Syrjänperän VPK

Ei edelleenkään mitään syvempää sanomaa joidenkin pettymykseksi. Pelkkää kieroilua vaan.   SYRJÄNPERÄN VPK   Syrjänperä oli pienuudestaan huolimatta eloisa kylä. Junat ja linja-autot pysähtelivät tunneittain. Keskustassa sijaitsivat elintarvikekioski ja kapakka, jonka omistaja keräili harrastuksekseen sota-ajan muistoesineitä ja rekvisiittaa. Marskin kuvat seinällä ja sitä rataa. Paikkakunnalla toimi urheiluseura Syrjänperän hiidet, joka oli erikoistunut nuorten painiurheiluun. Työväentalolla järjestettiin syntymäpäiväjuhlia, häitä ja muita kekkereitä, aate kun oli kylältä takavuosina kuollut. Lisäksi Syrjänperän linnana tunnetussa rakennuksessa järjestettiin huutokauppoja.   Toki maailman muutokset näkyivät Syrjänperälläkin. Koulun, kirjaston ja postin oli rakennemuutos vienyt. Silti kylätuvalla kävi kahvittelijoita päivittäin, ja yhteisöllisyys kukoisti.   Toimipa Syrjänperällä myös vapaapalokunta. Enemmän se oli harrastelukerho keski-ikäisille miehille, kuin mitään ammattimaista toimintaa. Heillä oli vain yksi paloauto, ja sekin museotavaraa. Kaunis vekotin. Sen kylkeen oli joku humaltunut ja äidinkieltä enimmäkseen taitamaton maalannut palokunnan nimen, jossa joka toinen kirjain oli isolla ja joka toinen pienellä. Tämä revohka keskittyi enemmän sammuttelemaan omaa janoaan, kuin mitään oikeita tulipaloja. Jos se kerran lähti liikkeelle, mummojen kannatti väistää.   Palopäällikkönä toimi Unto Tervas, harmaantunut, tynnyrivatsainen ja huuhkajakulmakarvainen mies. Hänen nenänsä punoitti, ja juttua tuli liukuhihnalta. Hän aloitti puheensa aina sanomalla ”Käläpä”, mikä kaiketi tarkoitti suomen kielellä: ”Nyt maailma seis, ja kuunnelkaa!” Hän puhui aina toisten päälle omia juttujaan ja välitti hyvin vähän siitä, mitä muilla oli hänelle sanottavaa. Tämä ärsytti muutamia. Sanoivat miehen rakastavan yli kaiken omaa järkeään.   Muut miehistä olivat Unto Tervakseen verrattuna vähäpätöisempiä persoonia. Heistä mainittakoon Jari Temponen, ei mitenkään tyhmä, mutta hiukan kiusatun oloinen ja enimmäkseen hiljaisena pysyttelevä mies. Saattoi hän aina jonkun sanan silloin tällöin johonkin asiaan sanoa, mutta sekin oli aina alatyylinen.   Kaarlo Välke taas oli naimaton mies, joka oli aikoinaan istunut jopa Mikkelin lääninvankilassa asti ja käynyt muutenkin kovan koulun, mutta parantanut tapansa jo parikymmentä vuotta takaperin. Elämän jäljet näkyivät hänen hipiässään lukuisina rumina tatuointeina.   Niilo Tarkas oli Unto Tervaksen ohella ahkerin puhetta johtava mies. Hän oli ammatiltaan maanviljelijä, mutta oli viljellyt ahkerasti myös vaimonsa kohtua. Hänellä oli kuusi viljanvalkoista lasta.   Ylimalkaan Syrjänperän VPK oli melko heterogeeninen porukka; siitä löytyi hiihtäjää joka lähtöön, kuten kaikista vähän isommista kollektiiveista.   