Lukupiiri: Atorox-novellit 2015 (3)

Tämän osan käsittely alkaa maanantaina 18.5.2015.   Tässä lukupiirissä luemme Atorox-voittajaksi ehdolla olevia novelleja. Äänestäjäksi ilmoittautuminen päättyi 30.4., mutta vaikka et olisikaan äänestäjä / mukana juuri Risingin raadissa, olet tervetullut mukaan keskustelemaan kyseisistä novelleista. Atoroxista ja lukupiirin aikatauluista on keskusteltu yleisesti [url=http://www.risingshadow.fi/forum/tienristeys/2156-atorox-2015-risingin-raati]täällä[/url]   Käsiteltävänä ovat seuraavat novellit: - Taru Kumara-Moisio: Kia ora - Jussi Katajala: Sininen joutsen - Maarit Leijon: Multapoika - Shimo Suntila: Janus

Taru Kumara-Moision [i]Kia ora[/i] vakuuttaa asiantuntemuksellaan, hyvillä henkilöhahmoillaan ja onnistuneesti hyödynnetyllä spefi-elementillä.   Näistä jälkimmäisin pointti oli mielestäni koko novellin parasta antia. Millan kyky katsoa ihmisten ajatuksiin on klassinen kyky, joka kuitenkin tässä tarinassa avaa aivan uusia tapoja käsitellä pienen lapsen hämmennystä vanhempien avioliiton rakoillessa. Se sallii lapsen äänen kertoa tarinaa, mutta kuitenkin siten, että myös aikuisten sisäiset mietteet pääsevät ääneen ja tarina ei ole pelkkää lapsen hämmennystä aikuisten käyttäytyessä oudosti. Erittäin hyvä esimerkki siitä, miten spefi mahdollistaa elämän omituisuuksien pohdinnan uudesta näkökulmasta.   Ylipäätään pidin Millasta henkilöhahmona. Hän oli hieman passiivinen suurimman osan aikaa, mutta sen näki selvästi johtuvan hänen ujoudestaan ja arkuudesta uutta tilannetta ja kielitaidottomuutta kohtaan. Oli myös mukavaa, että hän myös osasi toimia ja olla taipumatta, kun tilanne oikeasti sitä vaati tai kun hän halusi jotain. Hieman jäin pohtimaan, ottaako tuon ikäinen lapsi vanhempien suhteen rakoilun noin vähällä itkemisellä, mutta loppujen lopuksi novelli sai sen vaikuttamaan uskottavalta, mikä on se tärkein pointti. Se sai uskomaan, että lapset ovat yllättävän vahvoja.   Pidin myös paljon Uuden-Seelannin kuvailusta ja kaikesta siitä paikallisväristä, jota novelliin oli upotettu. Kaikki maorisanat, erilaiset eläimet ja puut, paikat ja ihmiset vaikuttivat aidoilta ja saivat uskomaan, että kirjoittaja on kuluttanut paljon aikaa taustatutkimukseen tai mitä todennäköisemmin viettänyt esimerkiksi vaihto-oppilasvuoden Uudessa-Seelannissa. Tai en olisi aivan yllättynyt, jos novelli pohjautuisi todellisiin tapahtumiin enemmänkin.   Tosin siinä tapauksessa voin vain toivoa, että Aruhen hahmo ja hänen kohtalonsa on poikkeus, mitä tulee novellin perustumiseen tositapahtumiin. Ylipäätään en pitänyt hänen hahmonsa viimeisestä kohtauksesta. Etenkään, kun siihen ei palattu kunnolla. Totta kai asia on ainakin jossain määrin mielipideasia, mutta omasta mielestäni kyseisenlaisia tabuaiheita pitäisi joko käsitellä tarinan keskeisenä konfliktina tai sitten niitä olisi hyvä vältellä. Nyt kohtauksesta jäi huono maku suuhun, koska se vaikutti kirjoittajan yritykseltä tehdä tarinasta dramaattisempi. Mikä tuskin oli kirjoittajan tietoinen tarkoitus, mutta sellainen olo siitä jää lukijalle.   Pienempänä murheena mainitsen, että vaikka muut henkilöt vaikuttivat hyvin uskottavilta ja kolmiulotteisilta, äidin hahmo oli jyrkkä poikkeus. Hän oli pikemminkin parodia nykyajan naisesta metsästämässä "uusia tuulia ja tasapainoista harmoniaa" arjen harmauteen kuin todelliselta ihmiseltä. En usko, että kukaan oikea ihminen hokee päässään "mikä mies! mikä mies! mikä mies!", mikä teki hänestä enemmän karikatyyrin kuin oikean hahmon. Olin myös hieman pettynyt, kun Millan kyvyyttömyttä lukea Ihakaa ei koskaan selitetty. Novelli viittasi hieman siihen suuntaan, että Ihakalla olisi ollut sama kyky, mutta sitä ei koskaan vahvistettu, eikä sitä koskaan käytetty tarinan edistämiseen, mikä on oikeastaan suurempi synti kuin vahvistamatta jättäminen.   Kokonaisuutena voin kuitenkin sanoa pitäneeni. Millan persoona piti novellin kasassa, miljöö oli miellyttävän poikkeuksellinen ja pidin todella paljon vanhan idean erinomaisesta hyödyntämisestä.

