Kultainen kompassi

Sain nämä kirjat lahjaksi ja koska olin lukenut niin paljon mahtavia arvosteluja koko sarjasta, olin aivan innoissani. Minulla kesti kuitenkin reilut sata sivua päästä kunnolla mukaan tarinaan. Pitkään pohdin, mitä mieltä oikein olen tästä kirjasta. 

Teksti on melko yksinkertaista, mutta silti samalla jotenkin kiinnostavaa. Päähenkilö Lyran tapa miettiä maailmaa on selvästi pienemmän lapsen, joten hänen maailmankuvansa on useasti kovinkin positiivinen. Lyra on reipas ja päättäväinen eikä hän kaihda vaaroja. Kaikki hahmot ovat itseasiassa melko mielenkiintoisia, joskin erikoisin asia kirjassa on mielestäni daimonit.

Daimonit ovat käytännössä ihmisen sielu, mutta eläimen hahmossa, kulkien koko ajan oman ihmisensä mukana. Sielu ei siis ole ihmisen sisällä vaan konkreettinen olento, joka elää yhdessä ihmisen kanssa. Koko kirjan juoni perustuukin siihen, että osa ihmisistä haluaa tietyistä syistä erottaa nämä daimonit omistajistaan - ne kun eivät tavallisesti voi mennä muutamaa metriä kauemmas ihmisestään. Jos ihminen kuolee, samoin häviää daimonikin - ja toisinpäin. Idea daimonista on mielestäni hyvinkin kiinnostava ja tuo todellakin uutta jännitystä kirjaan. 

Kirja on todella monipuolinen eikä mitään oikein osaa odottaa ennalta, juonessa esiintyy niin noitia kuin haarniskoissa kulkevia jääkarhujakin. Ihmisetkin jaetaan eri ryhmiin arvoaseman mukaan ja kirkko johtaa maan toimintaa. Ja tarinan koko maailmakin on hieman hämmentävä, sieltä löytyy Lontoota ja Oxfordia, mutta samalla Tanskan uutta maata ja muita keksittyjä valtioita. 

Kokonaisuudessaan kirja on aluksi hieman hämmentävä ja erikoinen, mutta loppujen lopuksi teos on oikein mielenkiintoinen ja hienosti luotu.

Olen lukenut tämän kirjan aiemmin, kuten myös nähnyt elokuvan, mutta silti tarina on yhtä jännittävä kuin aiemminkin. Juoni on osittain melko ennalta-arvattava, mutta siitä löytyy myös yllättäviäkin kohtia. Alussa itseäni häiritsi kirjan alkaminen ns. keskeltä tapahtumia, eikä kirjan maailmasta tai daimoneista ollut mitään selityksiä, mutta kirjan edetessä kaikkiin kysymyksiin sai kyllä vastaukset.

Kirjan päähenkilö Lyra on suoraan sanottuna erittäin raivostuttava pieni kakara, mutta silti hänen seikkailujaan jaksaa lukea innolla. Lyran sukulaisuussuhteet olivat ennalta-arvattavat, eli siihen olisi kirjailija voinut panostaa enemmän. Lempihahmokseni kirjasta nousi panssarikarhu Iorek, hänen kiintymyksensä Lyraan on jotain tavattoman hienosti kuvattua.

Kirjan loppu on mielestäni vähän turhankin sekava ja se loppuu ns. kesken herättämällä useita kysymyksiä, joihin kuitenkin toivottavasti saa vastauksen sarjan myöhemmissä osissa. Kirjan kaksi lopputaistelua tekevät siitä hieman erilaisen, onhan yleensä totuttu näkemään vain yksi loppuhuipentuma. Lopussa esiin tuleva uskonnon osa kaikkiin tapahtumiin vaikuttaa vähän samanlaiselta kuin oikeassa elämässä Vatikaanin ja katolilaisuuden touhut. Suomentajalle myös iso miinus useista kirjoitusvirheistä..

Pullmanin Universumien tomun aloittajateos oli minulla matkaeväänä (samoin muut kirjat), kun vietin kuukauden verran lomaa Euroopassa. Eväät loppuivat kesken; olin hotkaissut koko trilogian Italiaan mennessä. Ehkä se kertoo jotain kirjojen tenhoavuudesta. Lyran matkaa seuraa ihan mielikseen ja sivut vain lentävät pois tieltä, kun matka sen kuin jatkuu. Daimonit ideana ovat sellainen juttu, jonka ottaisin mukaan omaankin kirjaan. Kirjassa ei juurikaan tapella, tai käytellä aseita, eikä Lyrakaan koske edes puukkoon kok kirjan aikana, mutta slti kirjassa sattuu ja tapahtuu. Henkilönä Lyra on kuriton ja villi, mutta loppujen lopuksi hyväsydäminen tyttö. Ja kakkoskirjan kannen perusteella aika nättikin! ;)

Elokuvasta voin sanoa sen, että sen näyttelijät osaavat kyllä eläytyä rooleihinsa, jotta leffaa katselee ihan vain huvikseen. Jordan college on melkoinen paikka sekä kirjassa, että leffassa.

Suosittelen sekä kirjaa että elokuvaa kaikille, jotka haluavat erilaista fantasiaa.

Kultainen kompassi sykähdytti aikoinaan minua suunnattomasti. Kirja on yksi tämän hetkisen fantasiakirjallisuuden (suomennetun) parhaimmistoa minun mielestäni. Mielenkiintoisin asia ehkä olivat juuri nuo Fantasyfanin mainitsemat daimonit. Ajatus siitä, että jokaisella ihmisellä on oma daimoninsa, itsestämme irrallinen sielun osa, on kiehtova. Myös toisen maailman Oxfordin ja Englannin kuvaus oli mielenkiintoinen. Tarina muuttui jännittäväksi aletiometrin ja Pohjoisen matkan ilmaantuessa. Harmi, ettei kirjassa kerrottu tarkemmin missä Bolvangar sijaitsi, mutta Serafina Pekkala ja muut noidat ainakin asuivat Inarinjärven rannoilla. Kirja oli hieno ja tempaisi mukaansa heti alusta alkaen. Loppu oli tuskallisen surullisen ja loistavan traaginen, Lordi Asrielin todellisen luonteen paljastuessa. Tomu ja aletiometri jättivät jatkon auki, samoin kuin Svalbardin tapahtumat. Ja on hienoa että kirjasta on tulossa elokuva tänä vuonna (2007). Todellakin loistava kirja jota suosittelen jokaiselle fantasian ystävälle. Arvosana:10