Omien kirjojen prologit

Tähän voi laittaa kirjoittamaan aloittamiensa kirjojen prologiin eli ensinäytökset ja saada palautetta niistä.

Tässä on minun kirjani prologi. Arvostelkaa!   Prologi   Vaimeaa nyyhkytystä. Sitä kuului ainoastaan kalvakkaassa kuusimetsässä, joka ilta-auringon viimeisissä säteissä näytti vetävän ylleensä pimeyden peittoa. Jota se luultavasti tekikin, Mikael ajatteli synkkänä. Hänellä ei ollut lainkaan voimia jäljellä juoksemiseen, joten hän oli vain istuutunut kevätkasteesta märkään kiveen ja nyyhkytti nyt kädet kasvojensa peittona. Mikael ei enää jaksanut riidellä vanhempiensa kanssa. Taas hän halusi päästä itsepuolustuskurssille, mutta vanhemmat eivät ylisuojelevaisina ottaneet kuuleviin korviinsa Mikaelin epätoivoiset anelut. Lopulta Mikael oli huutaen kuuluttanut vanhemmilleen että he olivat sen luokan surkimuksia, jotka eivät ansaitse lapsekseen edes sikaa, juossut yläkertaan, napannut veitsensä ja pukenut retkeilypukunsa ja sännännyt ulos suoraan metsään, lempiharjoittelupaikkaansa. Nyt hän oli kuitenkin juossut vielä syvemmälle metsään, siihen kohtaan, jossa aitaus osoitti riistametsän alkavan. Hän nyyhkytti koko matkan ajan, mutta vasta istahtaessaan väsymyksestä heikkona sammaleiseen kiveen, hän itki toden teolla.   ”Kuinka maailma voi olla näin julma?”, Mikael mutisi kyynelten välistä. ”Onko harrastaminen rikos? Vai olenko ainut, jonka vanhemmat luulevat tekevänsä lapsestaan terveen lukitsemalla hänet omaan maailmaansa ja pois yhteiskunnasta?”. ”Vanhempasi eivät vain halua sinun loukkaantuvan”, ääni hänen päässään, George oli Mikaelin hänelle antama nimi, sanoi tavalliseen, järkevään tapaansa. ”Kun olet vanhempi, ymmärrät”, George lähes kuiskasi. ”Järkeile vain itsellesi”, Mikael tiuskasi ja huomasi sitten puhuvansa itsekseen. Taas. Mutta hän oli tottunut Georgeen, eihän hänellä muitakaan ollut. Siitäkin kuuluisi kiitos vanhemmille ja heidän kielloilleen. Samoin luokan johtajalle, Kasperille. Kasper ja kumppanit tekivät hänen koulupäivistään jokapäiväistä tuskaa. Eikä Ruskan säälivät silmäykset, jotka hän Mikaeliin iltapäivällä kohdisti Kasperin matkiessa kömpelösti Mikaelin potkuja, jotka hän oli nähnyt Mikaelin tekevän metsässä, parantanut hänen itsetuntoansa ollenkaan. Ruska. Mikaelin rintaa kouristi. Häntä ahdisti aina Ruskan näkeminen. Kuukausi sitten Ruska ei edes tiennyt Mikaelin nimeä. Hän oli vain katsellut uteliaana, kun Mikael oli tutustumispäivänä seisonut luokan oven edessä rehtorin vieressä ja kuuluttanut nimensä koko luokalle. Mikaelin uudelle luokalle. Mikael nyyhkytti nyt entistä kuuluvammin. Hän oli tehnyt sellaisen virheen, jota ei voinut enää korjata. Jo ensimmäisenä kouluviikkonaan uudessa koulussa hän oli saanut nimensä kuulumaan, eikä mistään imartelevista syistä. Syistä, jotka vain typerys pystyi aiheuttamaan. Sellainenhan Mikael omasta mielestään perinpohjin olikin. Mikael ihastui Ruskaan jo heti ensimmäisenä päivänä uudessa koulussaan, joka sijaitsi uudessa kaupungissa, Helsingissä. Helsinki oli ihmeellisen suuri kaupunki hänen entiseen kotikaupunkiinsa Lappeenrantaan verrattuna. Hän asui nyt Helsingissä. Kaupungissa, jossa häntä pilkattiin nykyään alinomaa. Hän oli ollut typerä, ja nyt oli liian myöhäistä korjata asia. Ensimmäisellä kouluviikollaan Mikael oli