Jussi Katajala oli hyvin todennäköisesti suosikkini viime vuodelta. Äänestin hänen [i]Jotta taidat suomen kielen[/i] novelliaan ja pidän sitä edelleen yhtenä hienoimmista novelleista, joita olen suomalaiselta lukenut. Tai lukenut ylipäätään. Oli myös varsin lähellä, etten olisi äänestänyt myös hänen kahta muuta novelliaan, [i]Presidentin elokuut[/i] ja [i]Mare Nostrum[/i], joista jälkimmäinen voittikin koko viime vuoden. Kaikissa novelleissa yhdisteltiin erinomaista kerrontaa oivaltaviin ideoihin, joita avattiin juuri riittävästi, jotta lukija ymmärtäisi, kiinnostuisi ja alkaisi ajatella aihetta.   [i]Sininen joutsen[/i] jatkaa samalla linjalla, mutta tällä kertaa liikutaan avaruuden ja tähtimatkailun puitteissa. Pidin erittäin paljon novellin tieteestä. Avaruusmatkailun ongelmia ei kaihdettu, vaan ne olivat olennainen osa kerrontaa ja loivat puitteet päähenkilön persoonalle ja syylle olla osana monikymmenvuotista tarinaa. Hieman minua mietityttää, minkä takia nimenomaan kulttuuri toimii valuuttana tieteen uusien kehitysten sijaan, mutta mitä ilmeisimmin planeetat kuitenkin voivat olla yhteydessä toisiinsa, joten kenties tiede menee kulttuurin edelle tiedonsiirrossa. Tosin sittenkin olettaisi, että ei minkäänlaista tietoa pitäisi joutua siirtämään fyysisesti tähtialuksilla, jos kerta kuitenkin hätäsignaalit kuitenkin voidaan napata.   Itse konflikti oli myös juuri sopivan kokoinen novelliin ja etenkin lopetus oli mukavan naseva, etenkin viimeinen kappale. Aluksi epäilin, että tässä olisi kyseessä jokin hieman salaperäisempi ja että päähenkilömme joutuisi tappelemaan/huijaamaan/puhumaan itsensä ulos planeetalta, mikä olisi varmasti ollut mielenkiintoinen novelli sekin, mutta tässä saatiin hyvä, toimiva aikamatkustustarina aikaiseksi.   Pidin myös pykäläristin ja sinisen joutsenen suomalais-ugrilaisuudesta.   Jos nyt jotain korjattavaa pitäisi löytää, niin väittäisin, että dialogi oli ajoittain hieman kankeaa ja siellä täällä sanoissa oli turhia -kin ynnä muita loppupäätteitä, mutta tässä aletaan mennä jo hiustenhaljonnan puolelle.   Loppujen lopuksi minulla ei oikeastaan ole muuta sanottavaa, mikä kertoo novellista vain hyvää. Pidin novellin kaikista elementeistä. Se oli hyvin kirjoitettu, hyvällä idealla varustettu ja koukutti heti alusta lähtien. Ehdottomasti paras tähän mennessä ja tulen äänestämään.

