Voi mistä alkaisin... Tykkäsin viisaan miehen pelosta enemmän kuin ykkösestä. Ensiksikin maailma oli tuttu, kuten myös sitä koskevat lait (sympatia yms.). Tarina pystyi siis keskittymään enemmän henkilöihin. Tykkäsin, että Devin hahmo aukesi enemmän, ja hän onkin lempihahmojani. Itse pidin yliopistokohtauksista, varsinkin luumuhuttu-episodi sai minut jostain syystä ulvomaan naurusta, kun taas lopuksi se sai kyyneleet silmiin. Rakastan kuinka Kvothe kertoo itsestään rehellisesti, taitavuudestaan huolimatta hänkin on vain ihminen. Kirjassa oli paljon syvällisiä mietteitä, jotka saivat ajattelemaan. Kohtaukset, joissa Kvothe soitti luuttuaan olivat kauniisti kuvailtuja. Myös kohtaus, jossa Kvothe kertoo ystävilleen Ruheista on jotenkin kaunis. (humaltuneet illat saattavat päättyä joskus kauniistikin) Sen myötä myös synkästä Ruhien säännöstä kirjan loppupuolella tuli iholle. 

Felurianin luona vierailu oli ehdottomasti lempikohtauksiani. Sen jälkeen Ademre tarina oli aika raskasta luettavaa.

On uskomatonta, miten kirjailija saa lukijan täysin epätoivon partaalle, miten ihmeessä Kvothe aikoo selvitä tästä sotkusta? Vaikka lukija hyvin tietää, että hän selviää.

Ehdottomasti lempikirjojani, maailma ei päästä minua pitkän ajan jälkeenkään otteestaan. Kolmosta odotellessa!