Michelle Paver jatkaa ammattimaisesti samaan tyyliin kirjoittaen entisaikoihin perustuvassa kirja-sarjansa viimeisessä osassa Varjojen valtias.
Varjojen valtias on juonellisesti hyvä ja tarina etenee jälleen sutjakkaasti. Kirja toistaa edellisiä osia siinä mielessä, että Torak yrittää jälleen selvitä kaikesta ilman Renniä, joka tietysti tahtoo ja menee mukaan. Ihmettelin kirjassa eniten sitä, kun Torak ja Renn saavat tietää osan susista kuolleen eivätkä he edes itke asiaa. Mieleen jäi erityisesti kohta, jossa Renn näkee Eostran tulevan Metsäjänisten yösijaan. Paver osaa kuvailla tapahtumia aidosti ja todentuntuisesti. On mukavaa, että kirjassa henkilöt liikkuvat paikoista toisiin.
Paverin luomat hahmot ovat…
Michelle Paver jatkaa ammattimaisesti samaan tyyliin kirjoittaen entisaikoihin perustuvassa kirja-sarjansa viimeisessä osassa Varjojen valtias.
Varjojen valtias on juonellisesti hyvä ja tarina etenee jälleen sutjakkaasti. Kirja toistaa edellisiä osia siinä mielessä, että Torak yrittää jälleen selvitä kaikesta ilman Renniä, joka tietysti tahtoo ja menee mukaan. Ihmettelin kirjassa eniten sitä, kun Torak ja Renn saavat tietää osan susista kuolleen eivätkä he edes itke asiaa. Mieleen jäi erityisesti kohta, jossa Renn näkee Eostran tulevan Metsäjänisten yösijaan. Paver osaa kuvailla tapahtumia aidosti ja todentuntuisesti. On mukavaa, että kirjassa henkilöt liikkuvat paikoista toisiin.
Paverin luomat hahmot ovat herkullisen monivivahteisia. Uusi hahmo Hiili on vähän kömpelö, mutta saa lukijan puolelleen ja harmittaa ettei tätä vaaleaa poikaa voitu tuoda aiemmin sarjaan ilahduttamaan. Tummaturkin ja Suden lisäksi seurassa on nyt jälkikasvu, mutta pennut ovat harmillisen vähän menossa mukana. Renn on kirjassa paikoittain todella ärsyttävä, mutta toisaalta on Paverilta rohkea teko tehdä yhdestä päähenkilöstä näinkin temperamenttinen luonteeltaan. Eostra on apulaisineen kammottavaa luettavaa. Tuskin tiedän toista kirjasarjaa, jossa hahmot olisivat yhtä selkäpiitä karmivia kuin Muinaisen pimeyden tokorothit. Eostralla on kasvoillaan naamio, jonka suu on vääntynyt äänettömään huutoon, tämä sai minun ihoni suorastaan kananlihalle.
Kirjaa on ihastuttava lukea, koska kaikki tapahtuu luonnon ja eläinten keskellä, ja hahmoilla on omat tapansa ja kulttuurinsa. Itse tykästyin henkilöiden ajatuksiin monista sieluista. Kirjaa lukiessa pääsee todella toiseen maailmaan pois arjen keskeltä. Paver osaa kuvailla kauniisti luontoa ja luontevasti susien osuuksia, mitkä ovat minulle kirjan parhaita kohtia. Mainittakoon myös lukujen alussa olevat kuvat, mitkä ovat todella hienoja ja minusta hyvä lisä tekstin joukkoon.
Kirjan loppu on täydellinen. Viimeisen sivun luettua ja kirjan kiinni painettua jää haikea, mutta onnellinen olo. Nyt se on ohi. Onneksi kirjan kannet voi kuitenkin aina avata uudelleen ja astua takaisin Muinaiseen pimeyteen!