[b]Taru Kumara-Moisio:[/b] [i]Kia ora[/i]   Tämä oli mielenkiintoinen novelli. Hieno tunnelma, spefiä tarpeeksi ja kiinnostava miljöö.   Pidin ihan valtavasti siitä, että tarina oli kerrottu nuoren tytön näkökulmasta. En yleensä pidä lapsista tarinoissa (useasti varsinkin tytöistä tehdään nenäkkäitä ja tekopirteän oloisia, siis jotain aivan kauheaa), mutta tässä sitä ei todellakaan ollut. Aika vakava ja todella ujo tyttö, joka joutuu vieraaseen paikkaan, ja jonka vanhemmat ovat niin omissa maailmoissaan, että Milla tuntee itsenä ulkopuoliseksi. Isä oli ihan totaalisesti töissään kiinni ja äitiä kiinnosti omien tavoitteidensa saavuttaminen. Toki he välillä yrittivät olla perhe ja tehdä asioita yhdessä. Isän hahmo oli vakuuttava työnarkomaani, joka ei huomaa ympäristöään, ja perhe kiinnosti vain silloin kun oli pakko. Jarren kansa olen samaa mieltä siitä, että äidin hahmo oli ihan liian karikatyyrimäinen. Ei teoiltaan, mutta ajatuksiltaan. Ihakassa oli paljon potentiaalia, mutta jotenkin hahmo jäi vajavaiseksi, olisikohan juuri sen takia, että tytön kyvyttömyyttä nähdä miehen ajatuksiin ei avattu enempää. Tietenkään kaikkea ei pidä kertoa, mutta tätä seikkaa olisi voitu avata enemmän.   Alusta asti sai sen fiiliksen, että vanhempien avioliitto ei ollut nyt ihan parhaimmalla tolalla ja kun ajatuksiin katsomiskyvystä kerrotiin, arvasin mihin suuntaan tarina noin summittaisesti etenee. Oli mielenkiintoista lukea, miten Milla näkee ajatukset. Erityisen hieno yksityiskohta oli se, että Millalle oudot englanninkieliset sanat oli kirjoitettu siten, miltä ne kuulostaa. Se toi todella paljon uskottavuutta tarinaan. Samoin myös Uuden-Seelannin kuvailu ja paikallistuntemus.   Tarina sai synkän käänteen lopussa, ja tästä dramatiikasta en pitänyt yhtään. Tuntui ihan liian päälleliimatulta. Jotenkin kuvittelin, että kun Hine ilmestyi Millalle peiliin, olisi Aruhe ollut kuollut tai vakavasti loukkaantunut (fyysisesti). Olisin myös toivonut, että Aruhen ongelmat veljensä kanssa olisi tuotu mukaan jo aiemmin, koska nyt kaikki tuli melkolailla puun takaa, ja se yllätys ei ollut tarinaa parantava.   Mutta siis, hyvä novelli, jossa oli monta asiaa kohdallaan. Pidin.

[b]Jussi Katajala:[/b] [i]Sininen joutsen[/i]   Jussi Katajalan novellit olivat myös minun viime vuoden suosikkejani, ja odotin tätä tarinaa todella paljon. Enkä pettynyt, novelli lunasti odotukset moninkertaisesti.   Nyt tosiaan teemana oli avaruusmatkailu. Jos mikään ansaitsee ylistyssanoja, niin sellainen scifitarina, joka saa minut harkitsemaan scifin lukemista enemmänkin kuin vain max. yhden kirjan vuodessa. En siis nykyään juurikaan lue tätä genreä (vaikka leffat kiinnostavat), fantasia on aina ollut lähempänä sydäntä. Mutta tämä novelli herätti mielenkiinnon.   Kaikilla hahmoilla oli oma paikkansa ja osuutensa tarinassa, juoni eteni koko ajan eikä se jäänyt junnaamaan mihinkään. Tarina myös alkoi heti ja kaikki kuvailu onnistui luontevasti juonen etenemisen lomassa. Novellissa oli jonkinkin verran outoja sanoja, jotka loivat tunnelmaa avaruusmatkailusta, ja joita ei juurikaan avattu lukijalle, mutta otettiin silti hienosti osaksi tarinaa.     [quote=Jaragil]Hieman minua mietityttää, minkä takia nimenomaan kulttuuri toimii valuuttana tieteen uusien kehitysten sijaan, mutta mitä ilmeisimmin planeetat kuitenkin voivat olla yhteydessä toisiinsa, joten kenties tiede menee kulttuurin edelle tiedonsiirrossa. Tosin sittenkin olettaisi, että ei minkäänlaista tietoa pitäisi joutua siirtämään fyysisesti tähtialuksilla, jos kerta kuitenkin hätäsignaalit kuitenkin voidaan napata.[/quote]   Minä en edes tullut miettineeksi tuota. Ihan hyvä pointti. Minä vaan pidin todella paljon juuri nimenomaan siitä, että kulttuuri on maksuväline. Hämmästelin kyllä gigatavuja ja teratavujen olemassaoloa, sillä olisi kuvitellut, että määrät olisivat aika paljon suurempia kuin tuota luokkaa.   Loistava novelli, menee ehdottomasti tällä hetkellä oman listani kärjen tuntumaan.

