Opiskelutekniikat ja opiskeleminen

Tavernan puolelta löytyy jo ketju sille missä opiskelee, mutta ajattelin että olisi hyödyllistä perustaa ketju myös sille että [u]miten[/u] opiskelee! Tämä olkoon siis ketju erilaisista opiskelutavoista ja -tottumuksista puhumiselle sekä opiskeluvinkkien, -tekniikoiden ym jakamiselle.   Aloituskysymyksiä olkoon vaikka: Millaisissa ympäristöissä huomaatte opiskelevanne parhaiten? Millä tavalla teette muistiinpanoja jos teette? Miten ylläpidätte keskittymistänne? Ja erityisesti korkeakouluopiskelijoille: miten erottelette vapaa-ajan ja koulun ulkopuolisen opiskeluajan toisistaan? Miten aikataulutatte opiskeluanne?   Henkilökohtaisesti vielä kaipaisin vinkkejä nimenomaan ohjelmoinnin opiskeluun ja ohjelmointiin! Olen siis nyt aloittanut tietojenkäsittelytieteen opinnot, ja no siis koodaamaan oppii koodaamalla mutta miten vapaa-ajallaan kannattaa ohjelmointia lähestyä?   Tuttavapiiristäni valtaosa tuntuu vannovan yökoodauksen nimeen (:D), mutta oma vireystilani ei ainakaan toistaiseksi kanna kauhean myöhään iltaisin, ja muutenkin haluaisin pyrkiä ylläpitämään suht tasaista vuorokausirytmiä jossa kävisin nukkumaan joskus 00-02 ja nousisin 08-11.   Lisäksi ongelmia tuottaa hyvän paikan löytäminen; kotona pystyn kyllä paineen alla tekemään semikeskittyneesti, mutta jos dedistä ei ole alle vuorokauden päästä kolkuttelemassa en saa aloitettua yhtään mitään ja jos aloitan, lopetan äkkiä ja alan tehdä vain kaikkea muuta. Vanhassa kämpässä auttoi että menin koodaamaan olkkarin pöydän ääreen, missä en sitten muuten tullutkaan istuneeksi, eli selkeästi mulle tekee hyvää luoda itselleni selkeä muusta elämästä erillinen työtila. Ainakaan toistaiseksi en kuitenkaan ole saanut pienestä huoneestani eristettyä itselleni hyvää "opiskelutilaa", jolloin vaihtoehdoksi taitaa jäädä vain hyvän sellaisen löytäminen muualta.   Olen myös huomannut, että mulla auttaa valtavasti seurassa opiskeleminen: vaikka kaikki tekisivät eri tehtäviä, niin kunhan kaikki läsnäolevat oikeasti keskittyvät siihen mitä ovat tekemässä eivätkä esim juttele tai puuhaa näkyvästi muuta, pystyn itsekin tekemään paljon enemmän ja pidempiä aikoja kuin yksinollessani. Tää tosin toimii vain tiettyjen tyyppien kanssa, on esimerkiksi yksi kaveri jonka kanssa homma menee väistämättä vaan jutteluksi. :tongue:   Tänään otin ratkaisuksi sen, etten vain mennyt luennon loppumisen jälkeen kotiin vaan jäin yliopistolle, dataan nyt pari tuntia ja sitten ryhdyn jossain kohtaa päivää hommiin. Istun nyt tämmöisessä yliopiston opiskelijatilassa ja odottelen että viimeisetkin muut lähtisivät kotiin ja pääsisin koodaamaan hiljaisuudessa (luulen että tällä rakennuksella on virallinen sulkeutumiskellonaika mutta minua ei kiinnosta niin kauan kuin minua ei häädetä :tongue: ).