Oli vuoden viimeinen ilta. Syrjänperän VPK oli kokoontunut paikalle varoiksi juhlajuoman merkeissä, niin kuin menneinäkin vuosina. Eihän Syrjänperän piirissä, kuten ei kunnan keskuskylässä Kärvelässäkään, ollut kunnon uuden vuoden paloja sattunut miesmuistiin. Niilo Tarkas oli vakavaraisena miehenä kustantanut koko porukalle juomingit. Osa väestä alkoi olla siinä kunnossa, että olisi pystynyt sammuttamaan pienemmän tulipalon vaikka omalla letkullaan.   Oltiin jo hyvässä juhlakunnossa, kun puhelin soi. Hätäkeskuksen nainen ilmoitti kiireellisen tehtävän: Kärvelässä sijaitsevassa ravintola Pikku-Amerikassa oli alkanut ilotulitteista syttynyt tulipalo. Se oli ehtinyt puolittain levitä talon kattorakenteisiin. Sikäläiset juhlijat olivat ampuneet raketteja katolta.   - Käläpä! Unto Tervas sanoi. - Kuka pojista on vähiten humalassa, niin hän saa ajaa autoa.   Kaikki nostivat kätensä, sillä kaikki luulivat olevansa vähiten humalassa. Olivat tulleet siihen tulokseen vierustoveria tarkkailemalla. Todellisuudessa kaikki olivat jo hyvin pahasti tillintallin.   - No, minä ajan sitten itse, Unto Tervas totesi.   Matkaa Kärvelään oli valtatietä pitkin kymmenkunta kilometriä. Se sujui enimmäkseen ojanpenkkoja pitkin, mutta onneksi tiet olivat hiljentyneet uuden vuoden liikenteen loputtua. Eipä paloauton ohjattavuuskaan ollut enää tätä vuosisataa, mutta kaikki sillä ajaneet kyllä tiesivät sen metkut.   Syrjänperän VPK oli kaikista perinteistä poiketen ensimmäisenä onnettomuuspaikalla. Näky oli melkoinen. Ravintolan matala tasakatto roihusi punaisena kuin kukon heltta. Tilanteen vakavuudesta huolimatta heidän äänekäs saapumisensa herätti pihalla seisovien ravintolavieraiden keskuudessa hilpeyttä. Arveltiin sitä, pysyisikö noilla humalaisilla miehillä edes letku oikeinpäin kädessä.   - Paikallinen Rajamäen rykmentti saapuilee, ilmoitti joku kylän kasvo.   - Meillä armeijassa puhuttiin mustalaisjoukosta, joku muu lisäsi, - jos näkyi nukkavieruja soldaatteja.   - Käläpä! ilmoitti Unto Tervas. - Joko se hirnuminen loppuu, tai ei aleta ollenkaan hommiin. Saatanan hyvää uutta vuotta vaan teille kaikille!   - Voi itkevä pillu, kun on kaunis näky, sanoi Jari Temponen itsekseen. Hänessä taisi olla hiukan pyrofiilin vikaa.   Kaarlo Välke alkoi hajamielisesti vedellä letkua paloauton kyljestä. Hänellä oli liian suuri palokypärä päässä, ja muukin varustus vähän sinnepäin. Muutaman minuutin päämäärättömän tempomisen seurauksena hän huomasi letkun olevan jokseenkin solmussa. Mutta kyllä se sieltä ulos tuli, kun malttoi vähän vedellä...   - Ei riitä letkussa paine, Kaarlo Välke valitti. Vettä tuli heikosti.   - Käläpä! Sitten joku pumppaamaan. Letku pitää vetää baaritilojen kautta yläkertaan ja siitä katolle.   - No vetele sinä, jos olet niin kova vetelijä. Minä käyn katsomassa, onko Ameriikassa jo valomerkki tullut. Siinä letkussa taitaa muuten olla reikä jossain kohtaa. Eihän tuota ole juuri viiteen vuoteen käytetty.   - No onhan meillä jauhesammuttimet varoiksi.   Unto Tervaksen omatoimiset palonsammutusyritykset eivät meinanneet onnistua. Aataminaikuinen letku tarttui heti oven väliin.   - Käläpä! Tulkaa nyt saakeli ovea pitämään, jos haluatte, ettei koko kiinteistö tuhoudu.   - Tuolla tyylillä, joku yleisöstä sanoi, - ei ole Ameriikasta jäljellä kuin savuavat rauniot.   Oli puhetta jopa siitä, pitäisikö vanhaa miestä estää tehtävässään. Hänen toimintansa ei näyttänyt kovinkaan varmalta tai ammattimaiselta. Hän piteli letkua kuin löysää miehenjatketta. Housutkin pyrkivät henkseleistä huolimatta putoamaan, ja persväli paistoi ulkona.   Hetken päästä kuului Pikku-Amerikan uumenista valitus:   - Käläpä! Letkua lisää. Ei vielä riitä.   - Letku se on loppu, sanoi Niilo Tarkas. - Käytä omaasi.   - No voi sun pentele. Ajakaa se sotakone sitten lähemmäs.   Oli luojan lykky, että palo ja savu rajoittuivat toistaiseksi pelkän katon alueelle. Samassa rakennuksessa sijaitsivat kuitenkin parturi-kampaamo ja seurakunnan ylläpitämä kahvila, joihin palo uhkasi levitä. Ei parturilla ollut kaljuuntuville miehille enää niin väliä, mutta kahvilassa moni heistä kävi päivittäin.   Kaarlo Välke istui puolinukuksissa baaritiskillä ja tarkkaili Unto Tervasta. Hän oli sekoittanut itselleen omatoimisesti kossukolan. Hän ajatteli auttaa miestä heti, kun oli saanut drinkkinsä kumotuksi. Hän nimittäin tiesi palon hitaaksi ja miehen vielä hitaammaksi.   Tällä välin oli oikeakin palokunta ehtinyt saapua paikalle. Humalaiset miehet haparoivissa tulensammutuspuuhissa lähinnä ihmetyttivät heitä. Tai puuhissa ja puuhissa; kuusi ukkoa nojaili vanhan paloauton kylkeen puhellen ja naureskellen tenttupullot käsissä, samalla kun yksi hääri sisällä.   Jari Temponen lähestyi huojuen erästä nuorta ja treenattua palomiestä. Hänellä oli silmissään häijy tuijotus, niin kuin sellaisilla juopoilla, joihin humalassa iskee katkeruus kaikkea elollista kohtaan.   - Montakos leukaa poika jaksaa vedellä? Entä kuinka lujaa lyödä lentopalloa? Otetaanko pienet painit lämpimikseen, kun ei tuo nuotiokaan juuri lämmitä.   Palomies oli valtava kuin Julma-Ölkky, Jari Temponen 170-senttinen kumara mies. Syyntakeetonhan tuon täytyi olla, palomies ajatteli.   - Lahden paloaseman prinsessat tuli vähän käymään. Onko prinsessoilla Lahdessa isompikin linna? Onko morsiamilla siellä miniät ja prinsseillä sulhaset? Sieltä kultakutrin tornistahan te tulette aina alas seksitankoa pitkin. Me täällä maalla – kun miehiä kuitenkin olemme – emme sellaisia harrastele.   - Kun nyt ei ole oikein aikaa lätkytellä.   - Helvetinmoinen kiire tytöillä, ja silti kesti kolme varttia päästä tänne.   Seuraava kohtaus syntyi siitä, että Syrjänperän VPK:n paloauto oli parkkeerattu pahasti baarin sisäänkäyntien eteen ja toisen paloauton tielle. ”Ei voida siirtää, kun tulee tuomio”, sanoivat syrjänperäläiset. Olisivathan he muuten voineet, mutta kun oltiin juhlamielellä ja kiusaa piti tehdä.   Lahden palopäällikkö päätti lopulta itse alkaa siirtämään autoa. Hän kiipesi ohjaamoon, mutta kulkuneuvon tekniikka ja käyttäytyminen olivat hänelle vieraita. Kesti pari minuuttia, ennen kuin hän sai auton edes käynnistymään. Kytkin luisti. Auto nytkähti muutaman kerran taaksepäin kolisten hirveästi.   - Älä riko sitä autoa, Niilo Tarkas sanoi. - Vanha ja idioottivarma vekotin, mutta ei sekään kaikkea kestä.   - Saat korjata sen, jos rikot! lisäsi Jari Temponen. - Eikä olekaan mikään halpa tikki. Noita myydään museoihin miljoonilla ja öljytään ja kiillotetaan kuin Suomen armeijassa Sergeitä. Ei riitä yhden palopäällikön vuosipalkka siihen remonttiin, kun varaosatkin pitää teetättää erikseen.   Eräs lahtelaisista palomiehistä soitti virkavallan paikalle. Se olikin paha paikka, ammattilaisia häirittiin vakavassa työntoimituksessa. He eivät kuitenkaan tienneet, että rakennuksessa sisällä oleva Unto Tervas oli ajanut autoa ja oli vielä jopa kohtuullisen selvä. Miehet olivat siis toimineet sinänsä lain kirjaimen mukaan kieltäytyessään siirtämästä autoa sen pidemmälle. Rattijuopumuksesta heitä ei voitu kuulustella, ja jos olisi, olisivat he sanoneet Jeesuksen tulleen seurakunnan kahvilasta ulos omassa hahmossaan ja siirtäneen auton.   Tuli oli vallannut jo koko katon. Sinne ei ollut enää menemistä. Unto Tervas pysytteli yläkerran portaikossa, minne savu alkoi jo pikkuhiljaa levitä. Hän litkutteli vettä kuin vanhasta eturauhasesta. Hänen harmistuksensa oli suuri, sillä kunnon välineillä tuonkin mittaluokan palolle olisi kyllä jotenkin pärjännyt. Pakko oli lähteä alakertaan hakemaan miesapua ja parempia vehkeitä. Piti vain sanoa miehille, etteivät mene sylkemään tuleen. Heillä oli sen verran alkoholia kitusissa, että olisivat saaneet liekit naamalleen.   Unto Tervaksen perääntyessä häntä vastaan tuli poliisi.   - Täälläkös se revohkan ainoa selvä henkilö kolistelee, hän kysyi.   - Käläpä! Selvä olen kuin vesi. Mitä ne konstaapelin tänne lähettivät? Meinasitkos pistää tulen herran käsirautoihin ja tarjota sille putkayön?   - Tulisotilaat menivät tikkaita pitkin katolle. Jos joku tässä putkaan lähtee, niin se on tämä paikallinen ”veden herra”. Te olette tässä jo sen verran hörhöilleet, että alkaa pikkuhiljaa riittää.   - Tultiin, kun kutsuttiin. Syyttäkää sitä hätäkeskuksen akkaa.   - Ei tänne mitään tenttumiehiä tilattu, vaan palomiehet. Miksi hemmetissä ette käyttäneet tikkaita, vaan suihkuttelette orpona täällä oven suussa?   - Ei ole tikkaita. Ne on maalattavana.   - Voi perkele.   Jari Temponen jatkoi pihalla palomiehen lämmittelyä.   - Niin on silmät kuin sialla ja kuono kuin naapurin Mustilla. Se on hyvä, ettei turpaananto juuri miestä rumenna. Temposen Jari se laittaa tuommoisia vaikka kymmenen pinoon.   - Nyt olisi miehen hyvä siivota suunsa. Vaikka ihan akuutin ruumiinterveyden vuoksi.   - Minä se olen ollut merillä. Ja saatana linnassa. Siellä kovien jätkien seassa. Enkä ollut mikään liskomies. Taidan kyllä jujutsut ja painit minä. Olen tappanut miehen paistinpannulla. Ja yhtään ei sielua kylmännyt.   - Hyvä se on ukon sieltä alhaalta vittuilla. Hae tänne vaikka baarijakkara, niin jutellaan sitten uudestaan.   