alkanut esitellä taitojaan. Liiankin avoimesti. Vaikka hän menestyikin arvosanoissa, hän osasi paljon muutakin. Mikael oli oppinut ja hajoitellut YouTubesta katsomillaan videoilla monia potkuja, lukkoja ja osasi monia uhkarohkeita temppuja, joita hän sitten alkoikin esitellä luokkatovereilleen. Luultavasti tehdäkseen vaikutuksen Ruskaan. Mutta Mikael ei arvannut, että hänen luokkalaisensa pojat alkaisivat kohdella häntä kuin narria, sillä aluksi kaikki katselivat Mikaelin temppuja haltioituneena. Mutta nyt asiat olivat miten olivat, eikä niitä voitu enää korjata. Hän oli tunnustanut kolme viikkoa sitten rakkauttaan Ruskalle, muttei jäänyt odottamaan vastausta vaan lähti suoraan pois. Viikon päästä tapahtuneesta hän sai puhelimeensa elämänsä musertavimman viestin, mitä koskaan voisi saada. Mikael värisi edelleen tuskasta kun ajatteli viestiä, jossa luki: ”Sori Miksu, mutta mulla ei ole tunteita sua kohtaan. Ei siis millään pahalla, olet edelleen tervetullut porukkaamme, mutta mie en vaan tykkää susta. Ruska” Se viesti oli tuhonnut Mikaelin loputkin rippeet toivosta onnistua hurmaamaan Ruska. Mikael ei omasta mielestään edes ollut komea. Pyörähkö pää lyhyine ja mustine hiuksineen, vino nenä, syvät, mustat ja pyöreät silmät, kapea leuka, mutta kulmikkaat kasvot ja laiha kaula. ”Ei sellaista voi komeaksi sanoa”, oli Mikael kerran sanonut Georgelle. Vastaus oli Georgen järkevään tapaan tosiasiat. Mikael niiskasi. Niin kuuluvasti, ettei kuullut takanaan katkenneen oksan äänen, vaikka tavallisesti Mikael kuuli herkästi jopa alakerrassa kävelevien vanhempiensa askeleet. Vaikkei hän aina kuullut niitäkään, koska itki öisin sängyssään. Ainoa rakas asia, mistä Mikael välitti Ruskan lisäksi, oli hänen bowie-veitsensä. Hän sai sen eräältä kojukauppiaalta Tukholmasta. Tähän mennessä mustakahvainen ja kiiltäväteräinen kookas veitsi ei ollut jättänyt häntä pulaan, kun hän oli katkaissut oksia, tehnyt nuotiota tai vuollut puita. Nytkin Mikaelilla oli se mukanaan, suoden hänelle turvallisuuden tunteen. Tunteen, jota nykyaikana oli vaikea tuntea. ”Ryhdistäydy nyt, kohta on illallisen aika”, Mikael kuuli Georgen sanovan. Hänen ainoan ystävänsä, joka asusti hänen päässään. Mikael lopetti itkemisen. ”Olkoot vaikkapa maailmanloppu, en silti halua enää olla ihmisten kanssa tekemisissä. Olen syntynyt yksinäisenä, aion elää yksinäisenä ja myös aion kuolla yksin”, Mikael tuhahti harmissaan. ”Olet aina niin jääräpäinen”, George vastasi takaisin. ”En vain jaksa enää”, Mikael sanoi ääni väpättäen ja pala kurkussa.   Oksa katkesi taas. Tällä kertaa Mikael kuuli sen ja silmänräpäyksessä hän seisoi isoteräinen veitsensä tiukasti luisevassa kädessään, ruskeat silmät punaisina itkemisestä ja solakan ruumiinsa jokainen lihas jännittyneenä. ”Ei sinua kukaan tapa. Luultavasti vain rusakko, joka kulki ohi”, George sanoi tylsistyneenä. Tai niin ainakin Mikaelista tuntui. Mikael oli keksinyt Georgen välttääkseen järkensä menettämistä, kun hän oli kuusivuotias, mutta Georgesta on tullut Mikaelille nykyään eräänlainen toinen persoona. Sitten Mikael näki sen. Se vain vilahti hetkeksi ohi, mutta oli riittävän kauan näkyvissä jotta sen voisi tunnistaa ketuksi. Mikael säntäsi juoksuun. ”Mitä sinä ketusta haluat”, George kyseli uteliaana. Mikaelilla ei ollut vastausta. Mutta