Kyllä tällä ketjulla varmasti on monia muitakin seuraajia. Itse taidan vain olla sitä äänekkäintä sakkia . Ainakin mitä näihin runoihin tulee.
Käsittelet runoissasi sellaisia aiheita - kuten teet tässäkin -, joista itse en osaisi kuuna päivänä kirjoittaa. Niissä on paljon pohdintaa uskonnoista tavalla, joka ihmettelee kuinka sokeaksi kirkkousko saatta ihmisen tehdä. Esiin nousee myös ulkopuolisuudesta käsiteleviä aiheita sekä myös jotenkin se, että omasta kohtalostaan pitäisi saada itse päättää. Tai näin ainakin itse olen kokenut monet tekstisi. En sitten tiedä kuinka mönkään näkemykseni menee .
Runoudessa parasta on, kun antaa oman mielen puhua juuri sitä kieltä, kuin se haluaa puhua. Silloin teksti on mielestäni aidointa. Ja aitoutta näissä teksteissä on. Kuin on myös sitä hyvin harkittua kirjoittamista.
En ole kyllä kummoinenkaan analysoija tai mitään muutakaan, mutta kunhan tässä kirjoitin ajatuksiani aiheesta .
Hyvinhän sie analysoit. Tämänkin runon suhteen osuit naulankantaan. Löydät myös teksteistä usein sellaisia juttuja, joita kirjoittaja itsekään ei välttämättä löydä.
Tuo kristinuskon halveeraaminen on ollut mulle pitkään yksi lempiaiheita. En sinänsä vihaa ko. uskontoa itsessään. Itse oppia enemmän mielipiteeseeni ovat vaikuttaneet ne kyseisen uskon seuraajat, joita olen sattunut tapaamaan. Aikamoista sakkia välillä...
Lemmyn syntymäpäivän alla sitä on hyvä miettiä kaikkeuden olemusta. Siinä saattaa kyllä joulumielen lisäksi mennä myös mielenrauha - jota olen toivonut lahjaksi joka vuosi.
RUKOUS JOLLEKIN Sinä, joka loit kaiken ja synnyit ei-mistään Kuolitko sen jälkeen omaan mahdottomuuteesi? Sanelit testamenttisi pimeiden kielien kautta Mieleni palaa tietämään: kuka olet, koettelijani?
Miksi et tuo minulle tahtoasi julki selkeämmin? Ikäkuluja opinkappaleita harvoin järkeni tavoittaa Viskasitko minut tänne etsimään tosiolemustasi, Vai sieluni sisäistä valintaa panitko pohtimaan?
Kokonaiskuva universumista Muodostuu pienistä palasista Sokeana elämän näyttämöllä Masturboin kohtalon kädellä Pääni kuurona jotakin ylisti Täältä jonnekin katosi alttari Saanko koskaan sinuun yhteyttä, Vai kurkottelenko tyhjyyttä?
Raitis ulkoilma muuttui minulle myrkylliseksi Istuin yksin kotonani peläten ulkomaailmaa Tahdoin tietää, mikä on luomistyösi resepti Toistuvasti kuulutin sinua ilmoittautumaan
En sääliä kaipaa, en liioin ymmärrystäkään Haluan vain, että jossain joku minut kuulisi Kieltäni hillitse ja kurjaa mieltäni varjele Tai tee kohdallani niin kuin kuuluu tahtosi
Työsi luonne monet eksyttää Ilman sitä ei voi luotua selittää Kuin katsetta jokaisen ihmisen Käy mieleni valepukujasi tutkien Tuikkusi vetää minua puoleensa Vaan ei elämän kaavoja paljasta Kutsuu minut tutkimaan kuilua Mutta sen reuna on liian korkea
Sinua pohtiminen tuottaa sekavia vertauksia Kunpa vähemmän voisin toimiasi pähkäillä Tätäkö on ihmiselo? Sielu kuorensa valitsee Silmät sulkee ja antaa unien itsensä vietellä
Kuka pitää maailman koossa ja pyörimässä? Kuka sanelee värssyt väsyneelle kynäniekalle? Kuka saa meidät merkityselämyksiä näkemään? Se työ kuuluu sinulle, suurelle vaikenijalle
Tämä oli omaan mieleeni todella syvällinen runo. Pohdit tässä aihetta, jota olen joskus itsekin runoissa pyöritellyt. Lopputulema on ollut erilainen, mutta niinhän me itse kukin olemme.
Itselleni teksti ei jättänyt yhtään tulkinnan varaa, vaan se meni jonnekin syvälle ymmärrykseen kuin naula. Jos olenkin sanonut näin aiemminkin, niin sanonpa taas: varmaankin parasta antia tässä ketjussa tähän mennessä.
Rakenne, soinnut ja olemus hyvin linjassa sisällön kanssa. Ihminen kurottamassa vapisevaa kättään Taivasta kohti vastausta pyytäen. Teksteissäsi on aina läsnä tietynlainen synkkyys. Tässä olet onnistunut pukemaan se mielestäni kysymykseksi, jolloin runo tuntuu nyt enemmän siltä kuin tumma sametti liukuisi mielen päällä sen sijaan että hiilenpalat hiertäisivät tajunnan pintaa (ota tästä nyt sitten selvää, mitä tarkoitan ).
Toivottavasti olet saanut tänä jouluna edes hitusen mielenrauhaa itsellesi, ja toiveesi siten olisi kuultu.