"minkä takia nimenomaan kulttuuri toimii valuuttana tieteen uusien kehitysten sijaan"   Koska kulttuuri kestää pidempään kuin tieteen uudet kehitykset. 70-luvun musiikkia kuunnellaan vieläkin, sen ajan tieteen uudet keksinnöt ovat vanhentuneita. (Tämä siis vastauksena viidakkolinjaa pitkin.)

[quote="StaCa"]"minkä takia nimenomaan kulttuuri toimii valuuttana tieteen uusien kehitysten sijaan"   Koska kulttuuri kestää pidempään kuin tieteen uudet kehitykset. 70-luvun musiikkia kuunnellaan vieläkin, sen ajan tieteen uudet keksinnöt ovat vanhentuneita. (Tämä siis vastauksena viidakkolinjaa pitkin.)[/quote] Eikö tämän pitäisi pikemminkin tarkoittaa, että kulttuurilla on vähemmän arvoa, koska sitä voidaan hyödyntää huomattavasti pidempään, kun taas tieteen kehityksen kelkassa olisi hyvä pysytellä, jotta ei tule sellaista ongelmaa, että tieteellä olisi ratkaisu ongelmaan, mutta infastruktuuri ei ole pysytellyt sen perässä, joten sitä ei voida hyödyntää? Tosin noh, ihmisiä ei ole koskaan syytetty jatkuvasta ja alinomaan hyödynnetystä logiikasta, joten voin kyllä hyväksyä, että etenkin tällainen pieni eristäytynyt planeetta ei tosiaankaan noudata sitä loogisinta menettelytapaa.

