Hearnin trilogia vaikutti ensivilkaisulta erilaiselta, eksoottiselta spefiltä ja osien tenhoavat nimet houkuttivat minut lopulta tarttumaan Satakielilattiaan. Runollisen sijasta teos osoittautui kuitenkin melko köykäiseksi viihdekirjallisuudeksi, joka tuntuu etsivän yleisöä joka suunnalta, vaan ei löydä.
On ilmeistä, että Hearn on tehnyt taustatyönsä ja teoksessa on paikoin pikkutarkkojakin kulttuurihistoriallisia viittauksia, joita ei kummemmin selitellä, vaan hyvä ymmärtäminen edellyttää jonkin verran perehtyneisyyttä 1600-1700-luvun Japaniin. Samoin kirjan seksuaaliset ja väkivaltaiset sävyt viittilöivät luokseen aikuista yleisöä. Mutta varoitus: kirja on kerrontateknillisesti melko epäkypsä, lähtien vaikkapa teini-ikäisistä päähenkilöistä ja näiden tylsästä, suorasukaisesta psykologiasta. Paino on ehdottomasti pikemminkin juonessa, joka onkin kudottu suhteellisen näppärästi, kuin tunteissa ja tunnelmissa, joiden kuvaamista leimaa suoranainen kömpelyys. Japanilaisen estetiikan hienopiirteisyydestä Hearnin taidot jäävät kauas. Myös pekulatiivisen fiktion osuus on ohuenlainen, mutta onneksi sarjalla on ensimmäisen osan jälkeen vielä mahdollisuus syvetä.
Tämä nopeatempoinen, ninjailulla ja romanssilla höystetty seikkailukertomus vedonnee siis lähinnä yläasteikäisiin, jotka odottavat japanilaisuutta pikemminkin sisällöltä kuin tyyliltä ja ovat valmiita kaivelemaan taustatietoja esimerkiksi Japanin kristittyjen vainoista.