Tusen tack! Ja hieno vertaus tuossa lopussa. Sitähän tämä jumalattoman ja erinäisten henkivaltojen olemassaoloa kovasti puntaroivan ihmisen elämä enimmäkseen on - pelkkää luulottelua ja tyhjään kurkottelua. Kirkastumisen hetket ovat harvassa. Yleensä kaikki on pelkkää sumua.
Olen sitä mielenrauhaa toivonut varmaan jo 11 vuotta, mutta enpä ole saanut. Tässä on usko Joulupukkiinkin ollut koetuksella.
Julkaistaanpa jotain häilyvästi asiaan kuuluvaa, ennen kuin Italiassa vuori poksahtaa.
MAAILMANLOPUN TURVAPAIKASSA Istun kirkon kattoristin päällä Hahmoni Bretagnen kuvatus Ajan ilmiöitä kovasti pohtien Mitä mietin, minä kauhistus? On pääni niin kuin uppokivi Alimpaan syöveriin manattu Kaikki hengentöitteni mukana Kuilun syvyyksiin viskattu
Tornikaton terävästä kärjestä Näen kauemmas kuin Jumala Ihmissuvun henkitoreissaan Edessänsä kulttuurin kuolema Kuin kuoppa, hauta ammottava Auki revitty on koko maailma Kummalliset aatteet kukoistavat Tänä mielettömyyden aikana
Täällä papit saatanan sijaisina Ja noidat Jeesuksen pappeina Pyllistelevät milloin minnekin Eikä kukaan arvaa puoltansa Kurjimuksista säälittävimpiä Heitä lempilapsina vaalitaan Viisaat laitetaan häpeämään Kallista hengen mammonaa
Kuu on irstas ja kammottava Se teroittelee teihin sarviaan Loputtoman ennustelun kautta Joku paskiainen osui oikeaan Vaan saivatko sellaiset riemua Tuomitessaan vääräuskoisen? Myöskin maan alle paenneen Näen paratiisi-seurakuntien
Vain hiljaisuus kulkee perässä Apokalypsin käydessä ohitseni Sen myötä henget kaikonneet Saan riivata vapaasti itseäni Vaikka sisäinen ääni pakottaa En sielulleni kaipaa sovitusta Se ääni on kuolleen Jumalan Jäänne eilispäivän harhoista
Kurja kotimaa lopunaikojen! Kovin vaivainen on varjosi Hipiäsi niin heikko ja hauras Tuhon valo paistaa päällesi Taivaan tähdet ovat sekaisin Sieluton silmä meitä vakoilee Vapahtajan tuhkat puhallettu Tekokuut päihimme putoilee
Synkkä tunnelma todellakin välittyy tästä runosta. Vaikkei tuo tulivuori olekaan vielä poksahtanut, saa tämä runo aikaan mielikuvan, jossa niin olisi jo käynyt. Laava virtaa kivisen kirkon muurin reunaa pitkin, tulipalot roihuavat ja kansa juoksee astaloiden kanssa toisinaa jaakaamssa. Ehkä mielikuvitukseni hieman värittää kerrontaasi, mutta se lähtee aina melko helposti laukkaamaan .
Ajattelin syntsäpäivieni kunniaksi yhden outsider-runon julkasta. Tuntuu kummalta olla samalla Hollolan piirin vanhin teinari ja paikallisten laitapuolen kulkijoiden nuorin kaveri.
TIE MAAILMASTA POIS Minä havahduin sydänyöllä pimeän eläväiset kimpussani Mietin, miten löytää rauhan, koska häirittiin lepoaikaani Pitkä oli matka aamunkoittoon, matka pitkä kuin elämäni Astuin jälleen tutulle tielle – kunpa löytäisin sieltä lohtuni
Mitäpä saatan täällä nähdä? Mikä tieltä kulkijat karkottaa? Täällä paha henki ja ryöväri aina laupiasta miestä pelottaa Ei päällä edes päällystakkia, kengätkin unohtuneet jalasta Matkaviittana selkä yön - joku kannoillani aamunkoitteessa
Virstoja kertyy määrättömästi, tuskin huomaan ajankulua Tienoon talot käyvät vieraiksi, ohitan outoja siirtokuntia Omituisia ovat asukkaatkin, heillä kasvot on lepratautisten Kotikylän raitit muuttuneet ovat asuinsijoiksi kuolleiden
Käy vastaani kadotettujen revohka maalaisrääsyissään Täällä satunnaista kulkijaa he tervehdi eivät mitenkään Kuten hahmot talojenkin, he viettävät jäännöspäiviään Kauhut vuosisataiset saavat karttamaan jalanjälkiään
Pettyneet pyhiinvaeltajat, tien syrjässä kuolleet kulkurit Epäsikiöt, kulkukoirat ja hulluuteni pilkkaavat demonit Rienaavat muotopuolet, joita mieleni on saattanut kuvitella Koko sakki hengen seuraajilta tuhannen virstaa karussa
Polvet taittuvat kummallisesti – kävelen kantapäät edellä Tiestä en saata katsetta nostaa, on yksi silmä vain selässä Olemassaolostaan vanha kehno kokee alati muistuttaa Vuosien takaa huono jalka on taas palannut vaivaamaan
Soraiselle tielle sievästi koko purukalustoni putoilee Näin epätodellisessa kyydissä ajan hammaskin lohkeilee Liityn toivottomaan porukkaan Jerusalemin suutarin, kuulun Mustalaiskuninkaan ja Hamelnin pillipiiparin
Puhumattomat eivät puhu, eivät ruumiinsa heitä elätä Tällä tiellä maailmasta pois ruumisvaunu kulkee edeltä Puolimatkassa pirun huomaan yksi ajatus itää aivoissa: halu kulkea kalmiston portista, olevaisten luota kadota
Hylkään tomumajani ja siirryn seuraavaan maailmaan Kuoleman pyhätön portsari kolistaa harmaata oveaan Siellä odottavat portot, kolot syvemmät kuilua helvetin Minulle aina tutkimattomat - muut salat kaikki selvitin
