieläkin
On kaulassani aurinkoriipus, jonka tuolloin kadotin
Paikallaan puinen ristikin, jonka itselleni kähvelsin
 
Täällä kävelin usein kirja kädessä
ja tutkin huvikseni hengentieteitä
Oli tunnelmakin usein hengellinen
Joku tarkkasi minua takaa kivien
 
Muina miehinä istahtaa vieras penkille kirkkomaan
Pitkään piilossa ollut muistijälki mieleeni palajaa
Luulen hänet joskus tavanneeni toisissa ajanoloissa
Muoto on muukalaisen, vaan tuttavalliset tapansa
 
Epäilyttävä monimielisyys hallitsee miehen puheita
Ristiriitaisilla viesteillä hän kokee mieltäni ohjailla
Hän puhelee niin kuin olisi hänellä kaksi suuvärkkiä
Ovat toisen sanat ystävällisiä, toisen myrkytettyjä
 
”Saatoit olla täällä taikka sitten et
Ehkä jonkun toisen eloa muistelet
Kenties jonkinlaista arkkityyppiä,
jonka haudat ovat merkittyjä kiviä”
 
Onko tapaamani miekkonen entiteeteistä ylimmäisin?
Luulin saaneeni varmuuden, kun tarkkana kuuntelin
Kylän kaikki ihmiset puhelevat suuhun pantuja sanoja
”Abracadabra!”, kiekuu lihava kukkokin takapihalla
 
Tunnen taas olevani lähellä henkiviestien maailmaa
Mies hautuumaan penkillä alkaa itseään muistuttaa
Hän sanoo: ”Tahtoani saattaa vain harva ymmärtää
Yksinäinen maan tallaaja ei voi sellaista selvittää”
 
”Sanojen, kirjaimien ja numeroiden
kautta aukenee arvoitus olevaisen
Koen teiltä kaiken sellaisen piilottaa,
mitä yksikään elävä ei tuntea saa”
 
”Olisiko arvannut kukaan maallisten lakien säätäjä:
korkein kaikista olen minä – päättämätön päättäjä
Minä yläilmoista tähtäilen ajatus- ja sananuolilla
ja annan houkille heidän mielenvikaiset aatteensa”
 
Näin mustan kollikissan kävelevän hiljakseen tien yli
Sillä samalla hetkellä miekkonen vieripenkiltä katosi
Mietin silloin: ”Tällaistako on taivaallinen huumori?”
On tahtonsa suuri arvoitus, vaan kielensä universaali
 
Korkeimpien arvoitusten laatija
voi olla satunnainen ohikulkija
Kohtaaminen hänen kanssaan on,
kuin tapaisit kanssa kohtalon
23.07.2017
Nebu
104 kirjaa, 166 viestiä
Uutta tekstiä ehti täällä ketjussa olla jo toista kuukautta ennen kuin pääsin kommenttia rustaamaan. Onneksi nämä eivät häviä täältä mihinkään, niin laiskempikin ehtii... :smile:
Sellainen erikoinen piirre useimmissa teksteissäsi on, että ne tuovat aina sellaisen vahvan mielikuvan, jonka voisi tallettaa piirroksena tai maalauksena. Samoin oli tämän tekstin laita.
Vahva ihmettely ja Luojan aatosten kummastelu tätäkin runoa vei eteenpäin. Eli hyvin tunnistettavissa teokseksesi ja tasavahvaa, tyylille, niin ulkoiselle kuin sisäisellekin, uskollista tavaraa.
Sellainen erikoinen piirre useimmissa teksteissäsi on, että ne tuovat aina sellaisen vahvan mielikuvan, jonka voisi tallettaa piirroksena tai maalauksena. Samoin oli tämän tekstin laita.
Vahva ihmettely ja Luojan aatosten kummastelu tätäkin runoa vei eteenpäin. Eli hyvin tunnistettavissa teokseksesi ja tasavahvaa, tyylille, niin ulkoiselle kuin sisäisellekin, uskollista tavaraa.
Uutta tekstiä ehti täällä ketjussa olla jo toista kuukautta ennen kuin pääsin kommenttia rustaamaan. Onneksi nämä eivät häviä täältä mihinkään, niin laiskempikin ehtii... :smile:
 
Sellainen erikoinen piirre useimmissa teksteissäsi on, että ne tuovat aina sellaisen vahvan mielikuvan, jonka voisi tallettaa piirroksena tai maalauksena. Samoin oli tämän tekstin laita.
 
Vahva ihmettely ja Luojan aatosten kummastelu tätäkin runoa vei eteenpäin. Eli hyvin tunnistettavissa teokseksesi ja tasavahvaa, tyylille, niin ulkoiselle kuin sisäisellekin, uskollista tavaraa.
24.07.2017
Tattista vaan. No new tricks, kuten varmaan huomasit.
Kiinnostaako meitsin runokokoelma? Voisin lähetellä vaikka ilmatteeks, kun olet sen verran näitä juttuja täällä kommentoinut. Suurin osa tuotoksen runoista tietysti tuttuja täältä, mutta on siellä niitä julkaisemattomiakin jokunen...
Kiinnostaako meitsin runokokoelma? Voisin lähetellä vaikka ilmatteeks, kun olet sen verran näitä juttuja täällä kommentoinut. Suurin osa tuotoksen runoista tietysti tuttuja täältä, mutta on siellä niitä julkaisemattomiakin jokunen...
Tattista vaan. No new tricks, kuten varmaan huomasit.
 
Kiinnostaako meitsin runokokoelma? Voisin lähetellä vaikka ilmatteeks, kun olet sen verran näitä juttuja täällä kommentoinut. Suurin osa tuotoksen runoista tietysti tuttuja täältä, mutta on siellä niitä julkaisemattomiakin jokunen...
05.08.2017
Jotain semipaskaa taas vaihteeks...
JUMALAN SYÖPÄ
Hautausmaalla yksin maleksien mies muistelee elonhetkiään:
”Kuka maallisen tautini parantaa, tuo valon sieluun pimeään?”
Polvistuen kiviaidan reunalle hän käskee nimetöntä kaitsijaa:
”Revi tuo henki irti minusta, joka kynsillään sisintäni kaluaa!”
Kuollut kuiskaus kiertää muuria keskellä kukkivien lehmusten
Kuin pää aasin hän seuraa varjoa välissä vanhojen katakombien
Hän sotkee kirkon oven sillillä – oman aikansa Juutas pilkkaava
Tahraa haudat himon nesteillä ennen pahojen kielten kavallusta
Ristien valo polttaa katsettaan, kellojen soitto särkee korviaan
Jumalan sana käy kuvottamaan ja virsien ulostus oksettamaan
Kaiken nakertava syöpäläinen sielullisten tautien on tartuttaja
Asuu loiseläjänä meissä sisällä, sisälmyksiämme ahmii tauotta
Tämä Jumala on idiootti, näkymätön näkijä, tekemätön tekijä
Kaiken luonnollisen vihaaja, tietämätön tietäjä, hengetön henkijä
Asiainhoitajat paskakärpäsistä, päässä seppele kärpässienistä
Palvojat juopuneet akvaviitistä, vakoojat madosta, hämähäkistä
Tyhjyys ei ole tyhjä, kuilu asumaton – paskiainen siellä asustaa
Tuomionsa täyteenpanee niille, jotka eivät antaneet pakkovalaa
Turhamainen olento, joka ainoastaan sokeiden suojassaan olla suo
Hän luonut on sen sonnankin, jota seuraajansa nyt uudeksi luo
Mies kuolevan sielunsa asukkeja kaitsee kuin mielen demoneita
Ristiä täynnä ovat täällä tienoot, Iisakinkirkko tehty ihmislihasta
Saapuu kirveineen ja astaloineen remonttisakki tummanpuhuvana
Käyvät työhön vannoen valan, jonka kaiku toistaa nurinkurisena
”Tehkää kirkko vanhan päälle, tehkää tilat kaikille epäjumalille.
Nämä huoneet ovat ahkerille palvojille, Jahven ikeistä päässeille.
Peittäkää entiset perustukset, nouskoon pyhättö niiden paikalle.
On jumalanpilkka ja pyhäinhäväistys lempiurakka tälle loosille.”
Tämä on hengenkoti onanian orjien ja Jumalan merkitsemien
Täällä erotellaan taivaalliset taudit, raskausarvet neitsyitten
Huoneen herra ei heitä ketään yksin öisiä tienoita tallaamaan
Hänen ristinsä varjossa ei jumalattominkaan pelkää uskoaan
JUMALAN SYÖPÄ
Hautausmaalla yksin maleksien mies muistelee elonhetkiään:
”Kuka maallisen tautini parantaa, tuo valon sieluun pimeään?”
Polvistuen kiviaidan reunalle hän käskee nimetöntä kaitsijaa:
”Revi tuo henki irti minusta, joka kynsillään sisintäni kaluaa!”
Kuollut kuiskaus kiertää muuria keskellä kukkivien lehmusten
Kuin pää aasin hän seuraa varjoa välissä vanhojen katakombien
Hän sotkee kirkon oven sillillä – oman aikansa Juutas pilkkaava
Tahraa haudat himon nesteillä ennen pahojen kielten kavallusta
Ristien valo polttaa katsettaan, kellojen soitto särkee korviaan
Jumalan sana käy kuvottamaan ja virsien ulostus oksettamaan
Kaiken nakertava syöpäläinen sielullisten tautien on tartuttaja
Asuu loiseläjänä meissä sisällä, sisälmyksiämme ahmii tauotta
Tämä Jumala on idiootti, näkymätön näkijä, tekemätön tekijä
Kaiken luonnollisen vihaaja, tietämätön tietäjä, hengetön henkijä
Asiainhoitajat paskakärpäsistä, päässä seppele kärpässienistä
Palvojat juopuneet akvaviitistä, vakoojat madosta, hämähäkistä
Tyhjyys ei ole tyhjä, kuilu asumaton – paskiainen siellä asustaa
Tuomionsa täyteenpanee niille, jotka eivät antaneet pakkovalaa
Turhamainen olento, joka ainoastaan sokeiden suojassaan olla suo
Hän luonut on sen sonnankin, jota seuraajansa nyt uudeksi luo
Mies kuolevan sielunsa asukkeja kaitsee kuin mielen demoneita
Ristiä täynnä ovat täällä tienoot, Iisakinkirkko tehty ihmislihasta
Saapuu kirveineen ja astaloineen remonttisakki tummanpuhuvana
Käyvät työhön vannoen valan, jonka kaiku toistaa nurinkurisena
”Tehkää kirkko vanhan päälle, tehkää tilat kaikille epäjumalille.
Nämä huoneet ovat ahkerille palvojille, Jahven ikeistä päässeille.
Peittäkää entiset perustukset, nouskoon pyhättö niiden paikalle.
On jumalanpilkka ja pyhäinhäväistys lempiurakka tälle loosille.”
Tämä on hengenkoti onanian orjien ja Jumalan merkitsemien
Täällä erotellaan taivaalliset taudit, raskausarvet neitsyitten
Huoneen herra ei heitä ketään yksin öisiä tienoita tallaamaan
Hänen ristinsä varjossa ei jumalattominkaan pelkää uskoaan
Jotain semipaskaa taas vaihteeks...
 
