Frankenstein

Goottilaisen romaanin näyteikkuna. Uraauurtava teos monella tapaa.

Mary Shelleyn Frankenstein käynnistyy alusta saakka eli päähenkilö-Viktorin syntymästä Sveitsin Genevessä. Mielestäni vähän liian kaukaa ja vähän liian hitaasti. Lihasta, verestä ja luusta kyhätty moottori hyrähtää käyntiin kunnolla vasta sadan sivun paikkeilla, kun Viktor saa "hirviönsä" valmiiksi. Myöhemmin hirviö pääsee kertomaan luojalleen ja samalla lukijoille oman tarinansa, jolloin vauhti hidastuu uudelleen. Näkemykseni mukaan teoksessa on pienoista rytmitysongelmaa.

Mutta siinä oikeastaan kaikki, mikä minua ei Frankensteinissa miellyttänyt. Päähuomio kaikeksi onneksi kiinnittyy juuri oikeaan paikkaan eli filosofisiin pohdintoihin ennakkoluuloista, kauneudesta ja rumuudesta sekä ihmisen vallasta elämää kohtaan. Frankensteinin hirviön kaltaisen keinoihmisen luominen ei kenties ole oikeasti mahdollista, mutta vertauskuvallisella tasolla toiseutamme toisiamme jatkuvasti sellaisen asemaan. Suhtaudumme toisennäköisiin, meistä poikkeavalla tavalla käyttäytyviin vaistomaisen vihamielisesti. Vaistomaisella pelolla, ja ennen kaikkea tämä tekee kirjasta pelottavan, ei se, että Shelley yksityiskohtaisin sanakääntein kuvaisi siinä väkivaltaa tai hirviön luomisprosessin irvokkuutta.

Frankenstein oli lukukokemuksena jaarittelevista jaksoistaan huolimatta kaunis, liikuttava ja väkevä. En ihmettele hetkeäkään, miksi yhä edelleen, lukeva sukupolvi toisensa perään rakastuu siihen.  

Luin vähän aikaa sitten Gummeruksen tekemän suomipainoksen tästä tarinasta, jota olin jo hyvin kauan himoinnut päästä lukemaan. Periaatteessa Frankenstein oli minulle oikeastaan tuttu 30-luvun Universal-elokuvista Boris Karloffin tulkintoina, mutta silloinkin olin täysin tietoinen itse Mary Shelleyn kirjoittamasta, lähes 200 vuotta vanhasta tarinasta. Ja eräänä päivänä otin itseäni niskasta kiinni, metsästin viimein kirjahyllyni kokoelmaan alkuperäisteoksen ja aloin lukemaan.

Kirja yllättää jo heti sillä, että se alkaa kirje-tyylisellä prologilla, mutta kun kirjan todellinen päähenkilö ilmestyy tästä alkuasetelmassa kuvaan, hypätään ajassa reippaasti taaksepäin tarinan todelliseen alkuun. Päähenkilöä Frankensteinia kuvastetaan mielenkiintoisesti kertomalla tämän alkuperästä, lapsuudesta ja henkilöhahmon mielenkiinnoista, jotka ovat ratkaiseva siihen kohtalokkaaseen juonenkäänteeseen, mikä tekee yhäkin tarinasta legendaarisen. Välillä kirjaan tuli mukaan hieman tunnelmaa heikentäviä suvantokohtia, joista huomasi silloin tällöin Shelleyn silloisen naiivin maailmankuvan, olihan hän tätä tarinaa kirjoittaessa 18-vuotias. Onneksi tarinaa jaksettiin pääasiassa pitää tunnelmaa yllä, jolloin lukijaa saa riittävästi virikkeitä jatkaa tarinaa keskeyttämättä.

Voisin sanoa, että tarinan toinen tärkeä henkilö, se kuuluisa Frankensteinin rakentama hirviö, on luonnollisesti mielenkiintoinen jo ennen kuin kirjaa on edes aloitettu, mutta nyt ymmärsin kunnolla, miten kirja ja vanhat leffat olivat kuin yö ja päivä toisiin nähden. Lisäksi hirviötä ei niinkään kuvattu täysin tunteettomana pahoista teoistaan huolimatta vaan hänen tekojaan ja ajatuksiaan voi ymmärtää ja hahmoa itseään voi sääliä, vaikka emme kaikkia hirviön tekoja ehkä hyväksyisikään. Tämä luo väistämättä erikoisen asetelman luojan ja luomuksen välillä, mistä syntyy vahva jännite juonelle.

Kokonaisuutena sanoisin tarinan olevan mahtava! Hieman jouduin rehellisyyden nimissä rokottamaan pisteitä niistä pikku suvantokohdista, mutta pääasiassa tarina on sopivan mitoitettu ja rytmitetty, sekä mieli pysyy virkeänä. Vaikea kuvittella, että näin vanha kertomus – joka syntyi Shelleyn ja hänen ystäviensä Geneven järven rannalla järjestetystä leikkimielisestä kilpailusta keksiä paras kauhutarina – jäisi historiaan suurena teoksena ja samalla kuin jonkinlaisena profetiana, muuttumaan ajankohtaiseksi nyt kun elintensiirrot ja ihmiskirurgia ovat melkeinpä arkipäivää.