KIVET HAASTAVAT Perjantaisin kokoontuu maanalainen seurakunta Suljetun kultin iltamat koostuvat loitsujen luvusta Perättäisinä öinä herätykset hautausmaille toimitin mutta siinä työssä muutuin hautapaadeksi itsekin
Hulluuteni laatua ei osannut kallotohtori määrittää Epäpyhät rikokseni koki hengenmieskin pimittää Jumalan valtakuntaa en osakseni saa enkä halua Minulle riittävät kaltaisteni menot kirkon nurkalla
Jos maltat yösydännä kuunnella, voit kuulla, miten kivet haastavat Vaan kun ensivalo ristiin paistaa kaikki turpavärkkinsä sulkevat
Keskellä hautapihaa tuijottelee korkea patsaani Turkoosinvärinen kosteus valuu pitkin ruumistani Hirtehinen naurunpuuska alati kasvaa sisälläni Kivettyneitä lakeja demonit latelevat kielelläni
Kylmyys asuu siellä, mistä kerran olen kulkenut Empimättä perässäni olen viimeisen oven sulkenut Tallaamillani poluilla käärmeet kulkevat edeltä maahan, missä syntyi julkeus Sodoman synneistä
Runsas on raatimme tarina-aitta Monta kaskua kulkee kirkkomailla Kursailematta teille paljastamme, kuka maailmassa on nimeä vailla
Uhrasin maallisen itseni mustan magian alttarille Kieroutuneet lainalaisuudet sälytin sanataitureille Syömmessä itää syöpä, mutta kivi säilyttää kipuni Ilmestyskirjan syövereistä on kirottu olevaisuuteni
Armollisille lauseille olen sydämeni kovettanut Edes surevalle leskelle en kyyneliä vuodattanut Rakasta on minulle vakaumus elämänvastainen Sisälläni murtuneena kuihtunut hahmo ihmisen
Olemme kohdanneet kaikki kirot Nautimme kuolevaisesta pelosta Kuin musta liekki me elämöimme Yönseutuina nousemme levosta
AAVEPOHJOINEN Hän sivakoi aina Pohjantähti suuntimenaan Virvoittaa itsensä hörpyllä Otavan kauhasta Tähtikiertolaisen lailla aika ajoin ilmaantuu Suihkivilla nuolilla tähtäilee taivaanpeuroja Taidolla ja maltilla sauvat luista vuoleskeltu Sivakat voidellut vastasyntyneiden rasvalla Kekäleiset silmät, jotka aavevaloa hohtavat Olkapäillään istuu joulun henkien revohka
Kontti painaa, on miehen hahmo on kumara Tuomisina hänellä pala myyttistä maailmaa Sitä taikauskon ja pakkasen pimettyä maata Ultima Thulen syrjäiseksi saareksi sanotaan Siellä kolea tähtitaivas on kuin kirjava ryijy Luminen peltotanner pilven pintaa kuvastaa Se on maa, missä ohikiitävistä vakaumuksista pelkät risteävät latu-urat kokevat muistuttaa
Lumi narskuu kuin Pakkasukon hampaat, mutta kylmempää on sielunsa komeroissa Yksinhiihtäjä huurteisen parran kätkemä Kaukalainen – pelkkä muisto kotipuolessa Päiväkaudet hän on seurannut jäljitettävää Myyttisillä tarinoilla mieltään marinoinut Loistava hahmo alati pakenee edeltään Jahtimiehen toivo on vähitellen kadonnut
Joulukuun taivaalle syttyvät tuikkivat valot Monta päivää ovat kuolleet elävien seurana Tielle, johon pelko loppuu ja vapaus alkaa, käy mies, joka hyljännyt on totutut latunsa Hän sivakoi muuttumattomissa maisemissa Tutkii taivaan ääret, tulkitsee tähtimerkkejä Tietää jutut vanhan Pytheaksen sepittämät Aavepohjoisen myytti kasvaa ihmismielessä
Hän näkee valkean valon silmiin paistavan Se valo onko kaitselmuksen vai eksytyksen? Äärimmäiseen pohjoiseen kulkutiet päättyvät Täällä karttaa ei tarvita, vain polut sydämen Öljylampun lailla valo kulkijasta sammuu Kaukalainen luulee jo jahtinsa päättyneen Hän löytää kontin sauvan nokkaan lyötynä Vanhan ladun uuden lumen alle peittyneen
Huikaiseva hahmo päilyy silmiensä edessä Miehen lähestyessä se kasvaa ja loittonee Mies arvaa kuvan muinaisen nähneensä Luulee itsensä jo maan piiristä kadonneen Harras näky häivähtää lumipyryn keskellä Siellä seisoo kirkko puoliksi näkyväisenä Hiljaa kumisevat kellot, tornit laavakiviset elävän uskon toivorikkaana ilmentymänä
Jossain täällä kulkee kadotettu kirkkoväki, joka puron sijasta Sanalla itsensä virvoittaa Syntisyyden kaavun alla piinatut kasvot Kurjimukset peittelevät maallisia tautejaan Kirkkosalin penkeillä he istuvat hytisevinä ja taivashurmoksen vallassa kirkuvat virsiä Palkinto kärsimyksistä heille odottaa siellä, minne herra Sebaot valmistelee pöytänsä
Ateriointia saa Kaukalainenkin todistaa Yksi ruumis on kammettu huoneen ristille Muodollinen tapa muuttuu ruumiilliseksi Veret laskettu on kalkkeihin, liha lautasille Valkoinen luu alkaa paistaa pääkallostaan Terillä vuoleskellaan uhrikaritsan raajoja Kaukalainen käy sammuttamaan nälkänsä Puukko särpii verta, leikkaa lihanpaloja
Hän maistaa suussaan keltaisen lumen Kaavut muuttuvat mytyiksi penkeillä Kellot putoavat korkealta lattian läpi Kylmennyt kalmo roikkuu suksiristillä Siinä, missä kirkko vielä äsken seisoi, seisoo Kaukalainen hankien keskellä Lienivätkö näkynsä väsyneen haamuja; kuvajaisia, jotka Uller jätti jälkeensä?