JUMALAN SYÖPÄ
Hautausmaalla yksin maleksien mies muistelee elonhetkiään:
”Kuka maallisen tautini parantaa, tuo valon sieluun pimeään?”
Polvistuen kiviaidan reunalle hän käskee nimetöntä kaitsijaa:
”Revi tuo henki irti minusta, joka kynsillään sisintäni kaluaa!”
 
Kuollut kuiskaus kiertää muuria keskellä kukkivien lehmusten
Kuin pää aasin hän seuraa varjoa välissä vanhojen katakombien
Hän sotkee kirkon oven sillillä – oman aikansa Juutas pilkkaava
Tahraa haudat himon nesteillä ennen pahojen kielten kavallusta
 
Ristien valo polttaa katsettaan, kellojen soitto särkee korviaan
Jumalan sana käy kuvottamaan ja virsien ulostus oksettamaan
Kaiken nakertava syöpäläinen sielullisten tautien on tartuttaja
Asuu loiseläjänä meissä sisällä, sisälmyksiämme ahmii tauotta
 
Tämä Jumala on idiootti, näkymätön näkijä, tekemätön tekijä
Kaiken luonnollisen vihaaja, tietämätön tietäjä, hengetön henkijä
Asiainhoitajat paskakärpäsistä, päässä seppele kärpässienistä
Palvojat juopuneet akvaviitistä, vakoojat madosta, hämähäkistä
 
Tyhjyys ei ole tyhjä, kuilu asumaton – paskiainen siellä asustaa
Tuomionsa täyteenpanee niille, jotka eivät antaneet pakkovalaa
Turhamainen olento, joka ainoastaan sokeiden suojassaan olla suo
Hän luonut on sen sonnankin, jota seuraajansa nyt uudeksi luo
 
Mies kuolevan sielunsa asukkeja kaitsee kuin mielen demoneita
Ristiä täynnä ovat täällä tienoot, Iisakinkirkko tehty ihmislihasta
Saapuu kirveineen ja astaloineen remonttisakki tummanpuhuvana
Käyvät työhön vannoen valan, jonka kaiku toistaa nurinkurisena
 
”Tehkää kirkko vanhan päälle, tehkää tilat kaikille epäjumalille.
Nämä huoneet ovat ahkerille palvojille, Jahven ikeistä päässeille.
Peittäkää entiset perustukset, nouskoon pyhättö niiden paikalle.
On jumalanpilkka ja pyhäinhäväistys lempiurakka tälle loosille.”
 
Tämä on hengenkoti onanian orjien ja Jumalan merkitsemien
Täällä erotellaan taivaalliset taudit, raskausarvet neitsyitten
Huoneen herra ei heitä ketään yksin öisiä tienoita tallaamaan
Hänen ristinsä varjossa ei jumalattominkaan pelkää uskoaan
21.09.2017
SISÄINEN PYHÄTTÖ
Kuin musta hiili palaa syömmeni
Kuin paholaisen palje on kurkkuni
Kuolleet oksat tunkeuvat suustani
Sisuksissani makaa ruumisalttari
Siellä ne asuvat, syvällä aivoissa;
moni kuvatus mieltäni pakottava
Hiljaisen hallitusmiehen virassa
asuu sisuksissani yksi Vapahtaja
Takaa salanimen heittelen herjoja
kuin hullu mies mielenvikainen
Säilytän ihmistarpeet ja -eritteet
Myös löytöluita hyllyyn keräilen
Tuonen iitojen kalseat viettelykset
Salaviisaiden mustat miettelykset
Nurinkurin käännän minä nahkani
ja väkisellä pakotan sen vatsaani
On verelläni kirjoitettu valtakirja
sielujanne vainoskella ja pilkata
noille hengille, jotka takavuosilta
tänne saapuvat suurilla joukoilla
Golgatan keskimmäisen räähkän
naulitsen mielessäni uudestaan
Raajat svastikan muotoon pakotan
Nyt valo Jahven luokseni palajaa
Pahaa tietoutta painoin kallooni
Tuli huoneestani ruumiskammari
Oli tuttuni edesmennyt naapuri
Lahjaksi saatu veitsi tiesi tuskani
Sielun synkissä kätkökomeroissa,
päättymättömän pylvästien varrella
lepää maailma silmälle näkymätön
Sen salakaupunkeihin olen kulkeva
Kallot sievästi katsovat parvelta,
ja kattohirsistä femurit riippuvat
Aikamme lehdille kirjaamattomina
syömmessäni tuhannet kuolemat
Seinille pantuna on henkien galleria
On Painajaa, Lilithiä ja Aaprasaksia
Hörhöä, tähdentutkijaa, kulttihahmoa
ja viillettyjä juoppojen muotokuvia
Olen jälleen yksi tärähtänyt hylkiö,
jota sisäinen ääni murhiin kehottaa
Mielenrauha on kapakissa helvetin,
missä sana-lauseita ei voi tavoittaa
Huonon väen seurassa kallistan lasia
Istuu pöydässäni tuhannen saatanaa
Tuttuja kaikki maailman lahonaamat
Siihen pyhättöön sydämeni halajaa
Ajatus kiertelee hautojen ympärillä
Voin maalle antautua ja heittäytyä
Hipiässä kovin paljon puukonreikiä;
kaikki sisäänpäin tuijottavia silmiä
Kuin musta hiili palaa syömmeni
Kuin paholaisen palje on kurkkuni
Kuolleet oksat tunkeuvat suustani
Sisuksissani makaa ruumisalttari
Siellä ne asuvat, syvällä aivoissa;
moni kuvatus mieltäni pakottava
Hiljaisen hallitusmiehen virassa
asuu sisuksissani yksi Vapahtaja
Takaa salanimen heittelen herjoja
kuin hullu mies mielenvikainen
Säilytän ihmistarpeet ja -eritteet
Myös löytöluita hyllyyn keräilen
Tuonen iitojen kalseat viettelykset
Salaviisaiden mustat miettelykset
Nurinkurin käännän minä nahkani
ja väkisellä pakotan sen vatsaani
On verelläni kirjoitettu valtakirja
sielujanne vainoskella ja pilkata
noille hengille, jotka takavuosilta
tänne saapuvat suurilla joukoilla
Golgatan keskimmäisen räähkän
naulitsen mielessäni uudestaan
Raajat svastikan muotoon pakotan
Nyt valo Jahven luokseni palajaa
Pahaa tietoutta painoin kallooni
Tuli huoneestani ruumiskammari
Oli tuttuni edesmennyt naapuri
Lahjaksi saatu veitsi tiesi tuskani
Sielun synkissä kätkökomeroissa,
päättymättömän pylvästien varrella
lepää maailma silmälle näkymätön
Sen salakaupunkeihin olen kulkeva
Kallot sievästi katsovat parvelta,
ja kattohirsistä femurit riippuvat
Aikamme lehdille kirjaamattomina
syömmessäni tuhannet kuolemat
Seinille pantuna on henkien galleria
On Painajaa, Lilithiä ja Aaprasaksia
Hörhöä, tähdentutkijaa, kulttihahmoa
ja viillettyjä juoppojen muotokuvia
Olen jälleen yksi tärähtänyt hylkiö,
jota sisäinen ääni murhiin kehottaa
Mielenrauha on kapakissa helvetin,
missä sana-lauseita ei voi tavoittaa
Huonon väen seurassa kallistan lasia
Istuu pöydässäni tuhannen saatanaa
Tuttuja kaikki maailman lahonaamat
Siihen pyhättöön sydämeni halajaa
Ajatus kiertelee hautojen ympärillä
Voin maalle antautua ja heittäytyä
Hipiässä kovin paljon puukonreikiä;
kaikki sisäänpäin tuijottavia silmiä
SISÄINEN PYHÄTTÖ
Kuin musta hiili palaa syömmeni
Kuin paholaisen palje on kurkkuni
Kuolleet oksat tunkeuvat suustani
Sisuksissani makaa ruumisalttari
 
