Häpeissäni kerron lukeeni Jaana Kapari-Jatan Pollomuhku ja Posityyhtynen -kirjan vasta nyt, vaikka teos ilmaantui jo vuonna 2008. Näitten kansien sisältö on nimittäin sellaista, mitä jokaisen J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan suomennosten kahlaajan tulisi lukea! Nolostuneena tunnustan myös kerran kuuluneeni niihin malttamattomiin, jotka paanasivat suomennettujen Harry Potter -kirjojen "matelevan hidasta" tulemista. Pollomuhku ja Posityyhtynen kuitenkin sai ymmärtämään, ettei kirjan kääntäminen ole vain sanakirjojen kanssa seusrustelua, voi ei tosiaankaan! Kapari-Jatta on tehnyt mahtavan urakan suomentaessaan sarjaa. Ihmisen, joka pystyy Harry Potter -opukset kääntämään eglannista suomeen täytyy olla erittäin luova. Ja niin suomentajamme on ollutkin keksiessään, miettiessään ja kääntäessään mitä ihmeellisimpiä ja osuvia taikamaailman nimiä. Esimerkkinä hevoskotka Hiinokka, jonka ensimmäisiä nimivaihtoehtoja olivat Pukkinokka ja Vikunokka. Itse olisin jopa voinut tykästyä Vikunokkaan, mutta Hiinokan saa oivallisestija paremmin yhdistettyä hevoseen, aivan kuten suomentaja itsekin sanoo. On mielenkiintoista saada tietää, että suomentajalla on ollut suuri ja mukava haaste suomentaa J.K. Rowlingin kirjat. Aina jokaisen kirjan monista luku- ja raakasuomennoksista yksittäisiin sanoihin asti. Itse noitien ja velhojen Tylypahka -koulun nimen synty on jännittävä saada tietää. Kirja vastaa taatusti monien kysymyksiin. Itseni kohdalla sain vastauksen Oljon nimen lähteisiin. Iloista, että teoksessa on lukunsa Mika Launikselle - Harry Potter -kirjojen kuvittajalle, jonka kynästä on tämänkin kirjan voimakkaasti piirretty kansi syntynyt. Hassunkurista ja hieman kinkkistä tälläiselle ei tarinalle kirja-arvostelun arvosanaa antaa, mutta mainio avainhan tämä kirja on. Tosin ei olisi pahitteeksi, jos se olisi paksumpi. Tiedon jano ei taida tältä saralta loppua, sillä onhan Harry Potter -sarjasta kyse. Lopuksi, Kapari-Jatta ansaitsee jokaisen saamansa palkinnon suomennoksistaan. Häntä parempaa suomentajaa emme olisi Harry Potter -sarjalle voineet loihtiakaan.

Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli-kirjan kansikuva ja takakannen teksti todella iskivät minuun. Ajatus tarinasta, jossa pojalla on mahdollisuus taikakapistuksen keinoin muuntautua karhuksi kuulostaa minulle aivan mahtavalta. Suurien ennakko-odotuksieni takia jouduin kuitenkin pettymään. Toivola on luonut mukavan maailman haltioineen ja luonnonläheisine ihmisineen. Tarina etenee rattoisasti, vaikkakaan juoni ei ole järisyttävä eivätkä kirjan mutkat tosiaankaan ole suuria. Toivolan keksimistä aineksista olisi mielestäni saanut ammennettua paremmankin sadun. Eniten minua kuitenkin harmitti se, että Tuomas tallusteli karhuna ainoastaan kaksi kertaa. Teoksen lukemiseen ei kauaa aikaa kulunut, sillä Toivola osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti mitään ylimääräistä löpisten. Oli ihana päästä kirjaa kahlatessa maailmaan, joka muistuttaa etäisesti omaamme, mutta jossa kuitenkin tiedetään noitien, haltioiden ja muiden satuolentojen olemassaolo. Ja tietysti on mahdollisuus saada esine, jonka avulla voi muuttua eläimeksi. Keikuttelin tähtiä kahden ja kolmen välillä. Lopulta tuon kolme tähteä annoin, sillä voipi olla, että olenkin itse liian vanha tämän kirjan lukijaksi.