Pari kuukautta tässä ehtikin kulua, etten käynyt kurkkimassa, mitä täällä on tapahtunut. Uutta tekstiä on tullut paljon - tasaisen tutun laadukasta.
Tämä viimeisin on mielestäni kaikkein tunnelmallisin ja vahvimmat mielikuvat herättävä. Vain yksi sana jäi jotenkin kaivelemaan, ja se oli kolmannessa säkeessä oleva "marinoinut". Ja tämähän nyt on vain makuasioita, eikä varmasti edes mainitsemisen arvoinenkaan, mutta kun tällä päällä yksittäiset sanat ovat niitä pahimmin takertuvia . Muutoin tekstin tunnelmalliseen ja vanhahtavaan asuun ruoanlaittoa kuvaava sana jotenkin pomppasi silmiin. Tajusin kyllä tässä sen merkityksen (ja niitä kertoja kun en tajua, on vaikka kuinka paljon), mutta... No, kunhan mainitsin, enkä pahalla.
Oli jotenkin mukavan turvallista tulla näiden runojesi pariin, kun aina tietää mitä saa. Suomenkielinen synkkä ja puhutteleva riimittely tuntuu kaiken oman enkussa tarpomiseni jälkeen hyvältä. Ja näiden tekstiesi kanssa täytyy aina ottaa aikaa, joka on hyvä asia. Sen näkee selvästi, että kristinusko ei ole sinulle vieras asia. Se ei ole sitä minulle itsellenikään, mutta kokemuksemme ovat varmasti jossain määrin erilaisia. Ja runous on kyllä yksi parhaista taiteen keinoista purkaa kokemaansa.
Kiitoksia jälleen palautteesta! Kiva huomata, että olet tehnyt comebackit. "Marinoinut" pistää rehellisesti sanottuna omaankin silmään, koska ei ole tässä kontekstissa täydellinen riimi. Mutta kun parempaakaan en keksinyt, niin no can do.
Raamattua tulee tavallaan luettua joka päivä, vaikken ole isoa kirjaa vuosikausiin avannutkaan. Teksti-tv:n sivu 894 auttaa.
ABRASAXI Olen tainnut vierailla täällä, mutta en tässä elämässä Muistan yhä vanhan kalmiston, kirkon sen vieressä Ennen se seisoi siinä muistutuksena elävästä uskosta Nyt se on raunio, joka herättää taikauskoista pelkoa
Puumerkkini kirkon seinään joskus silloin raapustin Yhden karkean kukonpään, jonka tunnen vieläkin On kaulassani aurinkoriipus, jonka tuolloin kadotin Paikallaan puinen ristikin, jonka itselleni kähvelsin
Täällä kävelin usein kirja kädessä ja tutkin huvikseni hengentieteitä Oli tunnelmakin usein hengellinen Joku tarkkasi minua takaa kivien
Muina miehinä istahtaa vieras penkille kirkkomaan Pitkään piilossa ollut muistijälki mieleeni palajaa Luulen hänet joskus tavanneeni toisissa ajanoloissa Muoto on muukalaisen, vaan tuttavalliset tapansa
Epäilyttävä monimielisyys hallitsee miehen puheita Ristiriitaisilla viesteillä hän kokee mieltäni ohjailla Hän puhelee niin kuin olisi hänellä kaksi suuvärkkiä Ovat toisen sanat ystävällisiä, toisen myrkytettyjä
”Saatoit olla täällä taikka sitten et Ehkä jonkun toisen eloa muistelet Kenties jonkinlaista arkkityyppiä, jonka haudat ovat merkittyjä kiviä”
Onko tapaamani miekkonen entiteeteistä ylimmäisin? Luulin saaneeni varmuuden, kun tarkkana kuuntelin Kylän kaikki ihmiset puhelevat suuhun pantuja sanoja ”Abracadabra!”, kiekuu lihava kukkokin takapihalla
Tunnen taas olevani lähellä henkiviestien maailmaa Mies hautuumaan penkillä alkaa itseään muistuttaa Hän sanoo: ”Tahtoani saattaa vain harva ymmärtää Yksinäinen maan tallaaja ei voi sellaista selvittää”
”Sanojen, kirjaimien ja numeroiden kautta aukenee arvoitus olevaisen Koen teiltä kaiken sellaisen piilottaa, mitä yksikään elävä ei tuntea saa”
”Olisiko arvannut kukaan maallisten lakien säätäjä: korkein kaikista olen minä – päättämätön päättäjä Minä yläilmoista tähtäilen ajatus- ja sananuolilla ja annan houkille heidän mielenvikaiset aatteensa”
Näin mustan kollikissan kävelevän hiljakseen tien yli Sillä samalla hetkellä miekkonen vieripenkiltä katosi Mietin silloin: ”Tällaistako on taivaallinen huumori?” On tahtonsa suuri arvoitus, vaan kielensä universaali
Korkeimpien arvoitusten laatija voi olla satunnainen ohikulkija Kohtaaminen hänen kanssaan on, kuin tapaisit kanssa kohtalon
Uutta tekstiä ehti täällä ketjussa olla jo toista kuukautta ennen kuin pääsin kommenttia rustaamaan. Onneksi nämä eivät häviä täältä mihinkään, niin laiskempikin ehtii...