Siellä ne asuvat, syvällä aivoissa;
moni kuvatus mieltäni pakottava
Hiljaisen hallitusmiehen virassa
asuu sisuksissani yksi Vapahtaja
Takaa salanimen heittelen herjoja
kuin hullu mies mielenvikainen
Säilytän ihmistarpeet ja -eritteet
Myös löytöluita hyllyyn keräilen
 
Tuonen iitojen kalseat viettelykset
Salaviisaiden mustat miettelykset
Nurinkurin käännän minä nahkani
ja väkisellä pakotan sen vatsaani
 
On verelläni kirjoitettu valtakirja
sielujanne vainoskella ja pilkata
noille hengille, jotka takavuosilta
tänne saapuvat suurilla joukoilla
Golgatan keskimmäisen räähkän
naulitsen mielessäni uudestaan
Raajat svastikan muotoon pakotan
Nyt valo Jahven luokseni palajaa
 
Pahaa tietoutta painoin kallooni
Tuli huoneestani ruumiskammari
Oli tuttuni edesmennyt naapuri
Lahjaksi saatu veitsi tiesi tuskani
 
Sielun synkissä kätkökomeroissa,
päättymättömän pylvästien varrella
lepää maailma silmälle näkymätön
Sen salakaupunkeihin olen kulkeva
Kallot sievästi katsovat parvelta,
ja kattohirsistä femurit riippuvat
Aikamme lehdille kirjaamattomina
syömmessäni tuhannet kuolemat
 
Seinille pantuna on henkien galleria
On Painajaa, Lilithiä ja Aaprasaksia
Hörhöä, tähdentutkijaa, kulttihahmoa
ja viillettyjä juoppojen muotokuvia
 
Olen jälleen yksi tärähtänyt hylkiö,
jota sisäinen ääni murhiin kehottaa
Mielenrauha on kapakissa helvetin,
missä sana-lauseita ei voi tavoittaa
Huonon väen seurassa kallistan lasia
Istuu pöydässäni tuhannen saatanaa
Tuttuja kaikki maailman lahonaamat
Siihen pyhättöön sydämeni halajaa
 
Ajatus kiertelee hautojen ympärillä
Voin maalle antautua ja heittäytyä
Hipiässä kovin paljon puukonreikiä;
kaikki sisäänpäin tuijottavia silmiä
Muokannut LordStenhammar (21.09.2017)
01.10.2017
Tämmöistä tänään...
KÄÄRME TEMPPELISSÄ
Synnin poluilta saapui huoneeseen kuokkavieras
Alamaailman suurlähettiläs, paholaisen vakooja
Niljakas nahkapuku, jota kahlitse ei moraali ihmisen
Kristityille tuomisinaan vaihtoehtoinen sanoma
Ylös krusifiksia kiemurtaen
ja pitkin reittä Pyhän Marian
se helma-lapsensa kuristaa
Voit kuulla parun haihtuvan
Puhelee saarnastuolin takana pimetyllä kielellä
niitä lauseita, jotka jätettiin pois pyhästä kirjasta
Jumalanpalvelukset ja henkimenot keskeyttäen
pitkin seinänlaitoja matelee vaitonaisena varjona
Se elkeillään heitä hyljeksii
ja sylkee myrkkyä suuntaansa
Naittaa naiset ja matelijat
Siittää muotopuolet lapsensa
Se kokenut on taivaallisen raivon ja kaunan
Muodon kirotun on saanut totuuden kertoja
Tuntee perimmäisen luonteen Luoja-Jumalan
Kuin tulessa elämöi haarakielinen saarnaaja
Pakanallisissa bakkanaaleissa
saatanallista hamboa tanssitaan
Ristillä riippuvan tuoreen lihan
loputon liero nielee kokonaan
Tulee uskovaisten huoneesta hiirikaupunki,
ja siunatusta ruumiista kuoriaisten kauppala
Papista saatanan sätkynukke ja komeljanttari
Rotat käyvät kisaa kalmoista alttarin takana
Taivaan taudista parantaa voi
joskus yksikin tippa sylkeä
Tarvitaan pirunmoinen piispa,
joka saattaisi madon nylkeä
KÄÄRME TEMPPELISSÄ
Synnin poluilta saapui huoneeseen kuokkavieras
Alamaailman suurlähettiläs, paholaisen vakooja
Niljakas nahkapuku, jota kahlitse ei moraali ihmisen
Kristityille tuomisinaan vaihtoehtoinen sanoma
Ylös krusifiksia kiemurtaen
ja pitkin reittä Pyhän Marian
se helma-lapsensa kuristaa
Voit kuulla parun haihtuvan
Puhelee saarnastuolin takana pimetyllä kielellä
niitä lauseita, jotka jätettiin pois pyhästä kirjasta
Jumalanpalvelukset ja henkimenot keskeyttäen
pitkin seinänlaitoja matelee vaitonaisena varjona
Se elkeillään heitä hyljeksii
ja sylkee myrkkyä suuntaansa
Naittaa naiset ja matelijat
Siittää muotopuolet lapsensa
Se kokenut on taivaallisen raivon ja kaunan
Muodon kirotun on saanut totuuden kertoja
Tuntee perimmäisen luonteen Luoja-Jumalan
Kuin tulessa elämöi haarakielinen saarnaaja
Pakanallisissa bakkanaaleissa
saatanallista hamboa tanssitaan
Ristillä riippuvan tuoreen lihan
loputon liero nielee kokonaan
Tulee uskovaisten huoneesta hiirikaupunki,
ja siunatusta ruumiista kuoriaisten kauppala
Papista saatanan sätkynukke ja komeljanttari
Rotat käyvät kisaa kalmoista alttarin takana
Taivaan taudista parantaa voi
joskus yksikin tippa sylkeä
Tarvitaan pirunmoinen piispa,
joka saattaisi madon nylkeä
Tämmöistä tänään...
 
