Arvostetun ja hyvämaineisen kirjailijan ensimmäinen teos. Aikaisemmin en ole tutustunut Reynoldsin tuotantoon. Tämäkin teos on ollut hyllyssä jo pitkään, mutta paksuuden ja osittain ennakkoluulojen vuoksi (pelkäsin tämän olevan hiukan liikaa ”Tähtivaeltaja-scifiä”) aloittaminen on venähtänyt melkoisen pitkään. Kirjan alkupuoli on varsin sekava, tosin ensimmäinen luku on erittäin koukuttava ja sujuva, mutta sen jälkeen kirjassa oli pitkä jakso, jossa seurataan kolmea eri tapahtumapaikkaa, joilla ei ole mitään ilmeistä tekemistä keskenään samaan aikaan.
Sitten vähitellen asiat selkeytyvät, ja juoni alkaa taas kunnolla vetämään ja asiat selkenevät. Kirja tapahtuu kaukaisessa tulevaisuudessa, jossa ihminen on levittäytynyt laajalle avaruuteen jo kauan sitten. Muita sivilisaatioita ei löytynyt, vain vanhoja raunioita. Uusimmatkin tunnetut rauniot, amaranttien planeetta, on satojatuhansia vuosia sitten tuhoutunut jonkin tuntemattoman katastrofin seurauksena. Dan Sylveste, jota ehkä eniten voi pitää kirjan päähenkilönä on amaranttien asiantuntija, ja on tutkinut raunioita. Sieltä hän on löytänyt vihjeitä siitä, että amarantit olivat kulttuurinsa loppuvaiheessa paljon pidemmälle kehittyneitä kuin aikaisemmin uskottiin. Samaan aikaan lähestyy suunnattoman suuri ja voimakas avaruusalus, Äärettömyyden Kaipuu, jonka miehistö toivoo Sylvesten voivan parantaa aluksen kapteeni, joka on sairastunut kummalliseen sairauteen.
Kolmas juonilinja kertoo Ana Khourista, palkkamurhaajasta joka saa tehtäväkseen tappaa Sylveste hinnalla millä hyvänsä. Kovin sujuvasti ja hyvin kirjoitettu kirja ei tunnu olevan. Vaikea sanoa kuinka suuri osa jonkinlaisesta kielellisestä jähmeydestä johtuu käännöksestä, kuinka suuri osa alkutekstistä. Hiukan tulee vaikutelmaksi alkutekstin puutteet, sillä jotenkin tuntuu siltä, että ensimmäisen luvun teksti on hiotumpaa ja sujuvampaa kuin pääosassa loppukirjaa, esikoisteoksessa siihen ja sen hiomiseen on varmasti käytetty runsaasti aikaa.
Henkilöhahmot eivät tunnu täysin eläviltä, eikä kukaan nouse kunnolla päärooliin. Kukaan päähenkilöistä ei herätä juuri lainkaan sympatia, eikä tarjoa samaistumiselle kohdetta. Tarinankerronta on kohtuullisen löysää, minkä voi päätellä jo kirjan yli 700 sivun pituudesta. Pieni – tai vähän suurempikin – tiivistys ja hiominen olisi tehnyt hyvää. Ihan luettava kirja oli kaikista puutteistaan huolimatta, eikä mitään kovin suuria houkutusta kesken jättämiseen päässyt muodostumaan. Toisaalta kirjaa lukiessa ei kehittynyt mitään ehdotonta pakkoa jatko-osien lukemiseenkaan.