jokin siinä ketussa oli herättänyt hänen kiinnostuksensa, siitä Mikael oli varma. Hän juoksi huohottaen. Kuusimetsä alkoi vähitellen loppua, koska punatiilisiä omakotitaloja ilmestyi näkyviin entistä enemmän. Kettu juoksi poispäin riistametsästä, kohti lähiötä. Ketun reitti kulki kuitenkin parin sadan metrin päästä Mikaelin kotia, joten hän ei ollut kulkemassa etelään, vaan luoteeseen. Tai niin Mikael ainakin päätteli, puiden runkojen sammaleesta päätellen. Taivas oli jo melkein tummansininen, jopa pari tähteäkin oli ilmestynyt. Ne eivät kuitenkaan saaneet Mikaelia juoksemaan. Vaan kettu. Outo, valkoturkkinen kettu juoksi muutaman askeleen Mikaelin edellä rakennusten liepeillä. Se ei kertaakaan kadonnut näkyvistä, ikään kuin kettu todellakin haluaisi että Mikael seuraisi sitä. Pari kertaa kettu jopa hidasti vauhtiaan Mikaelia varten ja kerran pysähtyi. Jälkeenpäin Mikael ei osannut sanoa, oliko kettu todellakin ollut kettu vaiko eräänlainen, erittäin aidontuntuinen harhakuva. Ehkä se onkin niin että kettu haluaa minun seuraavan, Mikael ajatteli mieli virkeänä yht’äkkisestä yllätyksestä. Kettu hyppäsi yllättäen isolle, sammalten peittämälle kivelle, jota Mikael ei ollut vielä huomannut, vaikka olikin monta kertaa vaelleskellut täällä. Se katsoi Mikaelia kirkkaasti tuikkivilla, vaaleilla silmillään. Kettu näytti joltakin maalauksen hahmolta takanaan avautuvan, pimeän metsämaiseman säestämänä. Mikael otti veitsensä esiin, vaikka tiesikin että se on rikos julkisella paikalla, ja lähti kävelemään sydän kiivaasti takoen kohti kettua. Lyhyin ja varovaisin askelin Mikael saavutti ketun. Kettu vain istui kivellä pää kallellaan ja katsoi Mikaelia tutkivin, mutta ilmeettömin katsein. Sitten yht’äkkiä kettu hyppäsi pois kiveltä, säilyttäen Mikaelin niin että hän melkein pudotti veitsensä. Kettu lähti kulkemaan kohti aidattua metsää, ulos kaupungista. Nyt vasta Mikael olikin huomannut että kettu oli kiertänyt kehää ja palannut suuren kaaren tehtyään takaisin riistametsän aidan luokse, nyt vain puoli kilometriä pohjoisempana. Vaikka sekä George että Mikaelin vaisto - olivat ne sitten sama asia tai ei – varoittivat Mikaelia seuraamasta kettua ulos kaupungista, silti hän ei voinut tyydyttää tiedonjanoaan kääntymällä takaisin. Miksi ihmeessä niin harvinainen valkoinen kettu, vieläpä elokuussa, ilmestyisi yllättäen Mikaelille, juoksisi kuin haluaisi Mikaelin seuraavan, ja pysähtyisi odottamaan kun hän veti henkeä? Ei, hänen oli pakko seurata kettua, kävi mitä kävi. Eihän hänellä edes ollut mitään menetettävää, Mikael ajatteli. ”Kyllä on, perheesi menettää sinut, jos maleksit tuolla lailla”, George varoitti, mutta turhaan. Mikael oli jo kiivennyt aidan toiselle puolelle ja seurasi nyt kettua hitain, mutta varmoin askelin.   Kuljettuaan tovin Mikael harkitsi jo takaisin kääntymistä, mutta silloin kettu kääntyi sulavalla liikkeellä ympäri ja nyökkäsi päällään vasemmalle puolelleen. Tämä metsä olikin aivan erilainen, jylhä mäntymetsä, josta löytyi myös koivuja ja pihlajia. Verrattuna synkkään kuusimetsään, jossa Mikael vietti aikaansa, tämän metsän teki valoiseksi pelkkä laskevan auringon viimeiset säteet. Silloin Mikael huomasi tuijottavansa aurinkoa, eli länttä. Ihmellinen metsä, Mikael tuumi. Hän käveli kohti ketun osoittamaa suuntaa, muttei