Mielestäni tärkeeämpää kuin opiskelutekniikka, on motivaatio. Motivaatioksi ei riitä se, että haluaa läpäistä tentin tai saada opintojen jälkeen työpaikan, vaan paras motivaatio on se, että pitää opiskeltavaa asiaa mielenkiintoisena ja tahtoo palavasti tietää siitä lisää. Silloin asioita tulee oikeasti opittua. Itse huomasin yliopistolla, että keskinkertaiset opiskelijat puhuivat luentotauolla arvosanoista, tärpeistä, tenteistä ja sen sellaisesta. Hyvät opiskelijat puhuivat luentotauolla opiskeltavasta asiasisällöstä.   Itse opin ohjelmoimaan lapsena, ja aikuiset yleensä oppivat ohjelmoinnin nopeammin kuin lapset. Vapaa-ajan ohjelmoinnissa keskeinen motivaattori on se, että haluaa saada aikaan tietynlaisen ohjelman. Itse pidin pienenä peleistä, joten myös ohjelmoin yksinkertaisia pelejä. Ehkä tärkeintä on se, että projekti on sen verran pieni, että sen tosiaan saa oman motivaationsa rajoissa valmiiksi. Eli liian suurisuuntaista projektia ei kannata yrittää. Ja sitten, kun ohjelman on saanut valmiiksi, kannattaa fiilistellä sitä, kuinka hienosti se toimii.   Seuraavaa neuvoani ammattilaiset varmasti kauhistuvat, mutta pieniin harrastusprojekteihin antaisin sellaisen neuvon, että kannattaa keskittyä toimivan koodin aikaansaamiseen ja jättää kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ohjelmointi sikseen. Kommentteja ei tällaissa projektissa tarvita, ja vakiot voi kovakoodata koodin sekaan, jos niitä ei jaksa kirjoittaa oikein vakioiksi. Ynnä muuta sellaista. Kaunista koodia tarvitaan lähinnä isoissa monen hengen projekteissa, ja kauniin koodaamisen kyllä oppii niitä virallisia harkkatöitä tehdessä. Pienissä harrastusprojekteissa voi keskittyä toimivan koodin aikaansaamiseen.

Punnort samat asiat jo sanoikin, mitä itsekin sanoisin.   Siitä kun olen mitään uutta opiskellut (koulussa tai vapaa-ajalla) on jo sen verran aikaa, että alan tuntea jääväni kehityksestä jälkeen, mutta muistelisin oman opiskelumetodini olleen aktiivinen muistiinpanojen teko (ei niiden lukeminen, se ei antanut lisäarvoa). Vaikka lukisin kirjaa, johon voisin yhtä hyvin tehdä alleviivauksia, on silti omakätinen kirjoittaminen paperille ollut paras tapa painaa asioita mieleen. Samalla tulee pohdittua asiaa tarkemmin kun miettii miten muotoilisi asian sanoiksi.   Ohjelmoinnissa tosiaan vapaa-ajan projektit ovat tärkeitä. Mihinkään isoon kokonaisprojektiin ei välttämättä kannata (yksinään) ryhtyä, mutta jonkin isossa projektissa myöhemmin käytettävissä olevan palasen teko voi olla ihan hyvä idea (vaikkapa kaveriporukalla voisi pistää pystyyn peliprojektin...). Ja muiden tekemien pikkuprojektien koodien tutkinta selvittääkseen ja ymmärtääkseen miten ne on tehty (GitHub on ehtymätön aarreaitta).   Itselle tulee mieleen seuraavia projekteja harrastuksen alkupuolelta - näillä mä taitoni hioin: - Pelin hahmojen muuttaminen kuolemattomiksi spritejen törmäystarkastelun pois kytkemisellä (ihan ensimmäinen ohjelmointihommani ikinä - 80-luvun puolivälissä Spectravideon peleistä osa oli Basicillä tehtyä, joten niiden muokkaaminen oli ns. helppoa) - Uuden kentän piirtäminen Mikrobitistä aikoinaan naputeltuun Spectravideon Sam the Spaceman -peliin (sen ainoa kenttä oli tehty ihan basicin piirtofunktioilla). - Linkitetyt listat. Nämä ovat ihan peruskauraa, mutta näiden toteuttaminen muutamalla koodirivillä käy hyvästä optimointi- ja refaktorointiharjoituksesta. - Dynaamiset listat, jotka tukevat mitä tahansa datatyyppiä, tarjoavat binaarihaun, hoitavat itse muistinhallinnan ja roskien keruun jne. Nämä on valmiiksi joka toisessa libissä, mutta ei se haittaa jos itsekin tekee moisia harjoitusmielessä. - Tekstiseikkailupelejä varten kieliparseri. Kun ei kokonaiseen peliin viitsi pistää paukkuja, niin miten olisi pelimoottori. Kun parseri ymmärtää "put all green objects to blue box" kun kyseinen blue box on red boxin sisällä, niin tietää olevansa kova koodari. Mutta aluksi riitti että osasi määritellä pelin huoneet datarakenteiksi joiden välillä pystyi kulkemaan "go west", "go east", "open door" (yksi ovi sallittu per huone) tyylisillä komennoilla. Eikä homma tarvitse graafikon, database-ekspertin tai mitään muitakaan monimutkaistavia taitoja. - Joskus Mikrobitin tietokoneleirillä 80-luvulla tuli tehtyä peli, jossa sprite-pallo kulki tasaisella nopeudella risuaita-merkeistä tehdyssä sokkelossa ja sitä ohjattiin vasta- ja myötäpäivään kääntelemällä. - 90-luvun demoskene rakasti oikealta vasemmalle pikseli kerrallaan skrollaavia tekstejä, joiden uudet kirjaimet eivät ilmesty tyhjästä vaan ilmestyvät pikselisarake kerrallaan ruudun reunasta. Bonusta jos pikselirivit aaltoilivat ylös ja alas ilman että framerate putosi.   Kuten näkyy. Ei mitään "kokonaista", vaan osa-alueita jotka muuttuivat yhä vain haastavammiksi toteuttaa. "Kokonaisia" parinsadan työtunnin projekteja mulla on kolmenkymmenen vuoden ajalta oikeastaan vain kolme tai neljä.     [quote="punnort"]kannattaa keskittyä toimivan koodin aikaansaamiseen ja jättää kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ohjelmointi sikseen.[/quote]   QQ-vaihde meni tosiaan nyt päälle:   Bisneksen näkökulmasta tuo on melkeinpä suositeltava tapa työskennellä. Asiakas maksaa [strike]toimivasta[/strike] speksatun tehtävän suorittavasta ohjelmasta, ei kauniista. Jos alkaa nyhertämään kommentoinnin, koodin siisteyden, refaktoroinnin yms. kanssa, niin asiakas ei näe mitään lisäarvoa eikä haluaisi maksaa moisesta ylimääräisestä työstä, joka hyödyttää vain ketä tahansa koodaria joka joutuu myöhemmin palaamaan kyseisen koodikasan pariin.   Mutta hyvin ja optimaalisesti rakennettu ja kommentoitu koodi pelastaa myöhemmin satoja työtunteja ja lukuisia vitutuksia bugien metsästyksestä, koodin opiskelusta, ja uusien ominaisuuksien toteutuksen miettimisestä. Jopa koodin alunperin tehneeltä henkilöltä, eikä vain kollegoilta.   Ideaalisinta onkin tehdä selkärangasta jo ensimmäisellä yrittämällä kaunista tavaraa jo protoamisvaiheessa. Se taito kehittyy vuosien varrella - sitä paremmin mitä useammin joutuu kiroilemaan paskasti tehdyn koodin kanssa.