Maarit Leijonin [i]Multapoika[/i] oli vetävällä tavalla kirjoitettu katsaus yhden jatkosodan sotilaan taipaleeseen rintamalla. Hieman novellin alkupuolella mietein, että onko tässä jo toinen novelli tänä vuonna, jossa kaikki spefi-elementit olisivat pelkkiä päähenkilön houreita, mutta kyllä tässä loppua kohden tuli sen verran tavaraa, että voin kutsua tätä spefiksi, olkoonkin että vain juuri ja juuri ja sittenkin tulkinnanvaraisesti. Täysin mahdollista edelleen, että jopa lopetus olisi pelkkää höökipillereistä johtuvaa harhaa, mutta mennään nyt sillä myönteisemmällä tulkinnalla. Etenkin, kun voidaan olettaa, että Eero tuskin tietää kovin paljoa slaavilaisesta mytologiasta, jolloin tämän tiedon on tultava ulkoisesta lähteestä eli siis näiltä haamuilta.   Pidin erittäin paljon novellin kuvastosta. Kuvailu oli värikästä ja siitä sai heti alussa hyvän otteen. Sodan kurjuus ja etenkin Vanjan ulkoinen karmeus avautuivat hienosti ja henkilöhahmot oppi tuntemaan hyvin nopeasti. Etenkin, kun he kaikki olivat onnistuneen persoonallisia. Kaikki isän kivi ja multa vertauksista Niemen brutaaleihin päähänpistoihin saivat novellin heräämään eloon ja lukijan kiinnostumaan. Sanasto onnistui myös tuomaan aikakauden lähemmäs lukijaa, kuin myös nimistö.   Pidin myös siitä, että tässä ei pyritty paatokselliseen mustavalkoisuuteen. Molemmilla puolilla rintamaa oli hyviä ja huonoja ihmisiä ja tarina keskittyi enemmänkin sotilaiden inhimilliseen puoleen kuin suuriin linjoihin.   Ainut murheeni on se, että tässä ei etenkään loppua kohden tapahtunut mitään kovin kiinnostavaa. Henkilöhahmot ja lähtöasetelmat olivat hyviä, mutta sitten niillä ei tehdä mitään järin omaperäistä. Eero simppelisti vain syö liikaa pillereitä ja lähtee. Tämä oli enemmänkin tunnelmapalanen, jollaiseksi se on oikein hyvä, mutta kun tässä nyt kuitenkin selkeästi yritettiin saada myös jonkinlaista juonta käyntiin, missä sitten ei päästy aivan niin pitkälle kuin kaikissa muissa novellin osa-alueissa. Sinällään tunnelmapalasessakaan ei ole mitään vikaa, mutta olisi ollut parempi, jos tämä olisi ollut sekä tunnelmallinen että tapahtumarikas. Nyt minulle jäi lukijana epäselväksi, mikä tämän suomalaisen sotatarinan ja slaavilaisen mytologian yhdistämisen tarkoitus oli sen lisäksi, että se on epätavallinen ja kiinnostava yhdistelmä. Mitä slaavilainen mytologia toi tarinaan?   Kokonaisuutena voin kuitenkin sanoa pitäneeni. Kirjoittajalla oli hyvä, persoonallinen ääni ja puitteet kunnossa. Tarina ei ollut koukuttavimmasta päästä, mutta siinä oli tarpeeksi, jotta novellista jäi hyvä maku suuhun.   XXXXX   Shimo Suntilan [i]Janus[/i] oli oikein mainio. Avaruuskuvasto nappasi heti mukaansa ja siitä paljastettiin juuri riittävästi, jotta lukija sai pidettyä itsensä kärryillä, mutta että kiinnostus ja huomio pysyivät avaruusaluksessa, minne ne kuuluivat. Tietokoneen hämmennys ja vaikeudet kommunikoida olivat koko novellin pointti ja niiden toteutuksessa onnistuttiin loistavasti. Tekoälystä sai selvästi epäihmismäisen kuvan, mutta kuitenkin niin persoonallisella tavalla, että sen puolesta saattoi sympatiseerata.   Puitteet olivat myös kunnossa. Dialogi oli vetävästi kirjoitettu, tekoälyn pohdinnat osuivat nappiinsa ja pituudeltaan novelli oli juuri tarpeeksi lyhyt, jotta idea sai tarpeeksi tuulta alleen ehtimättä kuitenkaan muuttua pitkäveteiseksi.   Loppuratkaisu oli kuitenkin se, joka kruunasi tämän kaiken. Piti oikein lukea koko novelli uudestaan, jotta saisin katsottua, miten paljon sitä oli vihjailtu etukäteen, mikä kuitenkin sitten loppujen lopuksi tuotti ainoan pettymykseni tämän novellin kohdalla. Popovin puoli selvästi kamppailee ja tekee välistä vääriä ratkaisuja, mutta Valencen puoli vain ja ainoastaan muutamassa kohdassa. Ja sittenkin kiistanalaisesti. Nyt loppuratkaisun voi hoksata etukäteen, jos jonkinlaista loppukäännettä osaa odottaa ja tuntee tarinoiden käytänteet, mutta itse tarina ei siihen suuntaan aivan valtavasti vihjaile. Ei missään tapauksessa mikään suuri murhe, mutta se olisi antanut novellille tietyn ekstrasilauksen, jos novellin olisi voinut lukea uudestaan ja oivaltaa, että ahaa, niinpä tietysti. Etenkin, kun novelli on näin lyhyt ja siksi helposti luettavissa uudelleen.   Kokonaisuutena kuitenkin nappisuoritus. Hyvää kuvastoa, veikeä loppuratkaisu ja ideana mielenkiintoinen. Tulen hyvin todennäköisesti äänestämään.