 
KÄÄRME TEMPPELISSÄ
Synnin poluilta saapui huoneeseen kuokkavieras
Alamaailman suurlähettiläs, paholaisen vakooja
Niljakas nahkapuku, jota kahlitse ei moraali ihmisen
Kristityille tuomisinaan vaihtoehtoinen sanoma
 
Ylös krusifiksia kiemurtaen
ja pitkin reittä Pyhän Marian
se helma-lapsensa kuristaa
Voit kuulla parun haihtuvan
 
Puhelee saarnastuolin takana pimetyllä kielellä
niitä lauseita, jotka jätettiin pois pyhästä kirjasta
Jumalanpalvelukset ja henkimenot keskeyttäen
pitkin seinänlaitoja matelee vaitonaisena varjona
 
Se elkeillään heitä hyljeksii
ja sylkee myrkkyä suuntaansa
Naittaa naiset ja matelijat
Siittää muotopuolet lapsensa
 
Se kokenut on taivaallisen raivon ja kaunan
Muodon kirotun on saanut totuuden kertoja
Tuntee perimmäisen luonteen Luoja-Jumalan
Kuin tulessa elämöi haarakielinen saarnaaja
 
Pakanallisissa bakkanaaleissa
saatanallista hamboa tanssitaan
Ristillä riippuvan tuoreen lihan
loputon liero nielee kokonaan
 
Tulee uskovaisten huoneesta hiirikaupunki,
ja siunatusta ruumiista kuoriaisten kauppala
Papista saatanan sätkynukke ja komeljanttari
Rotat käyvät kisaa kalmoista alttarin takana
 
Taivaan taudista parantaa voi
joskus yksikin tippa sylkeä
Tarvitaan pirunmoinen piispa,
joka saattaisi madon nylkeä
15.10.2017
MIES SIVUMMALLA
”Varo visusti sitä tummaa miestä,
joka vaiti katsoo ja odottaa...”
***
Mies vainajien kielten tulkkina
toistelee langenneiden lauluja
Rukousten omaehtoinen lausuja
aina häiritsee pastorin puhetta
Kuin kurottava kuoleman varjo
seuraa seremonioiden kulkua
Murhatöiden hiljainen todistaja
kiirehtii hauta-arkkujen laskua
Mustapukuinen miekkonen seisoo etäällä
Häntä tunnnista et sukulaiseksi, tuttavaksi
Saat häneltä vain mysteerisen tuijotuksen
Menoihin hän ilmaantui kuokkavieraaksi
Koettelee kepillään hautakivien vierustoja
Toistelee vaimeasti mustia parakraafejaan
Niin tehden kuin kirkkoväen hän manaisi,
mutta kukaan ei erota sanoja puheestaan
Rautaportin hirmuinen kolistaja
kuin vartija hautapihan avainten
Manalan rakkikoira ja jäljestäjä
haistaa kalmon päästä matkojen
Ajan ja ihmisruumiin arkkitehti
saa kallat haudoilla kukkimaan
Kuolon salaisuuksien tallettaja
vie omaisilta muistot mukanaan
Sielunvihollisen luotettu juoksupoika
Mies, jota korppilinnut eivät kavahda
Hän kuolevaisille aina vieraana pysyy
Se viimeinen mies, jonka olet tapaava
Tuuli tarttuu kiinni takkinsa liepeeseen
Sanaton virrenveisuu seuraa kulkuaan
Ruskeat lehdet tanssivat ympärillään
Oksat kurottuvat haravoina roikkumaan
Vainaja menneisyytensä vankina
elää eloansa lakkaamatta uudestaan
Aistit turtuneet, ruumis tunnoton
Enää kuulee hän vain yhtä puhujaa
Mies vartioi kuolleita heräämästä
Taitaa parren mustien liihottajien
Tuo kalsean tunnelman mukanaan
Tietää sijat maatuneiden henkien
Tälle tontille on monia haudattu päällekkäin
Aika syö päivämäärät ja kirjaimet graniitista
Kivet korvataan, risti nousee ristin paikalle
Vain yksi henki pysyy välittämättä vuosista
Monenlaista hänestä kylän piirissä puhutaan
Tuonpuoleiseen astua ei voi, vaikka vanhenee
Luonaan kuilunkatsoja käy keinoja kysellen
Elonsa unohtanut kalmo verijälkiä seurailee
”Varo visusti sitä tummaa miestä,
joka vaiti katsoo ja odottaa...”
***
Mies vainajien kielten tulkkina
toistelee langenneiden lauluja
Rukousten omaehtoinen lausuja
aina häiritsee pastorin puhetta
Kuin kurottava kuoleman varjo
seuraa seremonioiden kulkua
Murhatöiden hiljainen todistaja
kiirehtii hauta-arkkujen laskua
Mustapukuinen miekkonen seisoo etäällä
Häntä tunnnista et sukulaiseksi, tuttavaksi
Saat häneltä vain mysteerisen tuijotuksen
Menoihin hän ilmaantui kuokkavieraaksi
Koettelee kepillään hautakivien vierustoja
Toistelee vaimeasti mustia parakraafejaan
Niin tehden kuin kirkkoväen hän manaisi,
mutta kukaan ei erota sanoja puheestaan
Rautaportin hirmuinen kolistaja
kuin vartija hautapihan avainten
Manalan rakkikoira ja jäljestäjä
haistaa kalmon päästä matkojen
Ajan ja ihmisruumiin arkkitehti
saa kallat haudoilla kukkimaan
Kuolon salaisuuksien tallettaja
vie omaisilta muistot mukanaan
Sielunvihollisen luotettu juoksupoika
Mies, jota korppilinnut eivät kavahda
Hän kuolevaisille aina vieraana pysyy
Se viimeinen mies, jonka olet tapaava
Tuuli tarttuu kiinni takkinsa liepeeseen
Sanaton virrenveisuu seuraa kulkuaan
Ruskeat lehdet tanssivat ympärillään
Oksat kurottuvat haravoina roikkumaan
Vainaja menneisyytensä vankina
elää eloansa lakkaamatta uudestaan
Aistit turtuneet, ruumis tunnoton
Enää kuulee hän vain yhtä puhujaa
Mies vartioi kuolleita heräämästä
Taitaa parren mustien liihottajien
Tuo kalsean tunnelman mukanaan
Tietää sijat maatuneiden henkien
Tälle tontille on monia haudattu päällekkäin
Aika syö päivämäärät ja kirjaimet graniitista
Kivet korvataan, risti nousee ristin paikalle
Vain yksi henki pysyy välittämättä vuosista
Monenlaista hänestä kylän piirissä puhutaan
Tuonpuoleiseen astua ei voi, vaikka vanhenee
Luonaan kuilunkatsoja käy keinoja kysellen
Elonsa unohtanut kalmo verijälkiä seurailee
MIES SIVUMMALLA
”Varo visusti sitä tummaa miestä,
joka vaiti katsoo ja odottaa...”
 
***
 
Mies vainajien kielten tulkkina
toistelee langenneiden lauluja
Rukousten omaehtoinen lausuja
aina häiritsee pastorin puhetta
Kuin kurottava kuoleman varjo
seuraa seremonioiden kulkua
Murhatöiden hiljainen todistaja
kiirehtii hauta-arkkujen laskua
 
Mustapukuinen miekkonen seisoo etäällä
Häntä tunnnista et sukulaiseksi, tuttavaksi
Saat häneltä vain mysteerisen tuijotuksen
Menoihin hän ilmaantui kuokkavieraaksi
Koettelee kepillään hautakivien vierustoja
Toistelee vaimeasti mustia parakraafejaan
Niin tehden kuin kirkkoväen hän manaisi,
mutta kukaan ei erota sanoja puheestaan
 
Rautaportin hirmuinen kolistaja
kuin vartija hautapihan avainten
Manalan rakkikoira ja jäljestäjä
haistaa kalmon päästä matkojen
Ajan ja ihmisruumiin arkkitehti
saa kallat haudoilla kukkimaan
Kuolon salaisuuksien tallettaja
vie omaisilta muistot mukanaan
 
Sielunvihollisen luotettu juoksupoika
Mies, jota korppilinnut eivät kavahda
Hän kuolevaisille aina vieraana pysyy
Se viimeinen mies, jonka olet tapaava
Tuuli tarttuu kiinni takkinsa liepeeseen
Sanaton virrenveisuu seuraa kulkuaan
Ruskeat lehdet tanssivat ympärillään
Oksat kurottuvat haravoina roikkumaan
 
Vainaja menneisyytensä vankina
elää eloansa lakkaamatta uudestaan
Aistit turtuneet, ruumis tunnoton
Enää kuulee hän vain yhtä puhujaa
Mies vartioi kuolleita heräämästä
Taitaa parren mustien liihottajien
Tuo kalsean tunnelman mukanaan
Tietää sijat maatuneiden henkien
 