Sellainen erikoinen piirre useimmissa teksteissäsi on, että ne tuovat aina sellaisen vahvan mielikuvan, jonka voisi tallettaa piirroksena tai maalauksena. Samoin oli tämän tekstin laita.
Vahva ihmettely ja Luojan aatosten kummastelu tätäkin runoa vei eteenpäin. Eli hyvin tunnistettavissa teokseksesi ja tasavahvaa, tyylille, niin ulkoiselle kuin sisäisellekin, uskollista tavaraa.
Tattista vaan. No new tricks, kuten varmaan huomasit.
Kiinnostaako meitsin runokokoelma? Voisin lähetellä vaikka ilmatteeks, kun olet sen verran näitä juttuja täällä kommentoinut. Suurin osa tuotoksen runoista tietysti tuttuja täältä, mutta on siellä niitä julkaisemattomiakin jokunen...
JUMALAN SYÖPÄ Hautausmaalla yksin maleksien mies muistelee elonhetkiään: ”Kuka maallisen tautini parantaa, tuo valon sieluun pimeään?” Polvistuen kiviaidan reunalle hän käskee nimetöntä kaitsijaa: ”Revi tuo henki irti minusta, joka kynsillään sisintäni kaluaa!”
Kuollut kuiskaus kiertää muuria keskellä kukkivien lehmusten Kuin pää aasin hän seuraa varjoa välissä vanhojen katakombien Hän sotkee kirkon oven sillillä – oman aikansa Juutas pilkkaava Tahraa haudat himon nesteillä ennen pahojen kielten kavallusta
Ristien valo polttaa katsettaan, kellojen soitto särkee korviaan Jumalan sana käy kuvottamaan ja virsien ulostus oksettamaan Kaiken nakertava syöpäläinen sielullisten tautien on tartuttaja Asuu loiseläjänä meissä sisällä, sisälmyksiämme ahmii tauotta
Tämä Jumala on idiootti, näkymätön näkijä, tekemätön tekijä Kaiken luonnollisen vihaaja, tietämätön tietäjä, hengetön henkijä Asiainhoitajat paskakärpäsistä, päässä seppele kärpässienistä Palvojat juopuneet akvaviitistä, vakoojat madosta, hämähäkistä
Tyhjyys ei ole tyhjä, kuilu asumaton – paskiainen siellä asustaa Tuomionsa täyteenpanee niille, jotka eivät antaneet pakkovalaa Turhamainen olento, joka ainoastaan sokeiden suojassaan olla suo Hän luonut on sen sonnankin, jota seuraajansa nyt uudeksi luo
Mies kuolevan sielunsa asukkeja kaitsee kuin mielen demoneita Ristiä täynnä ovat täällä tienoot, Iisakinkirkko tehty ihmislihasta Saapuu kirveineen ja astaloineen remonttisakki tummanpuhuvana Käyvät työhön vannoen valan, jonka kaiku toistaa nurinkurisena
”Tehkää kirkko vanhan päälle, tehkää tilat kaikille epäjumalille. Nämä huoneet ovat ahkerille palvojille, Jahven ikeistä päässeille. Peittäkää entiset perustukset, nouskoon pyhättö niiden paikalle. On jumalanpilkka ja pyhäinhäväistys lempiurakka tälle loosille.”
