Ranskalaisen Pierre Pevelin "Kardinaalin miekat" (Gummerus, 2010) on perusidealtaan niin posketon, että siitä on vaikea olla innostumatta. Lohikäärmeitä! Muskettisotureita! Voi pojat, eihän tämä voi olla kuin hyvä...
Lisäksi kirja alkaa kohtauksella, jossa paha velhotar kylpee verellä täytetyssä ammeessa pentagrammin keskellä, mustien kynttilöiden palaessa vieressä. Jehnaa! Lukija on tässä vaiheessa täysin myyty.
Lupaavan alun jälkeen luvassa onkin alamäki, joka osoittautuu pitkäksi ja jyrkäksi. Juoni on sotkuinen, ja ainakin allekirjoittaneen piti toistuvasti selata kirjaa taaksepäin ja tarkastaa kenestä tai mistä oikein olikaan kyse. En myöskään pitänyt opettavaisesta kertojanäänestä, joka alituisesti kuvailee paikkoja tyyliin "vuonna 1633 tällä paikalla ei vielä ollutkaan rakennusta X..."
Suurin mieliharmin aihe romaanissa lienee kuitenkin se, etteivät sen henkilöhahmot herää missään vaiheessa kunnolla eloon: esimerkiksi miekkamiehiä komentava kapteeni La Fargue jää kiinnostavista ominaisuuksistaan huolimatta melko pahviseksi hahmoksi. Dumasin ikimuistoisia muskettisotureita tulee useampaan otteeseen ikävä, etenkin kun kyseiseen suuntaan nostetaan hattua pariin otteeseen. Näyttämöllä piipahtavat muun muassa Rochefort ja Athos -niminen muskettisoturi. Parhaimpina hetkinään kirja on kuitenkin ihan vetävä.
"Kardinaalin miekkoihin" on luvassa jatkoa ainakin parin osan verran ja mene ja tiedä vaikka tahti silloin paranisikin - potentiaaliahan tässä on vaikka minne asti. Historiallisista seikkailuista ja lohikäärmeistä innostuneille suosittelen kuitenkin ennemmin Naomi Novikin mainiota Temeraire-sarjaa.