Tälle tontille on monia haudattu päällekkäin
Aika syö päivämäärät ja kirjaimet graniitista
Kivet korvataan, risti nousee ristin paikalle
Vain yksi henki pysyy välittämättä vuosista
Monenlaista hänestä kylän piirissä puhutaan
Tuonpuoleiseen astua ei voi, vaikka vanhenee
Luonaan kuilunkatsoja käy keinoja kysellen
Elonsa unohtanut kalmo verijälkiä seurailee
24.10.2017
AJAN PETKUTTAJAT
Jos kunnolla kuulostelet, voit kuulla mumisevia sanoja
Kun oikein suuntaat katseesi, näet kaapupäisiä hahmoja
Joku silmiesi katveessa usein hiljaa hiipii ja kuiskailee
Kuuntele kun hautapihalla kivi kolisee ja lehti rapisee
Olivatko ne kuulemasi askeleet
pelkkää tammipuiden kahinaa?
Näet kalmistolla mustan miehen;
kävelet sen luokse ja se katoaa
Kaikki linjat ovat katkenneet, katuvalot sammuneita
Kuulet puhelinlangoilta pelkkiä naakkojen juoruiluita
Vastaasi kinkuttaa ryppyinen eukko mustassa koltussa
Alati uusia sävyjä saa maaseudun painajaistunnelma
Joukossa hämärän kirkkoväen
he maalliset kasvonsa peittävät
He ajan ja kuoleman kehän yli
kuolleet sukulaisensa näkevät
On olemassa heitä, joita vain päivänvalo saattaa kahlita
Kateelliset kylänihmiset kokevat heistä puhua valheita
Aika-ajoin löydetään kaiverrettuina kryptisiä merkkejä
lähitienoon kuusista sekä latojen ja pyhättöjen seinistä
Se takkukarvainen demonisusi
raapii leukukynsillään arkkuja
Metsän kalmankalpea styranki
ostaa sopimuksin ihmissieluja
Saatoit tekosillasi kenties aikaa ja kuolemaa huijata,
sillä vain toinen jalkasi käväisi rajan toisella puolella
Tunnet tuonelan kalamiehet; he vähän siimaa antavat,
pistävät silmän koukkuun ja sitten täysillä kiskovat
Lakkaamatta elon tunteja venytät
Hiljalleen ajan merkitys katoaa
Sinun omasi on yksityinen polku
Maasta tullut ei maaksi tulekaan
Sanomattomia sanoja joku noituri korviisi papatti
Katkeran työviikon päässä aina odottaa musta sapatti
Sängylläsi makoilet ja kuuntelet sisimpäsi ääniä
Ne aina seuraavat kaappikellon väsyneen lyöntejä
Jos kunnolla kuulostelet, voit kuulla mumisevia sanoja
Kun oikein suuntaat katseesi, näet kaapupäisiä hahmoja
Joku silmiesi katveessa usein hiljaa hiipii ja kuiskailee
Kuuntele kun hautapihalla kivi kolisee ja lehti rapisee
Olivatko ne kuulemasi askeleet
pelkkää tammipuiden kahinaa?
Näet kalmistolla mustan miehen;
kävelet sen luokse ja se katoaa
Kaikki linjat ovat katkenneet, katuvalot sammuneita
Kuulet puhelinlangoilta pelkkiä naakkojen juoruiluita
Vastaasi kinkuttaa ryppyinen eukko mustassa koltussa
Alati uusia sävyjä saa maaseudun painajaistunnelma
Joukossa hämärän kirkkoväen
he maalliset kasvonsa peittävät
He ajan ja kuoleman kehän yli
kuolleet sukulaisensa näkevät
On olemassa heitä, joita vain päivänvalo saattaa kahlita
Kateelliset kylänihmiset kokevat heistä puhua valheita
Aika-ajoin löydetään kaiverrettuina kryptisiä merkkejä
lähitienoon kuusista sekä latojen ja pyhättöjen seinistä
Se takkukarvainen demonisusi
raapii leukukynsillään arkkuja
Metsän kalmankalpea styranki
ostaa sopimuksin ihmissieluja
Saatoit tekosillasi kenties aikaa ja kuolemaa huijata,
sillä vain toinen jalkasi käväisi rajan toisella puolella
Tunnet tuonelan kalamiehet; he vähän siimaa antavat,
pistävät silmän koukkuun ja sitten täysillä kiskovat
Lakkaamatta elon tunteja venytät
Hiljalleen ajan merkitys katoaa
Sinun omasi on yksityinen polku
Maasta tullut ei maaksi tulekaan
Sanomattomia sanoja joku noituri korviisi papatti
Katkeran työviikon päässä aina odottaa musta sapatti
Sängylläsi makoilet ja kuuntelet sisimpäsi ääniä
Ne aina seuraavat kaappikellon väsyneen lyöntejä
AJAN PETKUTTAJAT
Jos kunnolla kuulostelet, voit kuulla mumisevia sanoja
Kun oikein suuntaat katseesi, näet kaapupäisiä hahmoja
Joku silmiesi katveessa usein hiljaa hiipii ja kuiskailee
Kuuntele kun hautapihalla kivi kolisee ja lehti rapisee
 
Olivatko ne kuulemasi askeleet
pelkkää tammipuiden kahinaa?
Näet kalmistolla mustan miehen;
kävelet sen luokse ja se katoaa
 
Kaikki linjat ovat katkenneet, katuvalot sammuneita
Kuulet puhelinlangoilta pelkkiä naakkojen juoruiluita
Vastaasi kinkuttaa ryppyinen eukko mustassa koltussa
Alati uusia sävyjä saa maaseudun painajaistunnelma
 
Joukossa hämärän kirkkoväen
he maalliset kasvonsa peittävät
He ajan ja kuoleman kehän yli
kuolleet sukulaisensa näkevät
 
On olemassa heitä, joita vain päivänvalo saattaa kahlita
Kateelliset kylänihmiset kokevat heistä puhua valheita
Aika-ajoin löydetään kaiverrettuina kryptisiä merkkejä
lähitienoon kuusista sekä latojen ja pyhättöjen seinistä
 
Se takkukarvainen demonisusi
raapii leukukynsillään arkkuja
Metsän kalmankalpea styranki
ostaa sopimuksin ihmissieluja
 
Saatoit tekosillasi kenties aikaa ja kuolemaa huijata,
sillä vain toinen jalkasi käväisi rajan toisella puolella
Tunnet tuonelan kalamiehet; he vähän siimaa antavat,
pistävät silmän koukkuun ja sitten täysillä kiskovat
 
Lakkaamatta elon tunteja venytät
Hiljalleen ajan merkitys katoaa
Sinun omasi on yksityinen polku
Maasta tullut ei maaksi tulekaan
 
