Ystävät hämärän jälkeen

Ystävät hämärän jälkeen on pyörinyt TBR-listallani kauan ja päädyin vihdoin kauhukirjan nälässä ottamaan kirjan työn alle ja kirja tulikin luettua kahteen päivään melko suuresta sivumäärästään huolimatta. Teoksessa oli jotain Kingimäistä nostalgiaa, joka oli kuitenkin näin suomalaisena helpommin lähestyttävää, sillä kirja kuvaa hienosti harmaata ruotsalaista lähiöelämää kaikkine surkeuksineen. Teoksen ilmapiiri on kaikkinensa harmaa ja vetinen, mikä ylläpiti mielestäni hyvin kauhuelementtejä. Mielestäni kirjan parhaat kauhuelementit eivät koostuneet yliluonnollisista asioista vaan arjen kauhuista. Pidin Lindqvistin ihmislähtöisestä kerronnasta ja kirja sisälsi paljon syventymistä hahmojen pimeille puolille. 

Ystävät hämärän jälkeen saa minulta 4.5 tähteä. Teos tarjosi väkivaltaisen kyydin ja piti loppuun asti otteessaan, vaikka mielestäni fantasiaelementit tuntuivat paikoin hieman lapsellisilta. Arjen ja tarinan kannalta keskeisten hahmojen kuvaaminen iski minuun. Ystävät hämärän jälkeen on jopa arkisella tavalla häiriintynyt teos, joka jätti jäljen.

En tavallisesti lue kauhua kovinkaan paljon, mutta nähtyäni elokuvaversion heräsi kiinnostus myös alkuteosta kohtaan. Lukukokemus oli varsin miellyttävä, ja ahmaisin kirjan parissa päivässä. Lindqvist on taitava kuvaamaan arkipäiväisiä asioita tavalla, joka koskettaa - aina siihen asti, että useammin kuin kerran teoksen aikana toivoin, ettei fantasiaelementtejä olisi sisällytetty lainkaan. Kun kauhuteoksessa yliluonnollisuus on kaikista pitkäveteisin osuus, voi sisällön tasapainoisuutta epäillä. Kauhuelementit onnistuivat silti aidosti säväyttämään useassa kohdassa. Loppujen lopuksi hirviömäisimmät hahmot ja painajaismaisimmat kohtaukset asettuvat silti kamaluudessa samalle viivalle kuin lapsen viikonloppuvierailu alkoholistivanhemman luona.
Suosittelen teosta kaikille, joita kauhu kiinnostaa hiukankin ja jotka eivät ole vielä väsähtäneet vampyyritarinoihin (tai ehkä heillekin, jotka ovat), sekä mestarillista arjen kuvausta arvostaville.

Mun parhaan kaverijätkän nimi on Hämärä. Yrittää siinä sitten ottaa kirjan nimeä vakavasti.

Ei oikeasti, ei mitään ongelmaa. Kun kirjaa sai luettua, se oikeasti imaisi mukaansa. Ei niin, etteikö kesken olisi voinut jättää mihin kohtaa vain, ei niin etteikö lukeminen olisi ollut aina välillä suorittamista, mutta äärimmäisen kiinnostava kirja on kyseessä.

Jännitin muutamaan otteeseen sen verran, etten viitsinyt lukea iltavaloisalla, mutta kirkumaan en intoutunut eikä näin jälkikäteen ole tarvetta tutkia sängynalusia (tai kylpyammeita). Pelottavinta kirjassa oli Håkanin lisäksi koulukiusaaminen ja sen muodot. Niihin uskon todennäköisemmin törmääväni kuin vampyyreihin, joita tässä kirjassa tavallaan ei ollut. Siis oli, mutta… Kuulemma eivät olleet vampyyrejä. Elivät vain verellä. Ihan eri juttu.

Tarina on kiva. Paljon tapahtumia ja sopivasti himmailua ja yksityiskohtia. Vaikka sivumäärä olikin aika iso, teksti oli nopealukuista eikä tähän yliluonnollisen kauaa kestänyt. Muuten kuin jänistyksen ja keskeytysten takia. Mukana on erittäin ällöttäviä kuvauksia muutamista (yhdestä) henkilöistä (-löstä), mutta pääosin en yökkinyt kauhusta vaan hihitin peloissani sen pari minuuttia, sitten vain nautin soljuvasta tekstistä.

Paljon lyhyiden replojen dialogia. Johtolauseettomuus ei haitannut mitään. Nämä alkukirjan keskustelut avasivat uudestaan uuden ajatuksen ja luulin kehitelleeni nerokkaan teorian. Idiootti. Minä siis. Kaiken sen infon oli tarkoituskin tulla esiin siinä vaiheessa. En tainnut olla ainut, joka ne faktat tajusi. Höh.

Pidin todella paljon pienten yksityiskohtien toistumista seuraavissa luvuissa. Esimerkiksi jossain kohtaa Victoria pussittaa katkarapuja ja Oskar syö niitä seuraavassa luvussa pizzan päältä. Jotenkin tuli valaistunut olo. Upeaa.

Henkilöt sotkeutuivat välillä, mutta loppua kohden onnistui pikkuhiljaa hahmottamaan (muistamaan) henkilöiden suhteet toisiinsa. Ihan älyttömästi J-kirjainta. Jonny ja… Lacke.

Eli on aivan ihana. Oskar herätti minussa vahvoja isosisarellisia tunteita, tiedä mistä kumpuavat kun hemmoteltu ainut lapsonen olen. ”Oi Osku, ole varovainen, varovainen… Nyt Osku heti kotiin annat aikuisten hoitaa nämä asiat! Sä olet lapsi, LAPSI! UNOHDA SE HITON ELI NYT HETKEKSI!!!” Oskar on suloinen ja surullinen. Puristaa sydämestä lukea kun toinen yrittää pitää vanhempiensa välit kunnossa, valehtelee, ettei äidille tule murehdittavaa. Tahto ottaa syliin ja repiä pois pahasta maailmasta turvallisempiin maisemiin on valtava. No, onneksi Eli.

Kasvaminen on kirjoitettu niin kiinni kirjaa, ettei sitä huomaa ennen kuin lopussa peilaa vanhaa Oskaria ja uutta Oskaria. Taitavaa.

Hieno kokemus. Toivon, että jonain päivänä saan itseni lukemaan tämän uudestaan. Ehkä nimet pysyisivät paremmin päässä eikä tulisi hypittyä riveillä.