Kiva fantasiatarina, joka oli usein kuitenkin melko ennalta arvattava. Kirjaa on verrattu paljon Harry Pottereihin ja samankaltaisuuksia olikin paljon, mutta Nevermoor ei ainakaan vielä yllä samalle tasolle. Ehkäpä sarjan seuraavat osat tulevat olemaan parempia.

Kirjaan ei alussa oikein meinannut päästä mukaan ja vielä Caraval pelin alkaessakin tapahtumat tuntuivat vain junnaavan paikallaan. Kirjassa oli paljon ympäristön, pukujen ja muun kuvailua, joka kyllä sopi tarinan taianomaiseen tyyliin, mutta olisin kuitenkin toivonut hieman enemmän tapahtumia. Loppua kohti kirja parani kuitenkin huomattavasti, eikä kirjaa halunnut laskea käsistään. Tykkäsin siitä, että kaikki oli vähän sekavaa, eikä koskaan voinut olla ihan varma, mikä oli totta ja mikä ei. 

Ihan mukava lukukokemus. Alussa kirjaan oli jotenkin vaikea päästä mukaan ja tuntui ettei mitään oikeastaan tapahdu, mutta loppua kohti tarina alkoi viemään mukanaan. Kirjasta tuli mieleen muutama muu kirja, kuten esim. Nälkäpeli, Outolintu ja jopa Kiera Cass:in Valinta-sarja, mutta tässä kirjassa oli mukana fantasiaa, toisinkuin edellä mainituissa. Ei mikään maata mullistava kirja, vaan aikalailla samaa sarjaa muiden dystopia- tyylisten kirjojen kanssa.

Tykkäsin tästä kirjasta vähemmän kuin edellisestä. Tämän lukeminen oli usein jotenkin tosi epämukavaa. Claryn ja Jacen kohtaukset olivat epämukavaa luettavaa (vaikka tiedänkin mitä heidän suhteensa tulevaisuudessa tapahtuu), kuten olivat myös kohtaukset Claryn ja Simonin välillä. En yhtään ymmärrä miksi Clary ja Simon eivät voineet pysyä vain ystävinä. Jokaiseen kirjaan on näköjään pakko tunkea mukaan kolmiodraamaa, vaikka sitten väkisin. 

Ongelmanani on myös se ettei minua kiinnosta oikeastaan yhtään mitä suurimmalle osalle hahmoista tapahtuu. Aika tylsää on lukea kirjaa, jossa ei voisi vähempää kiinnostaa vaikka päähenkilö kuolisi. Ja jotenkin odottaisi kahden kirjan lukemisen jälkeen, että edes päähenkilöön olisi syntynyt jonkilainen yhteys. Mutta ei.

Ainoat hahmot, jotka vaikuttavat kiinnostavilta ovat Alec ja Isabelle, eikä heitä useinkaan näe tekemässä mitään ihmeitä. Kohtaus, jossa Alecilla oli  pelottomuuden riimu ja hän alkoi möläyttelemään vanhemmilleen asioitaan oli hauska. Toivottavasti hän voi joskus paljastaa samat asiat ilman pelkoa ja riimujen apua.