Sanomattomia sanoja joku noituri korviisi papatti
Katkeran työviikon päässä aina odottaa musta sapatti
Sängylläsi makoilet ja kuuntelet sisimpäsi ääniä
Ne aina seuraavat kaappikellon väsyneen lyöntejä
Muokannut LordStenhammar (25.10.2017)
14.11.2017
Vihtahousulle...
VUOHI YLIMMÄINEN
Tuulessa kukkuili tuonelan käki
Paholaisen hahmon silmäni näki
kulkevan metsikössä ilkosillaan
vuohipukin kerintä miehustallaan
Sen siitin oli pitkä, sorkat jaloissa,
sarvi päässä ja naama persnahassa
Katse sillä oli nokea mustempaa
ja iho kuin paksua saapasnahkaa
Tuo on se tuttu ukko, tuo on selvä saatana
Tuttu ruokoton parta sekä rentun kauhtana
Vaitonaisena maantien suuntaan tuijottelee
Silti ilmeensä muuttumattomana pysyttelee
Nähnyt on pakanat, peikot ja turkkilaiset,
ja kuinka luoliin kahlittiin ristiretkeläiset
Todistanut on, kuinka maan ihmiset luotiin
ja kuinka heidät perisynnin piiriin tuotiin
Väkevämpi kuin piispa Roomassa
Vanhempi kaikkia Jehovan luomia
Maneerinsa kuin julmetulla papilla
Kauppiaan elkeet, toivoton sanoma
Jos uskallat puheitaan kuunnella,
kuulet pelkkiä vaimeita kiroiluja
Ne pääsevät mätäneviltä huulilta
ja viestinkantajan saavat tuulilta
Maankiertäjän matkaan ei lapsia anneta
Kulkee sinne, minne tienviitta ei osoita
Sorkat kenkiin, häntä housun lahkeeseen
Houkat seuraavat häntä vakaumuksineen
Jokaisena sapattina puvun päälle pujottaa
Musta karvoitus rintamuksestaan rehottaa
Leposijansa jakaa maan lierojen kanssa,
sillä jok'ikinen niistä hylkii ruumistansa
Siihen paikkaan tuntemattomaan
kaapupäiset käyvät saapumaan
Palvojat kaikista ilmansuunnista
Kukaan ei tiedä, mistä taloista
Nuoren karitsalauman joukossa
yksi häärää ylhäisimpänä pukkina
Yksi sarvi on pystyssä keikkuva
Kuva vuohettaren valvoo menoja
Nuori neitsyt asettaa päähänsä havuseppeleen
Valkoinen kulkue paimennetaan uhripaikoilleen
He kantavat päällään vain läpinäkyviä harsoja
Ehtoolliskalkit täynnä ovat paksua pirunmaitoa
Sille kelpaa vain paras karja joukosta ihmisten
Se suosija on korkeasukuisten arjalais-tytärten
Huuruiset ihmiset pakanallisen unen pauloissa
unohtavat järkensä ja vanhan vakaumuksensa
Kohtaloaan tunne ei kukaan
Silti ottaisi se sinut mukaan
Sillä miljoona sielua turvassa
on kukkarossa perstaskussa
Merkistään miehen tunnistaa
Puheensa saattavat harhauttaa
Kaikkien sydänten omistaja
Sen karkotat kellojen soitolla
VUOHI YLIMMÄINEN
Tuulessa kukkuili tuonelan käki
Paholaisen hahmon silmäni näki
kulkevan metsikössä ilkosillaan
vuohipukin kerintä miehustallaan
Sen siitin oli pitkä, sorkat jaloissa,
sarvi päässä ja naama persnahassa
Katse sillä oli nokea mustempaa
ja iho kuin paksua saapasnahkaa
Tuo on se tuttu ukko, tuo on selvä saatana
Tuttu ruokoton parta sekä rentun kauhtana
Vaitonaisena maantien suuntaan tuijottelee
Silti ilmeensä muuttumattomana pysyttelee
Nähnyt on pakanat, peikot ja turkkilaiset,
ja kuinka luoliin kahlittiin ristiretkeläiset
Todistanut on, kuinka maan ihmiset luotiin
ja kuinka heidät perisynnin piiriin tuotiin
Väkevämpi kuin piispa Roomassa
Vanhempi kaikkia Jehovan luomia
Maneerinsa kuin julmetulla papilla
Kauppiaan elkeet, toivoton sanoma
Jos uskallat puheitaan kuunnella,
kuulet pelkkiä vaimeita kiroiluja
Ne pääsevät mätäneviltä huulilta
ja viestinkantajan saavat tuulilta
Maankiertäjän matkaan ei lapsia anneta
Kulkee sinne, minne tienviitta ei osoita
Sorkat kenkiin, häntä housun lahkeeseen
Houkat seuraavat häntä vakaumuksineen
Jokaisena sapattina puvun päälle pujottaa
Musta karvoitus rintamuksestaan rehottaa
Leposijansa jakaa maan lierojen kanssa,
sillä jok'ikinen niistä hylkii ruumistansa
Siihen paikkaan tuntemattomaan
kaapupäiset käyvät saapumaan
Palvojat kaikista ilmansuunnista
Kukaan ei tiedä, mistä taloista
Nuoren karitsalauman joukossa
yksi häärää ylhäisimpänä pukkina
Yksi sarvi on pystyssä keikkuva
Kuva vuohettaren valvoo menoja
Nuori neitsyt asettaa päähänsä havuseppeleen
Valkoinen kulkue paimennetaan uhripaikoilleen
He kantavat päällään vain läpinäkyviä harsoja
Ehtoolliskalkit täynnä ovat paksua pirunmaitoa
Sille kelpaa vain paras karja joukosta ihmisten
Se suosija on korkeasukuisten arjalais-tytärten
Huuruiset ihmiset pakanallisen unen pauloissa
unohtavat järkensä ja vanhan vakaumuksensa
Kohtaloaan tunne ei kukaan
Silti ottaisi se sinut mukaan
Sillä miljoona sielua turvassa
on kukkarossa perstaskussa
Merkistään miehen tunnistaa
Puheensa saattavat harhauttaa
Kaikkien sydänten omistaja
Sen karkotat kellojen soitolla
Vihtahousulle...
 
 
VUOHI YLIMMÄINEN
Tuulessa kukkuili tuonelan käki
Paholaisen hahmon silmäni näki
kulkevan metsikössä ilkosillaan
vuohipukin kerintä miehustallaan
 
Sen siitin oli pitkä, sorkat jaloissa,
sarvi päässä ja naama persnahassa
Katse sillä oli nokea mustempaa
ja iho kuin paksua saapasnahkaa
 
Tuo on se tuttu ukko, tuo on selvä saatana
Tuttu ruokoton parta sekä rentun kauhtana
Vaitonaisena maantien suuntaan tuijottelee
Silti ilmeensä muuttumattomana pysyttelee
Nähnyt on pakanat, peikot ja turkkilaiset,
ja kuinka luoliin kahlittiin ristiretkeläiset
Todistanut on, kuinka maan ihmiset luotiin
ja kuinka heidät perisynnin piiriin tuotiin
 
Väkevämpi kuin piispa Roomassa
Vanhempi kaikkia Jehovan luomia
Maneerinsa kuin julmetulla papilla
Kauppiaan elkeet, toivoton sanoma
 
Jos uskallat puheitaan kuunnella,
kuulet pelkkiä vaimeita kiroiluja
Ne pääsevät mätäneviltä huulilta
ja viestinkantajan saavat tuulilta
 
Maankiertäjän matkaan ei lapsia anneta
Kulkee sinne, minne tienviitta ei osoita
Sorkat kenkiin, häntä housun lahkeeseen
Houkat seuraavat häntä vakaumuksineen
Jokaisena sapattina puvun päälle pujottaa
Musta karvoitus rintamuksestaan rehottaa
Leposijansa jakaa maan lierojen kanssa,
sillä jok'ikinen niistä hylkii ruumistansa
 
Siihen paikkaan tuntemattomaan
kaapupäiset käyvät saapumaan
Palvojat kaikista ilmansuunnista
Kukaan ei tiedä, mistä taloista
 
Nuoren karitsalauman joukossa
yksi häärää ylhäisimpänä pukkina
Yksi sarvi on pystyssä keikkuva
Kuva vuohettaren valvoo menoja
 
Nuori neitsyt asettaa päähänsä havuseppeleen Valkoinen kulkue paimennetaan uhripaikoilleen
He kantavat päällään vain läpinäkyviä harsoja
Ehtoolliskalkit täynnä ovat paksua pirunmaitoa
Sille kelpaa vain paras karja joukosta ihmisten
Se suosija on korkeasukuisten arjalais-tytärten
Huuruiset ihmiset pakanallisen unen pauloissa
unohtavat järkensä ja vanhan vakaumuksensa
 
Kohtaloaan tunne ei kukaan
Silti ottaisi se sinut mukaan
Sillä miljoona sielua turvassa
on kukkarossa perstaskussa
 
