Viimeinen kesä

Tuossa taas hieman synkempää tekstiä. Kaksi vuotta sitten keväällä sain kuulla äitini sairastavan syöpää ja että tämä olisi hänen viimeinen kesänsä. Istuimme kuistilla ja lapseni tuli kysymään mummolta josko tämä voisi ensi kesänä opettaa tätä ajamaan pyörällä. Kun äitini alkoi itkeä, niin ensi kerran elämässäni menin sanattomaksi enkä saanut sanaakaan suustani. Myöhemmin kirjoitin tämän runon joka on omistettu äidilleni. Toisin kuin runon nainen, äitini parani syövästä, hoidotkin on jo lopetettu. Jokaikisestä hetkestä kiitän luojaa ja neuvoisin teitä tekemään samoin. Kuten itseäni omahyväisesti lainatakseni: vain yksi siivenisku, ja kaikki voi olla poissa.     [center]VIIMEINEN KESÄ Kirjoittanut T.P. Hietala   Nainen sulkee silmänsä, vetää syvään henkeä, tuntee maailman kauneuden ympärillänsä, on talviuniltaan herännyt luonto niin hehkeä. Lapsenlapsi hiekkaisin sormin ottaa kädestä ja pyytää leikkeihinsä. Nainen vasta viidenkymmenen, syöpään sairastunut, kyynel vierien, tietää, tää viimeinen kesä on. Pieni lapsi katsoo vakavin silmin ja kysyy, mummi, sattuuko sinuun? Nainen sulkee lapsen syleilyynsä, lapsi pienin käsin syleilyyn vastaa, tässä hyvä on olla, voisi tähän iäksi jäädä. Vaan ei pysähtymään saa aikaa, ei mokoma suostu edes hidastamaan. Vielä niin paljon nähtävää, vielä niin paljon koettavana, niin paljon vielä rakkautta annettavana. Syksy saapuessaan, kutsun tuo, on aika lähteä matkaan, aika viimeisen kerran halata rakkaitaan, aika viimeisen kerran kaikesta kiittää, halataan kun toisella puolen tavataan.[/center]