nähnyt siellä muuta kuin vanhan männyn kannon. Hän katsoi kettua uudestaan olkansa yli, mutta kettu olikin poissa. Hetkellisesti Mikealia valtasi paniikki. Hän pelkäsi eksyneensä, mutta kun hän katsoi ympärillensä, hän pystyi edelleen paikantamaan ilmansuunnat. Ei siis eksymistä, Mikael ajatteli huojentuneena. Hän katsoi ympärillensä vielä kertaalleen varmistaakseen että kettu todellakin oli poissa, laittoi veitsen tuppeensa ja koski arasti kantoon. Se oli neljä kertaa Mikaelin vyötärön paksuinen, noin metrin korkuinen ja kauttaaltaan sammalten ja mesisienien peittämä. Mitään ei siltikään tapahtunut. Mikael silitti kantoa, mutta mitään ei edelleen tapahtunut. Mikael iski nyrkkinsä kantoon ja ärähti turhautuneena. ”Kirottu eläin”, Mikael tuhahti. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta Mikaelin kauhukseen kettu istui hänen takanaan. Mikael kavahti taaksepäin ja kompastui kannon juureen. Hän kaatui kannon päälle ja satutti leukansa kannon kaarnaan. Heikko kirvely syttyi hänen leukansa alla. Mikael siveli leukaansa, ja hänen sormillaan oli verta. Nyt Mikael katsoi kettua raivoissaan. Hän otti veitsensä ja lähestyi kettua kuin mielipuoli. Kettu katsoi Mikaelia tyynesti pää hiukan kallellaan. ”Mitä sinä haluat?”, Mikael kuiskasi raivoissaan. Kettu vain nyökkäsi eteenpäin Mikaelin olan yli. Mikael sylkäisi maahan, kääntyi taakseen ja jähmettyi ihmetyksestä paikalleen. Kanto oli haljennut kahtia, ja sen sisältä pilkotti portaat. Kun Mikael sai liikkumiskykynsä takaisin, hän kääntyi katsomaan kettua uudestaan, mutta Mikaelin suureksi harmiksi, kettu oli taas kadonnut. Mikael kääntyi takaisin ja käveli kohti haljennutta kantoa. Kanto olikin sisältä ontto, ja kätkenyt sisälleen mustat ja kapeat kiviportaat, sileät kuin lasipinta. Mikael laski jalkansa ensimmäiseen askelmaan ja hänen huomionsa kiinnittyi oikealla puolellaan olevaan tekstiin.   Rakkaasi ken se ompi, Ulottuvillasi majaileepi. Silloin kun lausut nimen, Kauas ei kohteesi eksy. Aamulla ymmärrät tien.   Mikael ei voinut kuin vain tuijottaa ihmeissään runon kaltaista tekstiä. Hän otti veitsensä, irrotti kaarnan palasen kannosta, kaiversi sinne veitsellään runon ja pisti sen maastohuosujensa taskuun. Mikael päätti noudattaa ohjetta, ainoaa osaa runosta, jota hän ajatteli ymmärtäneensä, ja henkäisi hiljaa: ”Ruska”. Hän laittoi harmaan hupparinsa vetoketjun kiinni, katsoi kertaalleen ympärilleen ja alkoi laskeutumaan alas pitkin liukkaita portaita. Mutta hän ei voinut olla riittävän varovainen, sillä kymmenellellä askelmalla hän liukastui ja kompastui. Juuri kun hän sai otteen seinästä, hänen toinen jalkansa liukastui uudestaan kapean askelman reunalta, ja Mikael menetti jalansijansa. Hän ojensi vaistomaisesti kätensä eteen pehmittääkseen alastuloaan, mutta turhaan. Mikael kieri alas portaita pitkin, törmäillen karjaan seinään ja iskien säärensä koviin, violetinmustiin portaisiin ja törmäsi lopulta johonkin pyöreältä tuntuvaan, kovaan ja karheaan. Hän kuuli vaimeasti, kun kanto yhdistyi hänen yläpuolellaan vaimeasti kumahtaen ja peitti viimeisen valon lähteen Mikaelilta. Sitten Mikaelin tajunta lähti teilleen, jättäen vaimeasti hengittävän viisitoistavuotiaan pojan makaamaan multaiseen maahan, jota auringonnousun kultaiset säteet herättivät hitaasti eloon.