Brisingr

Perillinen-sarjan piti alun perin olla trilogia. Viimeinen osa jaettiin kahtia "pituuden takia", ja Eragonin ja Esikoisen jälkeen Brisinkerissä haiseekin ylimääräisen hiomisen ja editoinnin haju. Paolini on oletettavasti kasvanut ja kehittynyt kirjoittajana, mikä näkyy siinä, kuinka tarinaa viedään eteenpäin. Kun ensimmäiset kaksi osaa menivät köykäisenä perusfantasiana, kolmosessa pistetään pöytään twistejä edellisosien paljastuksiin. Lisäksi hahmoja asetetaan entistä kompleksisempiin tilanteisiin ja maailmaa etäännytetään kornimmista fantsutropeista. Propsit yrityksestä.

Kuitenkaan kirjaa ei saa sen paremmaksi kun edeltävien osien taustatyö antaa myöten; kun tarina on kulkenut miten onkin, muutokset hyppäävät silmille vähän tekemällä tehtyinä. Lisäksi ärsyttävät hahmot ovat yhä ärsyttäviä, ja osa rukkauksista saa etenkin Eragonin itsensä käyttäytymään suorastaan 'out of character' (hahmoja vaivaavista Gary Stu -viboista en nyt vaivaudu väittelemään).

Perillisen tarinan runko rakentui edellisissä osissa alkuperäiseen Tähtien sotaan, ja Brisingrissä paistavat ironisesti sama vika kuin prequelitrilogiassa: kolmas osa tuntuu hyvältä jatko-osalta jo pelkästään, koska se on edellisiä parempi. Lopputulos on kahtiajakoisen yritteliäs, vielä kömpelö mutta jotenkin tyydyttävä, ja antaa toivoa että Paolini pääsee joskus eroon lapsuusfantasioistaan kirjoittamaan kunnollisesti pohjustettua, kokonaan uutta materiaalia.

kirja ei taaskaan jättänyt minua kuin nalli kalliolle. se tempaisi minut mukaansa heti ensimmäisestä tavusta alkaen.
haltijat ylittivät taas odotukseni ja kääpiöiden henkilö kuvat ja kulttuurikin sai osakseen kaikki spektrin värit.
kirja jaksoi yhä uudestaan yllättää minut, saada kyyneleet muodostamaan putouksia ja en yhtään ihmettelisi vaikka välillä nauruni olisi kuulunut itse Alagnësiaan.
hirmu surullisia kohtia tasapainotti Eragonin inhimilliset tunteet. jos hän tappoi, hän mietti sitä eikä kovettunut tappokoneeksi. Eragon rakasti, vihasi ja tunsi niinkuin minäkin. tähän hahmoon on helppo sulautua. pian tunnen samaa kuin hänkin ja vaikka olen nuori, pystyn silti kokemaan hänen kanssaan kaikki ne seikkailut. tunne tuulen kasvoillani lentäessäni Hadarcin autiomaan yli ja maistan nalgaskin huulillani. olen rakastunut tähän juoneen.

'Brisingr' oli yllättävä teos. Edeltäviin osiin, 'Eragoniin' ja 'Esikoiseen' verrattuna Paolini on onnistunut kehittymään huomattavasti ja teoksen taso on paljon parempi kuin ennen. Juoni monimutkaistuu ja samalla henkilöhahmot saavat lisää syvyyttä ja muuttuvat kompleksisimmiksi. Tarina saa välistä suorastaan traagisia sävyjä. Mutta tästä huimasta tason noususta huolimatta mukana laahaa koko joukko Paolinin aiemmista osista tuttuja heikkouksia, kuten rypäs spefin kliseitä, ennalta arvattavuuksia ja heikkoja juonenkohtia, kuten Varjon synty ja kukistaminen Feinsterin linnassa. Koko juttu tuntui pelkästään hieman päälle liimaltulta kohtaukselta, koska Glaedrin kokemukset Gil'eadissa söivät suuren osan luvun keskittymispotentiaalista. Samaan lukuun ei pidä tunkea liian paljon tapahtumia ja juonenkäänteitä.
Plussaa ropisee Paolinille erityisesti henkilöhahmojen syventämisestä, eritoten tämän huomasi Eragonin kohdalla, mutta myös Arya, Nasuada ja Angela syvenivät. Heistä paljastui uusia puolia, epävarmuutta ja ristiriitoja. Parhaiten tämä syvällisyys tuli esiin Eragonin ja Aryan filosofisluonteisen nuotiokeskustelun aikana, vaikkakin minusta viittaus Tohtori Kukaan oli aika mauton. Eipäs sotketa tarinan sisäistä logiikkaa. Sapphira jäi minusta yhä aika yksipuoliseksi henkilöksi, olisin suonut häntäkin syvennettävän.
Kiitokset kirjoittajalle myös hyvin sujuvasta tekstistä, joka tempaisi mukaansa ja oli todella mainiota kesälukemista. Paolinilla myös kuvailu ja kerronta ovat tasapainossa. Kliseitä vain olisi yhä syytä karsia, vaikkakin Paolini on alkanutkin löytää originelleja ajatuksia ja ratkaisuja.
Loistava kirja, mutta jotta tajuaisi kaiken, täytyy valitettavasti lukea myös alempitasoiset edeltävät osat. Suosittelen kaikille.
Arvosana: 9.

Henkilökohtaisesti pidän kirjaa Perillinen- sarjan parhaana osana tähän mennessä.

Kirja ratkaisi joukon aikaisemmissa kirjoissa tulleista ongelmista, loi aivan uusia syvyyksiä juoniin ja muutti henkilöhahmojen keskenäisiä suhteita mielestäni varsin onnistuneesti.

Kirjaa lukiessani yllätyin positiivisesti siitä miten Paolinin onnistui kehittää hahmojaan ja näiden historiaansa ja Alagaësian maailmaa.

Tietysti löytyi myös risuja. Pari kliseetä, ja se iänikuinen fantasia puutarhureista, latistivat kirjaa samoin se moraalisten asioiden vatvominen, joka kyllä on ihan ymmärrettävässä ja tärkeässä osassa, mutta joka toisissa kohdissa tuntui vielä hiukan liian teennäiseltä.

Neljännen tähtensä kirja ansaitsee helppolukuisuudestaan, "suloisesta" huumoristaan ja siitä miten kirja vangitsi minut lukemaan itsensä koko päiväksi.