Merkistään miehen tunnistaa
Puheensa saattavat harhauttaa
Kaikkien sydänten omistaja
Sen karkotat kellojen soitolla
24.11.2017
Epäuskoisille...
KAHDET KASVOT
Näet kaikki aikakautemme ilmiöt mystisessä valossa
Arkielämän kulissien takaa paljastat monta petosta
Toisinaan olet yksi korkeimpien arvoitusten ratkaisija
Muutoin mesoat kaduilla päinsyljettynä houkkana
Ruokapuolesi on pelkkää vettä, kannikkaa ja riisiä
Alati kuulostelet jokaista hetkeä maailmanlopuksi
Mies pelkkää ohutta nahkaa, henkesikin muserrettu
Hiljaa kituuttamalla muuttuu muotosi luurangoksi
Kuljet elontietäsi takaperin
näkemättä synkän mutkan taa
Päivänvalo kuin ruumisauto
huomaamattasi sinut ohittaa
Ensin työnsit pyörätuolia, sitten sait istua siinä jo itse
Näit veljiesi riutuvan – siitä koko ruumiisi lannistui
Lankesit sairaansijalle, ei laupias tytär sinua lääkitse
Raskasta on elämisesi; mieli kalmistoihin hautautui
Epätoivoinen maagikko ja vastentahtoinen profeetta
Seurana kärpäsen surina – olet vainajan suu ja kanava
Puheisiisi yksikään ei ole vuosikymmeniin uskonut
Puhelet kielellä vieraalla toispuolelta tuotuja sanoja
Elämisen sietämätön ristiriita
kuvastuu kaksista kasvoista
On toinen kuin elävä Messias,
toinen taas ihmisen irvikuva
Vuodatat lakkaamatta kyyneliä tyhjän ristin edessä
Vapaaehtoisten tuskien airuena rauta ihosi lävistää
Glorifioit piinaasi, palkinnoksi saat lisää kärsimystä
Haluat olla marttyyri, vaikka uskot ei-mihinkään
Kadut kaikuvat kun arosudet sielussasi ulvovat
Suusi vanhaa valhetta haudanvakavana toistelee
Sisälläsi hopeaturkkisten demoninen possessio,
joka kanssa hahmon loistavan alati kamppailee
Tuttuja kaikki dualistiset opit
Kannat vastakkaisia merkkejä
Enkeli epäjumalien rinnalla
on sydämeesi tilojaan tekevä
KAHDET KASVOT
Näet kaikki aikakautemme ilmiöt mystisessä valossa
Arkielämän kulissien takaa paljastat monta petosta
Toisinaan olet yksi korkeimpien arvoitusten ratkaisija
Muutoin mesoat kaduilla päinsyljettynä houkkana
Ruokapuolesi on pelkkää vettä, kannikkaa ja riisiä
Alati kuulostelet jokaista hetkeä maailmanlopuksi
Mies pelkkää ohutta nahkaa, henkesikin muserrettu
Hiljaa kituuttamalla muuttuu muotosi luurangoksi
Kuljet elontietäsi takaperin
näkemättä synkän mutkan taa
Päivänvalo kuin ruumisauto
huomaamattasi sinut ohittaa
Ensin työnsit pyörätuolia, sitten sait istua siinä jo itse
Näit veljiesi riutuvan – siitä koko ruumiisi lannistui
Lankesit sairaansijalle, ei laupias tytär sinua lääkitse
Raskasta on elämisesi; mieli kalmistoihin hautautui
Epätoivoinen maagikko ja vastentahtoinen profeetta
Seurana kärpäsen surina – olet vainajan suu ja kanava
Puheisiisi yksikään ei ole vuosikymmeniin uskonut
Puhelet kielellä vieraalla toispuolelta tuotuja sanoja
Elämisen sietämätön ristiriita
kuvastuu kaksista kasvoista
On toinen kuin elävä Messias,
toinen taas ihmisen irvikuva
Vuodatat lakkaamatta kyyneliä tyhjän ristin edessä
Vapaaehtoisten tuskien airuena rauta ihosi lävistää
Glorifioit piinaasi, palkinnoksi saat lisää kärsimystä
Haluat olla marttyyri, vaikka uskot ei-mihinkään
Kadut kaikuvat kun arosudet sielussasi ulvovat
Suusi vanhaa valhetta haudanvakavana toistelee
Sisälläsi hopeaturkkisten demoninen possessio,
joka kanssa hahmon loistavan alati kamppailee
Tuttuja kaikki dualistiset opit
Kannat vastakkaisia merkkejä
Enkeli epäjumalien rinnalla
on sydämeesi tilojaan tekevä
Epäuskoisille...
 
KAHDET KASVOT
Näet kaikki aikakautemme ilmiöt mystisessä valossa
Arkielämän kulissien takaa paljastat monta petosta
Toisinaan olet yksi korkeimpien arvoitusten ratkaisija
Muutoin mesoat kaduilla päinsyljettynä houkkana
 
Ruokapuolesi on pelkkää vettä, kannikkaa ja riisiä
Alati kuulostelet jokaista hetkeä maailmanlopuksi
Mies pelkkää ohutta nahkaa, henkesikin muserrettu
Hiljaa kituuttamalla muuttuu muotosi luurangoksi
 
Kuljet elontietäsi takaperin
näkemättä synkän mutkan taa
Päivänvalo kuin ruumisauto
huomaamattasi sinut ohittaa
 
Ensin työnsit pyörätuolia, sitten sait istua siinä jo itse
Näit veljiesi riutuvan – siitä koko ruumiisi lannistui
Lankesit sairaansijalle, ei laupias tytär sinua lääkitse
Raskasta on elämisesi; mieli kalmistoihin hautautui
 
Epätoivoinen maagikko ja vastentahtoinen profeetta
Seurana kärpäsen surina – olet vainajan suu ja kanava
Puheisiisi yksikään ei ole vuosikymmeniin uskonut
Puhelet kielellä vieraalla toispuolelta tuotuja sanoja
 
Elämisen sietämätön ristiriita
kuvastuu kaksista kasvoista
On toinen kuin elävä Messias,
toinen taas ihmisen irvikuva
 
Vuodatat lakkaamatta kyyneliä tyhjän ristin edessä
Vapaaehtoisten tuskien airuena rauta ihosi lävistää
Glorifioit piinaasi, palkinnoksi saat lisää kärsimystä
Haluat olla marttyyri, vaikka uskot ei-mihinkään
 
Kadut kaikuvat kun arosudet sielussasi ulvovat
Suusi vanhaa valhetta haudanvakavana toistelee
Sisälläsi hopeaturkkisten demoninen possessio,
joka kanssa hahmon loistavan alati kamppailee
 
