Vanhat runot jäivät sinne entiselle foorumille. Ne löytyvät (vissiin) tästä: http://www.risingshadow.fi/keskustelut/index.php?topic=8092.0
Työuupumusta, psykoosia, vittuilua kuolemalle ja perkeleelle. Niistä kertovat tämänkertaiset runot.
TUONELAN MARATOONARI
Minä valvoin pitkiä öitä
lukien kauhua, mystiikkaa
Kun viimeinen sivu aukeni,
en voinut enää unohtaa
Se oli viidestoista päivä
Tuhkaa ruumisarkkujen
Reikä kasvoi päähäni
Siitä kuu katsoi päiveten
Perin katkera tuo jauhonaama
Se repii unettoman vuoteestaan
ja laittaa julmaan pyöräänsä
pakon edestä juoksemaan
Sinä täydenkuun yönä
halusin kävellä kuolleena
Jäinen enkeli ilmestyi
tarttuen kiinni jalasta
Irvisti kylmää hymyään
vielä päiväkuukin taivaalta
Kiersin sitä väsyneenä
yhtenä tuhannesta sielusta
Liian tutulta tuntui maailman piiri,
ja kuukin se kiersi vain radallaan
Olisiko syytä ollut tehdä se lenkki,
mennä tuonen maraton juoksemaan?
Minä raadoin työssäni
Ei osakseni unta, ei lepoa
Vaikka työ teki vapaaksi,
oli vapaus pelkkä vankila
Tulin tuntemaan tekoni
Eloni päättyi umpikujaan
En voinut saada anteeksi
tai turvata edes luojaan
Samaa oravanpyörää kumpikin,
oli kuoleman pyörä ja arjenkin
Kilpajuoksu karkuun kuolemalta
tuli koskemaan vastaan tullutta
Voi kuinka minä vihasin
ajatuksiani ja tekojani
Kaikkea mitä minussa oli
En mitään saanut työlläni
Kironneeni vielä luulin
koko sukuni ja perintöni
Soitti bändi kuolleiden
yöllistä settiä päässäni
Liian tiuhaan pyöri elämän piiri
Kauan olin ollut vain paikallaan
Olisiko syytä ollut tehdä se lenkki,
mennä tuonen maraton juoksemaan?
Kolme päivää ilman unta
Mietin minne joudutaan
Hulluus kuin pitkä juoksu
joka päättyy mielisairaalaan
Haulikonpiippuun tuijotin
Se mykkänä katsoi vaan
Puheiden päättämiseksi
yksi laukaus tarvitaan
Kovin nähdyltä näytti eloni piiri
ja viimeinen juna ei tullutkaan
Olisiko syytä ollut tehdä se lenkki,
mennä tuonen maraton juoksemaan?
Mutta vielä minä elän
En sortunut sittenkään
Hulluinhuoneen jäljiltä
on mies miltei järjissään
Saatana ei minuun pysty,
eikä pysty Jumalakaan
Olemme tehneet sopimuksen:
vanhana vasta katsotaan
PAHOLAISEN PALKOLLINEN
Minä muistan kuinka minut kirjattiin
- pirun karjaan
Jokainen ajatus vei henkeni helvettiin
- sieluni harhaan
Kuunnelkaa siis Kullervoa, tytöt ja pojat
Olen rämpinyt elon tienpenkat ja ojat
Tuulessa kukkui tuonelan käki
Paholaisen hahmon tämä mies näki
kulkevan metsässä ilkosillaan
Vuohen villaa miehustallaan
Sillä pitkä oli siitin ja sorkat jaloissa
Sarvet päässä ja naama persnahassa
Silmien pilke oli nokea mustempaa
ja iho kuin paksua saapasnahkaa
Pitkät piinaavat yöt se henkeäni koetteli
- tahtoen minut
Se ei tarvinnut piiskaa, sillä oli mieleni
- vaan en antautunut
Matkani sen luokse oli yhden askeleen mittainen
En empinyt kauan vaikka tienviitta oli viimeinen
Hirttosilmukka sillä oli toisessa kourassa
- toisessa Koskenkorvaa
Se vei minua hetken kuin koiraa narussa
- pirun koulimaa
Siitä reissusta kun selvittiin teimme sopimuksen,
että peli kertoo olenko orja vai palkollinen
Kävimme kovin panoksin älyn kilpasille
- minä huijasin
Ovelat keinoni koituivat häviöksi sille
- sain sieluni takaisin
En kertonut kellekään, kuinka helppo sitä on huijata
Vastineeksi siitä se lupasi lukea Raamattua
Nyt minä kuljen täällä pirun palkollisena
- toimitan sen töitä
Sen renki en ole enkä palvelija
- en tee koskaan öitä
Minä huolehdin asioistani ja piru omistaan,
mutta palkka tulee kouraan aina ajallaan
TUONENKUKKIA
Ihmiselo on yksi hetki vain
Vanhuus tulee varoittamatta
Pian hiukset tippuu päästä
vaikka vasta ryömin kohdusta
Kuvittelin eläväni ikuisesti
En koskaan miettinyt kuolemaa
Nyt kun onnun jo jalkaani
ei muuta päähäni mahdukkaan
Ensin työnsin pyörätuolia
Sitten istuin siinä jo itse
Mutta papin raamatunlauseita
en sieluni matkalle tarvitse
Pitäköön haaska sanansa
Olkoon räähkä rääkkymättä
Sellaisille annan hitot
Ei käännetä pakanasydäntä
On kuoleman viikatteella
niitetty tasainen kirkkomaa
Sen kaatuneen aidan takana
niitty mustana puhkeaa
Sinne minut haudataan,
alle siunaamattoman maan
Missä kasvavat villit kukat,
kuolleen aatokset odottaa poimijaa
Mikä olisi miehen maatessa
sen keväisen niityn alla,
kun elon tuomista murheista
vapautettu on vainaja
Ei arkisuruja mieleni puskisi
vaan tuonen tummia aatoksia
Hautaniittyni rauhasta
en nousisi, kasvaisin kukkia
Kivien alle sielut kahlitaan
On teille kitketty kirkkomaa
Sen takana tuonen kukkaset
kalloista vapaasti versoaa
Kohta en hiisku sanaakaan,
kun suuni on täynnä multaa
Te saatte unohtaa minut
En kallakimppujanne kaipaa
KUOLEMALLE
Taidat pitää meistä paljon
kun tahdot meidät luoksesi
Mutta yhden neuvon annan:
teroita vanha viikatteesi
Meihin eivät enää tehoa
vanhat keinosi ja konstisi
Edes unissamme emme usko
kylmäkeitettyjä valheitasi
Kuolemalle...