Huuh, onneksi joku keksi tällaisen ketjun perustaa! Tulee tarpeeseen... nimimerkillä Lukiolainen.

Mä siis olen lukenut itseni tohtoriksi ilman mitään ihmeempiä tekniikoita. En opiskellessani miettinyt, missä luen, milloin luen, tai tehnyt muistiinpanoja tai alleviivauksia. Mä vaan otin kirjan käteen ja aloin lukemaan.   Ehkä keskeistä oli se, että en niinkään pyrkinyt muistamaan lukemaani vaan ymmärtämään sen. Vaistomaisesti vertasin lukemaani koko ajan lukiessani valmiiksi tietämääni, ja etsin yhteyksiä näiden kahden välille. Lukiessani mietin myös koko ajan kysymystä: ''Miksi juuri lukemassani on tolkkua?'' Filosofiaa lukiessa esitin kirjoittajalle koko ajan mielessäni vastaväitteitä, ja matematiikkaa lukiessani pyrin ymmärtämään, miksi lukemani todistus tosiaan todistaa väitetyn asian. Tietojenkäsittelytiedettä lukiessani mietin ehkä eniten kysymystä ''Miksi esitetty tapa tehdä asiat on järkevä?''   Tenttiin lukiessani luin materiaalin aina kahteen kertaan kannesta kanteen. Ensimmäisellä lukukerralla pyrin ymmärtämään kaikki yksityiskohdat ja jälkimmäisellä lukukerralla hahmottamaan sen, kuinka yksityiskohdat nivoutuvat isommiksi kokonaisuuksiksi.