Tämä on hengenkoti onanian orjien ja Jumalan merkitsemien Täällä erotellaan taivaalliset taudit, raskausarvet neitsyitten Huoneen herra ei heitä ketään yksin öisiä tienoita tallaamaan Hänen ristinsä varjossa ei jumalattominkaan pelkää uskoaan
SISÄINEN PYHÄTTÖ Kuin musta hiili palaa syömmeni Kuin paholaisen palje on kurkkuni Kuolleet oksat tunkeuvat suustani Sisuksissani makaa ruumisalttari
Siellä ne asuvat, syvällä aivoissa; moni kuvatus mieltäni pakottava Hiljaisen hallitusmiehen virassa asuu sisuksissani yksi Vapahtaja Takaa salanimen heittelen herjoja kuin hullu mies mielenvikainen Säilytän ihmistarpeet ja -eritteet Myös löytöluita hyllyyn keräilen
Tuonen iitojen kalseat viettelykset Salaviisaiden mustat miettelykset Nurinkurin käännän minä nahkani ja väkisellä pakotan sen vatsaani
On verelläni kirjoitettu valtakirja sielujanne vainoskella ja pilkata noille hengille, jotka takavuosilta tänne saapuvat suurilla joukoilla Golgatan keskimmäisen räähkän naulitsen mielessäni uudestaan Raajat svastikan muotoon pakotan Nyt valo Jahven luokseni palajaa
Pahaa tietoutta painoin kallooni Tuli huoneestani ruumiskammari Oli tuttuni edesmennyt naapuri Lahjaksi saatu veitsi tiesi tuskani
Sielun synkissä kätkökomeroissa, päättymättömän pylvästien varrella lepää maailma silmälle näkymätön Sen salakaupunkeihin olen kulkeva Kallot sievästi katsovat parvelta, ja kattohirsistä femurit riippuvat Aikamme lehdille kirjaamattomina syömmessäni tuhannet kuolemat
Seinille pantuna on henkien galleria On Painajaa, Lilithiä ja Aaprasaksia Hörhöä, tähdentutkijaa, kulttihahmoa ja viillettyjä juoppojen muotokuvia
Olen jälleen yksi tärähtänyt hylkiö, jota sisäinen ääni murhiin kehottaa Mielenrauha on kapakissa helvetin, missä sana-lauseita ei voi tavoittaa Huonon väen seurassa kallistan lasia Istuu pöydässäni tuhannen saatanaa Tuttuja kaikki maailman lahonaamat Siihen pyhättöön sydämeni halajaa
Ajatus kiertelee hautojen ympärillä Voin maalle antautua ja heittäytyä Hipiässä kovin paljon puukonreikiä; kaikki sisäänpäin tuijottavia silmiä
KÄÄRME TEMPPELISSÄ Synnin poluilta saapui huoneeseen kuokkavieras Alamaailman suurlähettiläs, paholaisen vakooja Niljakas nahkapuku, jota kahlitse ei moraali ihmisen Kristityille tuomisinaan vaihtoehtoinen sanoma
Ylös krusifiksia kiemurtaen ja pitkin reittä Pyhän Marian se helma-lapsensa kuristaa Voit kuulla parun haihtuvan
Puhelee saarnastuolin takana pimetyllä kielellä niitä lauseita, jotka jätettiin pois pyhästä kirjasta Jumalanpalvelukset ja henkimenot keskeyttäen pitkin seinänlaitoja matelee vaitonaisena varjona
Se elkeillään heitä hyljeksii ja sylkee myrkkyä suuntaansa Naittaa naiset ja matelijat Siittää muotopuolet lapsensa
Se kokenut on taivaallisen raivon ja kaunan Muodon kirotun on saanut totuuden kertoja Tuntee perimmäisen luonteen Luoja-Jumalan Kuin tulessa elämöi haarakielinen saarnaaja
Tulee uskovaisten huoneesta hiirikaupunki, ja siunatusta ruumiista kuoriaisten kauppala Papista saatanan sätkynukke ja komeljanttari Rotat käyvät kisaa kalmoista alttarin takana
Taivaan taudista parantaa voi joskus yksikin tippa sylkeä Tarvitaan pirunmoinen piispa, joka saattaisi madon nylkeä
MIES SIVUMMALLA ”Varo visusti sitä tummaa miestä, joka vaiti katsoo ja odottaa...”
***
Mies vainajien kielten tulkkina toistelee langenneiden lauluja Rukousten omaehtoinen lausuja aina häiritsee pastorin puhetta Kuin kurottava kuoleman varjo seuraa seremonioiden kulkua Murhatöiden hiljainen todistaja kiirehtii hauta-arkkujen laskua
Mustapukuinen miekkonen seisoo etäällä Häntä tunnnista et sukulaiseksi, tuttavaksi Saat häneltä vain mysteerisen tuijotuksen Menoihin hän ilmaantui kuokkavieraaksi Koettelee kepillään hautakivien vierustoja Toistelee vaimeasti mustia parakraafejaan Niin tehden kuin kirkkoväen hän manaisi, mutta kukaan ei erota sanoja puheestaan
Rautaportin hirmuinen kolistaja kuin vartija hautapihan avainten Manalan rakkikoira ja jäljestäjä haistaa kalmon päästä matkojen Ajan ja ihmisruumiin arkkitehti saa kallat haudoilla kukkimaan Kuolon salaisuuksien tallettaja vie omaisilta muistot mukanaan
Sielunvihollisen luotettu juoksupoika Mies, jota korppilinnut eivät kavahda Hän kuolevaisille aina vieraana pysyy Se viimeinen mies, jonka olet tapaava Tuuli tarttuu kiinni takkinsa liepeeseen Sanaton virrenveisuu seuraa kulkuaan Ruskeat lehdet tanssivat ympärillään Oksat kurottuvat haravoina roikkumaan
