Uniin piirretty polku

---

erikoista ole. Tarinassa on paljon turhia sivuhenkilöitä, mikä ei haittaisi, jos heissä olisi edes jotain mielenkiintoista, mutta he eivät ole edes hauskoja, vain yksinkertaisesti mitäänsanomattomia. Kokoajan odotin, että nyt tapahtuu jotain, mutta oikeastaan mitään ei tapahtunut. Kirjassa oli muutama kohta, jossa lukuinnostus alkoi nousta, mutta sitten seuraava luku alkoi yhtä tylsänä ja merkityksettömänä kuin edellinenkin. Vastoinkäymiset ovat yllätyksettömiä ja samankaltaiset tapahtumat toistavat itseään. Dramaattisiksi tarkoitetut tapahtumat tuntuivat vain turhilta ja heppoisilta, ja tuntui että ennen kaikkea ne olivat merkityksettömiä tarinan kannalta. Se, että kirja soveltaa suomalaista mytologiaa, ei millään perusteella tee siitä vielä hyvää. Minä en tunne tuota mytologiaa kovinkaan hyvin, joten tuntui että kirjassa sai arvailla, että mikä on kirjailijan mielikuvitusta ja mikä ”totta”. Ja jotenkin väite, että kaikkien pitäisi lukea tämä, koska tämä kertoo meidän omasta mytologiastamme, on hieman hassu, koska tämä on kuitenkin fantasiaa, ja uskon että tietoa mytologiasta saa huomattavasti paremmin muista lähteistä.

---

luonnollisimmalta asialta. Pidinkin juuri maailmaa kirjan vahvimpana puolena. Juoni pysyi mielenkiintoisena koko ajan, mutta etenkin Dain ja Ailen rakkaustarina eteni mielestäni turhan nopeasti. Itsestäni sekunnissa syntynyt maaginen sielunkumppanuus ja toisen tunnistaminen tuntuivat epäaidoilta. Sen sijaan miellyin enemmän kirjassa esiintyvään toiseen, traagisempaan rakkaustarinaan, jonka osapuolia ovat Troi, Neitha, Kiet sekä Terihan, Vornanmutkan, naisnoitien asuttaman paikan nuori noita. Ihan niin hyväksi Uniin piirretty polku ei valitettavasti noussut, kuin olin odottanut, mutta nyt kun olen lukenut myös trilogian toisen osan, Sudenlapset, alan pitää sarjasta paljon, ja suosittelen siis tarttumaan myös Uniin piirrettyyn polkuun.

---

eikä tempaa mukaansa toivotulla tavalla. Ensimmäiset pari sivua ovat varmaankin tarkoitettu herättämään lukijan mielenkiinto, vaikka itsessäni heräsivät vain tylsistyneen kummastuneisuuden tunteet. Kaariutriomainen aloitus ensimmäisessä varsinaisessa luvussa ei lupaillut liikoja. Vasta muutaman luvun jälkeen rehellinen uteliaisuus herää. Henkilöhahmojen kohtalot alkavat vähitellen kiinnostaa, mutta vielä ei ole aavistustakaan, minne he tarinan aikana päätyvät. Juonenkäänteet alkavat vähitellen houkuttamaan lukijaa syvemmälle matkaansa, ja kirjan luettavuus paranee kaiken aikaa. Kirjailijalla on sana hallussaan. Hän taitaa loistavasti sanankäytön kuvaillessaan maisemia, tilanteita ja tunteita. Keskustelut eivät vie juonta niin paljon eteenpäin kuin voisi toivoa, mutta ne eivät myöskään pirsto tai häiritse kerrottua tekstiä. Vuoropuhelut uppoutuvat hyvin tekstiin, mutta ovat välillä kankeita. Kirjan tapahtumien tahti on sopivaa, tempo viehättää lukijaa. Harvakseltaan huomaa, että joitakin tapahtumia venytetään ja toiset taas sivuutetaan liian nopeasti. Kokonaisuus on kuitenkin suhteellisen eheä ja täytyy sanoa, että Waris on onnistunut luomaan paksun pölykerroksen peittämästä ummehtuneesta maailmasta yllättävän kirkkaan, raikkaan ja elinvoimaisen, mihin edes Kaari Utrio ei aina pysty. Onneksi yltiöpäinen muinaissuomalaisuus ei pilaa tätä kirjaa, kuten alun perin pelkäsin. Uskomukset ja tavat viittaavat vahvasti ennenvanhaiseen kulttuuriin, mutta eivät häiritsevästi. Arvelisin, että moni on jättänyt tämän kirjan lukematta ihan vain sen perusteella, että kirjan takakannessa mainitaan muinaissuomalainen maisema. Kenessä se herättää kiinnostusta ja kenessä ei. Waris on jälleen yksi kirjailija, joka todistaa suomalaisten olevan rakastavaa kansaa. Luettuani juuri toisen suomalaisen kirjoittaman fantasiaromaanin en voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten kaikki pyörii rakkauden ympärillä. Rakkausrakkaus. Se taitaa kuulua olennaisena osana suomalaiseen fantasiaan, eikä sille voi mitään. Rakkautta ja lapsia – niidenhän ympärillä maailma pyörii. Olisin ollut huomattavasti positiivisemmin yllättynyt, mikäli Waris olisi onnistunut kirjoittamaan fantasiaa, jossa kaikki ei ole kiinni rakkaudesta ja lapsista. Uniin piirretty polku on oikein viihdyttävä teos, mutta ei hätkähdyttävä, eikä maailmaa mullistava. Vaikka en täysin ymmärräkään, miksi teos on Kuvastaja-palkinnon saanut, suosittelen kuitenkin sen lukemista kaikille fantasian ystäville, sillä se herättää henkiin vanhankantaisen suomalaisuuteen tapoineen ja uskomuksineen, jotka 2000-luvun lapsilta unohtuvat pian kokonaan.