Aiheeseen muuten liittyen, ei näin: https://www.hs.fi/elama/art-2000005903400.html   Eli kun nykyisessä koulutussysteemissä on hoksattu, että opettajista voidaan karsia laittamalla oppilaat itse vastuuseen opiskeluistaan ja opeteltavista asioista, niin homma on mennyt vähän kuin on ennustettu: Ne joita ei kiinnosta, eivät opi mitään. Ne joita kiinnostaa, eivät tiedä mistä saada oppia.   Tulee vähän mieleen omat amisajat kodinelektroniikkalinjalla, jolloin opetusmetodit olivat ihan samat, mutta ihan eri syistä: opettajia ei voinut oma homma vähääkään kiinnostaa ja ilmapiiri oli niin hapan, ettei ollut mitään järkeä edes valittaa tekemisen puutteesta. Siitä luokasta taisi päästä vain kaksi tyyppiä kunnialla läpi (joista mä olin toinen, kiitos sen että se toinen taas jo osasi elektroniikkahommat niin hyvin että pystyi opettamaan muita kun opettajat eivät sitä tehneet).   Aikaisemmin jäi multa mainitsematta, että lukioaikoina ja ammattikorkeassa pääsi pitkälle ihan sillä, että istui tunneilla ja kuunteli mitä opettajalla oli sanomista, kysyi jos jokin askarrutti, ja välillä yritti saada aikaiseksi opettajan kanssa vapaata keskustelua aiheen yksityiskohtien tiimoilta. Sitten päälle tuo aikaisemmin mainitsemani muistiinpanojen teko, niin kokeisiin ei sitten tarvinnut niin kauheasti lukea (oikeastaan en lukenut juuri lainkaan, mikä näkyi joidenkin aineiden numeroissakin, mutta läpi pääsi silti).   Lukemisen ongelmahan on siinä, että teksti on ainoa tieto mitä saa, ja on henk. koht. voivoi jos jää jokin ihmetyttämään. Onneksi on nykyään Wikipedia ja Google, jos oppikirjan materiaali tuntuu jotenkin epäselvältä, mutta olisi parempi jos olisi vuorovaikutusta jonkun asiasta tietävän kanssa. Ja kuten tuossa Hesarin artikkelissa todettiin, netti johtaa helposti harhateille kissakuvien pariin...

Täällä taas! Yst.terv. Kandi ei etene. :D Tuo mitä punnort sanoi motivaatiosta, on teknisesti ottaen totta, mutta oon ollu nyt yli puolitoista vuotta jonossa ADHD-tutkimuksiin ja on sanottava, että tää kandin kirjoittaminen selvästi on se, missä ei kaikki muut jipot millä oon aiemmin huijannut itseni tekemään ja keskittymään enää toimi.    Eli motivaatiota tähänkin pisteeseen asti on tarvittu, että on jaksanut keksiä yhä luovempia keinoja saada itseään tekemään asioita joita haluaa tehdä, mutta nyt kun pitäis oikeasti tehdä intensiivisellä keskittymisellä monta tuntia päivässä asiaa, jossa ei oikeasti voi oikoa yhtään vaan viitata käyttämiinsä lähteisiin ym niin olen kyllä ihan pulassa. Ei siksi, etten halua tai ettei aihe kiinnosta, vaan siksi, että vie kevyesti 3+ tuntia rauhoittua niin, että pystyn keskittymään riittävän kestävällä tavalla (eli saada itseni edes aloittamaan!) ja lisäksi koko kandista on ehtinyt tulla hirveä mörkö. Skippaan ehkä huomenna kaikki menoni ja kokeilen, josko auttaisi etten vaan anna aivojeni ymmärtää päivän aikana muiden asioiden kuin kandin ja ehkä ruoanlaiton olemassaolon.   Ja mustahan kandiaiheeni on vielä loputtoman mielenkiintoinen. Tää on naurettavaa.   Kuulisin mielelläni, miten muut ovat selättäneet akatemian, tai millaisiin jippoihin yleensä tukeutuvat, jos alkaa tuntua vaikealta. Aiemmin mainitsemani muiden kanssa samassa tilassa keskittyminen on edelleen top 1 kikkani, valitettavasti kuten aiemminkin ongelmia tulee, jos yrittää tehdä sen sellaisten kaverien kanssa, joiden kanssa homma läsähtää pelkäksi höpöttelyksi.

Huh, eipä ole kyllä yhtään ikävä tuota aikaa. Tulee melkein kylmiä väreitä, kun ajatteleekin, että pitäisi jotain gradua vääntää :D   Aloittaminenhan se vaikeinta yleensä oli. Mulle olisi ihan mahdotonta jossain kimppaporukassa yrittää tehdä. Parhaiten homma eteni, kun siihen pyhitti koko päivän ilman mitään muuta. Pahinta oli, kun alkoi jotenkin olla jokin kokonaisuus lähteineen hallussa ja sitten tuli jokin keskeytys ennen kuin se oli paperilla järkevästi. Uudelleen taas samaan pisteeseen pääsy kesti ärsyttävän kauan.   Tekniikka mikä toimi minulla oli se, että ensin haalin kaikesta lähdemateriaalista erilliselle tiedostolle tavaraa, mitä mahdollisesti voisin käyttää. Ja EHDOTTOMASTI lähdetietoineen, koska mikään ei ole turhauttavampaa kuin yrittää metsästää tiedon lähdettä jälkikäteen. Tästä raakamateriaalista sitten koostamaan eteenpäin jotain järkevää.   Itsellä siis luonnontieteet kyseessä, en tiedä mitkä käytännöt humanisteilla ym. on käytössä.