Michelle Paver jatkaa ammattimaisesti samaan tyyliin kirjoittaen entisaikoihin perustuvassa kirja-sarjansa viimeisessä osassa Varjojen valtias. Varjojen valtias on juonellisesti hyvä ja tarina etenee jälleen sutjakkaasti. Kirja toistaa edellisiä osia siinä mielessä, että Torak yrittää jälleen selvitä kaikesta ilman Renniä, joka tietysti tahtoo ja menee mukaan. Ihmettelin kirjassa eniten sitä, kun Torak ja Renn saavat tietää osan susista kuolleen eivätkä he edes itke asiaa. Mieleen jäi erityisesti kohta, jossa Renn näkee Eostran tulevan Metsäjänisten yösijaan. Paver osaa kuvailla tapahtumia aidosti ja todentuntuisesti. On mukavaa, että kirjassa henkilöt liikkuvat paikoista toisiin. Paverin luomat hahmot ovat herkullisen monivivahteisia. Uusi hahmo Hiili on vähän kömpelö, mutta saa lukijan puolelleen ja harmittaa ettei tätä vaaleaa poikaa voitu tuoda aiemmin sarjaan ilahduttamaan. Tummaturkin ja Suden lisäksi seurassa on nyt jälkikasvu, mutta pennut ovat harmillisen vähän menossa mukana. Renn on kirjassa paikoittain todella ärsyttävä, mutta toisaalta on Paverilta rohkea teko tehdä yhdestä päähenkilöstä näinkin temperamenttinen luonteeltaan. Eostra on apulaisineen kammottavaa luettavaa. Tuskin tiedän toista kirjasarjaa, jossa hahmot olisivat yhtä selkäpiitä karmivia kuin Muinaisen pimeyden tokorothit. Eostralla on kasvoillaan naamio, jonka suu on vääntynyt äänettömään huutoon, tämä sai minun ihoni suorastaan kananlihalle. Kirjaa on ihastuttava lukea, koska kaikki tapahtuu luonnon ja eläinten keskellä, ja hahmoilla on omat tapansa ja kulttuurinsa. Itse tykästyin henkilöiden ajatuksiin monista sieluista. Kirjaa lukiessa pääsee todella toiseen maailmaan pois arjen keskeltä. Paver osaa kuvailla kauniisti luontoa ja luontevasti susien osuuksia, mitkä ovat minulle kirjan parhaita kohtia. Mainittakoon myös lukujen alussa olevat kuvat, mitkä ovat todella hienoja ja minusta hyvä lisä tekstin joukkoon. Kirjan loppu on täydellinen. Viimeisen sivun luettua ja kirjan kiinni painettua jää haikea, mutta onnellinen olo. Nyt se on ohi. Onneksi kirjan kannet voi kuitenkin aina avata uudelleen ja astua takaisin Muinaiseen pimeyteen!

Michelle Paverin Muinainen pimeys - sarja on todella hyvä kirjasarja, sillä sen lisäksi, että kirjailija on keksinyt loistavan tarinan, hän todellakin tietää aiheensa, mikä osoittautuu teksteissä asiantuntevana otteena kuvaillessa luontoa, eläimiä ja tuon ajan ihmisiä. Paver tietää senkin kuinka kirja kuuluu aloittaa, sillä sarjan viidennessä osassa tapahtuu välittömästi jo ensimmäisessä luvussa, kun yksi henkilöistä saa surmansa. Veriveljen valan juonen ydin on kosto, mutta vielä syvempi merkitys on tarinan päähenkilön Torakin kokema syyllisyys. Kosto on asia, mikä saa ihmisen toimimaan, mutta syyllisyys on se, miksi toimitaan. Tarina kulkee aiempien kirjojen tapaan hidastelematta ja teos on mukavan mittainen. Paverin tapa kirjoittaa välillä dramaattisesti ja lyhyin lausein toimii. Kirjasta tosin nauttisi taatusti enemmän, jos olisi aiemmat osat hyvin muistissa, joten kertaaminen ennen lukemista ei ole pahasta. Veriveljen valassa aikaa on jälleen kulunut ja Torak sekä Renn ovat yhdeksän kuuta vanhempia. Hahmot ovat kasvaneet ja heidän välillään on ujoa ihastumista. Kirjassa he ajautuvat taas kiperiin tilanteisiin, mutta yrittävät selvitä yhdessä. Välillä ystävyyttä punnitaan ja mietitään, mikä oikein on tärkeintä. Erityismaininnan saa mielestäni kirjan tärkein eläin Susi, jonka kohdalla tapahtuu kenties suurimpia muutoksia koko kirjassa. On surullista lukea, miten Susi huomaa surkeana ettei Pitkä Hännätön olekaan oikea susi. Suden vinkkelistä kuvatut kohdat ovat mielestäni kirjan parasta antia, koska ne eroavat paljon ihmisten tavasta katsella maailmaa tai nimetä asioita. Muinainen pimeys-sajan lukioitten kannattaa ehdottomasti lukea Veriveljen vala, sillä kirja on yhtä hyvä kuin edellisemmätkin sarjan osat.