Vainaja menneisyytensä vankina elää eloansa lakkaamatta uudestaan Aistit turtuneet, ruumis tunnoton Enää kuulee hän vain yhtä puhujaa Mies vartioi kuolleita heräämästä Taitaa parren mustien liihottajien Tuo kalsean tunnelman mukanaan Tietää sijat maatuneiden henkien
Tälle tontille on monia haudattu päällekkäin Aika syö päivämäärät ja kirjaimet graniitista Kivet korvataan, risti nousee ristin paikalle Vain yksi henki pysyy välittämättä vuosista Monenlaista hänestä kylän piirissä puhutaan Tuonpuoleiseen astua ei voi, vaikka vanhenee Luonaan kuilunkatsoja käy keinoja kysellen Elonsa unohtanut kalmo verijälkiä seurailee
AJAN PETKUTTAJAT Jos kunnolla kuulostelet, voit kuulla mumisevia sanoja Kun oikein suuntaat katseesi, näet kaapupäisiä hahmoja Joku silmiesi katveessa usein hiljaa hiipii ja kuiskailee Kuuntele kun hautapihalla kivi kolisee ja lehti rapisee
Olivatko ne kuulemasi askeleet pelkkää tammipuiden kahinaa? Näet kalmistolla mustan miehen; kävelet sen luokse ja se katoaa
Kaikki linjat ovat katkenneet, katuvalot sammuneita Kuulet puhelinlangoilta pelkkiä naakkojen juoruiluita Vastaasi kinkuttaa ryppyinen eukko mustassa koltussa Alati uusia sävyjä saa maaseudun painajaistunnelma
Joukossa hämärän kirkkoväen he maalliset kasvonsa peittävät He ajan ja kuoleman kehän yli kuolleet sukulaisensa näkevät
On olemassa heitä, joita vain päivänvalo saattaa kahlita Kateelliset kylänihmiset kokevat heistä puhua valheita Aika-ajoin löydetään kaiverrettuina kryptisiä merkkejä lähitienoon kuusista sekä latojen ja pyhättöjen seinistä
Se takkukarvainen demonisusi raapii leukukynsillään arkkuja Metsän kalmankalpea styranki ostaa sopimuksin ihmissieluja
Saatoit tekosillasi kenties aikaa ja kuolemaa huijata, sillä vain toinen jalkasi käväisi rajan toisella puolella Tunnet tuonelan kalamiehet; he vähän siimaa antavat, pistävät silmän koukkuun ja sitten täysillä kiskovat
Lakkaamatta elon tunteja venytät Hiljalleen ajan merkitys katoaa Sinun omasi on yksityinen polku Maasta tullut ei maaksi tulekaan
Sanomattomia sanoja joku noituri korviisi papatti Katkeran työviikon päässä aina odottaa musta sapatti Sängylläsi makoilet ja kuuntelet sisimpäsi ääniä Ne aina seuraavat kaappikellon väsyneen lyöntejä
VUOHI YLIMMÄINEN Tuulessa kukkuili tuonelan käki Paholaisen hahmon silmäni näki kulkevan metsikössä ilkosillaan vuohipukin kerintä miehustallaan
Sen siitin oli pitkä, sorkat jaloissa, sarvi päässä ja naama persnahassa Katse sillä oli nokea mustempaa ja iho kuin paksua saapasnahkaa
Tuo on se tuttu ukko, tuo on selvä saatana Tuttu ruokoton parta sekä rentun kauhtana Vaitonaisena maantien suuntaan tuijottelee Silti ilmeensä muuttumattomana pysyttelee Nähnyt on pakanat, peikot ja turkkilaiset, ja kuinka luoliin kahlittiin ristiretkeläiset Todistanut on, kuinka maan ihmiset luotiin ja kuinka heidät perisynnin piiriin tuotiin
Väkevämpi kuin piispa Roomassa Vanhempi kaikkia Jehovan luomia Maneerinsa kuin julmetulla papilla Kauppiaan elkeet, toivoton sanoma
Jos uskallat puheitaan kuunnella, kuulet pelkkiä vaimeita kiroiluja Ne pääsevät mätäneviltä huulilta ja viestinkantajan saavat tuulilta
Maankiertäjän matkaan ei lapsia anneta Kulkee sinne, minne tienviitta ei osoita Sorkat kenkiin, häntä housun lahkeeseen Houkat seuraavat häntä vakaumuksineen Jokaisena sapattina puvun päälle pujottaa Musta karvoitus rintamuksestaan rehottaa Leposijansa jakaa maan lierojen kanssa, sillä jok'ikinen niistä hylkii ruumistansa
Siihen paikkaan tuntemattomaan kaapupäiset käyvät saapumaan Palvojat kaikista ilmansuunnista Kukaan ei tiedä, mistä taloista
Nuoren karitsalauman joukossa yksi häärää ylhäisimpänä pukkina Yksi sarvi on pystyssä keikkuva Kuva vuohettaren valvoo menoja
Nuori neitsyt asettaa päähänsä havuseppeleen Valkoinen kulkue paimennetaan uhripaikoilleen He kantavat päällään vain läpinäkyviä harsoja Ehtoolliskalkit täynnä ovat paksua pirunmaitoa Sille kelpaa vain paras karja joukosta ihmisten Se suosija on korkeasukuisten arjalais-tytärten Huuruiset ihmiset pakanallisen unen pauloissa unohtavat järkensä ja vanhan vakaumuksensa
Kohtaloaan tunne ei kukaan Silti ottaisi se sinut mukaan Sillä miljoona sielua turvassa on kukkarossa perstaskussa
Merkistään miehen tunnistaa Puheensa saattavat harhauttaa Kaikkien sydänten omistaja Sen karkotat kellojen soitolla