Sinulla on huonot hampaat
Tätä paksua elämänlankaa
turhaan niillä sahaat
Valheesi ovat kuin viikatteesi:
kiero varsi ja tylsä terä
Vanha kaapusi laahaa maata
Kädessäsi käärmeen kerä
Meitä et voi enää huijata
Emme oviamme sinulle avaa
Turhaan odottelet saatavia
Tunnemme tulosi jo kaukaa
Kuolemalle...
Kolkuttelet vääriin oviin
Ei kukaan lähde matkaasi
Mene mieluummin naapuriin
Olet hahmoltasi mierolainen
Näyttelet kurjaa miestä
Hiiviskelet nurkissamme
vaivaiskeppi nousten tiestä
Tuot ankeuden huoneisiin
Nurkkiin piirrät teränjälkiä
Emme lanttia sinulle heitä
tai tarjoa kodin lämpöä
Kuolemalle...
Olet puukko juutaksen selässä
Yksi hetki ihmiselämässä,
aina eläviä askeleen jäljessä
Vaikka et tunne oikeutta
lain korpit häärivät apunasi
Vaikka kontollasi on henkiä
kovin laiskasti hoidat työtäsi
Vaikka korjaisit aikaista satoa,
saat aina naurun viimeisen
Ilman mitään tunnontuskia
viet lapsen niin kuin vanhuksen
Kuolemalle...
Ihmissuvun vanha vainolainen
Viimeinen viestintuoja,
noutomies hirmuinen
Minua sinä pentele et huijaa
En kuule katalia sanojasi
Ja vaikka kuulisin ne kokonaan
en sydäntäni niille antaisi
Sinä kuoleman kirjanpitäjä
Pyyhi siis listasta nimeni
Sulje se kurjuuden aapinen
Tiedän kyllä oman aikani
Kuolemalle...
Kuljet lihakirjan sivuilla
toimittaen noutajan töitä
Se sama vanha tarina
TUONENJOEN KALASTAJA
Hän asustaa joen törmällä,
tuo yksinäinen kalastaja
Luista tehty on mökkinsä
ja Styxin haaksirikoista
Hän heittää verkot veteen
Vesi täyttyy vainajista
Ihmiskalmon verestävän
hän poimii hauen suolesta
Sinä seuraat rituaaleja
tietämättä niiden tarkoitusta
Ovat kristittyjen perinteet
peruja pakanain tavoista
Olet mies kovin ylpeä,
typeränä halveksit kuolemaa
Vaan kerran piti Jeesuksenkin
astua alas tuonelaan
Lupaus ikuisesta elämästä
ja risti annettiin turvaksesi
Mutta edes kuolemassa
et muutu herrasi kaltaiseksi
Ja ne yön pimeät vallat
antoivat sinun hukkua
Ei kuolevainen usko auta,
kun tuijotat veden nielua
Kysymyksiisi ei vastausta
matkalla tuntemattomaan
Tuomio virrassa virua,
ei oikeutta palata maailmaan
Veden kurimuksen yli
vain muutama lantti tarvitaan
Vaan koska olet kristitty
et pääse suoraan manalaan
Kiviseen koskeen vajoat
Sanat sokaisivat silmäsi
Tarvitsisit kunnon kidukset
Vain Raamatun sait evääksi
Virran yli on miehen nälkä
Kutsu kuuluu vastarannasta
Siellä jo tuonen kalamies
naaraa raatoasi koskesta
Ilma loppuu keuhkoista
Hukut viheliään pirunkoloon
Kalamies on hyvä ja heittää
merrat samaan onkaloon
Nostaa sinut ylös virrasta
hauen hampaat nahassasi
Uuden hengen puhaltaa
harmanneeseen kuoreesi
Enää sinua ei ruumis elätä,
etkä ripustautua voi luojaasi
Sinut on riisuttu kaikesta
Pieni rääsy ruumisriepusi
Olet enää halju haamu
Tuoni vei kaiken maallisen
Tuonen hovin lainluvussa
on nöyrryttävä ihmisen:
”Olet saava mitä sinulle kuuluu:
tuomion vakaumuksen mukaan
Ei sinulla ole mikään hoppu
Vuosisadan perästä katsotaan
Sinulle osoitetaan asumus
ja työ syntilistasi mukaan
Jos olet tunnollinen ja ahkera,
arvioimme tilanteesi uudestaan”
Ja niin tuonen kalamies
sinut pelasti löysällä merralla
Olet saava jälleensyntymän
jos hoidat leiviskän huolella
Työsi ovat tyhjänpäiväiset
ja tuonelassa päivä ikuinen
Pitkään pelloilla saat ahertaa,
harmaa mies maanalainen