Tuttuja kaikki dualistiset opit
Kannat vastakkaisia merkkejä
Enkeli epäjumalien rinnalla
on sydämeesi tilojaan tekevä
Muokannut LordStenhammar (24.11.2017)
24.02.2018
Jaahas, enpä ole kolmeen kuuhun mitään täällä julkaissukkaan...
VIIMEISET RIIVAUKSET
Ylleni kurottuu oksan varjo, mutta puutapa sitä ei näy
Huoneet vailla auringonvaloa, savuhormissa viima käy
Eloni loppuajan olen pyrkinyt karkuun tästä kylästä
Vaan aina kun sen rajan ylitän, olen taas takaisin sisällä
Sydämessä hitunen taikauskoista pelkoa
Tapahtuu pirullinen muutos ilmanalassa
Syksy saapuu laaksoon niin salakavalasti,
ettei sitä saata edes ihmissilmä huomata
Pellot muuttuvat hiljaisiksi kätensä alla
Kosketuksensa on kokonaan lamauttava
Kuin hirtehisimmässä painajaisunessa
seisoo paikoillaan tuikituttu maisema
Lehdet tummuvat yksi toisensa jälkeen
Tuulenvire alkaa vaiheittain voimistua
Se menee hautapaikkojen onttoihin puihin
alkaen niiden kautta sanomaansa ulvoa
Se kiipeää kirkon ränsistyneeseen torniin
tarttuen naruun niin kuin kellonsoittaja
Kuuluu pelkkä vaimea ja kolkko sointi,
kun kieli hiljaa koskettaa kellometallia
Olen omillani täällä ja voin sisuksissani aistia sen:
luvatun kuoleman kantajan saapuvan takaa aikojen
Ikäkulu henki jo tahtoo eroon entisistä nahoistaan
Viimeisetkin enteet kävivät valheeksi muuttumaan
Halu kuljeskella valtaa unettomina öinä
Ääni kulman takaa takiaisena takaraivossa
Ilmoille päästetyn lauseen kaiku vaihtaa
poimintoihin pannaan pannuista kirjoista
Toivoisin päivänkehrän paistavan päälleni
Olen täysin kyllästynyt kuun kalseuteen
Siinä se väijyy kuin yksi vinkkaava silmä
Ajaa minut takaisin ajatusten ankeuteen
Silmät tapittavat minua ikkunaristikon läpi
Silmät ontot kuin kaksi viekasta sirppikuuta
Varjot kasvavat, oksat tunkeutuvat sisään
Edessäni on kaksi narisevaa luurankopuuta
Kolkko tuuli käy puhaltamaan kuin tyhjästä
Kovin ravistelee aution kylän perustuksia
Hongat alkavat kävellä paljaine juurineen
Ne suuntaavat kohti kalmistoa ja kirkkoa
Viimeiset riivaukseni odottavat sinä ajankohtana,
kun musta kirkkaus virtaa sisään ruumiin aukoista
Pian sadonkorjuun kuu saapuu lakipisteeseensä
Huoneenhajottajien parvi viereeni kerääntyneenä
Makaan viimeisilläni hikisellä vuoteella
Kuoriaiset kuhisten kyttäävät tilaisuuttaan
Pian ruumiini on maan pienten kauppala
Hymysuin vielä kerran kohtaloa uhmaan
Samalla kun kasvaa kumpu hautasijoilla,
kohtaan suuruudessa tuonpuoleisen eloni
Samalla kun lakastuu kirkonpihalla patsas,
kohtaan erakkuudessa surkean loppuni
Hivuttaen saapuu syksyn synkkä päätös
Kaikki on kuolonkalpeaa, kovin haurasta
Pellot muuttuvat kivenkovaksi sonnaksi
Pilkkaavat demonit käyvät tanssia katoilla
Kukkula kasvaa vaeltelijoiden jäänteistä
Tahdoton on henki, tahdoton ruumiskin
Joka kulman takana uusi painajaisnäky
Täällä pitkään pelkkänä varjona harhailin
VIIMEISET RIIVAUKSET
Ylleni kurottuu oksan varjo, mutta puutapa sitä ei näy
Huoneet vailla auringonvaloa, savuhormissa viima käy
Eloni loppuajan olen pyrkinyt karkuun tästä kylästä
Vaan aina kun sen rajan ylitän, olen taas takaisin sisällä
Sydämessä hitunen taikauskoista pelkoa
Tapahtuu pirullinen muutos ilmanalassa
Syksy saapuu laaksoon niin salakavalasti,
ettei sitä saata edes ihmissilmä huomata
Pellot muuttuvat hiljaisiksi kätensä alla
Kosketuksensa on kokonaan lamauttava
Kuin hirtehisimmässä painajaisunessa
seisoo paikoillaan tuikituttu maisema
Lehdet tummuvat yksi toisensa jälkeen
Tuulenvire alkaa vaiheittain voimistua
Se menee hautapaikkojen onttoihin puihin
alkaen niiden kautta sanomaansa ulvoa
Se kiipeää kirkon ränsistyneeseen torniin
tarttuen naruun niin kuin kellonsoittaja
Kuuluu pelkkä vaimea ja kolkko sointi,
kun kieli hiljaa koskettaa kellometallia
Olen omillani täällä ja voin sisuksissani aistia sen:
luvatun kuoleman kantajan saapuvan takaa aikojen
Ikäkulu henki jo tahtoo eroon entisistä nahoistaan
Viimeisetkin enteet kävivät valheeksi muuttumaan
Halu kuljeskella valtaa unettomina öinä
Ääni kulman takaa takiaisena takaraivossa
Ilmoille päästetyn lauseen kaiku vaihtaa
poimintoihin pannaan pannuista kirjoista
Toivoisin päivänkehrän paistavan päälleni
Olen täysin kyllästynyt kuun kalseuteen
Siinä se väijyy kuin yksi vinkkaava silmä
Ajaa minut takaisin ajatusten ankeuteen
Silmät tapittavat minua ikkunaristikon läpi
Silmät ontot kuin kaksi viekasta sirppikuuta
Varjot kasvavat, oksat tunkeutuvat sisään
Edessäni on kaksi narisevaa luurankopuuta
Kolkko tuuli käy puhaltamaan kuin tyhjästä
Kovin ravistelee aution kylän perustuksia
Hongat alkavat kävellä paljaine juurineen
Ne suuntaavat kohti kalmistoa ja kirkkoa
Viimeiset riivaukseni odottavat sinä ajankohtana,
kun musta kirkkaus virtaa sisään ruumiin aukoista
Pian sadonkorjuun kuu saapuu lakipisteeseensä
Huoneenhajottajien parvi viereeni kerääntyneenä
Makaan viimeisilläni hikisellä vuoteella
Kuoriaiset kuhisten kyttäävät tilaisuuttaan
Pian ruumiini on maan pienten kauppala
Hymysuin vielä kerran kohtaloa uhmaan
Samalla kun kasvaa kumpu hautasijoilla,
kohtaan suuruudessa tuonpuoleisen eloni
Samalla kun lakastuu kirkonpihalla patsas,
kohtaan erakkuudessa surkean loppuni
Hivuttaen saapuu syksyn synkkä päätös
Kaikki on kuolonkalpeaa, kovin haurasta
Pellot muuttuvat kivenkovaksi sonnaksi
Pilkkaavat demonit käyvät tanssia katoilla
Kukkula kasvaa vaeltelijoiden jäänteistä
Tahdoton on henki, tahdoton ruumiskin
Joka kulman takana uusi painajaisnäky
Täällä pitkään pelkkänä varjona harhailin
Jaahas, enpä ole kolmeen kuuhun mitään täällä julkaissukkaan...
 
VIIMEISET RIIVAUKSET
Ylleni kurottuu oksan varjo, mutta puutapa sitä ei näy
Huoneet vailla auringonvaloa, savuhormissa viima käy Eloni loppuajan olen pyrkinyt karkuun tästä kylästä
Vaan aina kun sen rajan ylitän, olen taas takaisin sisällä
 
Sydämessä hitunen taikauskoista pelkoa
Tapahtuu pirullinen muutos ilmanalassa
Syksy saapuu laaksoon niin salakavalasti,
ettei sitä saata edes ihmissilmä huomata
Pellot muuttuvat hiljaisiksi kätensä alla
Kosketuksensa on kokonaan lamauttava
Kuin hirtehisimmässä painajaisunessa
seisoo paikoillaan tuikituttu maisema
 
Lehdet tummuvat yksi toisensa jälkeen
Tuulenvire alkaa vaiheittain voimistua
Se menee hautapaikkojen onttoihin puihin
alkaen niiden kautta sanomaansa ulvoa
Se kiipeää kirkon ränsistyneeseen torniin
tarttuen naruun niin kuin kellonsoittaja
Kuuluu pelkkä vaimea ja kolkko sointi,
kun kieli hiljaa koskettaa kellometallia
 
Olen omillani täällä ja voin sisuksissani aistia sen:
luvatun kuoleman kantajan saapuvan takaa aikojen
Ikäkulu henki jo tahtoo eroon entisistä nahoistaan
Viimeisetkin enteet kävivät valheeksi muuttumaan
 
Halu kuljeskella valtaa unettomina öinä
Ääni kulman takaa takiaisena takaraivossa
Ilmoille päästetyn lauseen kaiku vaihtaa
poimintoihin pannaan pannuista kirjoista
Toivoisin päivänkehrän paistavan päälleni
Olen täysin kyllästynyt kuun kalseuteen
Siinä se väijyy kuin yksi vinkkaava silmä
Ajaa minut takaisin ajatusten ankeuteen
 
Silmät tapittavat minua ikkunaristikon läpi
Silmät ontot kuin kaksi viekasta sirppikuuta
Varjot kasvavat, oksat tunkeutuvat sisään
Edessäni on kaksi narisevaa luurankopuuta
Kolkko tuuli käy puhaltamaan kuin tyhjästä
Kovin ravistelee aution kylän perustuksia
Hongat alkavat kävellä paljaine juurineen
Ne suuntaavat kohti kalmistoa ja kirkkoa
 
Viimeiset riivaukseni odottavat sinä ajankohtana,
kun musta kirkkaus virtaa sisään ruumiin aukoista
Pian sadonkorjuun kuu saapuu lakipisteeseensä
Huoneenhajottajien parvi viereeni kerääntyneenä
 
Makaan viimeisilläni hikisellä vuoteella
Kuoriaiset kuhisten kyttäävät tilaisuuttaan
Pian ruumiini on maan pienten kauppala
Hymysuin vielä kerran kohtaloa uhmaan
Samalla kun kasvaa kumpu hautasijoilla,
kohtaan suuruudessa tuonpuoleisen eloni
Samalla kun lakastuu kirkonpihalla patsas,
kohtaan erakkuudessa surkean loppuni
 
Hivuttaen saapuu syksyn synkkä päätös
Kaikki on kuolonkalpeaa, kovin haurasta
Pellot muuttuvat kivenkovaksi sonnaksi
Pilkkaavat demonit käyvät tanssia katoilla
Kukkula kasvaa vaeltelijoiden jäänteistä
Tahdoton on henki, tahdoton ruumiskin
Joka kulman takana uusi painajaisnäky
Täällä pitkään pelkkänä varjona harhailin
Muokannut LordStenhammar (26.02.2018)
- Risingshadow
- Keskustelut
- Leirinuotio
- Painaja ja muita runoja