KAHDET KASVOT Näet kaikki aikakautemme ilmiöt mystisessä valossa Arkielämän kulissien takaa paljastat monta petosta Toisinaan olet yksi korkeimpien arvoitusten ratkaisija Muutoin mesoat kaduilla päinsyljettynä houkkana
Ruokapuolesi on pelkkää vettä, kannikkaa ja riisiä Alati kuulostelet jokaista hetkeä maailmanlopuksi Mies pelkkää ohutta nahkaa, henkesikin muserrettu Hiljaa kituuttamalla muuttuu muotosi luurangoksi
Ensin työnsit pyörätuolia, sitten sait istua siinä jo itse Näit veljiesi riutuvan – siitä koko ruumiisi lannistui Lankesit sairaansijalle, ei laupias tytär sinua lääkitse Raskasta on elämisesi; mieli kalmistoihin hautautui
Epätoivoinen maagikko ja vastentahtoinen profeetta Seurana kärpäsen surina – olet vainajan suu ja kanava Puheisiisi yksikään ei ole vuosikymmeniin uskonut Puhelet kielellä vieraalla toispuolelta tuotuja sanoja
Elämisen sietämätön ristiriita kuvastuu kaksista kasvoista On toinen kuin elävä Messias, toinen taas ihmisen irvikuva
Vuodatat lakkaamatta kyyneliä tyhjän ristin edessä Vapaaehtoisten tuskien airuena rauta ihosi lävistää Glorifioit piinaasi, palkinnoksi saat lisää kärsimystä Haluat olla marttyyri, vaikka uskot ei-mihinkään
Kadut kaikuvat kun arosudet sielussasi ulvovat Suusi vanhaa valhetta haudanvakavana toistelee Sisälläsi hopeaturkkisten demoninen possessio, joka kanssa hahmon loistavan alati kamppailee
Tuttuja kaikki dualistiset opit Kannat vastakkaisia merkkejä Enkeli epäjumalien rinnalla on sydämeesi tilojaan tekevä
Jaahas, enpä ole kolmeen kuuhun mitään täällä julkaissukkaan...
VIIMEISET RIIVAUKSET Ylleni kurottuu oksan varjo, mutta puutapa sitä ei näy Huoneet vailla auringonvaloa, savuhormissa viima käy Eloni loppuajan olen pyrkinyt karkuun tästä kylästä Vaan aina kun sen rajan ylitän, olen taas takaisin sisällä
Sydämessä hitunen taikauskoista pelkoa Tapahtuu pirullinen muutos ilmanalassa Syksy saapuu laaksoon niin salakavalasti, ettei sitä saata edes ihmissilmä huomata Pellot muuttuvat hiljaisiksi kätensä alla Kosketuksensa on kokonaan lamauttava Kuin hirtehisimmässä painajaisunessa seisoo paikoillaan tuikituttu maisema
Lehdet tummuvat yksi toisensa jälkeen Tuulenvire alkaa vaiheittain voimistua Se menee hautapaikkojen onttoihin puihin alkaen niiden kautta sanomaansa ulvoa Se kiipeää kirkon ränsistyneeseen torniin tarttuen naruun niin kuin kellonsoittaja Kuuluu pelkkä vaimea ja kolkko sointi, kun kieli hiljaa koskettaa kellometallia
Olen omillani täällä ja voin sisuksissani aistia sen: luvatun kuoleman kantajan saapuvan takaa aikojen Ikäkulu henki jo tahtoo eroon entisistä nahoistaan Viimeisetkin enteet kävivät valheeksi muuttumaan
Halu kuljeskella valtaa unettomina öinä Ääni kulman takaa takiaisena takaraivossa Ilmoille päästetyn lauseen kaiku vaihtaa poimintoihin pannaan pannuista kirjoista Toivoisin päivänkehrän paistavan päälleni Olen täysin kyllästynyt kuun kalseuteen Siinä se väijyy kuin yksi vinkkaava silmä Ajaa minut takaisin ajatusten ankeuteen
Silmät tapittavat minua ikkunaristikon läpi Silmät ontot kuin kaksi viekasta sirppikuuta Varjot kasvavat, oksat tunkeutuvat sisään Edessäni on kaksi narisevaa luurankopuuta Kolkko tuuli käy puhaltamaan kuin tyhjästä Kovin ravistelee aution kylän perustuksia Hongat alkavat kävellä paljaine juurineen Ne suuntaavat kohti kalmistoa ja kirkkoa
Viimeiset riivaukseni odottavat sinä ajankohtana, kun musta kirkkaus virtaa sisään ruumiin aukoista Pian sadonkorjuun kuu saapuu lakipisteeseensä Huoneenhajottajien parvi viereeni kerääntyneenä
Makaan viimeisilläni hikisellä vuoteella Kuoriaiset kuhisten kyttäävät tilaisuuttaan Pian ruumiini on maan pienten kauppala Hymysuin vielä kerran kohtaloa uhmaan Samalla kun kasvaa kumpu hautasijoilla, kohtaan suuruudessa tuonpuoleisen eloni Samalla kun lakastuu kirkonpihalla patsas, kohtaan erakkuudessa surkean loppuni
Hivuttaen saapuu syksyn synkkä päätös Kaikki on kuolonkalpeaa, kovin haurasta Pellot muuttuvat kivenkovaksi sonnaksi Pilkkaavat demonit käyvät tanssia katoilla Kukkula kasvaa vaeltelijoiden jäänteistä Tahdoton on henki, tahdoton ruumiskin Joka kulman takana uusi painajaisnäky Täällä pitkään pelkkänä varjona harhailin
Muokattu 26.2.2018 11:59
Sivustomme käyttää evästeitä takaaksemme parhaimman käyttökokemuksen.
. Ainakin mitä näihin runoihin tulee.
.