Luin kirjan kolmatta kertaa ja tunnelma on jälleen sama, kirja on täydellinen! Juoni on uskamottoman loistokas ja ensimmäistä kertaa lukiessa juoni on ennalta-arvaamaton. Kolmatta kertaa lukiessa huomasi, kuinka taidokkaasti asiat kiteytyvät toisiinsa. Juuri yksityiskohdat tekevät kirjasta herkullista luettavaa. Huumoria ei puutu Georgen ja Fredin letkautuksista, eikä huispausotteluiden selostuksista. On ihanaa lukea myös kuinka Hermionessa tapahtuu muutos rennommaksi noidaksi. Kirjan kahlaa muutamassa päivässä sen monimuotoisuuden vuoksi. Teos poikkeaa sarjan muista osista sillä, ettei tässä keskitytä Voldemortiin, vaan vaaralliseen Sirius Mustaan. Siinä paras syy siihen miksi Harry Potter ja Azkabanin vanki on niin mahtavaa luettavaa.

Pahan jälkeläinen jatkaa samalla tutulla kaavalla kuin useimmat Redwallin tarut. Swartt Kuusikynsi on häijy vihollinen, joka on saatava kukistettua ja hyvien eläinten on jälleen toimittava. Kirja on mukavaa luettavaa ja juoni on hyvä. Säväyksen tuo se, että vihollisen lapsi asuu Redwallin luostarissa. Pidän sarjasta erityisesti eläin hahmojen takia. Runoja ja lauluja on pitkin kirjaa. Olen aina ihastellut sarjan kirjojen kansia ja tässä se on erityisen upea. Kansi on kaunis kuva Päivänsäten ja Tuulisiiven vankkumattomasta ystävyydestä. Kirjaa luettaessa herahtaa usein vesi kielelle, sillä eläinten leivoksia ja ruokia kuvaillaan paljon. Sarja saa plussaa myös siitä, kun hyville ja tärkeille hahmoille voi myös käydä kalpaten - ei aina vain pahimmalle eläimelle. Jokaiseen kesään kuuluu ehdottomasti lukea ainakin yksi Redwallin taru!

Ozin velho on perinteinen lasten fantasia kirja, jossa on ihmemaa satuolentoineen ja taikaesineineen, sekä hyvät ja pahat hahmot. Kirja on lastenkirja ja juoni kulkee hyvin sutjakkaasti, mutta vanhemmalle lukijallekin Ozin velho on mukavaa kevyttä luettavaa. Hienoinen pettymys oli "mahtavan" Ozin oikea paljastuminen ja kirja saa lukijan välillä huvittumaan värikkäillä hahmoillaan, joista esimerkkejä on Puunhakkaaja Peltinen, lentävät apinat sekä aivoton Variksenpelätti.

Suhtauduin kirjaan varautuvasti, sillä skifi ei kuulostanut houkuttelevalta ja takakannen teksti suorastaan työnsi pois luotansa. Mutta koska kirjoittaja on Stephenie Meyer luin kirjan - ja onneksi luinkin! Kirja on erilainen ja mielenkiintoinen. Hahmot ovat kukin omanlaisiaan ja Meyer on keksinyt loistokkaasti kirjassa olevat hopeiset sielut. Melin ja Vaelin ystävyys ja keskustelut ovat ihanaa luettavaa. Kirjan lukeminen oli jännittävää, sillä en saanut päähäni miten tarina voisi päättyä. Olisi hienoa, jos jatko-osa tulisi, sillä lopun kohdalta se on mahdollista. Meyer saa Vieraalla lukijan myös miettimään erilaisia kysymyksiä ihmisten väkivaltaisuudesta ja käyttäytymisestä. Kirja ei ole huonoa ajanvietettä millään sivulla ja suosittelen sitä iloisesti jokaiselle. Vieras on täydellinen, Meyer onnistui taas - tahtoo lisää!