Ei auttanut järkipuhe mieheen. Riidanhaasto vain jatkui ja jatkui. Palomies, joka sattui olemaan sormikoukun Suomen-mestari ja muutenkin voimailulajeissa kunnostautunut, ei jaksanut tätä vouhotusta kuunnella. Olisihan hän käsittänyt asian, mikäli heillä olisi ollut välillään jotain henkilökohtaista. He eivät olleet koskaan tavanneet. Tuollainen pikkuinen töpöukko, ja luuli olevansa joku helvetin Kekkonen!   Pitkä koura nappasi Jari Temposta kurkusta kiinni. Hän joutui seisomaan hetken varpaillaan, ja hänen silmänsä miltei putosivat kuopista. Yksi pitkä puristus, ja hän makasi tiedottomana maassa.   - Älä tapa miestä! Niilo Tarkas änkesi väliin.   - Enhän minä tekojaan ymmärtämätöntä miestä. Annoin vain pienen opetuksen. Melkoisen taitava suustaan tämä teidän kaverinne.   - Tuommoinen se aina on. Selvänä ei saa sanaa suustaan, ja kännissä sitten vittuilee ja tuijottelee.   - Olinkohan minä hiukan turhan kovakourainen? Ettei vaan tule käräjäreissua.   - Aivan turha sellaista pelätä. Tuskinpa tuo enää huomenna muistaa, kuka sitä on kurmoottanut. Ja suoristuihan siinä käyrä ruotokin samalla.   Lahden palolaitoksen toimesta palo oli äkkiä sammutettu. Jäljellä oli enää jälkisammutus ja -valvonta. Katon lisäksi kiinteistön sisätiloille aiheutui pienimuotoisia kosteusvahinkoja, jotka lähinnä Syrjänperän VPK:n letku oli aiheuttanut.   - Eiköhän poikien olisi syytä hipsiä kotiin, konstaapeli sanoi. - Ja viekää tuo taistelussa kaatunut mukananne. Juottakaa sille kuumaa mehua, ettei tule keuhkotautia. Mutta älkää sille enää viinaksia tarjotko. Ja yksi teistä taitaa olla ravintolan omistajalle muutaman ryypyn velkaa. Tuollahan tuokin sankari röhnöttää tillintallin baaritiskillä. Aika saakelinmoisia palosankareita te kyllä olette koko sakki...   Syrjänperän VPK poistui paikalta yhden poliisiauton saattamana. Jotkut paikallaolijoista huutelivat ja pyörittivät päitään, jotkut naureskelivat ja taputtivat. Unto Tervas laittoi vielä piruuttaan hälytyspillit päälle, mutta ne sammuivat melkein heti toivottoman ujelluksen kera. Aikansa elänyt oli sekin viritys.   Kärvelän selkkauksen jälkeen eivät puhelimet juuri hälytystehtävien tiimoilta Syrjänperän VPK:n päämajassa pirisseet. Tämä oli monen syrjänperäläisen – ja tietysti aika monen muunkin – mielestä enimmäkseen positiivinen juttu. Jäipähän enemmän aikaa tenuttamiselle. Lisäksi sikäläisten palomiesten keski-ikä oli niin korkea, että kaikkinainen palonsammutustoimi alkoi olla jo vaarallista. Siksi oli parempi vain harrastella hissuksiin.

Eipä sitä aina mitään syvempää tarvitse rustaillakaan. Hassutteluakin täytyy olla. Ja tämä oli kyllä juuri sitä. Tuli jokunen kerta kyllä kaikelle mahdolliselle ja mahdottomalle kohellukselle hymyiltyä. "Käläpä", huudahdus, joka oli kyllä huutajaa erittäin hyvin kuvaava :smile: ja muutoinkin erittäin onnistunut yksityiskohta.   Kirjoitus oli mukavan jouhevaa ja lennokasta, ja tarinan hahmot olivat jokainen omanlaisensa persoona. Eli pidin tästä!