Lyhyt essee: masennus

[b]Lyhyt essee: Masennus[/b]   Tämä lyhyt kirjoitus kertoo masennuksesta. Sen loputtomisita ilmenemismuodoista ja tavoista millä tämä henkinen tai sielullinentila voi tuhota ihmisen, ja jos se ei vie kokonaan hautaan, niin silti se on jo henkisenä tilana masennuksen sairastajalle jonkinlainen oma helvettinsä.   Masennus alkaa yleensä kasvamaan ihmisessä pienin erin, yhtäkkiä alkaa tuntuimaan hieman pahalle, tuntuu kuin sisuksista olisi nousemassa jotain mustaa, jotain mitä ei ehkä voi kuvalla sanoilla tai muuten käsittein, tunne joka tuntuu yhtaikaa ahdistavalle ja kuristavalle, tuntuu kuin syövän sisältä käsin masentuneen rintakehää ja mieltä. Joskus niinkin pitkälle, että masentunut päättää päättää omat päivänsä jolloin masennus voi taas kerran ilkkua voittoaan.   Masentunut voi kokea, että kaikki ympärillä on vihamielistä. Ympäristö tuntuu uhkaavalta ja vieraalta, isot ja rumat kerrostalot tuntuvat nielaisevan masentuneen, autot ja ihmiset kaduilla tuntuvat hehkuvan vihaa ja pimeyttä, maassa lentävä lehdenpalanen voi alkaa symboloida kaiken katoavaisuutta. Elämän lyhyttä ja sitä, että sekin loppuu aikanaan jonain päivänä. Masentuneesta kaikki voi tuntua yhtäkkiä täysin toivottomalta ja tarkoituksettomalta. Masennuksen voi määritellä sillä, että sitä sairastava näkee tulevaisuuden umpikujana edessäpäin, horisontissa ei enää näy muuta kuin tuskaa ja lisää tuskaa.   Mutta, mitä ihmisen on mahdollista tehdä, kun tällainen "sielun pimeä yö" valtaa hänet? Onko hänellä silloin enää toivoa? Onko silloin enää mahdollista jatkaa eteenpäin? Voiko masennuksesta toipua?   Itse olen nyt sairastanut masennusta noin 20-vuotta ja vaikka mieleni sisäiset tilat ja kokemukseni ovat olleet luultavasti niin pahoja helvetin esikartanoita kuin vain voi olla, niin silti olen jostain syystä säilyttänyt - jonkin verran - optimismini ja noussut useat kerran tuolta pimeydestä takaisin maailman valoon, iloiseen kokemukseen, että elämä on loppujen lopuksi hyvä asia ja että asioilla on tapana järjestyä.   Ja, sanoisin, että masentuneen kuuluu jollain tavalla "hiljentää vauhtia ja opetella kuuntelemaan hiljaisuutta", koska uskon, että masennuksella on myös jotain sanottavaa ja opetettavaa ihmiselle, se haluaa tulla kuulluksi ja selvitetyksi tai ainakin, että masennusta sairastava yrittää parhaansa mukaan jatkaa eteenpäin kaikista vaikeuksista huolimatta. Tuntuivatpa ne sitten kuinka ylitsepääsemättömiltä tahansa.   Yritän tässä lyhyessä kirjoitelmassani jotenkin löytää keinoja kamppailla masennusta vastaan ja omasta kokemuksesta lähtien valaa toivoa siihen, että masennuksesta on varmasti olemassa tie ulos, ennemmin tai myöhemmin elämä tosiaan tulee voittamaan ja yhtäkkiä, istuessasi kesällä järvenrannalla, jalat vedessä, huomaat, että sinusta tuntuu hyvälle ja että maailma on oikeastaan aika hyvä paikka olla ja elää!

Mukavaahan tämmöisiäkin on välillä lueskella. Itsellä tuo esseiden kirjoittaminen jäi sinne yläasteelle - 15 vuoden päähän. Olen tehnyt lujan päätöksen, etten kirjoita koskaan suoraan henkilökohtaisia asioitani mihinkään tuotoksiini - olipa kyse sitten skitsofreniasta, psykooseista tai kuuhulluudesta. Nämä kun tuppaavat ilmaantumaan jossain muodossa tarinoihin muutenkin, vaikka kirjoittaisi ihan jostain muista aiheista.   Jotkut ajatukset kirjoituksessasi olivat itselleni hyvin tuttuja. Silti masennus ja siihen linkittyvät sairaudet ovat kai jokaisen kohdalla yksilöllisiä. Minun kalloni sisustaa on tutkittu ahkerasti jo päälle 10 vuotta, mutta eivätpä ne taida vieläkään tietää, mikä minua oikeasti vaivaa. Siksi diagnoosina kohdallani määrittämätön skitsofrenia.