[b]Maarit Leijon:[/b] [i]Multapoika[/i]   Minä pidin tästä novellista aika paljon. Aluksi hämmästelin, että mitä tässä nyt oikein tapahtuu, mutta hyvä alku lunasti kyllä odotukset.     [quote=Jaragil]Hieman novellin alkupuolella mietein, että onko tässä jo toinen novelli tänä vuonna, jossa kaikki spefi-elementit olisivat pelkkiä päähenkilön houreita, mutta kyllä tässä loppua kohden tuli sen verran tavaraa, että voin kutsua tätä spefiksi, olkoonkin että vain juuri ja juuri ja sittenkin tulkinnanvaraisesti. Hieman novellin alkupuolella mietein, että onko tässä jo toinen novelli tänä vuonna, jossa kaikki spefi-elementit olisivat pelkkiä päähenkilön houreita, mutta kyllä tässä loppua kohden tuli sen verran tavaraa, että voin kutsua tätä spefiksi, olkoonkin että vain juuri ja juuri ja sittenkin tulkinnanvaraisesti.[/quote]   Samaa pohdin minäkin. Ja päädyin myös siihen lopputulokseen, että Eeron houreet olisivat olleet ehkä hiukan erilaisia, jos ne olisivat olleet tosiaan vain hänen päänsisäisiään.   Juonellisesti tässä tarinassa ei tosiaan ollut paljon annettavaa, mutta novellissa oli fiksun kokoinen pala erinäisiä asioita, jotka saatiin toimimaan hyvin yhdessä. Tarina alkoi heti, ja lähtöasetelmat selitettiin auki novellin edetessä. Miljöö tuntui uskottavalta ja kiinnostavalta. Henkilöhahmotkin olivat hyvin rakennettu, Niemi melko brutaalina esimieshahmona oli jopa pelottava.   Tämä novelli jätti hyvän mielen ja siinä oli tarpeeksi hyvin tehtyjä asioita. Pidin.     [b]Shimo Suntila:[/b] [i]Janus[/i]   Tämä oli hauska lyhyt novelli, joka oli kirjoitettu hyvin ja sinänsä miellytti minua lukijana. Mutta koska arvasin lopputuloksen heti, se vei hiukan terää tämän novellin idealta. Toki se toi siihen oman lisänsä, kun pohti, että kuinka selvästi lukija pystyy huomaamaan lopputuloksen esim. dialogista. Mutta se ei sitten loppuviimein tarjonnut paljoa, sillä kuten Jarre mainitsi, Valence ei tuntunut tuskailevan lainkaan puheissaan verrattuna Popoviin. Toki lukijat nyt näkivät tilanteen vain Popovin puolen aspektista, joten ehkä jotain siksi jätettiin kertomatta. Mutta ei se paljoa auttanut.   Tosiaan, hauska nopealukuinen novelli, mutta ei ole ihan niin onnistunut kuin mitä olisin halunnut sen olevan.

[i]Januksen[/i] tapaiset novellit riippuvat tosi paljon siitä, arvaako lukija loppuratkaisun ennalta vai ei. Minä en arvannut - mikä on minulle ihan yleistä - joten minusta novelli oli oikein mainio. Mutta voin kyllä hyvin kuvitella, että sinulle se oli hieman tuskastuttavaa. Siinä mielessä Valencen niin sanottu täydellisyys on jopa hyvä asia, koska se estää suurempaa osaa lukijoista arvaamasta ennalta, mutta toisaalta se ärsyttää niitä lukijoita, jotka arvaavat ennalta tai lukevat novellin toistamiseen. Jonkinlainen kultainen keskitie jäi tässä nyt löytämättä.

^ Minua oikeasti harmitti se, että olin arvannut oikein heti alussa, koska se vei sen lopun ahaa-hetken pois, joka kuitenkin ehkä oli tämän novellin kulminoitumispiste. Keskitie jäi löytämättä, joka on sääli, sillä [i]Janus[/i] toimi muissa puitteissaan hyvin.